Jouluaattona toivotan sinulle joulurauhaa!

Rauhallista, onnellista ja kaikin puolin hyvää joulua sinulle, lukijani!

Luukun takana: Samettikoiran silmät

Joulu

Katsokaa:

Kirkkaus säteilee pimeään.

Viimeinen pinei juoksupoika

hiipi kirjapaketteineen

pehmeään hämärään.

Hänellä on niin onnellisen nälkäiset silmät.

Me menemme kirkkoon,

jossa on paljon ihmisiä

ja lämmintä ja kylmää

ja Jumalan hiljaiset kasvot

ja jäähileiset ikkunaruudut

ja kynttilöitä.

Kun olin aivan pieni,

näin enkeleitä aattoillan hämärässä.

Minä peitin silloin

pieneen, lasiseen maljaan

tinasotamiehen,

jonka päälle joku oli astunut.

Kuvittelin, että sen oli silloin hyvä olla,

ja asetin sen peitoksi paperisen lipun.

Joulu,

se on kuusenneulasten

ja sammuvien kynttilöiden tuoksua,

ja hiljaista,

onnellisen säikähdyttävää rakkautta,

ja lahjoja, ja unta,

jossa kasvoja hipovat enkelin siivet.

Me katselemme valaistuja ikkunoita

ja laskemme kynttilöiden pieniä liekkejä

ja avaaamme hitaasti kirjoja,

jotka joskus luetaan ja unohdetaan.

Ja jossakin ajatusten keskellä

nukkuu lapsi,

joka kantaa kaikkien unelmien kohtaloa

pienissä käsissään,

ja lempeitten juhtien huuruinen hengitys

lämmittää häntä pimeässä.

-------

Kynttilät sammuvat hiljaa,

ja samettikoira vuoteen jalkopäissä

odottaa, että sen pyöreisiin lasisilmiin

suudeltaisiin: Hyvää yötä.

Mika Waltari 1928

Luukun takana: Valoa pimeyteen

Vuoden pimeimpänä päivänä tämä virsi, joka tuo valoa elämän pimeimpiin hetkiin.

Luukun takana: Suutari ja vieras

Hän oli suutari, vanha ja lempeä mies

Hänen puotinsa koko kaupunki ties

Ja nyt hän jouluksi siivosi talossaan

ja kertoi kaikille suurta uutistaan

Hän sanoi: Mestari on tulossa kylään meille

Hän on ilmoittanut minulle sen varmasti

Mestari on tulossa tänään meille

Voiko jouluvieras olla enää parempi

Hän istuu ikkunalle vierastansa odottamaan

Ja eipä aikaakaan, kun oveen jo koputetaan

Hän ensin pettyy oven takana kun seisookin vaan

Köyhä nainen lapsen kanssa aivan kohmeissaan

Hän sanoi: Mestari on tulossa tänään meille

Istu hetkeksi ja oota häntä kanssani

Mestari on tulossa tänään meille

Kääri huopaan tähän paleleva lapsesi

Ei kuulu vieläkään nyt vierastaan, vain luminen tie

Ja sitä pitkin astuu luokseen pummi, mikä lie

Hän pyytää suutarilta korpunpalaa taskuunsa

Kun nälissänsä on yksin jouluaattona

Hän sanoi: Mestari on tulossa tänään meille

Istu hetkeksi ja oota häntä kanssani

Mestari on tulossa tänään meille 

Ota tästä kuumaa keittoa nälkääsi

Ilta pimenee ja vierasta vain kuulu ei

Ja vanha suutari jo astiat pois pöydästä vei

Ja vielä kolkuttelee oveen juoppo naapuri:

Oon avaimeni hukannut, en pääse kotiini

Hän sanoi: Mestari on tulossa tänään meille

Istu hetkeksi ja oota häntä kanssani

Mestari on tulossa tänään meille 

Jos jäät yöksi, sijaan sinulle vuoteesi

Ja niinpä menee vanha mies jo nukkumaan

Näkee unta, sanoo vieraalleen: Et tullutkaan

Vieras kertoo: Olin luonas tänään kolmasti

Hyvää joulua ja kiitos sydämestäni

Hän sanoi: Mestari on tulossa kylään meille

Hän on ilmoittanut minulle sen varmasti

Mestari on tulossa tänään meille

Voiko jouluvieras olla enää parempi 

Pekka Ruuska



 

Luukun takana: Äiti ei ole väsynyt

Marikki ja Liisa jouluaattoaamuna:

Marikista ja Liisasta on ihmeellistä, että he saavat istua yöpaitasillaan uunin edessä juomassa kahvia.

- Se johtuu siitä, että on joulu, sanoo Liisa.

- Niin, siitä se johtuu, sanoo äiti.

Mariki katsoo häneen peloissaan nähdäkseen, onko hän väsynyt. Mutta äiti on onneksi vain iloinen eikä yhtään väsynyt. Kaikkien täytyy olla iloisia, kaikkien mielestä joulun täytyy olla hauska, muuten Marikilta menee jotakin pilalle. Ja siksi hän jankuttikin silloin, kun äiti raatoi pahimmissa joulukiireissä:

- Jouluaattona sinä et saa olla väsynyt, lupaa se!

- Enhän toki olekaan, kuinka minä voisin olla väsynyt jouluaattona, sanoo äiti.

Ja tuossa hän nyt istuu isän ja Alvan kanssa, ja kaikki kolme näyttävät pitävän joulusta yhtä paljon kuin Marikki ja Liisakin. Voi, miten ihanaa!

(Astrid Lindgren: Marikki)

Luukun takana: Pienen nyytin joulu

Sitten he kaikki istuutuivat lumeen odottamaan onnettomuutta.

Aika kului, mutta mitään ei tapahtunut.

Vain pieni nyyti, se, joka oli ollut juomassa teetä, pistäytyi esille puuvajan takaa. Se oli ottanut mukaansa kaikki sukulaisensa ja sukulaistensa ystävät, ja kaikki olivat yhtä pieniä ja harmaita ja surkeita ja palelevia.

- Hauskaa joulua, nyyti kuiskasi kainosti.

- Sinä olet todella ensimmäinen, jonka mielestä joulu on hauska, sanoi Muumipappa. Etkö sinä ollenkaan pelkää, mitä tapahtuu, kun se tulee?

- Sehän on täällä, nyyti mutisi ja istuutui sukulaisineen lumeen. Saako katsoa? Teillä on ihmeellisen kaunis kuusi.

- Ja noin paljon ruokaa, sanoi joku sukulaisista uneksien.

- Ja oikeita lahjoja, sanoi joku toinen sukulainen.

- Olen uneksinut koko elämäni ajan, että saisin nähdä tämän läheltä, nyyti lopetti ja huokaisi.

Tuli hiljaisuus. Kynttilät paloivat rauhallisessa yössä liikkumattomin liekein. Nyyti ja sen sukulaiset istuivat aivan hiljaa. Saattoi tuntea, miten he ihailivat ja kaipasivat, se tuntui yhä voimakkaammin ja voimakkaammin, ja lopulta Muumimamma siirtyi lähemmäksi Muumipappaa ja kuiskasi:

- Eikö sinunkin mielestäsi?

- Niin, mutta jos, muistutti Muumipappa.

- Joka tapauksessa, sanoi Muumipeikko. Jos joulu suuttuu, voimme ehkä pelastautua kuistille.

Sitten hän kääntyi nyytin puoleen ja sanoi: - Olkaa hyvät, kaikki on teidän.

Nyyti ei voinut uskoa korviaan. Se meni varovasti kuusta kohti, ja sen jäljessä tuli koko rivi sen sukulaisia ja ystäviä tuntokarvat hartaudesta väristen.

Niillä ei ollut koskaan aikaisemmin ollut omaa joulua.

Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia

Luukun takana: Marikin ja Liisan adventtiretki

Neljäntenä adventtina Marikki ja Liisa lähtevät omine lupineen vierailulle Omenakumpu-nimiselle maatilalle ystävällisen Karlssonin perheen luo. Vierailu pitkittyy lumimyrskyn takia koko päivän mittaiseksi. Omenakummussa on hauskaa, siellä voi esimerkiksi katsella hevosia tallissa:

Sitten he seuraavat Tuurea talliin. Siellä on neljä hevosta, Tiitus, Muuna, Freija ja Konkari. [---] Konkari on kiltein ja rumin, se on kummallisen keltaisen värinen.

- Ulkonäkö ei merkitse mitään, kunhan on kiltti, sanoo Marikki.

---

- Missä seimessä täällä pikku Jeesus lepäsi? Liisa kysyy äkkiä. Hän luulee, että maailmassa on vain yksi talli ja se on täällä Omenakummussa.

Marikki selittää hänelle, että se tapahtui aivan toisessa tallissa kaukana Juudean maalla.

- Mistä sinä sen tiedät? Liisa kysyy.

- Kyllä minä sen tiedän, opettaja on sanonut.

Liisa ei ole ollenkaan tyytyväinen.

- E-ei, kyllä hän lepäsi Konkarin seimessä, niin minun koulussani on sanottu. Ja Konkari oli kiltti: se ei purrut häntä, nuuhki vain nähdäkseen, kuka siinä oli.

Marikki katselee ympärilleen hämärässä tallissa. Oikeastaan hänkin olisi tahtonut, että Jeesuksen seimi olisi ollut täällä Omenakummussa.

- Ehkä se sittenkin oli täällä, hän sanoo innoissaan. Ja Maria sytytti kynttilät kaikkiin ikkunoihin, ja Pekka Karlsson ja Karlssonin täti istuivat keittiössä ja katsoivat, miten valo loisti lumella. Ja silloin Karlssonin täti sanoi: "Kuka kumma on tänä iltana tallissa?"

Siihen Liisa osaa antaa vastauksen:

- Se on vain pikku Jeesus. Hän makaa Konkarin seimessä. Konkari nuuhkii häntä ja silloin Jeesus nauraa, sillä hän pitää siitä.

- Enkö minäkin istu keittiössä katsomassa, miten tallista loistaa valo? kysyy Tuure.

- Kyllä sinä, Tuure, olet aika tyhmä, sanoo Marikki. - Sehän tapahtui aikoja sitten. Sinä et ollut silloin vielä syntynytkään.

(Astrid Lindgren: Marikki)

Luukun takana: Erilainen evankeliumi

 Tämän löysin Usko Toivo Rakkaus -facebook-sivulta:

Luukun takana: Marinoitu feta

Erinomaisen helppotekoinen joululahjaideani on juuri nyt ajankohtainen: Tarvitset palana myytävää hyvälaatuista fetaa. Muita tarpeita ovat lasipurkit kansineen, kuivattuja yrttejä ja muita mausteita (basilikaa, oreganoa, musta- ja rosépippuria ainakin, valitse yrittejä, joista pidät/ lahjan saaja pitää) sekä runsaasti kasviöljyä.



Mausteet murskataan pieniksi ja levitetään vadille. Fetasta taitellaan palasia ja kieritetään mausteissa. Ladotaan purkkiin ja täytetään purkki öljyllä. Annetaan maustua jääkaapissa muutamasta päivästä viikkoon, ja valmista on. Purkin kannen voi päällystää jollakin kauniin jouluisella kankaalla.

Jouluisen arvuuttelun vastauksia

12. päivän luukkuna oli lastenkirjoihin liittyvä visa. Tässä vastaukset, mistä kirjoista katkelmat olivat

1. - Hyvää joulua, pikku ystävä, vanha neiti sanoi lempeästi. - Eikö olekin mainio jouluyllätys? Minä aioin tuoda sinulle viisi kirjaa joululahjaksi, sillä Karhukustannus Oy sai päähänpiston sinun kirjasi julkaisemisesta niin viime hetkellä, ettei kenelläkään ollut aikaa kertoa sinulle.

Katkelma on Elina Karjalaisen kirjasta Uppo-Nallen talviturkki. Uppo-Nalle piipahtaa vielä jouluaattona katselemassa läheisen kirjakaupan ikkunaa, ja ikkunaan on ilmestynyt sen oma, ensimmäinen runokirja.

Papukaijamerkki: Kirjan nimi oli tietysti Uponneen kansan lauluja.

