Lisää tyttökirjateologiaa: Salainen puutarha

Frances Hodgson Burnettin Salainen puutarha ei ensi silmäyksellä vaikuta kristilliseltä lastenkirjalta. En ole tarkistanut, mutta luulen, että sanaa "Jumala" ei löydy koko kirjasta. Se ei ole niin läpinäkyvän opettavainen kuin Pikku Heidi. Kirja on myös 30 vuotta myöhempää tekoa: ajalta, jolloin lastenkirja sai jo olla ensisijaisesti viihdyttävä.

 

Tästä huolimatta kirjan maailmankatsomus näyttäytyy minulle pesunkestävän kristillisenä. Siinä ei käydä kertaakaan kirkossa, kukaan ei opettele rukoilemaan eikä henkilöiden joukossa ole viisasta pastoria. Kirjan henkilöt elävät melko lailla kokonaan kristillisen tapakulttuurin ulkopuolella, englantilaisuudestaan huolimatta. Colinin parantuminen ja Maryn oma henkinen ja fyysinen kehitys kuvataan kuitenkin jonkinlaisina Jumalan ihmetekoina. Lapset itse puhuvat "taiasta", joka saa maan kasvamaan kasveja ja Colinin jalat toimimaan kymmenen turhan lepovuoden jälkeen. Dickon-pojan äiti Susan puhuu suoremmin Jumalasta. Hän viittaa Suureen ja Hyvään, joka ei välitä siitä, millä nimellä lapset häntä kutsuvat.

 

Tavallaan Salainen puutarha kertoo myös spontaanista uskonnollisuudesta. Colin ja Mary ovat molemmat kasvaneet vailla kasvatusta - uskonnollista tai muunlaista. Kuitenkin salaisessa puutarhassa heillä herää halu ymmärtää sitä, mikä on kaiken elämän takana, sekä kiitollisuus elämän antajaa kohtaan.

 

Salainen puutarha on minulla melko tuoreessa muistissa luettuani sen Neiti Keväälle noin vuosi sitten ääneen. Lehteilin sitä eilen ja mieleeni juolahti yhtymäkohtia myös ekoteologiaan. Kirjassa Jumala on läsnä puutarhassa ja luonnossa muutenkin. Luomakunnan ihanuus houkuttelee sekä ärtyisää Maryä, sairaalloista Colinia että onnetonta herra Cravenia puoleensa - "kutsuu elohon" Suvivirren sanoin. Armo on tässäkin tarjolla kaikille.

Tyttökirjojen teologiaa, osa 1: Pikku Heidi

Olen miettinyt, mistä palasista olen lapsena ryhtynyt elämänkatsomustani kokoamaan. Maallistuneen perheen vesana uskonopit eivät tulleet minulle kotoa. Tärkeimpien "teologien" joukkoon sen sijaan kuuluivat ehdottomasti klassisten tyttökirjojen henkilöt.

Johanna Spyrin Pikku Heidi tuli minulle tutuksi jo varsin varhain. Luulen, että äitini luki sitä minulle jo ennen kuin itse osasin lukea. Unohduin eilen kirjaa selaamaan, ja kovin tuttuja olivat kohtaukset ja keskustelut sen sivuilla.

Pikku Heidin hengellisiä opetuksia ovat  rukoilemaan opettelu ja toisaalta tarina tuhlaajapojasta - Jumalan armollisuus. Frankfurtissa Klaran isoäiti opettaa Heidin rukoilemaan, ja selittää myös juurta jaksain, miten rukoukseen ei aina vastata heti. Jotta asia ei jäisi epäselväksi, myös Heidi itse kokee jälkikäteen Frankfurtin ajan hyödylliseksi, ja kiittää Jumalaa siitä, että tämä ei heti vastannut pyyntöön päästä kotiin.

