Sydämiimme joulun lahja...

... seimen luona annetaan.

Neiti Kevät ja Pellavatukka kokosivat meille taas jouluseimen. Hyvää joulua!

Epätäydellisen täydellinen joulu

Viime vuonne vietimme joulumme matkoilla. Se oli poikkeuksellista, ja totisesti joulu San Franciscossa oli erilainen kuin Suomessa. Vaikka matka oli erittäin onnistunut, lapsilta tuli heti tammikuussa tiukka vaatimus: ensi jouluna ollaan sitten kotona.

Luvassa on siis kotijoulu: joulusauna, joulupuuro, joulukuusi, jouluruokaa, joulupukki, joululauluja, joululahjoja. Sukulaisia tulee kylään. Kuten perheen koululaisetkin äskettäin totesivat, myös joulukirkko on ehdottomasti osa onnistunutta joulun viettoa.

On ollut hyvin kiireinen joulukuu, tai oikeammin marras-joulukuu. Jouluvalmistelut ovat näin Tuomaanpäivänä vielä aivan vaiheessa. Yhtään ruokalajia ei ole valmiina pakastimessa, puoli taloa on kaaoksen vallassa ja siinä toisessakin puolikkaassa on viimeistelyn varaa. Kuusi on hankkimatta, iso osa lahjoista paketoimatta. Hikikarpaloita otsalle jo etukäteen nostattava tehtävä nimeltä joulun ruokaostokset on vielä tekemättä.

Neiti Kevät kyseli, miten joulusta saisi täydellisen. Tuumasin siihen, että joulua kannattaa kyllä valmistella mutta täydellinen joulu voi olla vain, jos luopuu täydellisyyden vaatimuksesta. Jos ei haittaa, että joku asia puuttuu tai on vähän eri tavalla tai sinne päin. Silloin joulusta voi nauttia sellaisena kuin se on.

En tiedä, onko tyttäreni asiasta samaa mieltä, mutta itselleni tämä on tärkeä ajatus. Joulusta ei kannata stressata. (Ei siellä tallissakaan niin siistiä ja täydellistä ollut.) Paras lahja lapsille on se, että äiti on hyvällä mielellä eikä lopen uupunut valmisteluista.

Rauhallista, onnellista, hyvää joulua sinulle, lukijani!

Mikä nyt sitten kenellekin on hengellistä

Lauloimme sunnuntaina Kauneimpia joululauluja punaisen puukirkon kirkkosalissa. YLE oli saapunut paikalle kameroineen ja näyttikin sieltä väläyksiä iltauutisissa. Uutisessa todettiin, että kirkot vetävät laulutilaisuuksilla kyllä väkeä, mutta ihmisten motiivi osallistua ei välttämättä ole hengellinen.

Tätä kysyttiin sitten yhdeltä pariskunnaltakin. Haastateltu pariskunta vastasi vähän hämmentyneen näköisenä, että kyllä tilaisuudella osittain on hengellistä merkitystä. (Pariskunnan toista osapuolta hiukan tuntevana uskallan väittää, että vastaus oli rehellinen ja oikea. Tilaisuudella - on - osittain - hengellistä - merkitystä.) En tiedä, millä ilveellä toimittaja tai kukaan muukaan pystyisi tuosta vastauksesta vetämään johtopäätöksen, että joululaulutilaisuus kirkossa EI ole osallistujalle hengellinen tilaisuus.

Onko jumalanpalveluksella hengellistä merkitystä? Automaattisesti voisi olettaa, että kyllä, siksihän sinne mennään. Mutta jos sillä on myös vaikkapa sosiaalista tai kulttuuriperinnöllistä merkitystä, kumoaako se hengellisen merkityksen? Tuskinpa.

Minulle henkilökohtaisesti sillä on hengellistä merkitystä, jos ihan vaikkapa vain kurkistan punaisen puukirkon tyhjään kirkkosaliin. Aikanaan seurakunnan perhekerholla oli oikein tosi paljon hengellistä merkitystä, ja ihan taatusti hengellistä merkitystä on myös Kauneimmat joululaulut -yhteislaulutilaisuudella. Huolimatta siitä - tai ehkä osittain sen vuoksi - että on myös kivaa laulaa yhteislauluja, kerrata vanhoja joululauluja ja oppia uusia sekä nähdä tuttuja kirkonmäellä.

(Vähän jäkäti-jäkäti -sävyssä tulee tämä merkintä nyt ulos, mutta olen parhaillaan piskuisen kyllästynyt yhteiskunnan maallistumisuutisointiin.)

Mitä kuuluu jouluun

Adventskalender. Die Kirche. Der Weihnachtsmann. lukee ritari Yrjänän saksan vihkossa. Viereen on piirretty kuvat adventtikalenterista, (punaisesta puu-)kirkosta sekä joulupukista. Läksynä oli piirtää ja kirjoittaa asioita, jotka kuuluvat jouluun.

Neiti Kevät tenttasi minulta jouluaaton ohjelmaa. Kun en vastannut tarpeeksi rivakasti kaikkia tärkeitä asioita, hän kysyi: - Kai me mennään kirkkoon?

Minun lapsuuteni jouluihin ei kuulunut joulukirkkoa. Lasteni jouluihin se näyttää kuuluvan, luontevasti, olennaisena osana. Olen siitä iloinen.

Tosin, ihan täyttä kuvaa ritari Yrjänän jouluasioista tuo yllä kuvattu lista ei vielä anna. Das Geschenk, lahja oli kirjoitettu vihkoon jo tunnilla.

Jeesuksen sukset

Tänään se taas oli. Jouluevankeliumi, lauluja, huutoja, tietokilpailu, sketsi, puuroa, joulupukki, sisaruspiiri ja Maa on niin kaunis. Aina sama kuvio, aina yhtä mukavaa. Kun nuoret tekevät juhlan itse, siinä on aina jotakin tuoretta vaikka kaikki onkin ihan tuttua.

Koulujen joulujuhlista Jeesus halutaan jälleen kerran ulos. Partion juhlassa Jeesus saa olla - ja on, yllättävissäkin paikoissa:

- Mitä Jeesus sanoi, kun sai joululahjaksi sukset?

- Jee, sukset!

Ja niin me kaikki huusimme: Jee, sukset!

Saksittua: Joulu ja muslimilapset

Husein Muhamed kirjoittaa viisaasti monikulttuurisen koulun joulujuhlista. Tämä vahvistaa aiempaa käsitystäni siitä, etteivät Suvivirren ja joulukuvaelman aktiivisimmat vastustajat ole suinkaan muslimilasten vanhempia vaan kantasuomalaisia uskonnottomia.

Ensimmäisen kynttilän valossa

Viime viikko oli todella raskas ja rikas; rikas ja raskas. Tapahtui paljon, hyvää, hauskaa, arkista ja lisäksi ikävää. Juuri kun tuntui, että tämän viikon isoimman asian täytyi olla tässä, tuli aina vielä lisää.

Eilen oli ensimmäinen adventti. Haluaisin aina päästä laulamaan Hoosiannaa adventtina, ja olin lujasti päättänyt olla koko perheen kanssa punaisella puukirkolla klo 18 hiljaisuuden messussa niin tekemässä. (Tiesin jo ennalta, että aamulla emme ehtisi kirkolle.) Mitä raskaammaksi ja rikkaammaksi viikko kävi, sitä tiukemmin pidin kiinni ajatuksesta, että sunnuntai-iltana saisin kajautella laulua tuohus sormissani.

Sitten kävikin niin, että eilen heti alkuiltapäivästä jouduin lähimmäiseksi. Pitäisi kai sanoa "pääsin" mutta joutumiselta se tuntui, ainakin aluksi. Sitten, kun olin ollut lähimmäisenä jonkin aikaa - tunnin, ehkä kaksi - se alkoi muuttua pääsemiseksi. Sain olla avuksi.

Samalla, kun sain olla lähimmäisenä, sain ja jouduin myös katsomaan itseäni peiliin. Miten vähän arjen kiireiden keskellä muistan oikeasti ajatella muita kuin oman perheeni jäseniä, miten helposti tulkitsen muiden viestit omien odotusteni mukaisiksi. Miten helppoa on lahjoittaa kymppi kaivon kaivamiseksi Afrikkaan ja ohittaa tilaisuus olla ihminen ihmiselle ihan täällä kotona.

Ei niin, etteikö kannattaisi ja pitäisi lahjoittaa euroja ja kaivoja, jos voi. Samalla pitäisi kuitenkin muistaa lahjoittaa aikaa, sanoja ja tekoja.

Lähimmäisenä olon tilanne päättyi lopulta melko onnellisesti, hyviin uutisiin, ainakin toistaiseksi. Kotiin päästyäni olisi teoriassa ollut vielä mahdollista kiiruhtaa punaiselle puukirkolle, mutta voimia siihen ei enää ollut. Sen sijaan katoin päivällispöydän ja viittä vaille kuusi sytytin takan reunukselle ensimmäisen adventtikynttilän. Väsymys painoi.

Puoli tuntia myöhemmin ritari Yrjänä tuli kuiskuttelemaan.

- Äiti, me ei laulettu mitään, kun se kynttilä syttyi, hän sanoi.

Lauloimme kaksistaan Nyt sytytämme kynttilän, ja Yrjänä oli taas tyytyväinen. Katselin palavaa kynttilää samaan aikaan nujerrettuna ja voimaantuneena. Särkynyt saviruukku.

- Hei Daavidin poika, en päässyt juhlaasi, mutta Sinä taisit olla sielläkin, missä minä olin.

***

- Käviskö semmoinen adventtipaasto? mies tuli kysymään. Sopiihan se. Mielellään.

Adventtia odotellessa

En ollut itse paikalla, mutta varmaan oli hieno hetki! Sunnuntaina pääsen onneksi laulamaan Hoosiannaa punaisella puukirkolla.

Tuon alun lyhyen selostuksen olisi saanut kyllä jättää videolta pois. Olisi vaikuttavampi ilman.

Ei tullut lammasta, tuli enkeli

Toissapäivänä kirjoitin Pellavatukan aikeista esittää joulukuvaelmassa lammasta. Tänään kuulin päiväkodin pihalla, että roolijako esitystä varten on vihdoin saatu valmiiksi. Marja oli löytynyt. Pellavatukka oli jalosti tarjoutunut Marian rooliin, jos ei ketään muuta löytyisi, mutta sitten toinen tyttö oli ilmoittanut, että hän haluaa olla Maria.

- Se nappasi sen roolin multa, ilmoitti Pellavatukka tomerasti. - Mutta mä ja Emma ollaan sitten enkeleitä. Me seistään Timpan takana kun se pitää tähteä. Meidän pitää laulaa Enkeli taivaan ja Kolmen kuninkaan marssi.

Harjoittelu on alkanut. Tyttö ja isänsä laulavat paraikaa yläkerrassa yhdessä iltalauluksi Enkeli taivaan. Adventin alkuun on toki vielä puolitoista viikkoa ja joulujuhlaan kolme, mutta Pellavatukan mielestä joululaulujen laulaminen ei ole koskaan liian aikaista.

Pulaa marjoista

Kuusivuotiaalla Pellavatukalla oli kaveri kylässä tänään. Kun hain tyttöjä päiväkodilta, he kertoivat innoissaan, että päiväkodilla harjoitellaan jo esityksiä joulujuhlaan.

- Sitten kun esitetään Jeesusta niin Pellavatukka haluaa olla lammas, kertoi Paras Kaveri.

- Niin ja Paras Kaverikin haluaisi olla lammas mutta kun niiden ryhmällä on eri esitys, kertoi Pellavatukka.

- Viime vuonna mä olin lammas ja Pellavatukka oli enkeli, muisteli Paras Kaveri. - Nyt meidän ryhmän tytöt on kaikki vaan tähtiä.

Totesin tytöille, että minusta on mukavaa, että he esittävät taas jouluevankeliumin. Pellavatukka kurtisti kulmiaan ja totesi vakavana:

- Siinä on kyllä ongelma. Meillä on pulaa marjoista.

- Pulaa marjoista, miten niin? kysyin hämmästyneenä.

- Niin, kun jonkun tytön pitäisi olla siinä joulunäytelmässä Marja mutta me kaikki halutaan olla lampaita, kertoi Pellavatukka. - Ja ajattele, kukaan poikakaan ei halua olla Marja!

Voi, voi. Pellavatukan ryhmässä on vain kolme tyttöä, ja jotenkin minusta on ihan ymmärrettävää, ettei kukaan pojista halua olla Maria. Enkelin roolitkin näyttävät menevän tällä kertaa pojille, jos kerran kaikki tytöt ovat lampaina. Jospahan sentään joku tytöistä lämpenisi Marialle.