2. Hän meni takaisin sohvan luo ja silitti Perditaa, joka kerrankin vain seisoi ja katseli putoilevia lumihiutaleita eikä pessyt ketään. Joululaulua laulavat äänet olivat korkeita ja kirkkaita ja rauhallisia - ja levy soi hiljaa. Äkkiä jokainen kuuli koiranhaukuntaa.

Tämä on jouluaatto Dodie Smithin kirjasta Satayksi Dalmatian koiraa. Vihje taisi olla hiukan vaikea. Toisin kuin Disneyn elokuvassa Pongo-koiran puoliso ei ole Perdita vaan Missis. Perdita on kuitenkin myös dalmatialainen, joka on toiminut apuemona Pongon ja Missiksen pennuille. Perdita jäi kotiin, kun Pongo ja Missis lähtivät pelastamaan pentujaan Julmia De Vilin kynsistä.

Papukaijamerkki: Haukkuvat koirat näyttivät ikkunasta mustilta, koska ne olivat aivan nokisia. Oikeasti ne olivat tietenkin pilkullisia dalmatialaisia.

 3. Jo heräsi ensimmäisenä jouluaamun harmaaseen sarastukseen. Takan reunuksesta ei riippunut lahjasukkia, ja tuokion ajan Jo oli yhtä pettynyt kuin kerran lapsena, jolloin hänen pieni sukkansa oli pudonnut, koska se oli ollut täpösen täynnä makeisia. Sitten hän muisti äitinsä lupauksen, työnsi käden tyynyt alle ja veti esiin pienen karmiininpunaisiin kansiin sidotun kirjan.

Tämä kirja on Louisa M. Alcottin Pikku naisia. Katkelma on melkein kirjan alusta, kun Marchin perheessä vietetään lahjatonta joulua.

Papukaijamerkki: Jon ja hänen sisartensa saama kirja oli tietysti Kristityn vaellus, joka sitten seuraa punaisena lankana koko kirjan läpi.

4. Jos sinä tapaninpäivänä joku olisi ajanut Kissankulman tietä hämärän aikoihin, hän olisi varmaan luullut näkevänsä jonon harmaita kummituksia, jotka tulivat nilkuttaen ja raahustaen ja puuskuttaen Kissankulman mäkeä ylös.

Tämä pätkä taas on Astrid Lindgrenin kirjasta Eemelin uudet metkut.

Papukaijamerkki: Harmaat haamut olivat vaivaistalon vaivaisia ja he vaelsivat Eemelin kutsumina Kissankulmaan joulupitoihin. Aikamoiset pidot siellä vietettiinkin! Eemeli tosin istui tämän laupeudenteonkin takia päivän verstashuoneessa ja äitinsä kirjoitti muistikirjaansa "Tänään se lapsi parka on istunut Verstashuoneessa koko päivän. Kylä hän oikiastan on hyvä Poika vaikka joskus minä luulen, etä hän on Pähkä Hullu."

5. Kirkkaasti valaistussa joulukirkossa, missä urut ihanasti säestivät vanhaa jouluvirttä, Iris tunsi itsensä onnelliseksi. Tuntui niin turvalliselta istua Ulriikan vieressä, hän muistutti Sereä.

Iris on tietysti Anni Swanin Iris-rukka.

Papukaijamerkki: Iriksen rakas eno oli kuollut jouluyönä. Tämä merkitsi dramaattista muutosta myös enon perheen varallisuudessa ja kasvattina olevan Iriksen elämässä.

6. Will sai kuopuksena avata ensimmäisenä. Hän meni suoraa päätä laatikolle, osaksi koska se oli niin vaikuttavan iso, ja osaksi koska se arvattavasti oli Stepheniltä.

Tämä katkelma on Susan Cooperin lastenromaanista Pimeä nousee. 11-vuotias Will on yksi salaperäisistä Ikivanhoista, jotka käydät taistelua Pimeyden voimia vastaan. Stephen on hänen merillä oleva vanhin isoveljensä.

Papukaijamerkki: Laatikossa oli karnevaalinaamio, josta merkillisellä tavalla tuli loppiaisyönä Hernen pää.

7. "Mitä ihmettä te tarkoitatte, herra Majava", Peter huohotti heidän kiivetessään jyrkkää törmää ylös. "Enkö kertonut teille", sanoi herra Majava, "että velho sai aikaan sen, että oli ainainen talvi, mutta ei koskaan joulua? Enkö kertonutkin? No, tulkaapas nyt katsomaan!"

Tämä taas on C.S. Lewisin kirjasta Velho ja leijona. Velho on loitsinut ikuisen talven Narnian maahan, eikä joulua ole - kunnes velhon valta alkaa rakoilla.

Papukaijamerkki: Töyrään päällä odotti tietysti Joulupukki. Velhon valta oli murenemassa.

8. - Se on sinun joululahjasi, Anna, sanoi Matthew hämillään. - Mutta - mutta - mikä sinun on, Anna? Etkö pidä siitä?

Anna saa Matthewlta lahjan L.M. Montgomeryn kirjassa Annan nuoruusvuodet.

Papukaijamerkki: Lahja on sammalenvihreä leninki, jonka naapurin utelias rouva Lynde on ystävällisesti ommellut. Mikä ihaninta, siinä on puhvihihat.

9. Laura oli huolissaan, koska joulu oli tulossa, eikä Santa Klaus pystynyt ajamaan poronpulkassaan ilman lunta. Mary taas pelkäsi, että vaikka lunta tulisikin, ei Santa Klaus löytäisi heitä tästä kaukaisesta intiaanien maasta.

Laura ja Mary seikkailevat Laura Ingalls Wilderin kirjassa Pieni talo preerialla. Sarjan muissa osissa taitaa olla eri suomentaja, muistelen, että muissa kirjoissa Mary on suomennettu Marjaksi.

Papukaijamerkki: Santa Klaus ei oikeastaan päässyt perille asti, vaikka lahjat pääsivätkin. Ingallsien naapuri herra Edwards saapui tulvivan joen yli uimalla varhain joulupäivän aamuna. Hän kertoi tavanneensa Santa Klaun joen toisella puolella, mutta Santa ei uskaltanut uida sen yli. Nuorempana ja hoikempana herra Edwards sitten oli luvannut viedä tyttöjen lahjat perille. Lahjasukkiin ilmaantui ainakin kiiltävät peltituopit, karamellikepit ja pennyn rahat. - Marikalle bonuspiste lahjojenkin muistamisesta!

10. Kun käärepaperi oli irrotettu, tuli näkyviin kaksi pienempää kääröä, ja Rebekka avasi vapisevin sormin toisen niistä, joka oli osoitettu hänelle. Kääröstä tuli esiin rasia, ja siitä löytyi kaulanauha - pitkä rivi rusottavia korallihelmiä ja päätteenä koralliruusujen muodostama risti. Ristin alla oli kortti ja siinä sanat: "Iloista joulua, toivottaa herra Aladdin."

Rebekka Rowena Randall on K.D. Wigginin lastenromaanin Villiruusu päähenkilö.

Papukaijamerkki: Rebekka tutustui herra Aladdiniin eli oikeasti Adam Laddiin, kun hän kiersi ystävänsä kanssa myymässä saippuaa. Herra Ladd osti tytöltä peräti 300 saippuaa.

Tapaaminen johtaa pitkään ystävyyteen. Romaani päättyy ennen kuin Rebekasta varsinaisesti tulee aikuinen, mutta sellaisen vaikutelman olen saanut, että viitisentoista vuotta Rebekkaa vanhempi herra Ladd saattaisi tulevaisuudessa muuttua ystävästä ihailijaksi ja sittemmin aviomieheksi. Jos kirjalla olisi toinen osa, tietäisimme tämän paremmin.

 

Rohkeita arvaajia ilmaantui kolmena päivänä vain yksi. Marikalle myönnettäköön Parhaan Arvaajan arvonimi joka tapauksessa!

Luukun takana: Miksei Jumala valinnut tunnettua naista

Moni olisi toivonut

tyylikkäämpää toteutusta

glamouria, parempaa maineenhallintaa,

edes pienperheen sisäsiistiä idylliä.

Eikö Jerusalemista

olisi löytynyt joku sivistynyt koti?

Miksei Jumala valinnut

tunnettua naista,

jolla oli kokemuksen tuoma varmuus,

aviopuolison pitkäaikainen tuki

ja sosiaalisesti arvostettu asema?

Edes pysyvä osoite

ja hyvämaineiseksi tunnettu suku.

Syntyykö Jumala yhä,

kun kuljemme omaan seimeemme,

edes tallin ovelle,

sinne mistä lähdimme tai

mihin kaiken keskellä jouduimme?

Sielläkkö tapaamme Hänet,

jolle kerromme,

että meilläkään ei mene aina hyvin,

ei niin kuin pitäisi tai niin kuin

alun perin ajattelimme.

Mahdummeko silti joukkoon?

Sopisiko silti, kaikesta huolimatta?

(Irja Askola: Tie vie, pyhä kantaa)

Luukun takana: Meksikolainen papukeitto

Toinenkin kasviskeitto mahtunee kalenteriin. Meksikolaista tässä keitossa on oikeasti vain nimi. Idean olen saanut kreikkalais-suomalais-amerikkalaiselta ystävältäni ja sitten itse kokeilemalla päätynyt tämän tapaisiin suhteisiin. Määrät ovat suuntaa antavia, kun en keittoja keitellessä juuri mittaile aineksia.



Ainekset:

n. 6 perunaa

2-3 porkkanaa

1 iso sipuli

tölkki kidney- tai ruskeita papuja (voi muuten panna kaksikin tölkkiä)

2 tölkkiä tomaattimurskaa

n. 200 g pakastemaissia

2 kasvisliemikuutiota

chiliseosta

öljyä

7 dl vettä



Tarjoiluun: juustoraastetta 



Kuori ja pilko perunat ja porkkanat. Silppua sipuli. Avaa paputölkki ja huuhtele pavut lävikössä. Kuullota sipulia öljyssä ja lisää chili. Itse käytän mietoa seosta mutta panen sitä sitten aika reilusti. Lisää vesi ja kuumenna kiehuvaksi. Lisää liemikuutiot, porkkanat ja perunat ja anna kiehua hiljalleen noin 10 minuuttia. Lisää sitten loput ainekset ja anna kiehua, kunnes perunat ja porkkanat ovat kypsiä. Meidän perhe tapaa ripotella keittolautaselle vielä juustoraastetta.

Luukun takana: Muistoja Luciasta

Lauloin lapsena monta vuotta musiikkiopiston kuorossa. Se oli kivaa - ja aivan erityisen kivaa se oli niinä vuosina, kun kuoronjohtajana toimi nainen, jonka nimi oli ehkä Rita. (Saattoi se olla jotakin muutakin.) Joka tapauksessa, Rita (tai mikä hänen nimensä sitten olikaan) oli varsin innostunut, hauska ja eläväinen kuoronjohtaja. Lisäksi hän oli aikaansaava: hänen aikanaan meillä oli monenmoista konserttia ja muuta tapahtumaa joka vuosi. Rita oli taustaltaan suomenruotsalainen ja esitteli meille tytöille (ja ehkä siellä joku poikakin lauloi) ihanuuden nimeltä Lucia-neito.

Joka vuosi meillä oli Lucia-juhla. Se oli varmaan aika tavallinen lapsikuoron konsertti aikuisten näkökulmasta, mutta meille se oli vuoden huippuhetki. Konsertista se poikkesi esimerkiksi siinä, että emme laulaneet kirkon urkuparvella tai salin etuosassa, vaan konsertin alussa meillä oli kynttiläkulkue ja ison osan ajasta lauloimme seisten kirkkosalin seinustoilla.

Näin pienillä muutoksilla koko konsepti muuttui tylsästä konsertista ihanaksi juhlaksi! Ainakin minun mielestäni.

Ensimmäisessä Lucia-juhlassani kaikki ei tosin sujunut aivan kommelluksitta. Palava kynttilä valutti sormilleni steariinia, ja minä pudotin sen lattialle ja kiljaisin. Lähellä istunut nainen auttoi minua nostamaan sen ja sytyttämään uudelleen. Onnekseni luottamus itseeni tai maailmaan ei kärsinyt moisesta sattumuksesta vaan lauloin tyytyväisenä juhlan loppuun ja osallistuin juhliin tulevinakin vuosina.