Tuhlaajapojan tarina taas tulee todeksi Heidin isoisässä. Isoisä on ollut jonkinmoinen tuhlaajapoika nuorena ja katkeroitunut sitten menetettyään vaimonsa ja myöhemmin poikansa. Moneen otteeseen todetaan, että hän elää epäsovussa Jumalansa kanssa. Kirjan lopussa Heidin takaisin saanut isoisä kuitenkin herkeää rukoilemaan ja pyytää anteeksiantoa tuhlaajapojan sanoin. Loppu onkin yhtä onnellista kuorolaulua.

Pikku Heidissä korostuu nimenomaan Jumalan armo. Ei koskaan ole myöhäistä palata Taivaallisen Isän luo. Vähän kyllä kohottelin kulmiani sille, kun pariin kertaan todettiin myös Jumalan unohtavan sen, joka unohtaa rukoilla. Eiköhän aika monella ole kokemus siitä, että usko Jumalaan tunkee elämään likimain kutsumatta. Kieltäydyn uskomasta, että Jumala unohtaisi ne, jotka unohtavat hänet.

Jos käsi ei enkelin kädessä ois

Kuopuksemme Pellavatukka täytti kokonaista kolme vuotta. Herätimme neitosen aamulla normaalein seremonioin: laulun, aamiaisen ja lahjapakettien kanssa. Kolmevuotias tietää jo, että syntymäpäivä on erityinen päivä.

Näin kolmen äitinä täytyy todeta, että lasten syntymäpäivät ovat erityisiä päiviä myös minulle. Tavallaan ne ovat minunkin syntymäpäiviäni - merkkipäiviä sille, kun tulin näiden tärkeiden pienten ihmisten äidiksi. Olen monta muutakin asiaa kuin äiti, mutta omasta näkökulmastani äitiys on se ominaisuus, joka minua ihmisenä nykyisen vahvimmin määrittää.

Äitinä olemiseen liittyy paljon iloja, mutta myös pieni huoli, joka aina luikkii lähettyvillä. Pärjäävätkö lapset? Entä jos heille sattuu jotakin pahaa? Mielestäni en ole ylihuolehtiva, mutta huolehtiminen on äitien työtä. Lapsistaan kuuluu olla hiukan huolissaan.

Onko enkeleitä olemassa? En tiedä. Mitään kovin vahvaa enkeliuskoa minulla ei ole, mutta kovin mielelläni uskoisin sellaisen lapsiani vartioivan. Joskus on tuntunut, että sellaisen on täytynyt olla paikalla - vaikkapa silloin, kun ritari Yrjänä parivuotiaana heitti potkuauton kanssa voltin rappusissa. Voiko moisesta ilmalennosta selvitä mustelmitta ilman, että joku on ottanut nuoresta miehestä alas tullessa kopin?

Siispä, Pellavatukka, sinnikäs, määrätietoinen, itsepäinen, ihana tyttöni: Vaikka "Suojelusenkeli" ei viime aikoina olekaan kuulunut suosikkeihisi iltalauluna, niin

Oi laps, ethän milloinkaan ottaa sä vois,
sun kättäsi enkelin kädestä pois?

Ethän, kulta, ethän?

Kristitty ei kapinoi

Roomalaiskirje on edennyt hitaasti, mutta edennyt kuitenkin. Jokin aika sitten pääsin 13. lukuun, ja sitä olen nyt pyöritellyt mielessäni. Tässä luvussa Paavali kehottaa roomalaisia olemaan kuuliaisia esivallalle.

Jokaisen on suostuttava esivaltansa alaisuuteen. Eihän ole esivaltaa, joka ei olisi Jumalalta peräisin, häneltä ovat vallankäyttäjät saaneet valtuutensa.

(Room. 13:1)

Näkökulma kiinnostaa minua, koska itse työskentelen alalla, joka lähtökohtaisesti on melko kriittinen vallitsevaa yhteiskuntaa kohtaan. Ympäristönsuojelijan perusnäkemys yhteiskunnasta on, että sitä pitää muuttaa. Toisaalta minussa piilee myös pieni partiotyttö, joka tykkää noudattaa sääntöjä.  En siis riko sääntöjä huvikseni.