- Aluksi meillä oli myös Joosef-ongelma, mutta nyt meillä on sentään Joosef, Pellavatukka ilmoitti vielä tyytyväisenä. - Ja Emma joutuu kyllä olemaan Marja kun se on aina ennen saanut olla eläin tai vauva.

Rebekka on mukava mutta ei teologi

Aiemmassa blogissani kirjoitin aika monta merkintää otsikolla Tyttökirjateologiaa. Etsiskelin hengellisiä elementtejä ja käsityksiä kristinuskosta etupäässä niistä kirjoista, joita itse olen lapsena lukenut. (Samat tekstit löytyvät muuten täältäkin pohjasta - siirsin kaiken samalla kun aloitin blogin tässä alustassa - mutta en ole saanut aikaiseksi merkata niihin mitään tunnuksia.) Suunnittelin kovasti ottavani sarjaan jonkun uudenkin lastenkirjan, kunhan löytäisin sellaisen, jossa olisi aineksia tyttökirjateologiaksi. Hengelliset teemat vain tuntuvat kadonneen lasten- ja nuortenkirjallisuudesta miltei kokonaan.

Kun neiti Kevät lainasi kirjastosta Tuija Lehtisen kirjan Rebekka ja kesäprinssi, luulin tehneeni sellaisen löydön. Rebekka on nimittäin papin tytär, jonka elämässä seurakunta on isän työn ja koti-pappilan lähiympäristön kautta väistämättä mukana. Kirkossa käydään, tuttavapiiriin kuuluu suntion perhe ja seurakunnan työntekijöitä ja siskot veisaavat sujuvasti virsiä nuken hautajaisissa. Kristillinen tapakulttuuri on siis kirjassa aika paljonkin läsnä.

No, teologisia pohdintoja Rebekka ei kuitenkaan juuri harrasta. Tai jos harrastaa, Lehtinen ei kerro niistä lukijoille. Lehtisen tyyli on varsin kepeä, joten ehkä Jumalaan ja uskoon kohdistuvat pohdinnat eivät istuisikaan kirjaan. Toisaalta, kaiken iloisen keveyden keskellä Rebekka kyllä tekee osuvia oivalluksia kasvamisesta, ihmisyydestä, ihmissuhteista, itsenäisyydestä ja ryhmän paineesta, eli kepeys ei näytä estävän pohtimista.

Mieleeni nousi omilta teinivuosilta tuttu Lehtisen kirja Mirkka ja riparikesä. Siinä Mirkan ripari näyttelee keskeistä osaa, mutta muistini mukaan riparia kuvataan vain hauskojen tapahtumien näyttämönä - mahdolliset hengelliset keskustelut käydään kirjan sivujen ulkopuolella. Vähän samantapainen asetelma siis.

Rebekka-kirjassa on kyllä paljon mukavaa perinteisen tyttökirjan meininkiä. Punatukkainen, pitkälettinen ja omia polkujaan päättäväisesti kulkeva Rebekka muistuttaa jossakin määrin Vihervaaran Annaa, vaikka ei olekaan yhtä syvällinen hahmo. Vuonna 2007 julkaistu Rebekka ja kesäprinssi aloitti kokonaisen Rebekka-sarjan.

Saksituja mielipiteitä uskosta ja uskonnollisista auktoriteeteista

Jaakko Heinimäki kirjoittaa osuvasti tämän päivän Hesarissa otsikolla Suomalaisten usko uskonnollisiin auktoriteetteihin on mennyttä.

Piispa Kaarlo Kalliala puolestaan sivuaa samaa aihepiiriä eilisessä Turun sanomien kolumnissa.

Kannattaa vilkaista!

Martin juhlat

Ich geh' mit meiner Laterne, und meine Laterne mit mir, on ritari Yrjänä laulellut viime päivinä ahkerasti. Yrjänä opiskelee koulussa ensimmäistä vuotta saksaa, ja saksanlukijat esittävät koko koululle huomenna pyhän Martin tarinan martinpäivän kunniaksi.

Heillä on lyhdyt ja he laulavat. He esittävät myös näytelmän. Yrjänän hyvä kaveri esittää Marttia. Kun kysyin, mitä hän itse esittää, silmät alkoivat vilkkua:

Mä olen pieni joukko ihmisiä, Yrjänä kertoi.

Ilmeisesti hänen ei kuitenkaan tarvitse esittää joukkoa yksinään, vaan siihen osallistuu muitakin näyttelijöitä.

Pyhä Martti oli sotilas, joka nähdessään ihmisten kulkevan palelevan kerjäläisen ohi halkaisi oman viittansa miekallaan ja antoi toisen puolikkaan kerjäläiselle. Seuraavana yönä hän näki unta, että tuo kerjäläinen olikin ollut Jeesus. Martti antoi kastaa itsensä ja myöhemmin hänestä tuli piispa.

Näin luterilaisesta näkökulmasta on kiinnostavaa, että meidän almanakassamme Martin nimipäivä on 10.11. eli päivää aiemmin kuin katolisen kirkon muistopäivä pyhälle Martille. Tämä johtuu siitä, että Martin Luther syntyi tuona päivänä, ja päivä on siirretty arvatenkin hänen kunniakseen.

En muista koskaan kuulleeni, että martinpäivää vietettäisiin Suomessa. Lapsuudesta muistan kyllä Peukaloisten retkien Martti-hanhen, joka kovasti pelkäsi martinpäivää. (Vai oliko hanhen nimi Martti? Huoli oli ilmeisesti kuitenkin aiheellinen.)

Lempeä hiljaisuus

Täytyy vähän hehkuttaa: On tuo hiljaisuuden ryhmä sitten hyvä keksintö. Olen suorastaan ylpeä siitä. Olen myös ylpeä seurakunnasta, joka niin hanakasti tarttui jäsenensä hassuun ideaan ja lähti kokeilemaan sitä. Nyt meillä on juuri sellainen ryhmä, josta pari vuotta sitten haaveilin!

Tänään nautin kovasti siitä, että sai vain olla. Istuttiin, oltiin, ja annettiin hiljaisuuden puhua. Jäi lämmin ja hyvä mieli.

Kolkuttakaa, niin teille avataan.

Kalles kyrkliga kommentarer: Merton on the comforts of the Bible

Kalle on saksinut blogiinsa erinomaisen pätkän, joka puhuttelee minua. Juuri eilen kävin keskustelua parin viisaan ihmisen kanssa siitä, miten Raamatun taakse ei sovi mennä piiloon. Raamattu ei ole eikä sen pidä olla helppo kirja, joka antaa helppoja vastauksia kaikkeen.

Kuka on Thomas Merton, sitä en tiedä.

Kalles kyrkliga kommentarer: Merton on the comforts of the Bible: There is, in a word, nothing comfortable about the Bible - until we manage to get so used to it that we make it comfortable for ourselves. B...

Kummin määritelmä

Mitä sana kummi tarkoittaa?

Facebookissa on kiertänyt muuan kuva ja sen liitteenä lainaus ilmeisesti Jaakko Heinimäeltä:

Miksi kummin pitää kuulua kirkkoon? Siitä yksinkertaisesta syystä, että kummius on kirkon virka. Olisihan se outoa, jos vaikkapa arkkipiispa ei olisi kirkon jäsen. Kummi-instituutio perustuu jo ensimmäisten kristittyjen maanalaisiin seurakuntiin, joissa uudet tulokkaat saivat kokeneemman kristityn tukihenkilökseen ja opastajakseen. Latinaksi kummin eli tukihenkilön nimitys oli sponsor. Kummius on sponssaamista, jota ei voi hoitaa rahalla.

Tekstin jakamisen motiivina lienee se, että moni on törmännyt ilmiöön, että lapselle halutaan kummeja, jotka eivät kuulu kirkkoon. Tiedän itsekin, että joidenkin tuttavien lapsilla on "virallisten" kummien ohella epävirallisia, kirkkoon kuulumattomia kummeja. Toisaalta uskonnottomatkin perheet ovat pyytäneet lapsilleen kummeja.

 

Täältä tutkijankammion syövereistä maailma näyttää parhaillaan sellaiselta, että minun nähdäkseni periaatteessa kummius on määrittelykysymys. Jos joku haluaa määritellä, että kummi tarkoittaa samaa kuin peruna, niin siitä vain:

Yleensä käsitteellä kummi tarkoitetaan kristityn henkilön kasteen todistajaa tai hengellistä ohjaajaa (tähän koko liuta viitteitä), mutta tässä artikkelissa kummin käsitetään olevan synonyymi sanalle peruna (Solanum tuberosum, koisokasvien heimoon kuuluva kasvi, jonka mukulaa käytetään yleisesti ravintona), koska...

Toisin sanottuna, jos jonkun mielestä kummi on hyvä sana tarkoittamaan lapsen aikuista kaveria ilman mitään uskonnollista tai hengellistä erityistehtävää, niin mikäs siinä. Kutsukoon sitten sellaista ihmistä kummiksi. On kuitenkin hyvä ymmärtää, että sana kummi ei tarkoita kaikissa yhteyksissä samaa. Se, että joku haluaa määritellä kummin tehtävän ei-hengelliseksi, ei myöskään tarkoita sitä, että kirkon tarvitsisi määritellä se niin. Kastettavan lapsen kummien tulee olla kristittyjä, koska siinä yhteydessä kummius määritellään niin. Kummin tehtävä on tukea vanhempia lapsen kristillisessä kasvatuksessa.

 

Minulla ja miehelläni on läheisiä sukulaisia ja ystäviä, jotka eivät kuulu kirkkoon. Osassa näistä ihmisistä olisi ollut paljonkin kummiainesta tuossa aikuinen kaveri -mielessä, mutta emme pyytäneet heitä "pakanakummeiksi" tai "kummituksiksi". Ajattelimme, että kristilliset kummit riittävät.

Ritari Yrjänällä on kyllä kummi, joka ei kuulu luterilaiseen kirkkoon. Rakas kälyni on ortodoksi ja hän on myös Yrjänän kummi. Sellaiseen kummiuteen kirkkokin onneksi suhtautuu myötämielisesti - lapsellani on oikein ihana kummitäti, ja samalla kiehtova kurkistusikkuna hiukan erilaiseen kristillisyyteen.

Pakkanen ja lumi eivät häntä säikytä

Eilen aamulla oli pakkasta, tänä aamuna lunta ja pakkasta. Syksy on jotenkin salaperäisesti humpsahtanut pitkälle ilman, että olen ollenkaan huomannut. Kauheassa kiireessä kaiveltiin aamulla kaapeista Pellavatukalle talvivaatteita - viimevuotiset ovat pieniä ja uudet hankkimatta.

Useamman lapsen perheessä on onneksi aina jotakin, mistä ottaa: löytyihän sieltä isosisarusten melkein loppuun kuluttama haalari ja isoveljen vanhat kengät. Tyttö lähti eskariin tyytyväisenä lämpimissä vaikkakin kuluneissa varusteissaan. Itsellenikin jäi tyytyväinen olo, kun lumi oli lapsesta niin hauskaa. Sitäpaitsi, selvittiinpäs tohinoista, vaikka aivan en Sananlaskujen kirjan hyvää vaimoa vastaakaan:

Pakkanen ja lumi eivät häntä säikytä,
sillä hän on varannut perheelleen talvivaatteet.
(Sanal. 31:21.)

Mukavaa lumista viikonloppua itse kullekin!

Äiti voiksä tulla

Hetki sitten kolmen kopla oli isänsä johdolla iltapuuhissa. Yhdeksänvuotiaan ritari Yrjänän huoneesta kuului huuto:

- Äiti, voiksä tulla tänne?

- Joo, kohta, vastasin vähän nyreänä, koska oli isin nukutusvuoro ja minulla oli monenlaista puuhaa kesken. (Meidän lapset eivät ole enää ihan pieniä, mutta heidät täytyy siitä huolimatta nukuttaa. Edes 11-vuotias neiti Kevät ei ole tyytyväinen, ellei hänen kanssaan käydä illalla juttelemassa. Hyvä niin.)

Vetkuttelin jonkin aikaa pyykkejä ripustamassa, kunnes yläkerrasta kuului kiukkuinen komento:

- Äiti, voiksä tulla nyt ihan heti!

Minä menin. Ylhäällä ei kuitenkaan odottanut mikään kiukkuinen poika, vaan jo pimeästä huoneesta kuului peiton alta pieni ääni:

- Äiti voiksä lukea mulle sen iltarukouksen?

Luimme sen yhdessä. Sitten Yrjänä huokaisi onnellisena, käänsi kylkeä ja sanoi:

- Nyt mä saan hyvin unta enkä näe ollenkaan pahoja unia.

Viime keväänä kirjoitin siitä, miten minusta oli vaikeaa opettaa rukoilemista lapsille. Tänään mietin, että tapojaan voi muuttaa ja lapsiltaan ihminen oppii.