Mitä siellä laulettiin? Ave Maria (säveltäjän olen unohtanut), Kun joulu valkeneepi, Taas syttyy valot tuhannet, Maria, Herran piikanen, ja monta muuta - ynnä tietysti se Lucian oma biisi. Minulle Lucia-juhla oli ovi hengellisiin (joulu)lauluihin, joita en esimerkiksi kotonani juuri kuullut.

Tuokoon Lucia-neito mukanaan sinullekin lämpimiä, valoisia ajatuksia pimeään joulukuuhun! 

P.S. Jos et eilen huomannut, käypä kurkistamassa lastenkirjohin liittyvää jouluista arvuuttelua!

Luukun takana: Lastenkirjallinen jouluarvoitus

Syystä tai toisesta mieleeni palautui Lähtölaskennan jälkeen -blogissa pari vuotta sitten ollut merkintä kirjallisuuskilpailusta. Siitä sainkin inspiraation tähän lastenkirjalliseen jouluarvoitukseen.

Mistä lastenkirjoista nämä joulunaikaan sijoittuvat katkelmat ovat? Kirjan nimen (ja mielellään tietysti kirjailijankin) tunnistamalla saa pisteen, ja lisäkysymykseen vastaamalla vielä papukaijamerkin päälle!  Kirjat olen valinnut sillä yksinkertaisella logiikalla, että ne ovat minun lapsuuteni kirjoja, joissa muistan vietetyn joulua.

1. - Hyvää joulua, pikku ystävä, vanha neiti sanoi lempeästi. - Eikö olekin mainio jouluyllätys? Minä aioin tuoda sinulle viisi kirjaa joululahjaksi, sillä Karhukustannus Oy sai päähänpiston sinun kirjasi julkaisemisesta niin viime hetkellä, ettei kenelläkään ollut aikaa kertoa sinulle.

Papukaijamerkki sille, joka osaa nimetä myös tämän mainitun Karhukustannus Oy:n kirjauutuuden nimen.

2. Hän meni takaisin sohvan luo ja silitti Perditaa, joka kerrankin vain seisoi ja katseli putoilevia lumihiutaleita eikä pessyt ketään. Joululaulua laulavat äänet olivat korkeita ja kirkkaita ja rauhallisia - ja levy soi hiljaa. Äkkiä jokainen kuuli koiranhaukuntaa.

Papukaijamerkki: Minkä väriset koirat ulkona haukkuivat?

 3. Jo heräsi ensimmäisenä jouluaamun harmaaseen sarastukseen. Takan reunuksesta ei riippunut lahjasukkia, ja tuokion ajan Jo oli yhtä pettynyt kuin kerran lapsena, jolloin hänen pieni sukkansa oli pudonnut, koska se oli ollut täpösen täynnä makeisia. Sitten hän muisti äitinsä lupauksen, työnsi käden tyynyt alle ja veti esiin pienen karmiininpunaisiin kansiin sidotun kirjan.

Papukaijamerkki: Minkä kirjan Jo sai lahjaksi?

4. Jos sinä tapaninpäivänä joku olisi ajanut Kissankulman tietä hämärän aikoihin, hän olisi varmaan luullut näkevänsä jonon harmaita kummituksia, jotka tulivat nilkuttaen ja raahustaen ja puuskuttaen Kissankulman mäkeä ylös.

Papukaijamerkki: Ketkä mäkeä kiipesivät ja mitä he olivat menossa tekemään?

5. Kirkkaasti valaistussa joulukirkossa, missä urut ihanasti säestivät vanhaa jouluvirttä, Iris tunsi itsensä onnelliseksi. Tuntui niin turvalliselta istua Ulriikan vieressä, hän muistutti Sereä.

Papukaijamerkki: Mikä suru-uutinen odotti Iristä kirkosta palattua?

6. Will sai kuopuksena avata ensimmäisenä. Hän meni suoraa päätä laatikolle, osaksi koska se oli niin vaikuttavan iso, ja osaksi koska se arvattavasti oli Stepheniltä.

Papukaijamerkki: Mitä laatikossa oli?

7. "Mitä ihmettä te tarkoitatte, herra Majava", Peter huohotti heidän kiivetessään jyrkkää törmää ylös. "Enkö kertonut teille", sanoi herra Majava, "että velho sai aikaan sen, että oli ainainen talvi, mutta ei koskaan joulua? Enkö kertonutkin? No, tulkaapas nyt katsomaan!"

Papukaijamerkki: Kuka odotti töyrään päällä?

8. - Se on sinun joululahjasi, Anna, sanoi Matthew hämillään. - Mutta - mutta - mikä sinun on, Anna? Etkö pidä siitä?

Papukaijamerkki: Mitä Anna sai joululahjaksi?

9. Laura oli huolissaan, koska joulu oli tulossa, eikä Santa Klaus pystynyt ajamaan poronpulkassaan ilman lunta. Mary taas pelkäsi, että vaikka lunta tulisikin, ei Santa Klaus löytäisi heitä tästä kaukaisesta intiaanien maasta.

Papukaijamerkki: Pääsikö Santa Klaus perille asti sinä jouluna? 

10. Kun käärepaperi oli irrotettu, tuli näkyviin kaksi pienempää kääröä, ja Rebekka avasi vapisevin sormin toisen niistä, joka oli osoitettu hänelle. Kääröstä tuli esiin rasia, ja siitä löytyi kaulanauha - pitkä rivi rusottavia korallihelmiä ja päätteenä koralliruusujen muodostama risti. Ristin alla oli kortti ja siinä sanat: "Iloista joulua, toivottaa herra Aladdin."

Papukaijamerkki: Mitä Rebekka oli aiemmin syksyllä myynyt herra Aladdinille?

***

Olen paljastanut oikeat vastaukset ja ne löytyvät täältä. 

Luukun takana: Kauneimmat joululaulut

Meidän perheen kolmanteen adventtiin kuuluu ehdottomasti se, että osallistumme Kauneimmat joululaulut -yhteislaulutilaisuuteen punaisella puukirkolla. Vastaavia tilaisuuksia järjestetään myös muina aikoina, mutta kolmas adventti taitaa olla ylivoimaisesti suosituin laulupäivä.

Suomen Lähetysseura painattaa joka vuosi tapahtumaa varten lauluvihon, josta löytyy sekä vanhoja tuttuja että jokunen vieraampi joululaulu. Tänä vuonna listalla ovat nämä laulut:

1. Arkihuolesi kaikki heitä

2. Me käymme joulun viettohon

3. Loistaa

4. Nyt sytytämme kynttilän

5. En etsi valtaa, loistoa

6. Joulukirkkoon

7. On hanget korkeat, nietokset

8. Seimen lapsi

9. Hän seimessä nukkuu

10. No, onkos tullut kesä

11. Joulun kellot

12. Joulupuu on rakennettu

13. Pieni liekki

14. Pienen lampaan jouluyö

15. Ilouutinen

16. Jouluilta

17. Sydämeeni joulun teen

18. Tulkoon joulu

19. Heinillä härkien kaukalon

20. Taivas sylissäni

21. Sylvian joululaulu

22. Jouluyö, juhlayö

23. Varpunen jouluaamuna

24. Maa on niin kaunis

Tapahtumalla on omat sivutkin, täällä.

Luukun takana: Tähdenlento

Ehkä nyt toistan itseäni - tämän olen jo kaksi vuotta sitten kerran linkannut blogiin. Joulukertomus ansaitsee kuitenkin tulla kuulluksi kahdesti, kun löysin siihen videonkin.

Käsi ylös, kuka ei selvinnyt loppuun asti aivan kyynelittä!

Professori puolustaa kansankirkkoa

Eilisessä Kotimaassa on varsin mielenkiintoinen artikkeli: professori Janne Saarikiven haastattelu. Kotimaan nettisivuilla on siitä pätkä. Kenellä on pääsy painettuun lehteen, kannattaa lukea juttu kokonaan.

Päässäni suorastaan surisee, kun yritän järjestellä ajatuksia, joita artikkelista heräsi. Ehkä palaan niihin vielä, jos ne tästä selkiytyvät.

Näin asian vierestä voin muuten kertoa käyneeni aikanaan hengellisiä keskusteluja samaisen Janne Saarikiven kanssa. Olimme nimittäin samalla riparilla.  

Luukun takana: Joulun ruokahalu

- Katso meidän kuustamme, Muumipeikko huusi.

- Varjelkoon! sanoi hemulin täti. Mutta te olettekin aina olleet kummallisia. Nyt minun täytyy mennä... Täytyy ehtiä valmistaa ruokaa, ennen kuin joulu tulee.

- Joulu? toisti Muumipeikko ihmetellen. Syökö se?

Täti ei kuunnellut. - Luuletteko te, että joulusta selviää ilman ruokaa? hän sanoi kärsimättömästi ja potki tiehensä rinnettä alas.

Äiti puuhasi koko iltapäivän. Ja juuri ennen hämärän tuloa joulun ruoka oli valmiina; se oli asetettu pieniin kuppeihin kuusen ympärille. Siinä oli mehua ja viiliä ja mustikkapiirakkaa ja vatkattua munaa ja kaikenlaista muuta, mistä muumit pitivät.

- Mahtaakohan joulu olla hyvin nälkäinen? kysyi äiti levottomana.

- Tuskin nälkäisempi kuin minä, isä sanoi haikeasti.

Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia

Luukun takana: Tie tehkää suoraksi

Vielä yksi adventtivirsi.

Luukun takana: Huuto syvyydestä

Syvyydestä minä huudan sinua, Herra.

Herra, kuule minun ääneni, tarkatkoot sinun korvasi rukoustani.

Jos sinä, Herra, pidät mielessäsi synnit,

Herra, kuka silloin kestää?

Mutta sinun on armo, sinä annat anteeksi, että me eläisimme sinun pelossasi.

Minä odotan sinua, Herra,

odotan sinua koko sielustani

ja panen toivoni sinun sanaasi.

Minä odotan Herraa kuin vartijat aamua, hartaammin kuin vartijat aamua.

Israel, pane toivosi Herraan!

Hänen armonsa on runsas,

hän voi sinut lunastaa.

Hän lunastaa Israelin kaikista sen synneistä.

(Psalmi 130)

Luukun takana: Suomi

Suomi on maa, jossa ei ole ollenkaan aina kylmää tai pimeää.

Ainakaan sisällä.

Suomi on maa, jossa ihmisen on hyvä kasvattaa lapsiaan.

Luukun takana: Kylmää ja valkoista

Meillä odotetaan valkoista joulua. Joka vuosi. Tänä vuonna sitä ei tule - toivottavasti - sillä ensimmäistä kertaa ikinä olemme jouluna matkoilla emmekä sentään toivo lumimyrskyä Kalifornian rannikolle.

Viime vuonna lunta oli runsaasti jo marraskuussa.

Luukun takana: Kaksi kynttilää

Meidän perheessä on joka vuosi partiolaisten adventtikalenteri. Jos totta puhutaan, meillä on niitä joka vuosi kolme, yhtä monta kuin lapsiakin. Partiolaisten adventtikalenteri on perinteisyydessään ainoa oikea. Vaikka kirjoitan tätä etukäteen, tiedän voivani luottaa siihen, mitä kalenterista tulee toisen adventtisunnuntain luukusta: kaksi kynttilää. Ihan niin kuin viime sunnuntaina tuli yksi, ja ensi viikolla kolme - ja itsenäisyyspäivänä Suomen lippu.

Huhu kertoo, että kerran 80-luvulla itsenäisyyspäivänä kalenterista tuli kameli. Se oli skandaali.

Itse en muista tuota, mutta kyllä minulla partiokalenteri on ollut melkein joka vuosi siitä saakka, kun itse liityin partioon. Ehkä aiemminkin. 

Vanhoja kalentereita voi ihailla partion nettisivuilta löytyvästä galleriasta.

Luukun takana: On tapahtunut jotakin kamalaa

- Onko jo kevät? Muumipeikko mutisi.