Niin sanottujen ympäristöihmisten joukossa on (minun havaintojeni mukaan) aika paljon kirkosta eronneita ihmisiä. Toisinaan siinä porukassa saa suorastaan tuntea itsensä jonkinlaiseksi kummajaiseksi, kun laskee itsensä kristityksi. Olen ajatellut tämän liittyvän tuohon perusnäkemykseen yhteiskunnasta. Koska ev.lut. kirkko on Suomessa vahva, yhteiskuntaa säilyttämään pyrkivä tekijä, suhtautuvat yhteiskuntaan kriittisesti suhtautuvat ihmiset myös siihen tavallista kriittisemmin. Ja Kotimaa-lehteä kun lukee, huomaa, että kyllä kirkon piirissä niitä konservatiivejä vielä riittää.

Toisaalta, kyllä kirkon piirissä kapinallisiakin on. Esimerkiksi noissa turvanpaikanhakijatapauksissa ovat seurakunnat asettuneet suoraan vastustamaan "esivallan" näkemystä. Tai vaikkapa Heikki Hiilamon mielipiteissä kaikuu vahva tarve muuttaa yhteiskuntaa.

Paavalin johtopäätökseen lain noudattamisesta yhdyn kyllä - rakastaminen on se, mikä merkitsee jotakin:

Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Näin rakkaus toteuttaa koko lain.

(13:10)

Sillä sinun on valtakunta

Havahduin tässä siihen, että Isä meidän -rukous jäi kesken. Eihän sellainen käy laatuun.

Äläkä saata meitä kiusaukseen,
vaan päästä meidät pahasta.

Tässä on oikeastaan kahdesta eri asiasta kyse. Kiusausten ja pahan välttäminen ovat eri asioita, kiusaus tulee mielestäni ihmisen sisältä, kun taas paha voi tulla ulkopuoleltakin.

En ole koskaan ajatellut tämän tarkoittavan sitä, että Jumala jotenkin tarkoituksella aiheuttaisi meille kiusauksia. Niitä on maailmassa ilmankin riittävästi. Ennemmin tässä pyydetään, että välttyisimme niiltä tai jaksaisimme niitä vastustaa.  

Paha on pelottavaa, tuli se sitten ulkopuolelta tai ihmisestä itsestä. Ehkä ne pelottavimmat pahat ovat lopulta meissä itsessämme.

Sillä sinun on valtakunta
ja voima ja kunnia iankaikkisesti.
Aamen.

Tässä on taas komeita sanoja ja niistähän minä pidän. Tässä on myös jotakin tyynnyttävää: sinun on valtakunta, sinun on voima ja sinun on kunnia. Otathan minutkin huomaasi, vaikka olen valtaa vailla ja muutenkin heikko.

Ylipäätään pidän Isä meidän -rukouksen rytmistä. Siinä on jotakin miltei hypnoottista - sanat ovat vanhat ja minä ainakin kuulen niissä jonkinlaisen vuosisatojen kaiun.

Haja-ajatuksia seurakuntayhteydestä

Ajatukseni seurakuntayhteydestä eivät ole edelleenkään järin jäsentyneitä, mutta mieli tekee jatkaa aiheen pohdiskelua. Mietin, mikä estää yhteyden kokemista, ja keksin ainakin tällaisia asioita:

• jos ei tunne ihmisiä, heihin ei kovin herkästi koe yhteyttä


• jos on kiire, ei ehdi osallistua (eikä tutustu eikä koe yhteyttä)


• jos ei ole tapana käydä vaikkapa messussa, sinne ei tule kovin usein lähdettyä, vaikka periaatteessa kiinnostaisikin


• jos kaikki toiminta on suunnattu "kaikille" ei epävarma ehkä tiedä, kuuluuko "kaikkiin" vai ei - siis tarkoitan, että se kyllä tuntuu oikein mukavalta, jos joskus huomaa, että joku tilaisuus on tarkoitettu sellaiselle ryhmälle, johon itse kuuluu