Matkalla kirkkojen maassa

Olimme perheen kanssa syyslomamatkalla Saksassa. Varsin nopeasti lapset kiinnittivät huomiota siihen, että pienessäkin kylässä tai kaupungissa oli kirkko, useimmissa kaksi tai kolme.

 

Harmi, ettei ruvettu heti laskemaan niitä, tuumasi ritari Yrjänä. Olisi ollut kiva tietää, montako niitä oli.

 

Tässä muutamia:

 

Wormsin katedraali

 



Tribergissä Schwartzwaldin metsäisellä rinteellä sijaitsevan kirkon kellot toivottivat meille lempeästi hyvää yötä ja hyvää huomenta.

 

Birnaun häkellyttävä barokkikirkko Bodenseen rannalla

Beilsteinissa sijaitsevan karmeliittaluostarin kirkko

Itse kiinnitin huomiota siihen, että useimpiin pikkukaupunkeihin saavuttaessa tien varresta löytyi tolpasta kaksi kylttiä. Toisessa kerrottiin, koska on Heilige Messe ja toisessa, koska Evangelische Gottesdienst. Jäin miettimään, mikä se kolmas kirkko kullakin paikkakunnalla mahtoi olla ja minkä niminen palvelus siellä järjestettiin.

 

Kotiin palattua postilaatikossa odotti Suola-lehti, jossa oli mielenkiintoinen artikkeli Saksan evankelisesta kirkosta.

Enkeli edelläni

Minä lähetän enkelin kulkemaan sinun edelläsi, suojelemaan sinua matkalla ja viemään sinut siihen paikkaan, jonka olen sinulle varannut. (2. Moos. 23:20)

Pellavatukan Taizé-messussa askartelema kartonkienkeli. Tämä on hyvin ystävällinen enkeli.

Rohkeat mummot

Istun tässä tutkimusaineistoni eli peruskoulun uskonnon oppikirjojen äärellä. Eeden-sarjan kirjassa kuvaillaan uskonnonvapauden yhteydessä Neuvostoliittoa ja uskonnon asemaa siellä:

Kirkoissa kävivät pääasiassa vanhat mummot. Vanhempi väki ei kuitenkaan 1980-luvulla ollut samaa kuin kuusikymmentä vuotta aikaisemmin. (Eeden 7-9, s. 266.)

Muutama vuosi sitten joulun alla pohdiskelin sitä, miten suhtautuisin, jos joulu kiellettäisiin. Arvelin, etten uskaltaisi uhmata kieltoja. Nyt jäin miettimään, miksi juuri mummot uskalsivat Neuvostoliitossa?

Ehkä mummot olivat riittävän vanhoja ja viisaita näkemään kieltojen yli ja ohi. Ehkä mummot eivät enää pelänneet seuraamuksia. Tai toimivat pelosta huolimatta. Ehkä mummot osasivat olla epäitsekkäitä ja välittivät muista. Lapsen kastamisessa salaa on kysymys sekä hiljaisesta protestista että suuresta rakkauden teosta.

Mummot ovat rohkeita.

Taizé-lauluja ja paperienkeleitä

Helsingin Taizé-tapahtuman kylkiäisenä punaisella puukirkolla oli eilen aamulla Taízé-perhemessu. Olin hyvissä ajoin lupautunut sinne avustamaan. Muu perhe oli partioretkillä, mutta kuusivuotias Pellavatukka tuli kanssani messuun.

Ensimmäisiä kertoja messussa avustaessani ajattelin, ettei lapsia voi silloin ottaa mukaan - ainakaan ilman isäänsä. Pellavatukka oli kuitenkin sisarustensa kanssa "avustajan apulaisena" jo kerran viime keväänä, ja hyvinhän tuo onnistui tälläkin kertaa. Piti pikkuisen nuuskia sakastia messun alla ja roikkua aika paljon äidin kädessä, mutta sitten tyttö malttoi istua rauhassa vieressäni tai sylissäni koko messun.

En ole koskaan käynyt Taizéssa tai tunne taizélauluja erityisen hyvin. Punaisella puukirkolla on kerran kuukaudessa pyhäillan messu, jossa niitä lauletaan, mutta olen käynyt siellä vain muutaman kerran. Olen pitänyt niistä ennenkin, mutta täytyy sanoa, että niiden hienous upposi oikein todella vasta eilen.

Kirkko oli melkein täysi. Lapsiperheitä oli vain muutamia, mutta sitten olikin kaikenikäistä väkeä: nuoria, nuoria aikuisia, keski-ikäisiä, sitä vanhempia, miehiä ja naisia. Pari kansainvälistäkin osallistujaa oli löytänyt tiensä paikalle. Laulut alkoivat alun pienen epäröinnin ja kirjojen riittämättömyyden jälkeen kaikua komeasti. Rukoustuohuksia aseteltaessa hiekkaan sali tihkui vahvoja tunteita. Ehtoollisella tuntui häkellyttävältä katsella sitä tuttujen, puolituttujen ja vieraiden kasvojen virtaa, joka virtasi eteen meidän luoksemme.

Kun väkeä oli noin paljon - odottamattoman paljon - ehtoollinen kesti aika pitkään. Pellavatukka istui etupenkissä ja katseli meitä kiinteästi. Sitten ihan viimeisenä hän hipsutti vierelleni ja sai myös ehtoollisleivän.

Sitä en kyllä tiedä, oliko tuo ihan kaikken onnistunein perhemessu. Sellaiseksi se oli kovin pitkä, tunti ja kymmenen minuuttia, ja huomasinkin, että Pellavatukan eskarikaveri oli kadonnut penkistä kesken messun. (Tietysti pituus johtui osittain tuosta osallistujien suuresta lukumäärästä.) Laulutkin olivat tietysti lapsille vieraita. Sen sijaan niille perheille, joissa vanhemmat kaipasivat osallistua Taizé-messuun, se oli oikein hyvä messu. Lapset oli huomioitu siellä monella tapaa. Mieleenpainuvinta taisi olla kesken messun lapsille jaetut kirjekuoret, joista löytyi askartelutarpeet kartonkienkeliin. Pellavatukkakin askarteli sellaisen.

Jälkikäteen kyselin tytöltä, mitä hän oli tykännyt messusta. Miettiväisenä Pellavatukka vastasi:

Se oli vähän erilainen kirkko. Ne haavit oli vasta siellä ovella ja sitten siellä laulettiin niitä lautalauluja. Ne kynttilät oli kivoja.

Totta. Kolehti kerättiin vasta poistuessa ja kyllä, aluksi laulettiin Laudate omnes gentes...

Tutkijan uskosta

Joitakin viikkoja sitten väitöskirjaohjaajani kysyi minulta suoraan, millainen vakaumus minulla on. Mihin uskon tai en usko? Vastasin lyhyesti olevani kristitty - enkä halunnut keskustella asiasta enempää. Suorastaan hämmästyin sitä nihkeyttä, mitä tunsin tuota kysymystä kohtaan tässä yhteydessä.

Olisihan minun pitänyt tietää, että kysymys on tulossa. Minähän tutkin muutaman muun oppiaineen ohella uskonnon ja elämänkatsomustiedon ympäristöopetusta. Lisäksi kysymys tuli sellaisen henkilön suusta, jonka tapoihin opettajana kuuluu kertoa omista sitoumuksistaan ja suhtautumisistaan varsin avoimesti. Olen tiennyt jo 19 vuotta esimerkiksi sen, ettei hän kuuluu kirkkoon.

Ja siinähän varmaan onkin selitys sille, miksi olen nihkeä kertomaan vakaumuksestani: jaamme ohjaajani kanssa saman maaperän monessa asiassa mutta emme tässä. Vaikka ohjaajani, aiempi opettajani on aina suhtautunut kunnioittavasti erilaisiin vakaumuksiin ja ylipäätään ihmisiin, perustutkintoajoiltani muista epämiellyttävän tunteen, kun kristinuskosta irtisanoutuneet opiskelutoverini kritisoivat uskontoani. Eivät minulle henkilökohtaisesti - eivät he varmaan edes tienneet epämääräisestä ja piilotellusta vakaumuksestani - vaan yleisesti. Lauseet olivat  monimutkaisia ja vilisivät hienoja sanoja, mutta keskeinen viesti oli minun korvissani jotakin tämän tyyppistä: Kirkko on paha. Uskovaiset ovat tyhmiä. Objektiivista ja avarakatseista ajattelua? Enkä minä uskaltanut asettaa itseäni ristituleen vastaamalla keskusteluun mitenkään.

Onneksi ihmisen ei tarvitse pysyä ikuisesti 20-vuotiaana...

Olen ollut viime viikot erittäin hyvällä laadullisen tutkimuksen kurssilla. Muiden asioiden lomassa olemme keskustelleet autoetnografiasta laadullisen tutkimuksen menetelmänä. Kurssin opettaja peräänkuulutti sitä, että tutkijan tulee kertoa omista taustoistaan, perusolettamuksistaan ja vakaumuksellisista asioistaan tutkimusraportissa. Esimerkiksi juuri vahva uskonnollinen vakaumus on asia, joka pitää käsitellä tieteellisessä tekstissä auki: olen tätä, se vaikuttaa ajatteluuni ja mielenkiinnon kohteisiini näin mutta tekstiini voi luottaa, koska otan tämän huomioon ja analyysissani teen näin ja näin.

Yksinkertaista? Mietin, olenko koskaan, siis koskaan lukenut tieteellistä artikkelia, jossa kirjoittaja olisi ilmaissut oman uskonnollisen vakaumuksensa. Ei tule mieleen. Väitöskirjoissa usein kertoillaan omista taustoista enemmän, etenkin ns. tutkivien opettajien tapauksissa. En silti muista niissä puhutun uskonnosta. Voi olla, että olen lukenut vähän ja huonosti. Luulen kuitenkin, että vakaumukselliset kannanotot ovat aika harvinaisia tieteellisissä teksteissä.

Mietin, miten oma vakaumukseni vaikuttaa tutkimukseni luotettavuuteen. Laadullisessa tutkimuksessa lähdetään yleensä siitä, että objektiivinen ei voi olla mutta ollakseen luotettava tutkimuksessa pitää noudattaa reiluuden periaatetta: erilaisten aineistosta nousevien äänten tulee päästä kuuluviin. Vaikka minulla on tietynlainen kanta aihepiiriin, uskon pystyväni tarkastelemaan aineistoani monipuolisesti - tekemään luotettavaa tutkimusta. Tämä lienee asia, joka kannattaa kirjoittaa auki ainakin itseä varten - jo pelkästään siksi, että se askarruttaa ja liittyy tutkimuksen aiheeseen.

Vaan miten vaikuttaa uskottavuuteeni tutkijana se, jos kerron kristillisestä vakaumuksestani tai jos en kerro? Sitä sietää vielä miettiä.

Enkeli paistaa pizzaa

Ritari Yrjänä on nyt peruskoulun kolmannella luokalla ja vieläpä uudessa koulussa. Kolmasluokkalaisen elämässä on paljon uusia asioita: uuden koulun, uusien opettajien ja uusien kaverien lisäksi uusia oppiaineita sekä se, että läksyjä tulee monesta eri aineesta kerralla. Nyt alkusyksystä erityistä päänvaivaa on ollut uskonnonläksyistä.

"Äiti, ussanläksyt on tosi vaikeita", ritari Yrjänä on huokaillut useampana viikkona. Se on ollut kyllä totta, mutta lisäksi minusta ne ovat olleet aika mielenkiintoisia. Toivottavasti jälkikäteen ajateltuna Yrjänästäkin.

Ritari Yrjänä on joutunut tekemään paljon minä-tehtäviä, joissa omaa itseä ja omaa elämää on pitänyt pohtia tietystä näkökulmasta. Mistä sinulla tulee riitaa vanhempiesi kanssa? Mikä on kallein aarteesi ja miten pidät siitä huolta? Vaikein tehtävä taisi olla se, jossa piti miettiä, millainen hän olisi, jos hän olisi syntynyt tytöksi. Siitä meillä keskusteltiin kotona monena iltana. Lopputulos oli, että tehtäväkirjaan syntyi piirros ja kuvaus vaaleatukkaisesta, siniseen mekkoon pukeutuneesta tytöstä, joka olisi hyvä matematiikassa.

Ritari Yrjänä ei ole erityisen innostunut itsensä analysoimisesta - onkohan se yleensäkin enemmän tyttöjen laji? - mutta luulen, että läksyjen kirvoittamat yhteiset keskustelut ovat olleet lopulta hänestä kuitenkin mukavia.  Samalla on tullut todistetuksi, että Yrjänän tavassa tehdä läksyt olohuoneen lattialla tai ruokapöydän ääressä oman huoneen sijaan on myös hyvät puolensa. Siskotkin innostuivat pohtimaan, onko kallein aarre joku tavara vai voiko se tarkoittaa myös ihmisiä.