- Kevät? sanoi hemuli kärttyisästi. Joulu nyt on, etkö käsitä, joulu. Enkä minä ole hankkinut mitään enkä järjestänyt mitään ja sitten ne lähettivät minut kesken kaiken kaivamaan teitä esille. Kintaani ovat luultavasti hukassa. Ja kaikki juoksevat ympäri kuin hullut eikä mikään ole valmista...

Sitten hemuli tallusteli takaisin portaita ylös ja meni ulos kattoluukusta.

- Äiti, herää, Muumipeikko sanoi pelästyneenä. On kuulemma tapahtunut jotakin kamalaa. Sanovat sitä jouluksi.

- Mitä sinä tarkoitat? kysyi äiti ja pisti nenänsä näkyviin.

- En oikein tiedä, sanoi Muumipeikko. Mutta mitään ei ole järjestetty ja jotain on hukassa ja kaikki juoksevat ympäri kuin hullut.

(Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia)

Luukun takana: Käykö joulutonttu köyhien kotona?

Astrid Lindgrenin Marikki on hyväosainen, mutta hän ystävänsä Miia ei ole:

- Arvaapa isä mitä Miia sanoi yhtenä päivänä? Hän sanoi että joulutonttu käy vain rikkaitten luona eikä koskaan köyhien kotona.

- Niin, se vika joulutontussa on, sanoo isä.

Marikin jouluaatto on merkillinen, koska äiti vain makaa kipeänä vuoteessa odottamassa pikkuveljeä, jonka pitäisi saapua ihan pian. Ei oikein tunnu joululta. Aattona päivällä hän lähtee pikkusiskonsa Liisan kanssa viemään joulukoria Pyykki-Iidalle. Ja mitä sitten tapahtuu:

Kadulla he tapaavat Miian, joka on ollut ostamassa maitoa. Hän kulkee katse maassa ja näyttää synkältä. Mutta kun hän huomaa Marikin, hänen ilmeensä kirkastuu.

- Hyvää joulua, sanoo Marikki.

-Sitä samaa, sanoo Miia. - Me olemme saaneet huollosta joulukinkun! Varjelkoon miten hyvää! Ella on pian syönyt koko kinkun!

Marikista on surullista ja kummallista että toisille ihmisille tulee joulutonttu ja toisille vain köyhäinhuollon kinkku. Varmasti se on hyvää, mutta pitäisi Miian jotakin muutakin saada, jokin oikea joululahja. Marikki miettiin, onko hänellä mitään minkä voisi antaa Miialle. Hän tunnustelee taskujaan, ei, ei ole mitään sopivaa. Mutta sitten hän muistaa: hänellähän on kultasydän. Ja vips, hän ottaa ohuen ketjun kaulastaan.

- Saat tämän minulta joululahjaksi, jos haluat, hän sanoo ja laskee ketjun sydämineen Miian kouraan.

Jälkikäteen Marikkia kaduttaa, mutta sitten hän muistaa Pyykki-Iidan opetukset: se joka antaa köyhille, saa kymmenkertaisesti takaisin. Marikki siis luottaa saavansa kymmenen kultasydäntä joululahjaksi eikä sure enää poisantamaansa.

Joulupäivän aamuna pikkusisko Kaisa - ei sittenkään veli - on vihdoin syntynyt. Lahjojen avaaminen on lykätty joulupäivään, jotta äiti ja vauvakin voivat olla mukana.

He jakavat joululahjat makuuhuoneessa, sekin tuntuu hassulta. Ja mikä vielä hassumpaa: Marikki ei saa ainuttakaan kultaista sydäntä. Mutta viis siitä. Hän saa paljon muuta.

- Saitko yhtään autuusasiaa? kysyy Liisa kun kaikki lahjat on jaettu.

Marikki miettii. Hän on saanut kirjoja ja uudet luistimet ja paperinukkeja ja pelin ja kirjepaperia ja puolihameen ja pienen marsipaaniporsaan. Kaikkea ihanaa, mutta ehkei yhtään todellista autuusasiaa. Vaikka eihän sellaista voi joka vuosi vaatiakaan. Marikki on tyytyväinen näinkin. Liisakaan ei oikein tiedä, voiko yhtäkään hänen lahjoistaan sanoa autuusasiaksi. Mutta äkkiä Marikki julistaa voitonriemuisesti:

- Totta kai sinä sait autuusasian! Minäkin sain! Mehän saimme Kaisan!

Liisa nauraa.

- Niin, mehän saimme Kaisan!

(Astrid Lindgren: Marikki ja Kesäkummun Tuikku)

***

Minä osallistuin tänä vuonna Toivon Tähti ry:n joulupakettikeräykseen. Se keräys on tältä vuodelta jo päättynyt, mutta kotimaisiin keräyksiin voi edelleen osallistua - jos haluaa auttaa joulutonttua tai -pukkia vierailemaan myös köyhien lasten luona.

Luukun takana: Floran linssikeitto

Adventin aikaan sopii lämmin, paksu ja maukas kasviskeitto. Tämä linssikeitto kuuluu omiin lempiruokiini!

Ainekset:



6 perunaa

2-3 porkkanaa

(pala selleriä, jos tykkäät)

1 sipuli

3 dl punaisia linssejä

1 tölkki tomaattimurskaa

öljyä

currya

2 kasvisliemikuutiota

meiramia

tilkka sitruunamehua

8 dl vettä



Kuori ja pilko perunat, porkkanat ja selleri. Pilko sipuli ja huuhtele linssit. Kuullota sipulia curryn kanssa öljyssä. Lisää vesi ja anna kiehahtaa. Lisää kasvisliemikuutio ja linssit, ja hetken päästä juurekset. Anna kiehua noin 15 minuuttia, minkä jälkeen lisää tomaattimurska, meirami ja lopuksi sitruunamehu. Anna kiehua vielä sen aikaa, kunnes linssit ovat kunnolla pehmenneet ja juurekset ovat kypsiä. Päälle voi halutessaan ripotella juustoa, mutta kyllä se ilmankin maistuu.



 

Luukun takana: Hoosianna

Katkelma Irja Askolan adventtirunosta:

Yhä on tuolla tiellä tilaa,

eturivissä paikkoja tarjolla,

mutta syrjästäkin saa seurata

kenenkään hätistelemättä totutella siihen,

että on hyväksytty ja

siunauksen arvoinen.

Joukkoon mahtuvat

kaikki Jumalan luomat:

ne joiden HOOSIANNA

kajahtaa kirkkaasti

mutta myös ne,

joiden innon pettymys sammutti

ja ne, jotka hapuilevat oikeaa säveltä

arasti armon aavistaen.

HOOSIANNA!

(Irja Askola: Tie vie, pyhä kantaa)

Luukun takana: Ennustus

Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus.

Sinä teet runsaaksi riemun, annat suuren ilon. He iloitsevat sinun edessäsi niin kuin elonkorjuun aikana iloitaan, niin kuin saaliinjaossa riemuitaan.

Ikeen, joka painaa heidän hartioitaan, valjaat, jotka painavat olkapäitä, ja heidän käskijänsä sauvan sinä murskaat, niin kuin murskasit Midianin vallan. Ja kaikki taistelukenttiä tallanneet saappaat, kaikki verentahrimat vaatteet poltetaan, ne joutuvat tulen ruoaksi.

Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille. Hän kantaa valtaa harteillaan, hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvonantaja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas.

(Jes. 9:1-5)

Tämä puhuttelee minua adventtina. Jeesusta on odotettu ennenkin.

Luukun takana: Adventti on matka

Toinen adventtivirsi matkaa vauhdittamaan!

Adventtikalenterin ensimmäinen luukku

Adventtikalenteri alkaa tietysti ensimmäisestä adventista. Tätä luukkua ei tarvinne selitellä!

Hyvää uutta vuotta!

Kirkkovuosi taisi vaihtua tuossa muutama tunti sitten. Hyvää uutta kirkkovuotta itse kullekin! Huomenna on aikomus sytyttää ensimmäinen adventtikynttilä ja ehdottomasti myös laulaa Hoosiannaa messussa.

Olen tässä syksyn pimeinä hetkinä väsännyt adventtikalenteria tänne blogiin. Se ei ole vielä valmis, mutta ensimmäinen luukku on kyllä ajastettu aukeamaan huomenna aamulla.... Kalenterissa minulla oli ideana ihan vain koota sinne mukavia juttuja adventin ajaksi. Onhan siellä joitakin mukavia juttuja, mutta kyllä siitä aika sillisalaatti tuli (tai oikeammin on tulossa, koska kaikki luukut eivät vielä ole olemassa). Joka tapauksessa, toivotan myös mukavaa adventin aikaa näin uuden kirkkovuoden aluksi!

***

Viikon hengelliset kuulumiset ovat kuuluneet lähinnä lasten suusta:

Viisivuotias Pellavatukka arvelee, että Jumalalla on veli. Veli ei kuulemma ole kuitenkaan yhtä kiltti kuin Jumala. Joskus veli kiusaa Jumalaa ja silloin Jumala pyytää äitiään apuun.

Ritari Yrjänä tuli eilen innoissaan iltapäiväkerhosta kotiin: Äiti, oletko sä kuullut siitä Suomen lasten Raamatusta sen Joosef ja hänen veljensä? Se on, äiti, tosi jännä tarina!

Yrjänä kaivoi kirjan hyllystään ja luki minulle ääneen parhaat palat. Kiinnostavinta tarinassa oli faraon unet ja Joosefin tulkinta niistä. Kerroin, että minustakin se on mielenkiintoinen tarina, ja paljastin senkin, että olen lukenut tarinan ennenkin, muun muassa siitä aikuisten Raamatusta.

Ai, onko siellä näitä samoja tarinoita? kysyi nuori herra yllättyneenä.

Jotain on meiltä vanhemmilta tainnut jäädä lapselle mainitsematta. Tai sitten se on mainittu mutta mennyt ohi korvien.

Jumalan päiväkoti

Pellavatukka: Äiti, tiedätkö, mitä laulua Jumalan päiväkodissa lauletaan?

Äiti: No, mitä?

Pellavatukka: Jumala lähti leikkiin, lallallallallaa... (ihan oudolla sävelmällä, ainakin äidin mielestä)

Äiti (hämmästyneenä): Onko Jumala siis päiväkodissa?

Pellavatukka: On. Sellaisessa Jumalan päiväkodissa. (nauraa kihertää ja vakavoituu sitten) Äiti, oikeesti, siis ihan oikeesti, Jumala asuu kyllä auringossa.

Äiti (epävarmana): Nii-in, jotkut sanoo, että Jumala asuu taivaassa mutta kyllä sitten jotkut on sitä mieltä, että Jumala on kaikkialla.

Pellavatukka: Ei kun Jumala asuu auringossa. Kyllä mä sen tiedän. Auringosta pääsee kaikkialle.

Lempeästi kasvatuksesta

Monica Vikström-Jokelan ja Eero Jokelan kirja Aika pyhä! on pieni kirja, jossa on paljon asiaa. Takakansitekstin mukaan kirja johdattaa vanhemman ihmettelemään pyhää yhdessä lapsensa kanssa, mutta minun mielestäni kysymyksessä on ennemmin kokonaisvaltainen kertomus kasvatuksesta kristillisessä kodissa.

Kirjassa on elämänmakuisia lyhyitä tekstejä erilaisista lapsiperheessä vastaan tulevista hetkistä, tilanteista ja mahdollisuuksista. Kirjoittajat ammentavat kokemuksestaan viiden lapsen vanhempina. Sävy on lempeän ymmärtäväinen: olemme kaikki epätäydellisiä, saatamme erehtyä ja tehdä virheitä, mutta silti kannattaa yrittää elää perheenä. Kristillinen usko tulee esille sekä arkisena juttuna, joka on läsnä jokapäiväisessä elämässä, että suurina, hienoina juhlahetkinä.

Kertomukset on kirjoitettu rehellisen koskettavasti - ne tulevat iholle, itkettävät ja naurattavat. Ne ovat tosia. Omia suosikkejani olivat tarinat tärkeistä paikoista, ikonia silittävästä vauvasta sekä Karvisesta, joka sinnikkäästi pyrki osaksi jouluseimeä.

