Blogivinkki

Kirsti Ellilä on avannut uuden, uskonnollisiin kysymyksiin keskittyvän blogin Kulkeeko henki. Kannattaa käydä kurkistamassa ensimmäistä postausta! Itse ainakin ajattelin seurailla tätä.

Oikeassa olemisen vaikeus

Tällainen artikkeli osui silmiini tänään: Vietnamin oma uskonto yhdistää Jeesuksen ja Kungfutsen.

Tämä kun tapahtuu tuolla kaukana poissa, se kuulostaa mielenkiintoiselta. Jaa, vai että tuollaistakin on.

Vaan mikähän siinä on, että täällä kotimaassa sellaiset "kaikki uskonnot ovat oikeassa" -kommentit kuitenkin aina hiukan nostavat minulla karvat pystyyn?  Tuttavapiiriini kuuluu mm. kirkkoon kuuluva henkilö, joka käy säännöllisesti Intiassa mietiskelemässä ja rukoilemassa keskuksessa, jossa kaikki uskonnot toimivat sulassa sovussa. Tämä on mahdollista, koska pohjimmiltaan kaikki uskonnot ovat sama asia. (Tähän perään seuraa litania lähimmäisenrakkaudesta ja muusta hienosta, joka aiheuttaa minulle tarpeen karata välittömästi huoneesta - ja minä sentään parannan maailmaa työkseni. Ihan mukavasta ihmisestä on kuitenkin kyse, eli en minä pahalla.)

Olen kyllä altis myöntämään, että monissa uskonnoissa on paljon viisautta. Taidan kuitenkin olla sisimmässäni sitä mieltä, että tie, totuus ja elämä löytyvät vain ja ainoastaan Jeesuksen jalanjäljistä. Vaikka tiedän, että saatan erehtyä, en ole halukas edes harkitsemaan muita mahdollisia pelastusteitä, en ainakaan omalla kohdallani. Minusta ei taitaisi olla cao dain kannattajaksi.

Hyvän ajatusleikin tästä kuitenkin sain. En nimittäin osaa kuvitella, millaista olisi kuulua aidosti moniuskontoiseen yhteisöön, jossa uskonto myös olisi avoimesti läsnä. Omassa lähipiirissäni a) suhde uskontoon on suhde jonkinlaiseen kristillisyyteen (meillähän ateistitkin ovat kristittyjä ateisteja) ja b) uskonto on miltei koko ajan kaapissa piilossa. Jos edellä mainittuun yhteisöön nyt yllättäen joutuisin, joutuisin myös opettelemaan uudenlaista suhtautumista. Millaista oikeastaan on elää todeksi omaa vakaumusta ja samalla kunnioittaa toisen vakaumusta? Jos itse todella uskon näin, miten pystyn nielemään sen, että toinen uskoo eri tavalla? Minä olen itselleni oikeassa ja hän itselleen. Pystyisinkö siihen?

Suosikkipiispani Irja Askola muuten puhui aiheeseen liittyen viisaita viikolopun Hesarissa: Muslimi ei ole vihollinen.

Miksi Jeesus teki ihmeitä?

Luin Matteuksen evankeliumista kertomuksen, jossa Jeesus parantaa halvaantuneen miehen. Matteuksen versio tästä tutusta tarinasta on lyhyempi kuin Markuksen tai Luukkaan. Luukas ja Markus kertovat värikkäämmin siitä, miten kovin hankalaa miehen ystävien on saada tämä kannettua Jeesuksen luo. Ihan katon kautta pitää kulkea.

Jotenkin havahduin nyt lyhyempää Matteuksen tekstiä lukiessani tajuamaan tarinan keskeisen sisällön. Tosiaan, ensin Jeesus lupaa halvaantuneelle, että tämän synnit ovat anteeksi annettuja. Ehkä mies tulikin pyytämään vain sitä? Parantaminen on vasta toisella sijalla, kun fariseukset ensin esittävät paheksuntansa syntien anteeksiantamisesta.

Miksi Jeesus oikeastaan teki ihmeitä? Hän ei kuitenkaan pystynyt poistamaan kaikkea sairautta, köyhyyttä ja kurjuutta. Oliko ihmeiden tekeminen todiste sille, että hän oli Jumalan Poika? Kenelle sitä oikeastaan piti todistella? Vai eikö ihmis-Jeesus kestänyt katsella kärsimystä ympärillään ja ajatteli siksi parantaa edes muutaman? (Jumalahan tuntuu meille selittämättömistä syistään kyllä kestävän katsella kärsimystä.)

Myöhemmin samassa luvussa Jeesus säälii kärsivää kansaa. Täytyy myöntää, että pidän tästä parantaja-Jeesuksesta.

Tuhlausta

Pellavatukalla oli Paras Kaveri kylässä. Mehulasin ääressä tytöt kikattelivat monenmoista ja muistelivat muun muassa sitä, miten Parhaan Kaverin synttäreillä oli suorastaan tuhlattu kimalleliimaa.

Ritari Yrjänä tuli kuiskuttelemaan minulle. Äiti, mulle tulee tosta mieleen se yksi raamatuntarina.

No mikä, kysyin pojalta.