Yrjänä päätyi siihen, että hänen kallein aarteensa on oma perhe.

Loppukevennyksenä kerrottakoon, että kaikki uskonnonläksyt eivät ole olleet vaikeita. Ihan ensimmäisenä läksynä oli piirtää vihkoon kuva jostakin Raamatun tapahtumasta. Silmät vilkkuen Yrjänä kertoi, että kuvaan saisi lisätä jotakin hassua. Kynä suhisi ja piirros syntyi. Kuvassa on Jeesus, enkeli, radio, kännykkä ja koko joukko lampaita. Lisäksi on kaksi puhekuplaa, yhden lampaan ajatuskupla "Mul on nälkä" ja Jeesuksen tokaisu enkelille "Pidä huolta lampaista." Kuvateksti kuuluu näin:

Jeesus on lähdössä etsimään kadonnutta lammasta. Muut lampaat kuuntelevat sillä aikaa radiota. Enkeli paistaa pizzaa.

Kyllä lampaiden kelpaa.

Matti-papin opetukset

Keksin pari viikkoa sitten lainata kirjastosta Matti-papin muistelmat. Matti-pappi - sillä nimellä opin hänet lapsena tuntemaan - oli kirkkoherrana punaisen puukirkon seurakunnassa silloin, kun minä olin pikkutyttö. Itse asiassa hän oli kirkkoherra jo ennen kuin minä synnyin, ja jatkoi sellaisena siihen asti, kunnes kirjoitin ylioppilaaksi. (Muistan tämän näin täsmälleen, koska olimme samalla Viron matkalla hänen ensimmäisenä eläkepäivänään kesällä 1992.)

Ennen rippikouluikää Matti-pappi oli melko lailla kaikki papit, jotka tiesin. Matti-pappi esitteli kirkkoa koululuokalleni ja vieraili partiotapahtumissa. Muita kontakteja kirkkoon minulla ei juuri ollutkaan - perheenihän ei käynyt edes joulukirkossa. Muistelmia selaillessa hoksasin, että Matti on aikanaan vaikuttanut hyvin vahvasti siihen mielikuvaan, joka minulla kirkosta on: seurakunnasta lämpimänä ja varsin suvaitsevaisena yhteisönä, ja kirkosta paikkana, jonne olen tervetullut.

Muistelmista käy ilmi, että punaisen puukirkon seurakunnassa puuhattiin kovasti uudistuksia 70- ja 80-luvuilla. Ensinnäkin kirkosta tuli tosiaan punainen. Toiseksi, penkit vaihdettiin liikuteltaviin tuoleihin ja alttari irrotettiin takaseinästä. Monia muitakin uudistuksia tehtiin, mm. kehitysvammaisten toimintaa kehitettiin paljon. Seurakunta piti tiivistä yhteyttä kaupunginosan yhdistyksiin.

Itse en tietenkään muista mitään noista. Sen sijaan muistan, että meillä partiolaisilla oli jonkinlainen erityisasema Matti-papin silmissä - siltä se ainakin tuntui - olihan hän itsekin vanha partiolainen. Ainakin kerran, mutta ehkä useamminkin, Matti-pappi oli joulupukkina lippukuntamme joulujuhlassa. Sujuvalta tarinankertojalta roolin esittäminen kävi hyvin luontevasti... "Muistakaa lapset, että PUURO ON HYVÄÄ", oli joulupukin tärkeä terveinen.

Toki nuoret partiojohtajat joskus vähän ärsyyntyivät hyvää tarkoittavan kirkkoherran neuvoista tai asioihin puuttumisesta, mutta yleisesti ottaen häntä kovasti arvostettiin. Kun kirkkoherra sitten vaihtui, olimme ihmeissämme, kun uusi kirkkoherra ei automaattisesti tullutkaan joulujuhlaamme - saati että olisi esiintynyt joulupukkina.

Muista tarinoista erityisesti mieleeni on jäänyt kerta, kun koulun kanssa vierailimme punaisella puukirkolla. Matti esitteli kirkkoa ja muun muassa alttaritaulua.

Punaisen puukirkon alttaritaulu

(Kuva on melkoisen suttuinen, mutta minulla ei ole tähän hätään parempaa.) Joka tapauksessa, kuvassa on Jeesus ja taustalla - no, joitakin kuvioita. Matti-pappi kertoi meille pienestä pojasta, joka oli taulua katseltuaan todennut, että sehän on kartta ja Jeesus siinä siunaa meidän kotikaupunginosaamme.

Tarina kerrottiin sellaisella vakuuttavuudella, että edelleen 30 vuotta myöhemmin ajattelen joka kerta taulua katsoessani, että siinä se Jeesus nyt siunaa näitä meidän kotikortteleita. Muistelmista kävi ilmi, että sehän oli tuttu naapurin poika, joka tämän oli Matille lausahtanut.

Matti-pappi on jo iäkäs mutta ainakin viime talvena hän vaikutti vielä hyvävointiselta. Sinnikkäästi olen aina tervehtinyt häntä, jos olemme osuneet vastakkain kadulla tai muualla, vaikka vuosien varrella olen jossakin vaiheessa selvästi luiskahtanut hänen muististaan. Ei se haittaa.

Uusi alku

Kyllä, on aika. Päätin siirtää blogini uuteen alustaan. Vanha blogi on edelleen tallessa osoitteessa uskoaetsimassa.vuodatus.net, mutta en jaksa Vuodatuksen suuren kuvakadon jälkeen lähteä sitä enää korjailemaan tai jatkamaan. Lähden mieluummin pikku hiljaa opettelemaan tämän uuden alustan käyttöä. Ulkoasua ynnä muuta olisi täällä näemmä melko helppo muokata - kunhan ehdin.

Siirsin vanhat tekstitkin tänne. Kommentit eivät ikävä kyllä seuranneet mukana. Toivottavasti täällä uudessa osoitteessa on kuitenkin edessä yhtä antoisia keskusteluita kuin vanhassakin on vuosien varrella käyty.

***

Viime päivien hämmästyttävin hengelliseen elämään jotenkin kytkeytyvä kuuluminen: Opin, että 60-luvulla Punainen puukirkko on ollut HARMAA. En ole vieläkään toipunut tästä tiedosta.

Kun kirkko oli sitten 70-luvun alussa maalattu punaiseksi (perinteinen puukirkon väri, tai ainakin yksi niistä, luulin minä), oli joku moitiskellut kirkkoherralle, että kirkko näyttää työväentalolta. Kirkkoherra oli siihen todennut, että toivottavasti se on myös työväen talo.

Jopas jotakin!

Vuodatus näyttää pelittävän! Johan tässä useampi viikko vierähti ilman, että se toimi. Täytyy ihan kokeilla, toimiiko tämä nyt oikeasti.



Paljon on kaikenlaisia aiheenpoikasia vilahdellut kesäloman aikana mielessä, mutta eipä niistä ole voinut kirjoittaa, kun ei blogiin päässyt. (Ja nyt kun vielä muistaisi, mitä ne olivat.) Harkitsin jo uuden blogin perustamista johonkin toiseen alustaan. Harkitsen sitä edelleen, mutta ainakin toistaiseksi mennään vielä täällä.



Aurinkoisia kesäpäiviä sinulle, lukijani, jos tänne nyt eksyt! Säätieteilijätkin lupaavat ainakin paria lämmintä päivää!

Kirkkobongausta Tampereella

Palasimme eilen illalla kahden päivän Tampereen visiitiltä. Retkeä oli sekä lupailtu että odotettu kauan. Paljon ehdimmekin nähdä ja tehdä kahdessa päivässä - esimerkiksi bongata kaksi kirkkoa. Kamera onneton unohtui mökille, mutta kerrottakoon nyt ilman kuvia:



Tampereen Tuomiokirkko oli itsestään selvästi toivelistalla. Lasten pikkuserkku konfirmoitiin siellä eilen. Emme kyenneet ehtimään perille ajoissa osallistuaksemme konfirmaatiomessuun, mutta kirkon kävimme silti katsastamassa matkalla rippijuhliin. - Se on kaikista Suomen kirkoista, ei kun kaikista maailman kirkoista se kirkko, joka mua oikeesti kiinnostaa nähdä, totesi ritari Yrjänä viime viikolla.



Kirkko on lapsille tuttu kuvakirjasta Siipirikko ei voi lentää ja hauska olikin huomata, miten innostuneina lapset tekivät havaintoja kirkon maalauksista. Seinämaalausten lisäksi lasimaalaukset herättivät ihastusta. Enckellin alttaritaulu herätti sen sijaan paljon hämmästystä, melkeinpä lievää pelkoa. - Se oli aika hurja se taulu siellä edessä, muisteli Pellavatukka vielä tänään. - Mä luulen, että ne ihmiset oli heränneet eloon. Kun niillä oli ihoa. Mutta miksiköhän niillä oli valkoiset vaatteet?



- Sekin oli aika jännä se Kuoleman puutarha, lisäsi Pellavatukka.



Rippijuhlien jälkeen ehdimme vielä käydä tutustumassa työväenmuseo Werstaaseen ja samalla kertaa Lasten katedraaliin. Jo kirkon ulkopuolelle sijoitetut lampaat (patsaat, ei sentään elävät) herättivät lasten kiinnostuksen. Sisällä meidät otettiin iloisen ystävällisesti vastaan. Katselimme Mooseksen ja Jeesukseen vaiheisiin liittyviä nukkeasetelmia ja kuuntelimme musiikkia. Kirkko oli viehättävä ja lapsille rakennetut tekemiset ja katsomiset huolella ja taitavasti toteutettu. Sai koskea, kokeilla ja tehdäkin itse.



Sain houkuteltuani mukaan myös kummipoikani perheen, mitä voi pitää jonkinlaisena saavutuksena ainakin kummipojan kymmenvuotiaan isosiskon kohdalla. Tyttö oli nimittäin juuri julistanut suureen ääneen, ettei aio käydä ainakaan katsomassa yhtään kirkkoa, koska hän ei tykkää kirkoista. Katedraali nukkeineen ja lampaineen oli kuitenkin sen verran mukavaa katsottavaa, että hän armollisesti myönsi sen olleen ihan ookoo.



Asetelmat kiinnostivat omia lapsiani - onhan heillä itselläänkin kokemusta hieman vastaavien tekemisestä - mutta emme kyllä ehtineet käyttää niiden tutkimiseen niin paljon aikaa, kuin olisi voinut toivoa. Päivä alkoi olla pitkällä ja kummipoika sisarineen kärsimättömiä pääsemään jäätelölle. - Mä olisin kyllä leikkinyt niillä leluilla kauemminkin, seurueen ainoa leikki-ikäinen Pellavatukka huokaisi jälkikäteen haikeana ajatellen lasten alttarin houkuttelevia tavaroita.



Suosittelen lämpimästi Lasten katedraalia vierailukohteeksi kaikille leikki-ikäisille perheineen! Ja kyllähän se toki sopii myös hieman vanhemmille ja nuoremmille... Kirkko tarjoaa mainion lepohetken sekä lapselle että vanhemmalle.

Äidin uskontunnustus

Minun piti kirjoittaa tänään peruskoulun uudesta tuntijaosta ja uskonnon/elämänkatsomustiedon tuntien vähentämisestä. Ilta meni kuitenkin hysterian partaalla olevan pikkutytön nukuttamisessa. Jääköön tuntijakouudistus jonnekin hamaan tulevaisuuteen.



Pellavatukka oli hyvällä tuulella ja halusi jutella. Juttelimme iltapuuhissa monenlaista mutta, kun olisi pitänyt sammuttaa valot ja ruveta nukkumaan, tyttöä alkoikin pelottaa.



- Äiti mä en tahdo että sä menet pois. Äiti mua niin kovasti pelottaa olla yksin.



Yritin rauhoitella, lauloin Suojelusenkelin, juttelin ja rukoilin ääneen iltarukouksenkin. Välillä tyttö jo rauhoittui mutta, kun olin lähdössä ulos huoneesta, hätä iski taas. Muistelin hänelle sitä, mitä olin itse tehnyt pienenä tyttönä silloin, kun pelotti: rukoillut iltarukouksen. Sanoin myös, että uskoin suojelusenkelin vartioivan hänenkin untaan. Pellavatukka huokaisi syvään, harkitsi asiaa ja antoi sitten tulla:



- Äiti, uskotko sä ihan oikeasti, että enkeleitä on olemassa?



- Kyllä mä uskon.



- Uskotko sä myös ihan oikeesti että Taivaan Isä on olemassa?