Mervi Lindmanin kuvat ovat viehättäviä, mutta epäilen, että niissä saattaa piillä ongelma. Tunnetun lastenkirjojen kuvittajan tyyli on niin tuttu lastenkirjoista, että tämäkin kirja tulkitaan sellaiseksi. Näin on tehty esimerkiksi pääkaupunkiseudun kirjastoissa - kirja on luokiteltu kuuluvaksi lasten osastolle. Meillä kotona viisivuotias Pellavatukka kiinnostui kirjasta heti sen nähtyään ja olisi halunnut äidin lukevan sitä ääneen. Lapselle luettavaksi tämä kirja ei kuitenkaan oikein istu.

On lastenraamattuja ja on lastenraamattuja - ja lisäksi Suomen lasten Raamattu

Monta vuotta sitten halusin löytää lapsilleni hyvän lastenraamatun - ta ylipäätään hyvän kuvakirjan Raamatun kertomuksista. Syystä tai toisesta meille ei sellaista koskaan siunaantunut lasten kastelahjoina, joululahjoina tai syntymäpäivinä. Edes lasteni voimakkaan uskonnollinen mummo ei syystä tai toisesta koskaan kiikuttanut meille sellaista - vähän yllättävää näin jälkikäteen, kun minä miniä kuitenkin sain häneltä useampaan otteeseen kristillistä kirjallisuutta joululahjaksi.

Vuosien vieriessä noita kirjoja on sitten kertynyt. Taannoinen perhepäivähoitaja antoi Neiti Keväälle ja Ritari Yrjänälle läksiäislahjaksi Kenneth N. Taylorin kirjan Ensiaskel Raamattuun. Ajatus oli kaunis, mutta me vanhemmat tai lapsetkaan emme ole koskaan mieltyneet tuohon kirjaan. Tekstit ovat lyhyitä, tiivistävät asiansa ja sekaan on siroteltu herätteleviä ja kokoavia kysymyksiä. Kirjan yleinen sävy vain on luotaantyöntävä. Se tulkitsee ja kärjistää liikaa. Kun esimerkiksi pääsiäisen tapahtumista kerrottaessa viitataan tiuhaan pahoihin miehiin,annetaan toistuvasti ymmärtää, että meitä oikeastaan pitäisi rangaista, ja todetaan, että Jeesus kuoli, koska sinä ja minä olemme tehneet pahoja asioita, ei kirjaa oikein tee mieli lukea lapselle. Loppujen lopuksi, niin perisynnistä osallinen kuin onkin, kuinka pahoja asioita nelivuotias oikeastaan on tehnyt?

Hiukan enemmän luettu kirja on ollut Raamatun suuret kertomukset (Christopher Doyle ja Roger Fereday), jonka itse joskus sattumalta löysin kirjakaupasta. Siinä kertomukset ovat kertomuksia ja niiden tulkitseminen jää pitkälti lukijan ja kuuntelijan tehtäväksi. Sen suurin puute taitaa olla mukaan kelpuutettujen tarinoiden vähälukuisuus. Kirja ei yksinkertaisesti ole riittävän kattava.

Kun sitten Jaakko Heinimäen kirjoittama ja Cristel Rönnsin kuvittama Suomen lasten Raamattu ilmestyi pari vuotta sitten, kiinnostuin siitä heti - ja ostin sen melko pian. Kannatti ostaa: kirja on näiden lasten kuvaraamattujen joukossa aivan omaa luokkaansa. Nykyisin meillä on niitä peräti kaksi, kun neiti Kevät ja ritari Yrjänä saivat yhden seurakunnalta kiitokseksi avustamisesta uuden seurakunnan ensimmäisessä messussa.

Heinimäki kertoo Raamatun kertomukset selkeällä nykysuomella mutta ei oio mutkia liiaksi. Tulkitseminen jää pääosin lukijan itsensä tehtäväksi. Kirja ei ole aivan kattava mutta hyvin iso osa Raamatun kertomuksista löytyy sieltä. Rönnsin kuvitukset ovat erinomaisia - hauskoja ja kaukana kiiltokuvamaisuudesta - ja puhuttelevat kaikesta päätellen nykylapsia. Niistä näkee, että ne on tehty lapsille eikä heidän vanhemmilleen tai isovanhemmilleen.

Toinen tämän talon Suomen lasten Raamatuista on periaatteessa sijoitettu ritari Yrjänän hyllyyn ja toinen neiti Kevään - ja silti useammin kuin kerran olen löytänyt molemmat kirjat Pellavatukan sängyn alta. Pikkuneiti ei osaa vielä lukea, mutta kirjan kuvia hän lukee sujuvasti... ja ajoittain pyytää lukemaan kiinnostavalta vaikuttavan tarinan. Isot sisarukset lukevat kirjaa mieluummin itse. Ritari Yrjänä tykkää etsiä tuttuja tarinoita ja lukea niitä uudelleen, kun taas neiti Keväälle kirja on jonkinmoinen hakuteos Raamatusta.

*****

Tämä teksti pääsi joskus aiemmin syksyllä livahtamaan keskeneräisenä maailmalle. Ei siitä puuttunut kuin tiedot noista kahdesta ensin mainitusta kirjasta, mutta nappasin sen kuitenkin pois. Sainpahan nyt sairaspäivän kunniaksi vihdoin kaivettua kirjat esille tarkistaakseni nimet ja tekijät.

Mielelläni kuulen myös muista hyvistä lastenraamatuista tai raamatunkertomuksiin pohjaavista kuvakirjoista!

 

Pyhäinpäivän jälkitunnelmia

Aioin vielä kirjoittaa pyhäinpäivästä ja siitä, mitä se minulle merkitsee. Huomasin, että olen tehnyt sen jo, kaksi vuotta sitten.

Teimme tavanomaisen vaelluksemme Hietaniemen hautausmaalle illansuussa.

Ruusut kukkivat pihalla ja muistuttivat elämän jatkumisesta.

Pyhäinpäivän aattona haluan kertoa erään tarinan

Pyhäinpäivänä on tapana muistella edesmenneitä rakkaita. Itselläni ovat yleensä päällimmäisinä ajatuksissa täti, anoppi ja isäni äiti. Muistelen mielelläni myös kolmea muuta isovanhempaani, vaikka muistan heistä kovin vähän. 

Molemmat isoisäni kuolivat ollessani vain kaksivuotias. Äitini äiti kuoli vuotta myöhemmin. Syystä tai toisesta minulla on kummastakin isoisästä arvokas väläysmuisto - muistan pienen hetken heidän kanssaan. Äidinäidistäni eli mummista sen sijaan en ole pystynyt muistamaan mitään. Ja nyt tulee se tarina:

Olipa kerran muuan vaari ja muuan mummi. Itse asiassa, he eivät olleet vielä mitään vaareja ja mummeja vaan helsinkiläinen, keski-ikäinen pariskunta, kolmen nuoren naisen vanhemmat.Vaarilla oli oma yritys, jonka eteen mummikin oli tehnyt paljon työtä. Yritys oli kasvanut ja he olivat vaurastuneet. Elämässä oli takana vaikeita aikoja: perheen poika, isän ylpeys ja äidin ilo, oli kuollut pari vuotta sitten.  Oli 60-luvun loppu.

Vaarilla oli pitkään ollut haave. Torpan poika halusi oman talon, vieläpä hienolle alueelle meren rantaan. Talo rakennettiin, ja vaari ja mummi sekä nuorin tytär muuttivat sinne asumaan. Se oli hieno talo - oikein todella hieno - mutta onni ei palannut perheeseen. Mummi suri ainoaa poikaansa vuodesta toiseen. Hyviäkin asioita tapahtui: syntyi lapsenlapsi, sitten toinen - minä - ja kolmaskin. Samaan aikaan vaari sairastui ja sitten kuoli. Hän ehti asua haaveittensa talossa vain kaksi vuotta. Mummin terveys murtui pian tämän jälkeen ja hänkin kuoli, vuosi miehensä jälkeen.

Rakkaudella rakennettu talo joutui vieraiden ihmisten kodiksi eikä meillä mummin ja vaarin sukulaisilla ollut sinne enää asiaa. Sieltä jäi toki valokuvia. Kuvissa vieraat ihmiset seisoivat olohuoneessa skoolaamassa vaarin 60-vuotispäivän kunniaksi tai pappi kastoi pikkuveljeäni siinä samassa huoneessa. Pari kuvaa oli pihalta, jossa minä leikin hiekkalaatikolla. Tiesin, missä talo oli, ja osoitin sen joskus ohiajaessa miehelleni.

Muutama vuosi sitten talo tuli myyntiin. Sattumalta kävi niin, että sen osti mieheni työkaveri. Kun mieheni ymmärsi, minkä talon työkaveri oli ostanut, hän kysyi, josko saisimme tulla katselemaan paikkoja. Saimme luvan, ja kävimme paikan päällä ennen kuin talo remontoitiin.

On vaikea kuvailla, miltä tuntui kävellä talolle ensimmäistä kertaa 30 vuoteen. En muistanut paikasta mitään muuta kuin mitä valokuvista tiesin. Kuitenkin, jo taloa lähestyessä tunsin merkillistä tuttuutta. Paikka oli sittenkin tuttu, oikein todella tuttu, vaikka katselinkin sitä eri korkeudelta. Pihalta löytyi aidan koriste, joka oli tuttu - vaikka sitä ei löydy valokuvista. Eteisen naulakon tunsin myös. Luulen, että olen keikkunut siellä pikkutyttönä tai ehkä leikkinyt piilosta. Olohuoneessa sekoittuivat valokuvien muistot omiin muistoihin, mutta talon yläkerrasta ei ollut valokuvia. Yläkerrassa oli joitakin ihan vieraita huoneita, mutta portaiden yläpäästä osasin suunnistaa aika sokkeloisen reitin suoraan mummin makuuhuoneeseen ja terassin ovelle.

Terassilta pääsi hiekkalaatikolle - sille samalle, joka oli valokuvassa. Huone, jossa ovi oli, oli selvästikin makuuhuone. Vasemmalla seinustalla oli ovi pieneen pukeutumishuoneeseen ja sen takana kylpyhuoneeseen.

Kun astuin sisälle tuohon pieneen pukeutumishuoneeseen, tunsin huoneessa merkillisen läsnäolon sekä lempeyden ja onnen tunteen. Siinä aivan edessäni, peilin ääressä, oli joku, joka rakasti minua kovasti. Tietenkään häntä ei voinut nähdä, mutta tunsin hänet - tai sitten muistin, miten hän oli ollut siinä 30 vuotta aikaisemmin.

Myöhemmin tarkistin äidiltäni, että nämä olivat tosiaan olleet juuri mummin huoneita. Mummilla oli ollut tapana istua juuri siinä kohdassa, jossa koin tämän merkillisen kokemukseni.

Ymmärtääkseni mummi oli viimeisinä vuosinaan aika masentunut. Vaarin kuoltua hän oli epäilemättä myös yksinäinen. Tuolla tyhjässä pukeutumishuoneessa seistessäni hän kuitenkin kertoi minulle vuosikymmenten takaa, että minä, silloin kolmevuotias tyttärentytär, olin ollut hänelle ilon aihe ja rakas. Otin tiedon kiitollisena vastaan. Sain aikuisena muiston mummistani.

Tämä ei ole kummitusjuttu. Järki - tai luonnontieteilijä - sanoo myös, ettei tällainen kokemus todista yhtään mitään, suuntaan eikä toiseen, kuolemanjälkeisestä elämästä. Tämä on helposti selitettävissä muistin merkillisillä kiemuroilla.

Sydän puolestaan on iloisen vakuuttunut, että mummi on edelleen olemassa jossakin, jollakin tavalla, ja nyt hänellä on hyvä olla.

Hengellisyyttä arjessa

Kirkko ja kaupunki -lehti tarjoilee tällä viikolla hengellisiä harjoituksia työmatkalle. Jutussa mainituissa rukousharjoituksissa on jotakin tuttua.

