Olin eilen suunnittelemassa kirkon piirissä toimivalla kohderyhmälle suunnattua koulutusta. Koska olin osalle koulutuksen järjestäjistä vieras, jouduin heti aluksi esittelemään itseni. Se, että en ollut taustaltani teologi/nuorisotyönohjaaja/lastenohjaaja tuntui värjyvän ilmassa hiukan hämmentävänä, vaikka olin maininnut senkin, että mielenkiintoni kirkon ympäristökasvatustyön kehittämiseen on pitkäkestoista ja olen aiemmin mm. toiminut seurakunnan luottamushenkilönä. Lopulta yksi osallistujista totesi pirteästi: Onhan se hyvä, että välillä tulee vaikutteita myös kirkon ulkopuolelta.
Tyrmistyneen katseeni nähtyään hän korjasi heti, ettei tarkoittanut kirkon ulkopuolelta vaan kirkon työntekijöiden ulkopuolelta.
Olen vakuuttunut, ettei kyseinen henkilö missään tapauksessa tarkoittanut mitään pahaa lausahduksellaan. En myöskään kanna hänelle siitä kaunaa. Jollakin tavalla tähän lapsukseen kuitenkin kiteytyy jokin, joka minua vaivaa kirkossa. Ollakseen osa kirkkoa, onko pakko mennä sinne töihin? Onko pakko omistaa koko elämänsä kirkon toiminnalle vai riittääkö osa elämää?
Itselleni kirkon jäsenyys on tärkeä, moneen otteeseen punnittu valinta. Ajattelen olevani osa yhteisöä nimeltä kirkko. Se ei kuitenkaan ole ainoa yhteisö johon kuulun - olen lisäksi monenmoista, muun muassa Suomen kansalainen ja partiolainen ja tietenkin ammattini edustaja, eikä jäsenyyteni määritä kaikkia tekojani tai ajatuksiani. Elämässäni on paljon muutakin kuin suoraan kirkon toimintaan liittyvät asiat, mutta vähentääkö se jäsenyyttäni tai olemistani kirkon sisällä? Eikös luterilaiseen ajatteluun pitänyt kuulua jotakin semmoista, että maallisetkin ammatit ovat arvokkaita ja omalla tavallaan Jumalan palvelemista?
Ei, ei voi mielestäni sanoa kirkon jäsenelle, että hänen antamansa panos tulee kirkon ulkopuolelta. Kirkko on organisaatio, joka on olemassa vain niin kauan kuin sillä on jäseniä, ja jäsenet ovat kyllä tiukasti sen sisällä.
Jumala on sitten eri juttu. Hän on ikuinen.