- Kyllä mä uskon sen ihan varmasti.



- Äiti, uskotko sä ihan kaikkiin kirkon juttuihin?



Tähän kysymykseen en osannut vastata suoraan, "suunnilleen" oli täsmällisintä, mitä pystyin vastaamaan. Mitä ovat "kaikki kirkon jutut"?



Melkein kuusivuotiaan kysymykset ovat suoria ja rehellisiä - ja melko ehdottomia. Hänellä on kiihkeä tarve saada vastauksia. Huomaan, että äidin uskontunnustus lapselle on paljon tiukempi paikka kuin uskontunnustuksen lateleminen ulkoa messussa.



Pellavatukka oli tällä kertaa vastauksiini tyytyväinen ja kertoi myös oman kantansa:



- Äiti, mäkin uskon, että Taivaan Isä on olemassa. Mutta joskus mä kyllä olen sitä mieltä, että enkelit ei kovin paljon auta. On parempi, että näkyvät ihmiset auttaa. Niin kuin sä, äiti.



Nyt neitonen on jo unten mailla - isän ja äidin sängyssä. Sallittakoon sellainen toisinaan isolle pienelle tytölle.

Loma yksillä, kesä kaikilla

Suvivirsi on veisattu - moneen otteeseen - ja neiti Kevät ja ritari Yrjänä ovat kesälomalla. Saattelin heidät aamusella punaisen puukirkon pihalle aloittelemaan parin viikon päiväleirijaksoa.



Leiriläiset ajavat kirkolta bussilla Töölöön Mustasaaren lauttarantaan ja viettävät päivän saaressa. Ohjelmassa on leikkiä, askartelua, uimista, lampaiden paijaamista, jalkapalloa (ritari Yrjänällä ainakin...), lounas ja välipala - ja joka-aamuinen hartaushetki, niin kuin seurakunnan leirillä kuuluukin olla. Ohjelmaa on sopivasti niin, että vapaa-aikaakin riittää. Lapsethan ovat lomalla.



11-vuotias neiti Kevät näytti niin pitkältä seistessään kirkon pihalla eka-tokaluokkalaisten seassa. Isosisko oli kuitenkin ihan yhtä innoissaan lähdössä leirille kuin pikkuveljensä - ja miksi ei olisi, kun paikka on ihana, leirin aikuiset tuttuja ja mukavia ja parhaat kaverit ovat siellä myös. Hauskaa, ja samalla haikeaa, vastahan saattelin häntä sinne ujona ekaluokkalaisena. Hyvän ystävän kanssa suunnittelivat, että sitten, kun Pellavatukka on Mustasaaren leiriläinen, he hakevat leirille isosiksi.

 

Aurinko paistaa siniseltä taivaalta.

Pellavatukka laulaa Jeesuksesta

Tänään iltapäivällä ja illalla oli sekä päiväkodin että iltapäiväkerhon kevätjuhlat, ja tuplajuhliminen taisi tehdä viisivuotiaan Pellavatukan aika väsyneeksi. Nukkumaanmeno meni lähinnä riehumiseksi.



Neitonen on innokas laulaja ja keksii myös itse lauluja. Laulujen aiheita on vuosien varrella ollut monenlaisia - mieleen muistuu ainakin vuodenaika- ja luontoaiheisia lauluja, vessajuttuja ja perheen sisäiseksi ledengaksi noussut myrkkysienilaulu.Tänään siis Jeesus. Tässäpä pätkiä sanoituksesta:



Jeesus pomppii vaan

Jeesus menee pomppimaan

Jeesus tahtoo pitää hauskaa

Hauskaa pitää vaan

Jeesus menee juoksemaan



Jumala on mennyt nukkumaan

Jumalalla on lepohetki vaan

Mutta kun Jeesus meluaa

Jumala ei pysty enää nukkumaan



Kertooko tämä nyt sitten Jeesuksesta vai lapsen ja vanhemman suhteesta?

Itseoppinut rukoilija

Huomasin viime viikon Kotimaassa graduntekijän ilmoituksen: hän pyysi pienten lasten vanhempia kirjoittamaan rukoilemisen opettamisesta. Jäin muistelemaan sitä, miten itse opin rukoilemaan.



Minua ei nimittäin koskaan opetettu rukoilemaan vaan opettelin sen itse. Muistan hyvin, kun ensimmäisen kerran oivalsin, että minäkin voisin rukoilla. Koulun uskontotunnilla opettaja kysyi, kuinka monella luokassa oli tapana rukoilla iltarukous. Aika moni kaverini viittasi. Asia jäi jotenkin vaivaamaan minua. Olisiko hyvä rukoilla joskus? Pitäisikö rukoilla? Olin kolmannella tai neljännellä luokalla, eli yhdeksän- tai kymmenenvuotias.



Uskonnonkirjassa oli rukous, jonka opettelin ulkoa. Otin tavaksi rukoilla sitä iltaisin. Saatoin myös rukoilla omilla sanoilla. Jos illalla tai yöllä oikein kovasti pelotti, rukoileminen helpotti. Tuntui siltä, että joku ystävällinen oli läsnä ja lempeästi nosti pelon pois yltäni. Toisaalta, kun rukoilemisesta oli tullut tapa, koin, ettei tuota ihmeellistä helpotusta välttämättä tapahtunutkaan. Ajattelin, ettei rukoileminen toimi, jos sitä tekee liian usein.



Samaten muistan lapsena rukoilleeni apua, jos jouduin johonkin ikävään tilanteeseen. En muista tilanteita tarkkaan – ehkä avain tai bussilippu oli hukassa tai piti soittaa äidille eikä ollut kolikkoa puhelinkoppiin. Koin, että rukoukseeni vastattiin silloin, kun olin oikeasti ”pulassa” tai ilman omaa syytäni hankalassa tilanteessa: lippu löytyi tai naapurintäti tuli avuksi. Sen sijaan, jos olin vaikkapa jättänyt läksyt tekemättä tai muuten itse aiheuttanut pinteeni, Jumala ei vastannut vaan sain itse selvittää sotkuni. Päättelin, että Jumala haluaa minun ottavan vastuun omista tekemisistäni, mutta tulee avuksi, kun oikein tarvitsen.



En muista koskaan puhuneeni rukoilemisesta vanhemmilleni tai muille läheisille aikuisille. Yhden ystävän kanssa joskus hieman keskustelimme rukoilemisesta, mutta sekin taisi olla vasta myöhempinä vuosina. Rukoileminen oli siis äärimmäisen yksityinen asia, minun ja Jumalan välinen juttu.



Ehkä tämän takia olen äitinä ollut kovin ihmeissäni siitä, miten rukoilemista voi opettaa. Rukoileminen voi nousta lapsesta itsestään, ja oivallusta on vaikea tehdä toisen puolesta. Toisaalta, mahdollisuuksia oivalluksiin voi varmasti tarjota.

Tää

Tää olis halunnut kirkkoon. Tää ei kuitenkaan suoriutunut sinne. Tätä harmittaa.



Tällä on ollut selkä kipeä. Oikein tosi kipeä. Nyt tän selkään ei satu mutta kävely on vaikeaa ja paraneminen kestää kuulemma kauan. (Tää ei suostu edes ajattelemaan sellaisia, että mitä jos selkä ei... ei sellaisia ei...)



Tän perhe on taloyhtiön pihatalkoissa. Tää ei voi olla talkoissa, koska on toi selkä. Tää olis mennyt kirkkoon mutta jotenkin tää vaan ei ehtinyt. Joskus lapsiperheissä käy niin että äiti ei vaan pääse lähtemään vaikka se kovasti yrittää. Tää tykkää käydä helatorstaina kirkossa ja siksi tätä harmittaa. Ja muutenkin. Koska on toi selkä.



Tää katsoo ikkunasta, kun tän lapset riehuu pihalla vaikka niiden pitäisi tehdä pihatöitä. Tää yritti katsoa telkkarista nojatuolikirkkoa mutta tää hermostui kun ne siellä telkkarissa oli niin iloisen ja tyytyväisen oloisia. Se ei ollut niiden syy, mutta tää oli pahalla tuulella. Sitäpaitsi tää olis halunnut jutella jollekin, ihan kenelle vaan edes vähän tutulle ja jostakin muusta kuin selästä. Jos tää menee pihalle juttelemaan naapureille, tää joutuu ehkä juttelemaan selästä. Koska tästä tuntuu, että naapureille pitää selittää, miksi tää ei osallistu talkoisiin.



Tää on vähän höpsö.



Jos tää menis kävelylle. Jos tää ottaisi monta ihan pientä askelta tuohon metsänreunaan asti, ja katselisi vihreitä puita ja valkoisia kukkia ja kuuntelisi lintuja. Jos se metsänreuna kävisi kirkosta tänään. Jos tää tulisi sitten paremmalle tuulelle.

Aikamatkalla Kallion kirkolla

Neiti Kevät oli keskiviikkona luokkansa kanssa aikamatkalla. Aikamatka alkoi 1830-luvulta ja päättyi nykypäivään. Paikkana helsinkiläiskoululaisten matkalla oli luonnollisesti Helsingin keskusta.



Hankalien aikataulujen takia menin hakemaan tyttöä suoraan retken päätepisteeltä Kallion kirkolta. En tiennyt tapahtuman ohjelmasta yhtään mitään, mistä syystä vastaanotto kirkon eteisessä tuntuikin hieman hämmentävältä. Luokka ei ollut vielä tullut kirkolle, mutta eteisessä oli vastassa jonkin sortin vastaanottokomitea: Hyvin ystävällinen, mutta voimakkaasti meikattu ja pörrötukkainen nuori naispuolinen pastori, jolla - kumma kyllä - oli violetti paita yllä. Yhtä lailla ystävällinen mutta teatraalisen pörrötukkainen nuori mies, joka vaikutti jonkinlaiselta oppaalta. Lisäksi oli myöskin ystävällinen suntion oloinen nainen, joka vaikutti kolmikosta ainoalta "aidolta" - kaksi muuta olivat vähän sketsihahmon oloisia.



No näinhän tietysti oli asian laita. Kun luokka saapui paikalle, violettipaitainen naispastori oli kadonnut jonnekin ja opas otti ryhmän vastaan yksinään, alkaen melko teatraalisesti luennoida kirkon historiasta. Montakaan lausetta ei ehtinyt kuulua, kun sakastista ryntäsi esille nuori tyttö yllättävien uutisten kanssa, ja tässä vaiheessa höpsö äitikin tajusi, että kyse oli näytelmästä. Luokka sai yhdessä roolihahmojen kanssa pohtia sekä kirkon satavuotisjuhlia että nuoren parin hääjuhlallisuuksia ja todistaa jopa kosintaa. Piispa Irja Askolakin - se violettipaitainen pörröpää - vieraili tarinassa.



Neiti Kevään kertomuksesta sain vaikutelman, että tasa-arvon kehittyminen Suomessa oli ollut yksi aikamatkan keskeisistä teemoista. Arvatenkin tästä syystä ensimmäinen naispuolinen piispa oli otettu tarinaan mukaan.



Hengelliset elementit olikin sitten jätetty vartin kirkkovisiitiltä reippaasti sivuun. Eipä niitä tietysti tänä päivänä kaikille yhteisessä ohjelmassa sallittaisikaan. Mietin, josko tämä oli jollekulle ET-oppilaalle ensimmäinen ja ainoa kerta peruskoulussa, kun joutuu/pääsee kirkon seinien sisäpuolelle. Itse olisin suonut lapsille edes hetken omatoimiseen kirkkotilan ihailemiseen - Kallion kirkon sisätilat ovat mielestäni kovin kauniit.

Vappuna kirkonmäellä

Punaisella puukirkolla on aina vapunpäivänä perinteinen vapputapahtuma: arpajaiset, vohveleita, makkaranpaistoa, musiikkia, kasvomaalauksia ja askartelua, kirpputori. Ja ennen kaikkea ihmisiä. Myös meidän perhe kuuluu niihin ihmisiin, jotka yleensä voi tavoittaa vapunpäivänä punaisen kirkon pihamaalta. Poikkeusvuosiakin on ollut, mutta siellä taas olimme tänään. Tuttuja ja hyvää mieltä riitti!



Vapunpäivän merkittäviin tekemisiin kuuluu kiipeäminen punaisen puukirkon punaiseen kellotapuliin. Perinteeseen kuuluu myös se, että korkeanpaikan kammoa poteva ritari Yrjänä empii portaiden keskivaiheilla, mutta taistelee sittenkin itsensä ylös asti, seisoo hetken jäykkänä mahdollisimman kaukana avoimista ikkunoista - ja kävelee käsi äidin tai isän kädessä hyvin varovaisesti portaat takaisin alas. Siskoja - joilla ei todellakaan ole korkean paikan kammoa - täytyy tulla vahtimaan, sillä ties mitä villiä he keksisivät, jos veli ei olisi paikalla. (Yhtenä vuonna Pellavatukka nykäisi kirkonkellojen narusta oikein lujaa ja sai kuin saikin kellot soimaan.  Merkkitapaus, jota myös sopii muistella joka vappu.)