Minäkin pyrin toisinaan rukoilemaan työmatkalla. Joskus se on helpompaa, joskus vaikeampaa. Aika paljon riippuu myös siitä, miten suuri tarve rukoukselle itsellä juuri silloin on. Kun tarve on suurin, on rukous yleensä yksinkertaisin, ja silloin olen pystynyt rukoilemaan vaikka ratikassa.

Töissä minulla on koneella tallessa tämä allaoleva kuva, jonka olen joskus Sananjalan blogista napannut talteen:

 

En voi väittää, että kuvassa varsinaisesti silmä lepäisi, mutta kun hahmon tuolta saa silmiään kääntelemällä houkuteltua näkyville, sielu lepää kyllä hetken.

Haikeanhauskat perhekerhovierailut

Olen eilen ja tänään ollut työn puolesta vierailemassa seurakuntani molemmissa perhekerhoissa. Molemmat vierailut olivat mukavia ja onnistuneita. Puhuin ruoan ympäristövaikutuksista - aihe, joka upposi pienten lasten vanhempiin hyvin. Paikalla oli kiinnostuneita, mukavia ihmisiä - ja jokuset tutut kasvot toki myös.

Etenkin eilen punaisella puukirkolla tuntui myös aika haikealta. Touhu oli kovasti tutun oloista - vain muutama vuosi sitten olin itse aktiivinen perhekerholainen. Ihmiset kuitenkin vaihtuvat. Nyt kolmenkymmenen aikuisen osallistujan joukossa oli enää yksi äiti, jonka tunnen. Lapsityönohjaaja, jonka olen tuntenut omasta lapsuudestani asti ja jota kovasti arvostan, sanoi jäävänsä vuoden päästä eläkkeelle. Elämä menee eteenpäin itse kullakin.

Kerhon päättävän pienen kirkkohetken aikana muistelin, miten iso hengellinen merkitys sillä oli minulle aikanaan. Ritari Yrjänän tai Pellavatukan vauva-aikoina en käynyt messussa oikeastaan muulloin kuin jouluna ja mikkelinpäivänä (perhemessussa). Jokaviikkoinen hetki kirkon lattialla lapset sylissä oli se tilaisuus, jolloin sai hiljentyä pyhän äärelle ja ehkä korvallaan ehti napata jonkin avartavan sanan, jota sitten tutkiskeli myöhemmin. Aika arkista hengellisyyttä - ja juuri sen vuoksi arvokasta.

Suosittelen: Papin alkutaival

Ystäväni Panu on kaivellut arkistojaan kuuden vuoden takaa, eli niiltä ajoilta, kun hänestä tuli pappi. Panu päivittää vanhoja tekstejään Papin alkutaival -blogiin. Merkintöjä tippuu sinne tasaiseen tahtiin.

Suosittelen lukemaan! Itse odotan mielenkiinnolla kirjoittajan kommentteja siitä, miltä nuo aiemmat ajatukset nyt tuntuvat.

Sain tunnustuksen!

Pappilan mummo oli myöntänyt minulle tällaisen:

 

Kiitän lämpimästi! Tiedän tämäntapaisia leikkejä kiertävän täällä blogimaailmassa, mutta ne eivät ole ennen osuneet minun kohdalleni. Tartun siis palkinnon mukana seuraavaan haasteeseen ja kerron pyydetyt viisi asiaa itsestäni:

Lempiruokani on varmaankin suppilovahverolasagne. Se on yksinkertaisesti hyvää. (Sitäpaitsi, sitä on meillä jääkaapissa parhaillaan!)

Lempimakeinen - vaikea juttu. Tykkään makeasta, mutta ei minulla oikein lempikarkkia ole. Lempileivonnainen sen sijaan on ehdottomasti kuivakakut moninaisissa muodoissaan.

Lempiluettavaa on monenlaista. Pidän kovasti tarinoista! Romaaneja luen paljon mutta tykkään myös kovasti lastenkirjoista. Onneksi on omia lapsia, niin niitä saa lukea kyllikseen! Toisaalta oman alan tieteellinen artikkelikin saattaa saada silmät kiilumaan... ja Raamattu on jaksanut kiinnostaa jo vuosia. Dekkareita sen sijaan en juurikaan lue.

Mieluisin tapani tehdä käsitöitä on ... ööö ... niin, ettei käsityön valmistumisella ole kiire. Tai sitten niin, että käsityö valmistuu tosi nopeasti. Tykkään neuloa, mutta saan neulomukset harvoin valmiiksi.

Lempielokuvani - no niitäkin on tietysti monta. Jos yksi pitää nimetä, nimeän vaikka elokuvan Mies, joka tiesi liikaa. Perusteluja en osaa sen kummemmin antaa, se nyt vain on hyvä leffa.

Viisi blogia, joille haluan myöntää tämän saman tunnustuksen. Tässäkin keksisin paljon useampia tunnustusta ansaitsevia blogeja, mutta päätin nyt kehua erityisesti sellaisia blogeja, jotka käsittelevät myös kristinuskoa ja joista olen saanut paljon irti: Kalles kyrkliga kommentarer, Kulkeeko henki, Luostarin puutarha  ja Panun ajatus.  Ei teidän tarvitse jatkaa leikkiä, jos ette halua, mutta hienot blogit teillä on kaikilla! Viidenneksi olisin nimennyt Tätipappi polkkaa -blogin, mutta sepä oli salaperäisesti paennut salasanan taakse. Lämpimät terveiset kuitenkin Aijalle, jos satut tämän lukemaan!

Kristillinen kotikasvatus kansien väliin

Keskiviikkoiltana sain yllättäen ja pyytämättä kerta kaikkiaan briljantin idean. Kieriskelin ideassani pitkälle yöhön ja nautin siitä. Se oli niin yksinkertaisen suurenmoinen ja hauska, että sitä olisi pitänyt heti päästä toteuttamaan.

Ideani oli, että pitäisi kirjoittaa kirja, joka käsittelee kristillistä kasvatusta kotona: lapsen hengellistä kehitystä, uskonnon merkitystä kotona, kodin kristillisiä tapoja ja niin edelleen. Näkökulman pitäisi olla elämänläheinen ja lämmin. Kirjan pitäisi lisäksi olla hauska. Toimittajaksi valitsin luontevasti itseni (vaikka asiantuntemus aiheesta puuttuu ja aikaa kirjaprojektiin perheen, työn ja jatko-opintojen lomassa ei ole). Suunnilleen varttitunnissa olin kehitellyt tavoitteet ja tyylin, luonnostellut kirjan sisällysluettelon, pohtinut sopivia haastateltavia ja valinnut itselleni kanssakirjoittajan (jolla myönteistä kyllä on asiantuntemusta aiheesta sekä taitoa kirjoittaa). Selvä paketti - homma vaati vain sen, että se tehdään.

Ihan pikkuisen paljon nieleskelin torstaina, kun Kotimaa-lehdestä löytyi arvio Saara Kinnusen kirjasta Lapsen usko. Vaikutti hiukan siltä, että joku on jo toteuttanut ideani, tai ainakin kirjoittanut likipitäen samasta aiheesta - aivan äskettäin, ja vieläpä asiantuntemuksella. Rupesin vahvasti epäilemään, että aiheesta ei ihan heti tarvita uutta kirjaa suomen kielellä.

No, kerrankos sitä haaveilee jostakin. Mutta Kinnusen kirja pitäisi varmaan lukea. AIHE on nimittäin mielenkiintoinen.

Pellavatukka kuvaa kirkon pihaa

Viime sunnuntaina messun jälkeen Pellavatukka halusi tiilikirkon pihalle leikkimään. Leikkiminen kuitenkin unohtui, kun pikkuneiti keksi ruveta kuvaamaan kirkon lähiympäristöä äidin kännykällä.

Mielenkiintoisin ensin: leikkipaikka...

... ja pihalle unohtunut lelu.

On täällä kirkkokin!

Ja mattoteline. (Kuinka moni ohikävelevä aikuinen huomaisi, että kirkon pihalla on mattoteline?)

Äiti, toi puu on IHANA.

Tätä seinänvierustaa on jännä kulkea. Toi kuva on kyllä rumempi kuin se puukuva, kuvaaja itse arvioi.

Äiti ja tytär.

Tää on hieno kuva, huokaa tekijä onnellisena.

Kukkaistutukset viehättivät myös.

Viisivuotiaan perspektiivi on omanlaisensa!

Mustan Saaran synkkä kohtalo

Menee hiukan ohi blogin varsinaisesta aihepiiristä, mutta täytyyhän tämä jakaa: Sinikka Nopola kirjoittaa juuri ilmestyneen WWF:n Pandan polku -lehden kolumnissa menneitten vuosikymmenten jätehuollosta ja viittaa samalla tuon ajan lapsen kristilliseen maailmankuvaan. Kristitty ympäristökasvattaja oli tärskäyttää teet pöydälle kolumnia lukiessaan. Nopola on sukkela sanoissaan.

Samasta lehdestä voi muuten lukea myös siitä, millaista työtä järjestön ympäristökasvattaja tekee, jos jotakuta kiinnostaa.

Hiljaisuuden saldo

Eilen oli viimeinen Hiljaisuutta arjessa -ryhmän viidestä tapaamisesta. Mitä jäi käteen?

Ensinnäkin, konsepti toimi. Hiljainen tunti arki-iltana oli arvokas hetki ja antoi paljon osallistujille. Näin koin itse ja näin sanoivat myös ryhmän ahkerimmat osallistujat. Ryhmässä hiljaa istuminen antoi kannustimen ottaa aikaa hiljaisuudelle. Merkillisellä tavalla ryhmäläisistä tuli myös tuttuja keskenään, vaikka emme tosiaan juuri puhuneet toisillemme ja ensimmäisellä kerralla kerrotut etunimetkin ovat jo unohtuneet.

Toisaalta, päätimme ennalta lyhyen keston ryhmälle, jotta siihen olisi helpompi sitoutu, mutta ryhmäläiset eivät sitten kuitenkaan sitoutuneet edes noihin viiteen kertaan. Ensimmäisellä kerralla meitä oli kahdeksan - viimeisellä neljä. Yksi kävi vain kerran, kaksi kahdesti, loput sitten useamman kerran. Sitäkin kysyttiin, voitaisiinko ryhmää jatkaa tästä suoraan vaikka jouluun asti, mutta olisiko meillä ryhmää, joka jatkaisi? Mietimme jatkoa, mutta tuskinpa jatkuvaa viikottain tapaavaa ryhmää on toistaiseksi tulossa.

Kolmanneksi, kun kokeilee uutta, ei koskaan pidä masentua siitä, jos siinä menee jokin pieleen ensimmäisellä kerralla. Yhden kokeilun perusteella ei voi päätellä, ettei seurakuntamme alueella olisi mielenkiintoa tämän tyyppiseen toimintaan. Ehkä kokeilemme uuden jakson paaston aikana, tai sitten mietimme harvemmin, vaikka kerran kuussa, kokoontuvaa ryhmää. Tuntuu myös, että ryhmän pitäisi liikkua enemmän seurakuntalaisvetoiseen suuntaan, jos toiminta on näin pienimuotoista. Ehkä joka tapauksessa. En kuitenkaan taida itsekään olla valmis vetämään ryhmää tästä ikuisuuteen - jaksottaminen olisi helpompaa.

Pikkuisen sekalaiset fiilikset tänään.

Jeesus on maapallon kaveri

Olimme partiokämpällä talkoissa tyttöjen kanssa. Niitin lippuaukean ympäristöä viikatteen kanssa, kun viisivuotias Pellavatukka tuli kysymään:

Kampaatko sä äiti maapallon tukkaa?

Nauroin vähän ja totesin ennemmin leikkaavani. Tytöt innostuivat pohtimaan, mikä kaikki voisi olla maapallon silmiä, korvia, neniä ynnä muita osia. Neiti Kevät totesi hiukan kyynisesti, että ihmiset taitavat olla maapallon täitä.

Tai sitten hirvikärpäsiä, pohti Pellavatukka. Mutta mikä Jeesus on maapallolle?

Neiti Kevät tuumasi, ettei Jeesusta olisi ollut pakko sotkea tähän mielikuvitusleikkiin ollenkaan, mutta siitähän Pellavatukka suuttui:

Jeesushan on TÄRKEÄ! Etkö sä tiedä, ettei sua olis olemassakaan ilman Jeesusta?