• jos ei tiedä toiminnasta, ei siihen myöskään voi osallistua (eikä tutustua siellä ihmisiin ja sitten ruveta kokemaan seurakuntayhteyttä)

Viimeksi mainittu ei minun kohdallani ole ongelma. Kiire on, kuin myös tuo "ei ole tapana". Ihmisiä tunnen oikeasti aika paljon täältä meidän nurkilta, mutta ehkä ikäisiäni tai muuten kaltaisiani en ainakaan kirkonmäellä enää nykyisin niin paljon tapaa.

Haikeudella muistelen edelleen kotiäitiaikoja, jolloin viikkorutiineihini kuului seurakunnan perhekerho. Se saattaa kuulostaa pelkiltä pullakahveilta, mutta ainakin minulle siihen kuuluneella lyhyellä kirkkohetkellä oli tärkeä hengellinen merkitys. Kerho luonnollisesti putosi arjestani pois töihinpaluun jälkeen, eikä säännöllistä korvaajaa sille ole toistaiseksi löytynyt.

Kiireestä saan tietysti osittain syyttää itseäni, mutta toisaalta kysymys on elämäntilanteesta. Sellaista aikaa, jonka käytöstä itse päätän, on lopulta elämässäni aika vähän. Kun nyt kuitenkin haluan käyttää yöni nukkumiseen.  Juuri ajankäyttösyistä ja elämän yksinkertaistamisen takia en ole lähtenyt etsimään seurakuntayhteyttä oman paikallisen seurakunnan ulkopuolelta. Pääkaupunkiseudulla kilometrit ovat yllättävän pitkiä, matkoihin menee aikaa. Sitä paitsi oma seurakunta ON kuitenkin minulle tuttu - ja arvostan kovasti tuttuutta.

Kaksi tai kolme

Bongasin jostakin seuraamastani blogista äsken, että Päivän Sana olisi Matt. 18:20:

Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.

Olen pitkään aikonut kirjoittaa jotakin seurakuntayhteydestä, tai oikeammin, sen puuttumisesta. Sana on kamala, pitkä ja kummallinen, mutta itse asiaa ajoittain kaipaisin elämääni. Jotenkin sen löytäminen ja sovittaminen elämään on kuitenkin vaikeaa. Satunnainen jumalanpalveluksessa käyminen ei oikein riitä siihen.

Tämän muotoileminen sanoiksi on kamalan vaikeaa, mutta yritän silti: Minusta joskus tuntuu, että kirkkosaliin tulee joukko erillisiä yksilöitä ja sieltä myös poistuu erillisiä yksilöitä. Minulla seurakuntani luottamushenkilönä on tietysti moneen muuhun kaltaiseeni nuorehkoon kaupunkilaiseen verrattuna se etu, että jos joskus lähden oman seurakuntani messuun, tunnen sieltä ainakin yhden ihmisen, eli papin. Se ei kuitenkaan välttämättä luo kokemusta siitä, että kaksi tai kolme tai joku suurempi joukko olisi koolla. Kunhan nyt sattuvat samassa salissa istuskelemaan.

Kaipaisin keskustelua. Ihan ihmisten kesken, edes joskus. Tämä virtuaaliseurakunta  kyllä paikkaa tarvetta osittain, mutta ei kokonaan.

Osittain vika on oman pääni sisällä. Olen tyyppinä sellainen, että kaikkea pitäisi saada pureskella, pitäisi saada itsekin puhua, kysyä ja kommentoida. Messulla on oma tehtävänsä minunkin elämässäni, mutta kokemus seurakuntaan kuulumisesta jää messussa jotenkin ohueksi.

Tietysti vika on myös ajankäytössä. Olisihan Helsingissä jos jonkinmoista ryhmää ja tapahtumaa, joihin mennä mukaan - mutta en ehdi. On lapset, on työ, on kaikki muu mihin aikani käytän.