Tänä vuonna kamera jäi kotiin, mutta eipä maisema ole vuodessa paljon muuttunut:







Tuolla keltaisessa hirsitalossa ritari Yrjänä on iltapäiväkerhossa.



Neiti Kevät viihtyy hyvin korkeuksissa.







Pellavatukka sai kokea itsensä merkittäväksi henkilöksi, kun hänen molemmat tärkeät pappinsa kävivät häntä erityisesti tervehtimässä ja kiittämässä kysymyksestä ja palautteesta. Pellavatukka ei paljon jutellut, mutta hymyili ujosti ja näytti tyytyväiseltä. Illalla hän vielä tarkisti keskustelun sisältöjä äidiltään:



- Äiti, onko Jumala nytkin täällä huoneessa?



- On kyllä.



- Onko Jumala Yrjänänkin huoneessa?



- On sielläkin.



- Entä neiti Kevään huoneessa?



- Kyllä Jumala on sielläkin läsnä.



- (Onnellinen huokaus.) Ajatella, että Jumala voi olla niin monessa huoneessa yhtä aikaa.

Miksi Jumala ei käytä vaatteita?

Viisivuotias Pellavatukka tykitti äitiään Jeesus- ja Jumala-kysymyksillä oikein urakalla tänä aamuna. Johan tässä onkin muutama viikko menty ilman, että hengelliset aiheet ovat nousseet askarruttamaan.



- Miksi pääsiäistä vietetään? Entä joulua? Onko vappu Jeesus-juhla? Koska Jeesus kuoli? Miksi Jeesus kuoli? Mutta miksi se kuoli just peikkoperjantaina?  Missä Jeesus nyt on? Pääseekö kaikki ihmiset taivaaseen, kun ne kuolee?



Vastailin, minkä ehdin. Jonkun vastauksen aloitin sanomalla, että tuo on aika vaikea kysymys, johon tytär nokkelasti:



- Niin, mutta sano mikä se sun periaate on.



Taannoinen lausahdukseni eri ihmiset uskoo vähän eri tavoilla on mennyt ehkä turhankin hyvin perille... Ja sitten mentiin taas:



Pellavatukka: - Äiti, MIKÄ Jumala oikein on?



Äiti (miettii, mitä vastaisi): - No, tuota, Jumala on Jumala, eihän sitä oikein voi ymmärtää, mutta kyllä Jumala on iso ja voimakas ja hyvä ja...



Pellavatukka: - Äitii, etkö sä tiedä. Silloin kun Miira kävi siellä päiväkodilla niin Miira sanoi, että Jumala on HENKI.



Äiti (helpottuneena): - Joo, ihan totta. Niin on.



Pellavatukka: - Äiti, käyttääkö Jumala vaatteita?



Äiti (yllättyneenä): - En tosiaan tiedä. Mitä sinä luulet?



Pellavatukka (miettii): - Ei käytä.



Äiti: - Niin, henget ei varmaan tarvitse vaatteita.



Pellavatukka: - Ei, kun jos henki käyttäis vaatteita niin jokuhan vois nähdä ne vaatteet. Ja Jumalahan on näkymätön.

Pikaiset pääsiäiskuulumiset

Onnellistä pääsiäistä itse kullekin! Sehän ei suinkaan ole vielä loppumassa - eikös tässä pääsiäistunnelmissa saa olla vaikka tuonne helatorstain tietämille, jos haluaa? Kristus on ylösnoussut!



Meillä on vietetty pääsiäistä mielestäni varsin perinteisesti. Neiti Kevät tosin halusi tietää, miksi pääsiäisen viettämiseen ei ole yhtä paljon perinteitä kuin joulun viettämiseen. Luettelin hänelle koko joukon perinteitä, joita meidän perheessä on tapana noudattaa, sekä lisäksi vanhoja suomalaisia perinteitä, joita ei onneksi enää tarvitse noudattaa. (Lähinnä lasten piiskaaminen pitkäperjantaina...) Neiti Kevät oli silti sitä mieltä, että jouluperinteet ovat jotenkin ehdottomampia.   



Joka tapauksessa olemme ehtineet mm. olla hiljakseen kotona perjantain, ulkoilla ja tavata ystäviä ja sukulaisia, piipahtaa mökillä, syödä herkkuja, maalata munia ja tietenkin käydä kirkossa. Hyviä perinteitä mielestäni kaikki.



Pääsiäisyön messuun tulivat viime vuoden tapaan mukaan ritari Yrjänä ja neiti Kevät. Jess! Yökirkkoon! Jess! Mä pääsen yökirkkoon! karjui Yrjänä, kun otin asian puheeksi aiemmin viikolla. Viimevuotinen kokemus muistui siis mieluisana mieleen. Poika olisi tosin halunnut ottaa mukaan sekä tyynyn että pehmolelun, mutta pyysin häntä tyytymään pelkkään leluun... Pehmohai pääsi sitten ensimmäistä kertaa kirkkoon ja sai hymyn aika monen kanssaseurakuntalaisen kasvoille.



Messu oli jälleen tunnelmallinen, ja lapset taisivat kokea sen hiukan vähemmän pitkänä. Ovathan molemmat taas vuoden vanhempia. Virret olivat vähän kinkkisiä, lapset eivät osanneet yhtään niistä, vaikka ne taisivatkin olla pitkälti samoja kuin viime vuonna. Äidin perunankuorimarepertuaariin pitäisi kai valikoida pari pääsiäisvirttä... Yrjänän aarrelaatikko karttui jälleen yhdellä pääsiäisyön messun käsiohjelmalla, joten ihan samojakin olisi siis helppo harjoitella.



Tänään on harrastettu toisenlaista virsikasvatusta: ritari Yrjänä halusi laulaa ensin Lensi maahan enkeli ja sitten perään - jouluihminen mikä jouluihminen - Enkeli taivaan. Se on kiva, koska siinä on niin paljon säkeistöjä, hän kertoi. Nuori herra istui varmuuden vuoksi keittiön lattialla säkeistöt 8 ja 9, jotta saattoi nousta seisomaan viimeisen säkeistön ajaksi. Jep.

Pellavatukan kysymys

Pellavatukan päiväkodissa oli tänään Miira-pappi vierailulla. Vierailua oli odotettu kovasti - meillä kotona siitä puhuttiin viimeksi eilen illalla. Lapset saivat kysyä Miira-papilta kysymyksiä, jotka olivat askarruttaneet heitä. Pellavatukalla olisi ollut kysymys, mutta hän ei ollut ehtinyt saada kysymisvuoroa.



Kotiin lähtiessä päiväkodin eteisessä tyttönen valitteli minulle, että kynttilä ehti sammua ennen kuin hän ehti kysyä kysymystään. Hän pohdiskeli, voisiko Miira-papille ehkä lähettää kysymyksen myös jälkikäteen. Totesin tähän, että totta kai voidaan, vaikka sähköpostilla ja vaikka heti tänään.



Tai sitten ehkä jollekin toiselle papille, Pellavatukka lisäsi hieman arvoituksellinen ilme kasvoillaan. Keitä muita pappeja mä tunnen, äiti?



Toki voidaan kysyä joltakin toiselta, sanoin hieman yllättyneenä ja mainitsin parin muun oman seurakunnan papin nimen. Pellavatukka pudisti päätään ja mutisi jurosti:



Se on myös siellä punaisella kirkolla ja sillä on vaalea tukka ja se on mun kaikkein tutuin pappi.



Kysymys olikin Marja-Liisasta, seurakunnan ihanasta lapsityönohjaajasta, joka tosiaan taitaa olla Pellavatukalle kaikkein tutuin "pappi". Höpsö aikuinen vain lokeroi ihmisiä ihan hassusti, eikä heti ymmärrä, kenestä on kysymys. Kirjoitimme illalla yhdessä sähköpostin Marja-Liisalle ja jäämme luottavaisina odottamaan vastausta.



Pellavatukka halusi tietää, kumman hän on tuntenut kauemmin, Miira-papin vai Marja-Liisan. Tuohon kysymykseen en osannut antaa täsmällistä vastausta, koska molemmat ovat olleet hänelle vauvasta asti tuttuja. Miira on tytön kastepappi, mutta Marja-Liisan kanssa hänellä oli vauva-aikoina aivan erityinen suhde. Kun kävimme vauvan ja kolmivuotiaan ritari Yrjänän kanssa seurakunnan perhekerhossa, Pellavatukka vietti  paljon aikaa Marja-Liisan sylissä, ja oli hyvin tyytyväinen. Äiti ja isovelikin olivat tyytyväisiä, kun saattoivat kerran viikossa hetken aikaa rakentaa kahdestaan palikoilla. (Bonuksena äiti sai juoda kupin teetä ihan rauhassa.) Luulen, että Pellavatukalle Marja-Liisa on ollut erityinen siitä asti.



Niin se kysymys. Pellavatukan tyyliin ollaan perusasioiden äärellä, ja ei, äidin vastausyritykset eivät tällä kertaa kelpaa:



Minkä takia Jeesusta muistellaan?

Blogivinkki: Pahan päivän varalle

Tuttava vinkkasi tällaisesta tuoreesta blogista: Pahan päivän varalle on helsinkiläisen sarjakuvapiirtäjän kuvablogi, joka käsittelee vuoden ajan joka päivä yhden raamatunjakeen. Blogi on alkanut nyt maaliskuussa, ja itse ainakin ajattelin ruveta sitä seuraamaan.

Nyt silmäin alla Jeesuksen

Ruokapöydässä tuli puhetta ruokalauluista. Kysäisin neiti Keväältä, mitä melodioita hän tietää ruokavirteen 472, Nyt silmäin alla Jeesuksen. Neiti Kevät näytti kysymysmerkiltä:



En mä ole koskaan partioleirillä laulanut sellaista laulua!



Jopas jotakin. Perinteet rapistuvat.



Laulamisesta innostunut Pellavatukka halusi tietenkin kuulla laulun. Lauloin hänelle sen (omasta mielestäni) tavallisella sävelellä, eli sillä, joka on virsikirjassa a-sävelmä.



Laula lisää! komensi Pellavatukka. Mitä muita säveleitä sä äiti tiedät?



Minähän lauloin. Muistin tangosävelen, Saku Sammakon, eurovision tunnarin ja rokkisävelen. Tango ja Saku Sammakko riemastuttivat niin, että niitä olisin saanut laulaa uudestaan vaikka koko illan. Neiti Kevät sanoi, että hänen puolestaan partioleireillä voisi ihan hyvin laulaa tuota ruokalaulua.



Minä jäin miettimään, oliko melodioita vielä muita. Muistaakohan joku blogini lukija?

Onnimanni on ekoteologi

- Minä rakastan elämää, sanoi Onnimanni. - Minä en ole lainkaan viisas, mutta minun mielestäni se elämänkipinä, joka meissä kaikissa on, on kipinä Jumalaa. Eikö se ole hämmästyttävää? Kun näen pienen hyttysen tai avuttoman, surkean toukan, minkä hyvänsä Hänen luoduistaan, näen samalla rahtusen Häntä itseään. Ja kuka ei rakastaisi Jumalaa.



Marjatta Kurenniemen saturomaani Oli ennen Onnimanni on minulle lapsuudesta tuttu, ja paraikaa luen sitä ritari Yrjänälle iltasaduksi. Muistan, että tykkäsin kirjasta lapsena, kuten muistakin lukemistani Kurenniemen kirjoista: Pukke Punamuurahaisesta,  Jannu-vasikasta ja Onnelista ja Annelista. Onnimannin, Puken ja Jannun kautta minulla oli mielikuva Kurenniemestä vahvasti luontoa rakastavana kirjailijana. Tällaisen hengellisen näkökulman olemassaoloa en kuitenkaan muistanut.



Onnimanni on pieni menninkäinen, joka asuu metsän suloisimmassa paikassa ja on valinnut elämäntehtäväkseen metsän eläimistä huolehtimisen. Sairastuvassa on melkein aina vilskettä ja apu sammakko Samilta ja sisilisko Sisiltä tulee tarpeeseen. Välillä käydään syvällisiä keskusteluja:



- Minut on luotu hyönteisiä syömään. Kun syön niitä, ne kuitenkin kuolevat, mutta jos en söisi, kuolisin itse, ja Jumalan luoma kai minäkin olen. Teki niin tai näin, niin aina joku joutuu kärsimään.

Onnimanni nauroi.