Neiti Kevään kanssa sitten kävin - tai yritin käydä - keskustelua siitä, ovatko Jeesus ja Jumala sama asia ja olemmeko me osa Jumalaa ja miten luominen ja evoluutio istuvat yhteen ja onko maapallo Jumalassa tai osa Jumalaa. En ole aivan varma siitä mihin päädyimme, mutta kymmenvuotiaan päässä raksutti koko ajan kovasti. Pellavatukka ei tästä keskustelusta perustanut vaan toimitti omaa pohdintatyötään samaan aikaan. Tulostakin syntyi:

Äiti, Jeesus on maapallon kaveri, hän totesi painokkaasti, eikä minulla ollut siihen mitään lisättävää.

Paavalin särmät

Jokin aika sitten lueskelin vanhoja blogimerkintöjäni ja huomasin tämän, minkä kirjoitin reilut kaksi vuotta sitten Paavalista. Sittemmin käsitykseni hänestä on saanut vieläkin enemmän ulottuvuuksia. Tuossa vanhassa merkinnässäni uumoilin, että Paavalia hiersi se, ettei hän ollut tavannut Jeesusta tämän elinaikana. Missä ovatkaan olleet silmäni silloin, kun luin ensimmäistä korinttilaiskirjettä:

Viimeiseksi kaikista hän ilmestyi minullekin, joka olen kuin keskosena syntynyt. Olenhan apostoleista vähäisin enkä edes ansaitse apostolin nimeä, koska olen vainonnut Jumalan seurakuntaa. (1. Kor 15:8-9)

Tämän voisi ajatella tukevan uumoilujani. Ei silti, että Paavali vaikuttaisi olevan huonolla itsetunnolla varustettu. Vähättely vaikuttaa osittain näennäiseltä. Epäilemättä hän oli mies, joka halusi päättää asioista ja katsoi olevansa tehtävään kykenevä. Veikkaanpa vielä, että hän piti itseään kykenevämpänä kuin monia muita.

Mielikuvieni Paavali on kuitenkin pehmentynyt jonkin verran. Ehkä hän ei ollutkaan vallan mahdottoman turhantarkka. Paavalin suhtautuminen ei-juutalaisiin kristittyihin ja ruoan puhtaussääntöihin on suorastaan suvaitsevaista. Huolimatta kasvissyöntiherjasta.   Tai ehkä, kuka tietää, hän tosiaan oli luonteeltaan aika nipo mutta myös siinä määrin suuri ihminen, että pystyi ainakin ajoittain nousemaan heikkoutensa yläpuolelle.

Tämä taitaa olla minun nykyinen mielikuvani Paavalista. Huomaan, että itseasiassa olen alkanut pitää hänestä.

Minua houkutellaan vapaa-ehtoiseksi

Seurakuntani on ryhdistäytynyt. Sain seurakunnan vapaaehtoisille suunnatun kirjeen, jossa esiteltiin erilaisia tarjolla olevia vapaaehtoistehtäviä. Aikaisemmin en ole moista kirjettä nähnyt - joko sellaisia ei ole lähetelty tai sitten minua ei ole laskettu vapaaehtoiseksi.

Siellä oli oikein kivoja tehtäviä tarjolla. Hyvä juttu oli, että tehtävänkuvauksissa oli usein eritelty sitä, miten paljon aikaa tehtävä vaatii. Oli sekä kertaluontoisia juttuja että pitkäaikaista sitoutumista vaativia tehtäviä.

Nyt kun vielä jostakin nappaisi aikaa, jolla menisi mukaan tuohon kaikkeen tai edes johonkin. Hiukan ironiselta tuntui, että minunkin kirjeeni mukana tuli kutsukirje kaikille seurakunnan 65-vuotiaille tulla mukaan seurakunnan toimintaan. Ymmärrettävää - juuri eläkkeelle jääneet ovat ehdottoman mahdollisia vapaaehtoistyöhön houkuteltavia - mutta kuitenkin vähän ennenaikaista, minulle siis. Ehkä minunkin ruuhkavuoteni ovat takanapäin 27 vuoden ja kolmen viikon päästä?

Jospahan nyt ensin kunnialla teen oman osuuteni hiljaisuuden ryhmän jäljellä olevista tapaamisista. Ja sitten suoriudun taas joskus avustamaan messussa... kuitenkin, jonakin keväänä - jonakin, ei ehkä ensi vuonna mutta jonakin - lähden mukaan esittämään pääsiäisen nukketeatteria! Ehkä jopa aikaisemmin kuin 27 vuoden päästä.

EDIT 14.9.:

Mitä olenkaan eilen tähän kirjoittanut! Eihän pääsiäisenä esitetä nukketeatteria vaan jouluna! Pääsiäisen alla on "pelkkää" teatteria, ilman sitä nukkea...

Me hiljaiset ihmeet

Hiljaisuuden ryhmän toinen tapaaminen.

Aluksi olin pettynyt, kun kolme ryhmään ilmoittautunutta jätti tulematta. Sitten olin hyvin, hyvin iloinen ja kiitollinen siitä, että kolme muuta ryhmän jäsentä tuli. Meitä oli viisi - olimme (olemme) ryhmä. Vierauden tunnetta toisia kohtaan ei enää ollut, vaikka - tunnustan - olen autuaasti unohtanut ryhmäläisten nimet.

Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani,

sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu.

 

Psalmin säkeillä lähdettiin matkalle. Hiljaisuuteen laskeutuminen oli helpompaa kuin edellisellä kerralla. Hiljaisuuden jälkeinen tunnelma on jälleen erityinen.

Hiljaisuus puhui

Ja Jumala katseli kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää. (1. Moos. 1:31)

Tällä luomiskertomuksen lauseella alkoi tänään hiljaisuuden ryhmän ensimmäinen hiljainen tunti. Jännitin vähän etukäteen, mutta kyllä, kyllä se oli ihan luontevaa. Meitä oli kahdeksan naista kappelissa istumassa, eri ikäisiä ja varmaan eri syistä hiljaisuutta tavoittelemassa.

En oikein osaa pukea sanoiksi, miltä se tuntui ja mitä hiljaisuuden aikana tapahtui. Mitään laajakaistaa taivaaseen en tavoittanut, mutta sitä en odottanutkaan. En ajatellut oikeastaan mitään kovin erityistä, mutta jollakin tavalla sen tunnin aikana rupesin olemaan enemmän läsnä. Jotakin muutakin siellä - kappelissa - oli läsnä, mutta siitä on vielä vaikeampi kirjoittaa.

Hiljaisen tunnin lopussa luimme Herran siunauksen ja kaikki lähtivät omille tahoilleen. Koko loppuillan on ollut erikoinen olo: onnellinen, riemastunut ja samaan aikaan vähän surullinen, kaipaava. Edelleen koen olevani olemassa tässä ja nyt, enkä huomisessa tai eilisessä kuten niin kovin usein arkisin.

Toivottavasti myös muut läsnäolleet saivat tapaamisesta jotakin tarvitsemaansa.

Lapsen oma paikka, tai sitten ei

Poikkean hiukan syrjäteille blogini aiheesta, mutta täytyy vinkata. Nämä kuvat lapsista ja heidän nukkumapaikoistaan nimittäin herättivät paljon ajatuksia. Suosittelen katsomaan!

Kehittyvän maailman lasten kuvissa viehätti se, että (toisin kuin usein) lapset kuvattiin heitä kunnioittavasti. Asuinympäristö on karu, mutta itsekunnioitusta löytyy - ainakin osalta lapsista.

Vauraiden maiden lasten kuvistakin osa oli suorastaan järkyttäviä. Lapsuuden voi kadottaa liian varhain monella eri tavalla.

Hiljaa nyt, Pyhä Henki puhuu

Istuin eilen illalla juhlissa pöytäseurueessa, jossa oli monta innokasta Tuomas-yhteisön jäsentä. Pöytäseurueen jäsenet olivat minulle etupäässä vieraita, mutta mukavien ihmisten seurassa keskusteltavaa silti löytyi. Kirkkoon ja uskontoon liittyvät aiheet nousivat useaan otteeseen pinnalle. Jossakin vaiheessa iltaa muuan nuori nainen kertoi helluntailaistuttavastaan, joka oli todennut luterilaisesta jumalanpalveluksesta jotakin tämän tapaista:

Luterilaisessa messussa ollaan niin kuin sanottaisiin Pyhälle Hengelle: Älä sinä sitten tule tänne häiritsemään!

Lausahdus nauratti kovasti ja sain vaikutelman, että pöytäseurueemme enemmistön mielestä tämä saattoi olla totta tavallisessa messussa, mutta ei sentään Tuomas-messussa.

Tässä kohtaa teen tunnustuksen: En ole koskaan oppinut Tuomas-messun ystäväksi. Minusta siellä touhutaan aivan liikaa - toivottamalla rauhaa vieressä istuville ynnä muuta. Millainen on helluntailainen jumalanpalvelus, sitä en oikein osaa kuvitellakaan.

Nyt en missään tapauksessa tarkoita, etteikö Tuomas-messu olisi mielestäni hyvä olemassa - niille, jotka siitä pitävät. Tiedän, että monille se on hyvin tärkeä. Itse kuitenkin vierastan sitä. Kun menen messuun, haluan olla rauhassa. (Ainakin muilta kuin lapsiltani. ) Tervehdin mielelläni tuttuja nyökkäyksellä ja hymyllä ja juttelen erittäin mielelläni heidän kanssaan jälkikäteen kirkkokahveilla, mutta itse messussa haluan vain varsinaisen asian paljaaltaan.

Suurimmat hengelliset kokemukset syntyvät mielestäni yksinkertaisuudesta ja pienistä eleistä. Pitää olla tarpeeksi hiljaista, että kuulee, kuinka Pyhä Henki puhuu.

Haluaisin tietää...

... mitä tapahtui Pietarin vaimolle. Ja lapsille - varmaan hänellä oli lapsiakin, kun kerran oli vaimokin. Anoppi parani kuumeestaan, sen tiedän.

Mitä he ajattelivat, kun perheen isä lähti sen erikoisen nasaretilaisen matkaan? Hyväksyivätkö ratkaisun, uskoivatko siihen, vai jäivätkö vain jälkeen vailla vaihtoehtoja? Miten he pärjäsivät ilman kalastavaa miestä? Ymmärsivätkö he, miten suuren ratkaisun tämä oli tehnyt? Pitivätkö he yhteyttä muiden opetuslasten mahdollisiin perheisiin? Olivatko he ylpeitä, peloissaan vai vihaisia?

Hiljaisuutta arjessa

Hiljaisuuspiiristä on tulossa totta. Reilut kaksi viikkoa niin se alkaa. Viime viikon Kirkko ja kaupunki -lehdessä oli ilmoitus piiristä. Seurakunnan nettisivuille sitä ei ole päivitetty - ei, vaikka ramppaan siellä kurkkimassa harva se hetki.

Ryhmän nimeksi tuli Hiljaisuutta arjessa. Yritän parhaillani päättää ensimmäisen kerran pohdiskeltavia tekstejä. Aiheena on luomakunta. Minulla on valinnan vaikeuksia, runsauden pulaa suorastaan... mutta enköhän saa päätöksen tehtyä hyvissä ajoin.

Toivottavasti ilmoittautujia löytyy! Ja toivottavasti konseptimme toimii! Ja toivottavasti... no, ei pidä liikaa miettiä tai jännittää!

Korkojen kanssa

Olen pohdiskellut Jeesuksen leiviskävertausta - tai siis sitä, jossa palvelijoiden hoitoon uskotaan rahoja, ja osa saa ne tuottamaan mutta yksi piilottaa rahansa. Matteuksen versio siitä on painunut syvälle muistiin peruskoulun alaluokilla, Luukkaan on vähän vieraampi. Niin tiukasti istui muistissa alakoulun opettajan kertomus, että yllätyin, kun huomasin, etteivät palvelijat saaneetkaan leivisköjä hoidettavikseen, vaan talentteja tai kultarahoja.