Se Tuhlaajapoika, Yrjänä kertoi salaperäisen näköisenä ja silmät säteillen. Siinäkin tuhlataan.

Ai, eikö Raamattu olekin arkea lähellä oleva kirja?

Uskon pimeä puoli

Etsii, etsii, vaan ei soisi löytävänsä. Mikä se on?

Sehän on tietysti verkonpaikkaaja - asia, jonka opin jo peruskoulun ensimmäisellä luokalla. Toki se voisi olla kuka tahansa työstään virhettä etsivä. Noin yleensähän etsivä toivoo löytävänsä sen, mitä etsii.

Olen punninnut tätä oma etsintääni. Olen löytänyt paljon, kulkenut pitkän matkan. Toisaalta olen ruvennut epäilemään, pystynkö koskaan uskomaan kokonaan. Onko niin, että minussa aina tulee olemaan epäilyä? Haluanko, tai oikeammin, uskallanko edes heittäytyä uskomiseen täysillä?

Uskossa ei lopulta ole kysymys pelkästään siitä, mihin uskoo. Siinä on kysymys siitä, mikä ja kuka on.

Sekä verkossa että kasvotusten tapaa välillä ihmisiä, jotka sanovat uskovansa Jumalaan mutta joiden sanat ja teot hiukankin eri tavalla ajattelevia kohtaan tuntuvat jyrkiltä, suvaitsemattomilta tai suorastaan julmilta. Sellainen herättää ajatuksen, että jos usko on tuollaista, en edes halua uskoa. Onneksi toisenlaisiakin esimerkkejä löytyy - runsain määrin.

Toisaalta uskon ja järjen suhde koettelee. Luonnontieteilijä-minäni kuiskuttelee, että yrittämällä uskoa osallistun maailmanhistorian suurimpaan huijaukseen. Tästä uskova minäni hermostuu, koska se haluaa uskoa. Jos Jumalaa ei ole, ei ole paljon muutakaan - tai ainakin maailma on kovin karu ja yksinäinen paikka. Uskova selittää luonnontieteilijälle, etteivät tiede ja usko sulje toisiaan pois. Se, ettei Jumalan olemassaoloa voi todistaa tieteellisesti, ei vielä tarkoita sitä, että Jumalaa ei olisi olemassa. Tähän luonnontieteilijä vastaa, että niinkin voi olla - mutta todistapa tuo.

Voidakseen uskoa on lakattava vaatimasta todisteita ja luotettava. Oma luottamukseni ajoittain horjuu. Voin ajatella, että uskon tähän, mutta joudun myöntämään, että saatan myös olla väärässä. Uskon pimeällä puolella on aina ripaus epäilyä.

Paholaisen kanssa kalliolla

Mitä ihminen tekee luettuaan Raamatun? Tietysti ryhtyy lukemaan sitä uudestaan.

Täytyy tunnustaa, että Vanhan testamentin profeetat olivat aika uuvuttava lukukokemus. Sen sijaan, että olisin VT:n jälkeen tarttunut apokryfikirjoihin, niin kuin olin suunnitellut, tartuin Uuteen testamenttiin, ja nyt olen jo syvällä Matteuksen evankeliumissa. Nautin joka sanasta, vaikka sielläkin on seassa ns. kovia pähkinöitä. Siitä on paljon helpompi saada ote.

Yksi hienoista kohtauksista evankeliumeissa löytyy Matteuksen luvusta 4, kun Paholainen koettelee Jeesusta useaan otteeseen. Viimeinen koettelemus on, kun Paholainen vie Jeesuksen vuorelle ja lupaa hänelle maaiman kaikki valtakunnat, jos Jeesus vain kumartaisi häntä. Jeesus kuitenkin toteaa napakasti Mene pois, Saatana! ja niin Paholainen jättää Jeesuksen rauhaan.

Sivuhuomautus: Nuorena tyttönä, noin 20 vuotta sitten, näin elokuvan nimeltä Montrealin Jeesus, ja muistelen, että tämä kohta esitettiin siinä jotenkin erityisen vaikuttavasti.

Jotenkin minulle Jeesus on tässä suurempi sankari kuin ihmeitä tehdessään. Se, että käyttää hienoja kykyjään toisten hyväksi, on hieno juttu. Se, että kieltäytyy loistavasta tulevaisuudesta tehdäkseen oikein, on sankarillista. Yhdistän tämän hengen voiman siihen, että uskaltaa puolustaa oikeaa ja hyvää silloinkin, kun ryhmän paine vaatisi muuta.

Kävin eilen tärkeitä keskusteluja ritari Yrjänän kanssa liittyen päättyneeseen kouluvuoteen, kavereihin ja kiusaamiseen. Yrjänän luokalla on erästä poikaa jonkin verran kiusattu. Kahdeksanvuotias nuori herra kertoi minulle tilanteesta ja siitä, miten hän kaverinsa kanssa on yrittänyt kieltää muita puhumasta pahaa tuosta pojasta.

Ritari Yrjänä on nimensä ansainnut. Olen hänestä ylpeä.  Kunpa, poikani, säilyttäisit saman asenteen läpi elämän.