- Sinä olet hyvin ajattelevainen sammakko, hän sanoi. - Koska Jumala on luonut sinut hyönteissyöjäksi, on sinun tietenkin syötävä hyönteisiä. Mutta kukaan ei saa tehdä toisilleen pahaa turhan tähden.



Onnimanni etsii reittiä ja tasapainoa luonnollisen ja hyvän välille. Se toivoisi, ettei eläinten tarvitsisi syödä toisiaan, mutta toisaalta joutuu tunnustamaan esimerkiksi Kyyn olemassaolon oikeuden. Huuhkaja on suorastaan sen ystävä huolimatta tavastaan syödä pienempiä eläimiä. Omassa sairastuvassaan Onnimanni onnistuu tekemään sellaista ruokaa sienistä ja kasviksista, joka kelpaa kaikille - eivätkä potilaat siksi (yleensä) popsi toisiaan suuhunsa.



Varisten kanssa on kuitenkin ajoittain kahnausta, nämä kun eivät kunnioita Onnimannin toiveita tai muiden eläinten tarpeita. Pahin vihollinen on Rikkosiipi, nuori varis, joka käy pariinkin otteeseen riehumassa Onnimannin tuvalla ja tekee muitakin ilkeitä kolttosia. Aluksi Onnimanni on vihainen mutta ajan kanssa ymmärtää, ettei Rikkosiivenkään vihaa voiteta vihalla:



- Katsos, sydän on hyvin kaikuva kapine. Se toistaa kaikuna kaiken, minkä se kuulee. Jos sydämeen tulee vihan ääniä, kaikuu sieltä vihan äänet vastaan. Mutta jos sinne pääsee rakkauden ääniä, kaikuu se myös takaisin rakkautta. Ensin minä vihasin Rikkosiipeä ja sain takaisin vihaa. Nyt tahdon rakastaa sitä ja olla sille hyvä. Ensimmäiset kajahdukset kuuluivat jo. Voitko väittää vastaan?



Onnimanni on kooltaan ehkä pieni, mutta sielultaan hyvin suuri.

Me laiskat mutta tehokkaat luterilaiset

Nyt löytyi syyllinen Etelä-Euroopan talousvaikeuksiin. Sehän on tietenkin katolinen kirkko!



En lähde kyseenalaistamaan vierailevan luennoitsijan osaamista, kun en asiasta mitään tiedä, mutta jotenkin hassulta tuo uutisointi tuntuu, otsikosta alkaen. Voi siinä olla jotain perääkin - tuo kyseenalaistaminen vs. kuuliaisuus auktoriteeteille - mutta tuskinpa se ihan niin yksioikoista on. Lisäksi Etelä- ja Pohjois-Amerikan rinnastus tuntuu kummalliselta.



No, se on aina kiva kuulla, että me protestantit emme teekään paljon töitä, saamme vain nopeasti valmista aikaan.

Ussassa tehdään monisteita

Tokaluokkalainen ritari Yrjänä kömpi sohvalla kainalooni ja huokasi raskaasti:



Äiti, mun mielestä ussa on koulussa tylsää.



Ai niinkö? kysyn minä hämmästyneenä. Neiti Kevään mielestä se on ollut aika mielenkiintoista, kun siellä on niitä kiinnostavia tarinoita.



Neiti Kevät myönsi tämän todeksi, mutta huomautti, että osa tarinoista on kyllä aika kamalia, koska niin monet kuolevat niissä. Neiti Kevät ei pidä kuolemisesta.



Ei ne tarinat ole tylsiä, jatkaa Yrjänä. Se on tylsää, kun aina ussan tunnilla pitää tehdä monisteita eikä koskaan tehdä mitään muuta.



Oi voi. Olen nimittäin itse lukenut uskonnon didaktiikan oppikirjoja tutkimustani varten ja niiden pohjalta muodostanut kuvan oppiaineesta, jota voi opettaa luovin ja vaihtelevin menetelmin. Draama, musiikki, askartelu, keskustelu, väittely, projektit, pelit - kaikki istuvat tämän hienon oppiaineen opetukseen. Itsekseni olen pohdiskellut, millainen voisi olla uskontoa ulkona -opetusmenetelmä. Ikävä kyllä poikani kokemus taitaa olla valitettavan yleinen todellisen koulumaailman ilmiö. Uskonnontunnilla tehdään monisteita. Ja hänellä on sentään erittäin osaava opettaja.



Itse muistan lämmöllä omia kouluaikaisia uskonnonopettajiani. Heidän tunneilleen meni aina mielellään. Lukiossa uskonto oli laajan fysiikan jälkeen älyllisesti haastavin oppiaine, jonka tiesin. En kyllä enää muista, oliko meillä monisteita.



Keskustelumme ritari Yrjänän kanssa ei kuitenkaan päättynyt aivan masentavaan sävyyn:



Äiti, silloin viime tiistaina, silloin oli kyllä ihan kiva ussantunti. Silloin oli se Sakkeus. Ja se monistekin oli ihan kiva.



Ehkä on sentään olemassa yhdenlaisia monisteita ja toisenlaisia monisteita.

Tauluja ja Tuomiokirkko

Kävimme näin hiihtolomalla Ateneumissa katsastamassa Carl Larssonin näyttelyn ja muutenkin kiertelemässä. Lapset tekivät näyttelyssä ikäryhmälleen suunnattuja tehtäviä. Näyttelyssä oli muutenkin huomioitu lapset: Larssonien kotia esittävässä tilataideteoksessa pääsi mm. rakentamaan palikoilla tai laittamaan ruokaa huopaperunoista ja -porkkanoista. Tarpeellinen paussi taiteesta, ainakin viisivuotiaan Pellavatukan mielestä.



Tauosta huolimatta Pellavatukka alkoi väsyä. Yläkerran Gallen-Kallelat, Repinit ja Haloset eivät kiinnostaneet enää pätkän vertaa. Vaan kun lähestyimme Hugo Simbergin töitä, neitonen valpastui äkkiä.



Äiti, noi pojat, noi on niitä köynnöksenkantajapoikia! hän huudahti melkoisen kiihtyneenä.



Niinhän ne olivat. Ja löytyi sieltä Haavoittunut enkelikin, jota sitten koko perheen voimin pitkään katselimme. Kirjasta tuttu kuva kiinnosti kaikkia. Heti muistui mieleeni, että Tampereen retki on edelleen tekemättä ja Tuomiokirkko näkemättä. Jospahan jonakin kevään viikonloppuna, tai viimeistään kesällä...



Sen sijaan meidän tytöt bongasivat eilen Helsingin Tuomiokirkon. Kävelimme siitä ohi ja hoksasin oven olevan auki. Katselimme paikkoja kunnioittavan hiljaisuuden vallassa - kuiskien vain varovaisesti.

Kirkko oli tyttöjen mukaan kaunis ja hyvin suuri. Onkohan täällä koskaan täyttä? mietti neiti Kevät.



Siellä kirkkosalissa astellessani tajusin, etten ole tainnut käydä siellä kertaakaan yli kymmeneen vuoteen. Armovuotena 2000 kirkko tuli varsin tutuksi, kun olin siellä vapaaehtoisena päivystäjänä joitakin iltoja ja öitä. Missään muussa kirkossa en olekaan valvonut kokonaista yötä.

Pikalasku paastoon

Paaston aika alkoi tällä kertaa jotenkin yllättäen. Yleensä olen sitä jo ennalta ehtinyt odotella, kun nyt havahduin laskiaistiistaina toteamaan, että huomennahan se alkaa. Viime viikolla kiusannut korkean kuumeen nostanut ilkeä pöpö jotenkin kai nappasi viikon elämästäni.



Yllättäen tai ei, sokeri joutui taas hyllylle seitsemäksi viikoksi. Lisäksi aikomus on löytää arjesta enemmän hetkiä hiljentymiselle. Paaston aikaan ajoittuu Suuri Elämänmuutos, kun ensi viikolla jään vuodeksi opintovapaalle. Siihen verrattuna sokerittomat viikot tuntuvat aika pikku jutulta. Mieli on lämmin ja toiveikas, ja etsimiselle avoin.



Mieleni tekisi jotenkin liittyä mukaan myös ekopaastoon, joten lisäsin vielä kolmannenkin tavoitteen: keventää biojätepussia suunnittelemalla perheen ateriat ja ostokset paremmin. Aihepiiri kummittelee kivenä kengässäni jatkuvasti - parantamisen varaa on valitettavan paljon. Jospahan saisi rutiinejaan hetkautettua hiukan oikeaan suuntaan.



Vielä loppuhuomautus: Hajamutisija käyttää paastosta viehättävää nimitystä "seitsemän vapaata viikkoa". Ajattelemisen aihetta siinäkin.

Varhaisnuoren hengelliset tarpeet

Neiti Kevät täytti alkuvuodesta yksitoista. Posti toi hänelle seurakunnasta kirjeen - ei onnittelukorttia, niitä ei ole tullut enää moneen vuoteen - mutta kutsun seurakunnan varhaisnuorille suunnattuun toimintaan.

Uuden seurakunnan myötä varhaisnuorille suunnattu toiminta on kasvanut merkittävästi. Tarjolla perheen alakoululaisille olisi monenmoista kerhoa: tyttökerho, poikien sählykerho, kansantanssikerho, kokkikerho, liikuntakerho ja puuhakerho. Lisäksi on perheitten tapahtumia, kuten askarteluiltapäiviä, vapputapahtuma ja - hurraa, vihdoinkin! - perheiden pääsiäiskirkko. Kivoja juttuja. 

Neiti Kevät ja ritari Yrjänä eivät kuitenkaan ole menossa kerhoihin. Heillä on jo partio ja koripallo ja pianotunnit ja kuvataidekoulu. Kerhoille ei ole tarvetta. Sitäpaitsi ne toimivat etupäässä tuolla tiilikirkon kulmilla, eli toisen koulupiirin alueella. Ei siellä ole ketään tuttuja kavereitakaan.

Jollakin tavalla äitinä toivoisin, että lapseni osallistuisivat seurakunnan heidän ikäisilleen järjestämään toimintaan. Toivoisin, että lapsellani olisi (myös) minusta riippumaton yhteys seurakuntaan. Tuntuu kuitenkin aika mahdottomalta ajatukselta, että innostunut kahdeksanvuotias koripalloilija vaihtaisi harrastuksensa sählykerhoon siksi, että äiti toivoo hänen osallistuvan seurakunnan toimintaa. Tai viidettä vuotta kuvataidekoulua käyvä tytär rupeaisi äkkiä käymään puuhakerhossa kuvataidekoulun sijaan samasta syystä. Miksi niin pitäisi tehdä?

Lapseni eivät kaipaa uusia samantapaisia harrastuksia kuin heillä jo on. Seurakunnan kerhot eivät lopulta eroa kovin paljon muusta harrastustoiminnasta, joten ei ole syytä vaihtaa olemassaolevaa hyvää harrastusta seurakunnan kerhoon.

Sitäpaitsi onhan heillä jo partio, joka on ainakin melkein seurakunnan toimintaa, ja kesällä ehkä viikko tai kaksi seurakunnan päiväleirillä. Ehkä se riittää. Neiti Keväästä tiedän, että hän saattaa käydä luokkakaveriensa kanssa uskontoon liittyviä keskusteluja koulun pihalla välituntisin - silloin, kun sellaisista tekee mieli keskustella. Ehkä sekin riittää. Ja lopulta, lapsilla tosiaan on äiti, joka vie heitä kirkkoon, ainakin joskus. Ehkä se tosiaan riittää.

Sittenkin minusta on alkanut tuntua, että jokin on pielessä, jos koulun piha on ainoa paikka lapsen pohtia hengellisiä kysymyksiä ikätoveriensa kanssa. Mihin varhaisnuori oikeastaan silloin tarvitsee seurakuntaa? - Tämä ei ole kritiikkiä seurakuntaa kohtaan, vaan enemmän puhdasta ihmettelyä.

Aloin jo visioida teologista kerhoa 12-vuotiaille. Eihän sellaiseen varmaan olisi osallistujia, mutta... eikös Jeesuskin keskustellut viisaita 12-vuotiaana?

Kipin kapin naamakirjaan

... siellä Kirkko Suomessa -sivulla on hurjan hauska kirkkoarvuuttelu meneillään.

Noin niin kuin tiedoksi aiheesta kiinnostuneille, jotka eivät sivusta jo valmiiksi tykkää.   Sivu lienee avoin niillekin, jotka eivät ole muuten Facebookissa.

Maa hohtaa lumivaipassansa

... on Luoja itse luonut hangen, jään.