Anna meille

Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.
Ja anna meille meidän syntimme anteeksi,
niin kuin mekin anteeksi annamme niille,
jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.

"Anna" on ensimmäisiä sanoja, jonka jokainen lapsi oppii. Arvelen myös, että monen lapsen omin sanoin sepitetyssä rukouksessa saattaa vilahdella tuo sama sana - anna minulle sitä, anna tätä. Aikuiselle Jumala on eri asia kuin Joulupukki, eikä materiaalisten asioiden pyytäminen rukouksessa ainakaan minulle tulisi ensiksi mieleen. Voimia ja kärsivällisyyttä on eri juttu.

Jokapäiväisen leivän pyytäminen on kuitenkin aika kohtuullista. Nykyaikana sitä melkein unohtaa, että ihminen tosiaan tarvitsee ruokaa elääkseen. Tiedän, että nälkää on Suomessakin ja etenkin muualla maailmassa, mutta itselläni ei ole ollut sellaista tilannetta elämässä, jossa olisi oikeasti pitänyt olla huolissaan ravinnonsaannista. On hyvä muistaa, ettei ruoka ja toimeentulo ole itsestäänselvyys. Hyvä olisi myös muistaa jakaa omasta muille, kun leipää kerran on paitsi tälle päivälle myös huomiselle.

Syntien anteeksiantaminen sen sijaan on jotakin, jota itsestäänselvästi pyydetään Jumalalta. Minusta tuo on aina ollut aika kova väite, että me ihmiset muka antaisimme anteeksi toisillemme. Aika vaikeaa se anteeksiantaminen välillä on. Pikemminkin pitäisikin pyytää kykyä antaa anteeksi.

Pyhitetty olkoon sinun nimesi

Ei, älä pelästy, en sentään aio kirjoittaa omaa pätkää jokaisesta Isä meidän -rukouksen sanasta. Tylsäksihän se kävisi. Tartun tänään ainakin hieman isompaan palaan kuin eilen.

Pyhitetty olkoon sinun nimesi.

Meinasin jo hypätä koko pyhittämisen yli, koska se tuntui niin tyhjältä lauseelta. Tuumasin, etten ole koskaan oikein ymmärtänyt toista käskyäkään - mitä kamalaa seuraa siitä, jos Herran nimeä hiukan huolimattomasti heittelee? Vaan huomasinpa sitten tällaisen seikan: Toinen käsky on muuttunut sitten minun rippikouluni.  Ulkomuistini sanoo sen kuuluvan "Älä turhaan lausu Herran, sinun Jumalasi nimeä" kun kymmenen vuotta vanhan Katekismukseni mukaan se kuuluu "Älä käytä väärin Herran, Jumalasi nimeä". Sehän tarkoittaa ihan eri asiaa.

Tämän hoksasin äsken, ja joudun antamaan pisteen rukouksen pyynnölle numero yksi. Opin siltä sittenkin jotakin tänään! Itse pyynnön jätän silti hautumaan ja siirryn kohtaan, joka kolahtaa paremmin:

Tulkoon sinun valtakuntasi.

Valtakunta on komea sana. Itse en oikeastaan ajattele, että Jumalan valtakunta olisi tulossa jonakin tiettynä tulevaisuuden päivänä. Eiköhän se ole jo olemassa minusta ja pyynnöistäni riippumatta. Tästä pyynnöstä pidän, koska se kertoo mielestäni etsimisestä ja tuntemattoman tavoittelemisesta - juuri siitä, mitä itse parhaillaankin teen.

Tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaassa.

Tämä kertoo nöyryydestä. Jos näin pystyy vilpittömästi sanomaan, on ymmärtänyt sen, ettei kaikkea voi ymmärtää.

