Ei siistiä sisäreittiä

Olen lueskellut piispan runoja.

Tunnustan, että tartuin Helsingin tuoreen piispan Irja Askolan  myös tuoreeseen runokokoelmaan Tie vie, pyhä kantaa hiukan epäilevällä mielellä. Vaikka olin viime keväänä innolla kannattamassa häntä piispaksi ja uskon meidän tosiaan saaneen hyvän piispan, en oikein tiennyt, mitä runokirjan sivuilla odottaisi. Kävin lokakuussa kirjamessuilla kuuntelemassa Askolan haastattelua, ja siellä hän vaatimattomasti totesi runojen usein syntyvän käyttölyriikan tarpeeseen: syntymäpäiväonnitteluiksi, toimituksiin ynnä muuhun. Tämä kuulosti, no, hiukan arvaamattomalta. Uskaltauduin kuitenkin lukemaan.

Kannatti uskaltaa. En ole minkään sortin runoudentuntija, enkä osaa arvioida runoja hienoilla termeillä. Luen kuitenkin runoja toisinaan ja arvioin niitä itsekseni asteikolla kolahti - ei kolahtanut.

Askolan runot kolahtivat.

Askolan käyttämä kieli on miellyttävää, selkeää ja täsmällistä suomea ja luontevaa rytmiltään. Runot, jotka liittyvät kirkkovuoden kiertoon, puhuvat vaikeistakin asioista, jättävät tilaa ajattelulle mutta toisaalta eivät lukijaa hunningolle. Niistä saa kiinni mutta ne eivät selitä liikaa. Ne ovat ajassa, hetkessä kiinni - ja haastavat lukijansa. Eivät ehkä kieltä uudistavina kokeiluina, mutta sisällöltään ja sanomaltaan.

Lainaan tässä tuomiosunnuntaihin liitetyn runon:

Uskolla on ikävä maailmaan

se homehtuu jäädessään

vain sielun syvimpiin onkaloihin

se laimenee pysyessään

vain minussa ja minua varten.

Usko haluaa likaantua

tuntea tuskan ja toivottomuuden

pysyä lähellä sirpaleita ja säröjä

kulkea sinne,

missä vierailijoita ei kulje ruuhkaksi asti.

Kristitty löytää Kristuksen kasvot

kun hän katsoo silmiin

suoraan ja syvälle

nälkäistä, vangittua

syrjään sysättyä ja häpeällä merkittyä.

Heistä ei usko pääse irti

koska Kristuksen katsomiseen ei ole oikotietä

ei siistiä sisäreittiä

on vain ankara kohtalonyhteys:

     Hän läsnä vähimmissä

     siellä ja heissä tavattavissa.