Kyllä oli kaunista - ja kylmää - tänä aamuna kirkkoon kävellessä! Hanki hohti auringossa, puut kimalsivat, ja kaupunki oli hiljainen. Yhtään ihmistä en nähnyt matkalla ennen kuin aivan kirkon kulmalla.

Lapset jäivät isänsä kanssa torkkupeiton alle sohvalle katsomaan lastenohjelmia. Enpä äkkiseltään muista, koska olen viimeksi ollut messussa yksin muutoin kuin avustajakerroilla. Nautin joka sanasta ja sävelestä. Kannatti mennä.

Aurinkoista kynttilänpäivää, hyvää vaalipäivää ja mukavaa Runebergin päivää itse kullekin! Itse lähden tästä lumilinnaa rakentamaan kera Pellavatukan ja ritari Yrjänän.

Ja hohtavilla talvihangilla

suot, Herra, mielen, ruumiin iloita.

(VK 576)

Jumalan parta

Hengelliset aiheet ovat edelleen pinnalla perheen viisivuotiaiden parissa.

Pellavatukka: Äiti, onko Jumala oikeesti olemassa?

Äiti: Joo, kyllä mä uskon, että on.

Pellavatukka (tarkistaa vielä): Siis uskotko sä OIKEESTI, että Jumala on todellinen?

Äiti: Joo. Uskon.

Pellavatukka: Ihan oikeesti? Minkälainen Jumala on?

Äiti: Niin. Siis en mä sitä tarkoita, että ajattelisin, että jossakin pilven päällä istuu joku partasuu-ukkeli, joka toteuttaa ihmisten toiveita. Mutta mä uskon, että on olemassa sellainen suuri, hyvä voima, jonka olemusta ei ihmismieli oikein edes pysty ymmärtämään. Siis että...

Pellavatukka (nauraa kihertää): Partasuu-ukkeli! (hihitystä) Partasuu-ukkeli! Jumalalla on parta!

Äiti (huomaa keskustelun taas karanneen käsistä): Siis mä EN tarkoittanut, että Jumalalla on parta vaan että...

Pellavatukka (nauraa): Äiti, Jumalalla on tosi pitkä parta! Ja arvaa mitä? (nauraa lisää) Se pitää sitä rusetilla!

En ole halunnut lasteni kuvittelevan Jumalaa Joulupukin kaltaiseksi. Siitä huolimatta lapsen mielikuvissa Jumalalle saattaa äkkiä kasvaa parta. Ja mistä minä tiedän, onko Jumalalla parta vai ei... Lapsen ajattelun nopeat käänteet kyllä hämmästyttävät - vakavasta kysymyksestä hypätään kikatteluun hetkessä.

Jään miettimään, miten vaikeaa on vastata suoriin kysymyksiin suoraan ja rehellisesti. Miten voi lapselle selittää sitä, miten hauras ja ristiriitainen on aikuisen usko?

Hiljaisuudelle kuuluu hyvää!

Meillä oli eilen pieni palaveri, jossa suunniteltiin Hiljaisuuden ryhmän jatkoa tänä keväänä. Palaveriin osallistuin ihanan pastorimme A:n ja minun lisäkseni kaksi muuta seurakuntalaista. Meillä on siis RYHMÄ, johon kuuluu useita VASTUUNKANTAJIA.

Aika mahtavaa!

Pienimuotoista toiminta on edelleen, mutta jotenkin tuntuu, että jotakin on liikahtanut eteenpäin. Ehkäpä tästä tulee vielä pysyväkin toimintamuoto. Ainakin ryhmä jatkaa toimintaansa tämän kevään!

Viisivuotias teologi jatkaa

Pellavatukan teologiset pohdinnat jatkuvat.

Äiti, Jumala on todellinen, tytär ilmoittaa. Kerron olevani samaa mieltä. Tyttö jatkaa painokkaasti: Mä tiedän sen, koska mä uskon niin.

Myöhemmin tänään aiheeseen palataan äidin kertoman sadun myötä:

Pellavatukka: Äiti, onko Hannu ja Kerttu todellista?

Äiti (naurahtaa): Ei, ei ole. Vai oletkos koskaan nähnyt metsässä piparkakkumökkiä?

Pellavatukka (ovela pilke silmäkulmassa): En olekaan. Mutta miten sitten sä sanot, että Jeesus on todellinen?

Alan jaaritella Jeesuksesta historiallisena henkilönä, josta on mainintoja muiden kuin kristittyjen historioitsijoiden teoksissa. Se ei selvästikään kiinnosta Pellavatukkaa, joten yritän kiteyttää asian: Tiedetään, että kauan sitten eli sellainen mies, jonka nimi oli Jeesus ja joka teki kaikenlaista. Se on tietoa. Sitten se taas on uskon asia, oliko se Jeesus Jumalan poika vai vain tavallinen ihminen.

Pellavatukka näyttää epäilevältä: Kummin sä äiti uskot?

Äiti: Mä uskon, että Jeesus oli Jumalan poika.

Pellavatukka näyttää edelleen epäilevältä ja nauraa: Mä en kyllä usko.

Äiti (yllättyneenä): Ai. Mitenkäs niin? Juurihan aamulla sanoit, että Jumala on todellinen. Onko Jumalaan sitten helpompi uskoa kuin Jeesukseen?

Pellavatukka: Joo. Jumalasta puhutaan enemmän.

Tyttö puuhaa hetken muuta ja jatkaa sitten: Äiti, miksi Jeesus kuoli?

Vedän henkeä ja totean melkein paniikissa, etten osaa vastata kysymykseen yksinkertaisesti tai tyydyttävästi. Alan (taas) jaaritella Jumalan tulemisesta ihmiseksi ja kärsimisen kokemisesta ja siitä, mitä pelastus ehkä mahdollisesti voisi tarkoittaa. Pellavatukka seuraa puhettani vain puoliksi, mutta vaikuttaa tyytyväiseltä. Hellitän hieman tahtia ja totean, että ehkä tytölle tärkeämpää on se, että yritän vastata, kuin se, että vastaan ymmärrettävästi.

Pellavatukalla on kuitenkin mielessään jo täsmällisempi kysymys: Äiti, miksi Jeesus kuoli peikkoperjantaina?

Olen vähällä nauraa, mutta sitten huomaan, että kysymys on hyvin vakava. Tytön huulet väpättävät ja silmänurkka kiiltää. Alan kertoa siitä, että lauantai oli juutalaisille pyhäpäivä ja siksi kuolemantuomio piti toteuttaa perjantaina tai lykätä juhlan yli. Kerron myös siitä, miten juutalaisten keskuudessa Jeesus koettiin uhaksi ja hänen kuolemaansa vaadittiin. Sitten siirryn kuvailemaan pääsiäisaamun tapahtumia ja naisia haudalla. Loikkaan helatorstaihin ja totean lopuksi Pietarin, Johanneksen ja muiden opetuslasten jatkaneen Jeesuksen oppien opettamista täällä maan päällä.

Pellavatukka (jälleen iloisen kiinnostuneena): Onko Pietari todellinen?

Äiti: On, Pietarikin on todellinen.

Pellavatukka: Äiti, kerro mulle lisää niistä opetuslapsista.

Totean, että voisimme lukea opetuslapsista lastenraamatusta. Pellavatukka innostuu ja hakee kirjan. Emme kuitenkaan lue Jeesuksesta emmekä opetuslapsista, vaan tytöllä on uudet toiveet:

Se on ihan paras se Miksi Saara nauroi. Ja sitten äiti lue siitä vauvasta siellä pusikossa.

Luemme ensin Abrahamista ja Saarasta ja sitten Mooseksesta. Pellavatukan silmät loistavat: Toi Mirjam, äiti, se on kyllä aika rohkea tyttö!

Jeesus ja muut kirkkotyypit

Hampaita pestessä viisivuotias Pellavatukka kysyi: Äiti, onko Joulupukki Jeesuksen sukua?

Äiti (yllätettynä): Öö, no, mitäs itse arvelet?

Pellavatukka: On se. Sehän jakaa aina lahjoja silloin, kun Jeesus syntyy.

Totesin tämän olevan kiistämättä totta. Mihin Pellavatukka: Jeesus on jännä tyyppi kun se syntyy joka vuosi uudestaan.

Äiti (hajamielisesti): Niin ja kuolee, ja nousee kuolleista.

Pellavatukka: Äiti, mä olen miettinyt, että Jeesus ei taida olla kuitenkaan todellinen. Koska jos se olis todellinen, niin monethan olis tavanneet sen. Siitähän vaan puhutaan. Ja miten voi syntyä joka vuosi uudestaan?

Äiti (vetää henkeä): No. Ensinnäkin. Kyllä Jeesus on ihan oikeasti ollut olemassa. Joulua vietetään Jeesuksen synttärinä mutta ei Jeesus joka vuosi synny vauvaksi oikeasti. Silloin muistellaan sitä, kun Jeesus oli vauva. Jeesus syntyy niin kuin symbolisesti uudelleen. Ja sitten pääsiäisenä...

Pellavatukka (keskeyttää innostuneena): Siis onko Jeesus ihan oikea elävä ihminen?

Äiti: Niin siis Jeesus eli tosi kauan sitten ja kuoli ja sitten nousi kuolleista ja meni taivaaseen, ja...

Pellavatukka: Minkä näköinen Jeesus oli?

Äiti: No sillä oli varmaan ainakin tumma tukka ja parta.

Pellavatukka: Ei kun lapsena. Minkä näköinen Jeesus oli lapsena?

Äiti: Varmaan sillä oli tumma tukka mutta ei partaa.

Pellavatukka: Niin olishan se hassua, jos lapsella olis parta. Äiti, miksi Jeesuksesta aina puhutaan kirkossa?

Äiti: No siis Jeesushan oikeastaan perusti kirkon. Tai siis ne jotka uskoi Jeesukseen ja öö...

Pellavatukka (keskeyttää jälleen innostuneena): Äiti, kerro mulle kaikki ne muutkin kirkkotyypit!

Äiti (hämmentyneenä): Kaikki kirkkotyypit?

Pellavatukka: No Jeesus on yksi ja Jumala on yksi ja keitäs muita niitä on? Äiti ketkä on Jeesuksen perhe?

Äiti (vähän jo väsyneenä): Tiedäthän sä Jeesuksen äidin Marian ja Joosefin. Ja...

Pellavatukka: Niin Maria ja Joosef. Mutta äiti, onko Jumala todellinen?

Äiti: Niin eri ihmiset uskoo vähän eri tavoilla. Mutta minä kyllä uskon, että Jumala on todellinen.

Pellavatukka: Siis äiti sano onko Jumala olemassa?

Äiti: On, muruseni, Jumala on olemassa. (Ajattelee epätoivoisena: Ainakin yhteen kysymykseen, tosin vasta toiseen kertaan kysyttäessä, osasin antaa täsmällisen vastauksen.)

Pellavatukka: Toi ankka on kyllä aika hassu. (Osoittaa kylpyankkaa. Jeesus-keskustelu on päättynyt. Äidistä tuntuu, että se jäi jotenkin kesken.)

Mitähän sitä kertoisi?

Joulu tuli, oli ja meni. Siitä on jo melkein kuukausi ja kotonakin on oltu kohta kaksi viikkoa. Minä olen kyllä osittain edelleen - tai ehkä uudestaan - joulutunnelmissa. Ulkona on LUNTA.

Jouluna ei ollut. Jouluna oli tällaista:

 

Meillä oli upea reissu. Aivan mahtava. Oli jännittävää nähdä, että joulutunnelman voi luoda vaikka kauppakeskuksen pizzerian pöytään, kun kaivaa käsilaukusta ruttuisen paperin ja ritari Yrjänä sitten tavailee siitä meille ääneen jouluevankeliumin. Lopulta, joulun ainekset ovat varsin yksinkertaiset.

(Samalla tehtäköön tiettäväksi, että vaikka joulun todistettavasti voi kokea maailmalla, ENSI JOULUNA en suostu lähtemään kotoa mihinkään. Paitsi joulukirkkoon. Ja ehkä pulkkamäkeen. Rajansa ne on kokeiluillakin.)

Arki pyörii. Yllättävän helposti, itse asiassa. (Ehkä mm. siksi, etten ole kirjoittanut tai lukenut yhtään blogia...) Odotettu elämänmuutos odottaa reilun neljän viikon päässä: vuoden opintovapaa. Sillä tiedolla sietää muutaman viikon pyörittääkin.

Kotiin palattua olen lukenut Luukkaan evankeliumia. Siinä on kohtia, joita en ymmärrä. Takkuaa. Kirjoitan niistä myöhemmin.

No niin. Muuta kerrottavaa ei juuri tällä haavaa taida olla. Täällä ollaan taas.

 

P.S. Meidän nurkilla kirkolta saa luomujuureksia. Aivan mahtavaa! Saa kopioida idean.