Itselleni tämä on aika kova pala. Jos yritän suostua Jumalan tahtoon, olenko luovuttanut oman tahtoni kokonaan? En kai sentään. Enkä usko, että jokaista ikävää asiaa elämässä tarvitsee nähdä Jumalan lähettämänä koettelemuksena, josta seuraa ajan kanssa jotakin hyvää. Ajatukseen kokonaan ennaltasuunnitellusta elämästä suhtaudun nihkeästi. Sen sijaan kuulen näissä sanoissa viittauksen armoon - kun ei ymmärrä, kun ei tiedä, kun ei näe suuntaa, voi heittäytyä sen varaan, että Jumalan tahto tapahtuu.

Isä meidän

Isä meidän, joka olet taivaissa.

Olen miettinyt Isä meidän -rukousta, ja jumittunut heti ensimmäiseen sanaan. Miksi Jumala on Isä? Miksi ei koskaan Äiti? Ei kai Jumala oikeasti ole mies?

Jollakin lailla ihmisen jumalankaipuu muistuttaa kaipuuta paikkaan, joka on kuin äidin kohtu. Lämmin ja turvallinen, ympärillä joku itseä suurempi ja lempeä.

(Epäilyksen hetkellä sillä tekee toisinaan mieli selittää koko ilmiö nimeltä uskonto - että me ihmiset kaipaamme vain kaikki sinne takaisin ja siksi keksimme kaikenlaista. Tänään ei kuitenkaan ole sellainen päivä.)

Oma isäni on oikein mukava, mutta aikuisen tyttären silmissä kaikkivoipaisuus on kadonnut. Erityisen hoivaava hän ei muistaakseni koskaan ollut, mutta vietti kyllä paljon aikaa lastensa kanssa. Lasteni isä sen sijaan taitaa myös hoivaamisen, joten en minä isien huolehtivaisuutta epäile. Kunhan purnaan muuten vain.

Keskellä elämää

Minun piti pohdiskella tänne Isä meidän -rukousta, mutta tänään ei ole se päivä. Tänään on toisenlainen päivä.

Jos joku ei tiedä, tällaista on lapsiperheen arki: Aamuyöllä kuopus kömpii isin ja äidin väliin tulikuumana. Viiden maissa juotan hänelle vettä ja mittaan kuumeen: 39 astetta. Pellavatukka nukahtaa vielä, mutta minä en. Luen netistä kaikenlaista sikainfluenssaan liittyvää ja mietin, mitä tapahtuu, jos meidän koko perhe sairastaa taudin peräjälkeen. Kuuden maissa päätän lähteä töihin murehtimaan. Mies jää kotiin hoitamaan potilasta.

Töissä tutkin viikon kalenteria ja totean, että minulla on liikaa töitä, etenkin, koska voin olla vain osan viikosta töissä. Lähetän yhden sähköpostin ja järjestän itselleni lisää töitä, tosin onneksi vasta loppusyksyyn. Rupean ahkeroimaan ja saan hoidettua monta pikkuasiaa, ennen kuin toimiston yhdeksän maissa vilkastuu. Osallistun ensin yhteen, ja sitten toiseen palaveriin. Huomaan ottaneeni vapaaehtoisesti vetovastuun isosta yli vuoden mittaisesta projektista, jonka valmistelu alkaa heti. Minulla on entistä enemmän töitä. Tunnen totaalista uupumusta ja lisäksi harmittelen kollegaa, joka ei ole saanut omaa osuuttaan toisesta hommasta ajoissa valmiiksi. Lounaalla luen lyhyen artikkelin ja hoksaan enemmän asioita kuin viikkoihin. Saan mukavan puhelun ja postitan kasan julisteita Turkuun. Kollega tuo työnsä nähtäväksi, ja se on upea. Tajuan, etten olekaan itse hoitanut omaa osuuttani kokonaan. Lähden väsyneenä kotiin.

Kotona odottaa rauhallinen mies, hyväntuulisia lapsia ja aivan käsittämättömän hirvittävä sotku. Teen ruokaa ja yritän päästä läpi puhelinautomaattiin ilmoittaakseni ritari Yrjänän uimakouluun. Pellavatukka syö kylmiä perunoita kuormasta. Päivällispöydässä hän suostuu syömään vain luumuja. Neiti Kevät vaatii äitiä lukemaan mutta lukee sitten itse Viisikkoa. Ritari Yrjänä levittää lisää leluja lattialle. Tuumaan, että pitäisi ruveta siivoamaan, mutta etsinkin mehumaijan ja rupean mehuntekoon. Mies lähtee kauppaan. Totean, ettei minulla ole itselleni yhtään puhtaita vaatteita. Rupean kirjoittamaan blogia. Ehdin siivota ja pyykätä huomenna... ööö... samalla kun hoidan sairasta lasta ja teen töitä siinä sivussa minkä kerkeän.

Kun olin koululainen 80-luvulla, aamunavausten yhteydessä soitettiin moneen otteeseen sellaista laulua kuin "Keskellä elämää". Taidettiin sitä partiossakin laulaa, rippileirillä ehkä ei. Muistan siitä lähinnä sen, että opettajan mies loikki pakoon talonmiehen naisen kanssa. Ja sitten kertosäkeen, jotenkin näin:

Keskellä elämää
aina Sinua en nää,
silti tiedän, että meistä pidät huolta.
Rakkaus on voittava
valtakuntas koittava
kerran vielä oomme kaikki samaa puolta.

Tuo nyt vain sattui tänään mieleen. Enkä tarkoita valittaa. Lapsiperheen arki on tällaista kuin tänään silloin, kun menee hyvin. Silloin, kun menee huonosti, se on paljon ikävämpää.

Pieni pysähdys

Kuuntelen töissä toisinaan musiikkia kuulokkeilla - se helpottaa keskittymistä avokonttorissa. Tässä kesällä kiikutin sinne taannoin lahjaksi saamani Tilkkutäkki 3 -levyn, joka - tunnustan - on jäänyt kokonaan kuuntelematta. Levyltä löytyy onnistuneita ja ei ihan niin onnistuneita tulkintoja nuorten veisuista, osa hyvin tuttuja ja osa minulle vieraampia.

Sitten levyllä on helmi. Se on tuttu Jaakko Löytyn laulu Juha Tapion esittämänä. Sen puute työpaikkamusiikkina on, ettei se suostu jäämään taustamusiikiksi. Toisaalta, ehkä kerran päivässä on luvallista vetäytyä hetkeksi työajatuksista ihan toisiin korkeuksiin. Ei se kovin monta minuuttia vie.

Tässä Löytyn sanat Sinunkin iloksesi. Hyvää viikonloppua!

Viimeisen laulun vielä laulan
ennen kuin matkaa jatketaan.
Viimeinen huuto vasten yötä:
Käy, Herra, meitä siunaamaan.

Vieläkin toivon, vaikka täällä
toivoa ei näy ollenkaan.
Nyt käteen tartun Vapahtajan.
Käy, Herra, meitä siunaamaan.

Rukoilla jos en osaisikaan,
mä ikävöidä Häntä saan.
Saan sairastaa taas sylisssänsä.
Käy, Herra, meitä siunaamaan.

Muut kaikki hylkää, vaan ei Herra,
Hän hyvin hoitaa lapsiaan.
Ja kuivaa kaikki kyyneleemme.
Käy, Herra, meitä siunaamaan.

Yhteistä matkaa tehdä saamme
turvaten vain Vapahtajaan.
Ja risti näyttää meille suunnan,
käy, Herra, meitä siunaamaan.

Perille kerran taivaan kotiin
päästään vain yksin armostaan.
Armahda heikkoa ja kurjaa,
käy, Herra, meitä siunaamaan.

Uskosta ja etiikasta

Olen lukenut Roomalaiskirjettä eteenpäin, ja heti seuraavasta luvustahan se löytyi. Emme pelastu omasta ansiostamme vaan Jeesuksen kautta:

Tämä Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omakseen kaikki, jotka uskovat. Kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Jeesus Kristus on lunastanut heidät vapaiksi.

(3:22-24)

Uskon ja etiikan, tai armon ja etiikan, välinen suhde askarruttaa minua edelleen. Kuudennen ja seitsemännen luvun lain ja synnin välinen pyörittely ei auennut minulle ensimmäisellä lukemalla ollenkaan. Ei vaikka yritän sulkea ajatuksistani pois kaikenlaiset ihmistenväliset tekemiset syntinä ja ajatella sitä vain "sydämen luopumisena Jumalasta", kuten rippikoulussa aikanaan oppimani sanamuoto kuuluu.

Äskettäin löytämässäni blogissa Kirjailjan häiriöklinikka Kirsi Ellillä kirjoittaa, ettei näe uskonnollisuutta oikein elämisenä vaan mystiikkana. Ellilä perustelee sillä, etteivät uskonnolliset ihmiset todellisuudessa onnistu elämään sen paremmin oikein kuin ei-uskonnollisetkaan. Tämän uskon minäkin todeksi.

Itseäni etiikka on kiinnostanut aina - itse asiassa luulen olleeni kiinnostunut "oikeista" ja "vääristä" teoista jo ennen kuin kiinnostuin tavoittelemaan sitä tuonpuoleisuuden verhoa, jota mystiikka pyrkii leyhyttelemään. En väitä onnistuvani oikein toimimisessa erityisen hyvin, mutta aikaa ja ajatuksia olen asialle uhrannut.

Pakeneva armo

Armo käsitteenä ja ilmiönä tuntuu pakenevan käsistäni. Jatkoin Apostolien teoista luontevasti Roomalaiskirjeeseen, ja tuntuu, kuin olisi seinä noussut pystyyn. Parin ensimmäisen luvun jälkeen ei armosta ole tietoa. Näin kirjoittaa Paavali:

Niille, jotka uupumatta hyvää tehden etsivät kirkkautta, kunniaa ja katoamattomuutta, hän antaa ikuisen elämän, mutta niitä, jotka ovat itsekkäitä ja tottelevat totuuden sijasta vääryyttä, kohtaa ankara viha. Tuska ja ahdistus tulee jokaisen osaksi, joka tekee pahaa, ensin juutalaisen, sitten myös kreikkalaisen.

(2:7-9)

Ei Jumala hyväksy vanhurskaiksi niitä, jotka vain kuulevat lain sanoja, vaan vanhurskaiksi julistetaan ne, jotka myös noudattavat lakia.

(Room. 2:13)

Tämähän kuulostaa siltä, kuin armo tai pelastus pitäisi sittenkin ansaita itse - tottelemalla lakia ja tekemällä hyvää. Olen luntannut hieman ja ymmärtänyt, että juuri Roomalaiskirjeen keskeinen viesti olisi pelastuminen yksin armosta. Jatkan siis lukemista.

Olen muutenkin mietiskellyt armoa, ja todennut sen hankalammaksi kuin miltä se ensi silmäyksellä näyttää. Miten armo toimii? Eihän armo kuitenkaan vapauta ihmistä siitä, että pitäisi yrittää tehdä oikein, eihän? Joissakin asioissa on helppo tietää, mikä on oikein, ja pyrkiä siihen. Esimerkiksi tiedän, että olisi hyvin väärin, jos pahoinpitelisin lapsiani. Jos jostakin syystä joskus löisin lastani, olisin jälkikäteen varmaan asiasta ahdistunut - voisin toki pyytää lapseltani anteeksi, mutta todellisen armahduksen tunteen voisin varmaan saada vain pyytämällä sitä Jumalalta.

Edellyttääkö armo sitä, että kadun? Vai edellyttääkö se vain sitä että uskon? Voiko uskoa ilman että ainakin yrittää toimia oikein? Voiko tietoisesti tehdä väärin ja sitten heittäytyä sen varaan, että Jumala on armollinen? Tässäpä pureskeltavaa muutamaksi illaksi.