Tarina on tosiaan askarrutti minua jo lapsena ja se tuntui vähän epäreilulta. Miksi isännälle ei riitä, että hän saa omansa takaisin? Pitääkö raha vielä antaa sille, jolla on kaikkein eniten? Riskinotto ei ollut vahvimpia puoliani vaan olin enemmän varovaista sorttia.

Nyt mietin myös, eikö isäntä alun alkaenkaan luottanut tähän yhden talentin palvelijaansa, kun kerran antoi tälle niin vähän hoidettavaksi. Ja luottamuksen puutteessako palvelija sitten tyytyi piilottamaan rahan?

Vastuu voi tuntua pelottavalta, mutta luottamus tuntuu kyllä yleensä rohkaisevalta. Ainakin silloin, kun itsekin luottaa itseensä.

Näin syksyn lähestyessä mietin myös sitä, mitä omalla talentillani tekisin. Kun olen jotakin (aika paljonkin, mielestäni) saanut, pitäisikö sen kasvaa korkoa myös? Onko minusta antamaan eteenpäin enemmän kuin haltuuni uskottiin? Ja kuinka paljon on tarpeeksi?

 

Kesäkuulumisia

Loma on kohta puolessa välissä. Ihana, tavallinen loma - ei erikoisia reissuja mutta ei myöskään lomastressiä, vaan tavallisia, hitaita, rauhallisia päiviä oman perheen kesken kotona ja mökillä.

Keskiviikkoiltana halusin pitkästä aikaa messuun. Neiti Kevät ilmoitti tulevansa mukaan - ja siitä innostuneena halusivat mukaan tietysti myös ritari Yrjänä ja Pellavatukka. Kyllä mä muuten voisin jäädä kotiinkin, mutta mä haluan olla siellä kirkossa äidin kanssa, totesi Pellavatukka.

Nelivuotias neitonen tuli kirkkoon mukaan muovikukkaseppele päässään ja järjesteli kirkon parvella virsikirjoja koko puolituntisen messun ajan. Virret tutkittiin sekä suomeksi että ruotsiksi. Välillä hän tuli kuiskaten kysäisemään, josko jo päästäisiin sinne ehtoelliselle. Päästiinhän sinnekin, edelleen kukkaseppele päässä...

Neiti Kevät kiinnitti huomionsa messun vähäiseen osanottajamäärään. Meidän lisäksemme seurakuntalaisia oli suunnilleen kymmenen. Ollaanko me ihan oikeasti ainoat lapset täällä? oli suurin hämmästyksen aihe. Joo-o, olette te.

Tänään on sadepäivä ja lapset kinusivat minut tekemään barbinvaatteita. Yleisön pyynnöstä tein barbeille ALBAN. Barbihäitä ei kuulemma voi viettää ilman pappia. (No, eipä tietenkään!) Olen kohtalaisen surkea käsityöihminen, mutta pitihän sitä yrittää:

 

Teen uuden stolan, jahka kerkiän ja keksin jostakin paremman kankaan, tuosta tuli liian lyhyt, leveä ja muutenkin kirjava. Vihreä lienee kuitenkin sopiva väri. Meidän lasten barbihäissä on muuten aina naispappi, koska ainoa poikanukke on aina sulhasena.

Tästä voisi joku oikeasti käsistään kätevä jalostaa myyntituotteen seuraaviin seurakunnan myyjäisiin... Näitä ei saa kaupasta nimittäin!

Blogivinkki

Kirsti Ellilä on avannut uuden, uskonnollisiin kysymyksiin keskittyvän blogin Kulkeeko henki. Kannattaa käydä kurkistamassa ensimmäistä postausta! Itse ainakin ajattelin seurailla tätä.

Oikeassa olemisen vaikeus

Tällainen artikkeli osui silmiini tänään: Vietnamin oma uskonto yhdistää Jeesuksen ja Kungfutsen.

Tämä kun tapahtuu tuolla kaukana poissa, se kuulostaa mielenkiintoiselta. Jaa, vai että tuollaistakin on.

Vaan mikähän siinä on, että täällä kotimaassa sellaiset "kaikki uskonnot ovat oikeassa" -kommentit kuitenkin aina hiukan nostavat minulla karvat pystyyn?  Tuttavapiiriini kuuluu mm. kirkkoon kuuluva henkilö, joka käy säännöllisesti Intiassa mietiskelemässä ja rukoilemassa keskuksessa, jossa kaikki uskonnot toimivat sulassa sovussa. Tämä on mahdollista, koska pohjimmiltaan kaikki uskonnot ovat sama asia. (Tähän perään seuraa litania lähimmäisenrakkaudesta ja muusta hienosta, joka aiheuttaa minulle tarpeen karata välittömästi huoneesta - ja minä sentään parannan maailmaa työkseni. Ihan mukavasta ihmisestä on kuitenkin kyse, eli en minä pahalla.)

Olen kyllä altis myöntämään, että monissa uskonnoissa on paljon viisautta. Taidan kuitenkin olla sisimmässäni sitä mieltä, että tie, totuus ja elämä löytyvät vain ja ainoastaan Jeesuksen jalanjäljistä. Vaikka tiedän, että saatan erehtyä, en ole halukas edes harkitsemaan muita mahdollisia pelastusteitä, en ainakaan omalla kohdallani. Minusta ei taitaisi olla cao dain kannattajaksi.

Hyvän ajatusleikin tästä kuitenkin sain. En nimittäin osaa kuvitella, millaista olisi kuulua aidosti moniuskontoiseen yhteisöön, jossa uskonto myös olisi avoimesti läsnä. Omassa lähipiirissäni a) suhde uskontoon on suhde jonkinlaiseen kristillisyyteen (meillähän ateistitkin ovat kristittyjä ateisteja) ja b) uskonto on miltei koko ajan kaapissa piilossa. Jos edellä mainittuun yhteisöön nyt yllättäen joutuisin, joutuisin myös opettelemaan uudenlaista suhtautumista. Millaista oikeastaan on elää todeksi omaa vakaumusta ja samalla kunnioittaa toisen vakaumusta? Jos itse todella uskon näin, miten pystyn nielemään sen, että toinen uskoo eri tavalla? Minä olen itselleni oikeassa ja hän itselleen. Pystyisinkö siihen?

Suosikkipiispani Irja Askola muuten puhui aiheeseen liittyen viisaita viikolopun Hesarissa: Muslimi ei ole vihollinen.

Miksi Jeesus teki ihmeitä?

Luin Matteuksen evankeliumista kertomuksen, jossa Jeesus parantaa halvaantuneen miehen. Matteuksen versio tästä tutusta tarinasta on lyhyempi kuin Markuksen tai Luukkaan. Luukas ja Markus kertovat värikkäämmin siitä, miten kovin hankalaa miehen ystävien on saada tämä kannettua Jeesuksen luo. Ihan katon kautta pitää kulkea.

Jotenkin havahduin nyt lyhyempää Matteuksen tekstiä lukiessani tajuamaan tarinan keskeisen sisällön. Tosiaan, ensin Jeesus lupaa halvaantuneelle, että tämän synnit ovat anteeksi annettuja. Ehkä mies tulikin pyytämään vain sitä? Parantaminen on vasta toisella sijalla, kun fariseukset ensin esittävät paheksuntansa syntien anteeksiantamisesta.

Miksi Jeesus oikeastaan teki ihmeitä? Hän ei kuitenkaan pystynyt poistamaan kaikkea sairautta, köyhyyttä ja kurjuutta. Oliko ihmeiden tekeminen todiste sille, että hän oli Jumalan Poika? Kenelle sitä oikeastaan piti todistella? Vai eikö ihmis-Jeesus kestänyt katsella kärsimystä ympärillään ja ajatteli siksi parantaa edes muutaman? (Jumalahan tuntuu meille selittämättömistä syistään kyllä kestävän katsella kärsimystä.)

Myöhemmin samassa luvussa Jeesus säälii kärsivää kansaa. Täytyy myöntää, että pidän tästä parantaja-Jeesuksesta.

Tuhlausta

Pellavatukalla oli Paras Kaveri kylässä. Mehulasin ääressä tytöt kikattelivat monenmoista ja muistelivat muun muassa sitä, miten Parhaan Kaverin synttäreillä oli suorastaan tuhlattu kimalleliimaa.

Ritari Yrjänä tuli kuiskuttelemaan minulle. Äiti, mulle tulee tosta mieleen se yksi raamatuntarina.

No mikä, kysyin pojalta.

Se Tuhlaajapoika, Yrjänä kertoi salaperäisen näköisenä ja silmät säteillen. Siinäkin tuhlataan.

Ai, eikö Raamattu olekin arkea lähellä oleva kirja?

Uskon pimeä puoli

Etsii, etsii, vaan ei soisi löytävänsä. Mikä se on?

Sehän on tietysti verkonpaikkaaja - asia, jonka opin jo peruskoulun ensimmäisellä luokalla. Toki se voisi olla kuka tahansa työstään virhettä etsivä. Noin yleensähän etsivä toivoo löytävänsä sen, mitä etsii.

Olen punninnut tätä oma etsintääni. Olen löytänyt paljon, kulkenut pitkän matkan. Toisaalta olen ruvennut epäilemään, pystynkö koskaan uskomaan kokonaan. Onko niin, että minussa aina tulee olemaan epäilyä? Haluanko, tai oikeammin, uskallanko edes heittäytyä uskomiseen täysillä?

Uskossa ei lopulta ole kysymys pelkästään siitä, mihin uskoo. Siinä on kysymys siitä, mikä ja kuka on.

Sekä verkossa että kasvotusten tapaa välillä ihmisiä, jotka sanovat uskovansa Jumalaan mutta joiden sanat ja teot hiukankin eri tavalla ajattelevia kohtaan tuntuvat jyrkiltä, suvaitsemattomilta tai suorastaan julmilta. Sellainen herättää ajatuksen, että jos usko on tuollaista, en edes halua uskoa. Onneksi toisenlaisiakin esimerkkejä löytyy - runsain määrin.

Toisaalta uskon ja järjen suhde koettelee. Luonnontieteilijä-minäni kuiskuttelee, että yrittämällä uskoa osallistun maailmanhistorian suurimpaan huijaukseen. Tästä uskova minäni hermostuu, koska se haluaa uskoa. Jos Jumalaa ei ole, ei ole paljon muutakaan - tai ainakin maailma on kovin karu ja yksinäinen paikka. Uskova selittää luonnontieteilijälle, etteivät tiede ja usko sulje toisiaan pois. Se, ettei Jumalan olemassaoloa voi todistaa tieteellisesti, ei vielä tarkoita sitä, että Jumalaa ei olisi olemassa. Tähän luonnontieteilijä vastaa, että niinkin voi olla - mutta todistapa tuo.

Voidakseen uskoa on lakattava vaatimasta todisteita ja luotettava. Oma luottamukseni ajoittain horjuu. Voin ajatella, että uskon tähän, mutta joudun myöntämään, että saatan myös olla väärässä. Uskon pimeällä puolella on aina ripaus epäilyä.

Paholaisen kanssa kalliolla

Mitä ihminen tekee luettuaan Raamatun? Tietysti ryhtyy lukemaan sitä uudestaan.

Täytyy tunnustaa, että Vanhan testamentin profeetat olivat aika uuvuttava lukukokemus. Sen sijaan, että olisin VT:n jälkeen tarttunut apokryfikirjoihin, niin kuin olin suunnitellut, tartuin Uuteen testamenttiin, ja nyt olen jo syvällä Matteuksen evankeliumissa. Nautin joka sanasta, vaikka sielläkin on seassa ns. kovia pähkinöitä. Siitä on paljon helpompi saada ote.

Yksi hienoista kohtauksista evankeliumeissa löytyy Matteuksen luvusta 4, kun Paholainen koettelee Jeesusta useaan otteeseen. Viimeinen koettelemus on, kun Paholainen vie Jeesuksen vuorelle ja lupaa hänelle maaiman kaikki valtakunnat, jos Jeesus vain kumartaisi häntä. Jeesus kuitenkin toteaa napakasti Mene pois, Saatana! ja niin Paholainen jättää Jeesuksen rauhaan.

Sivuhuomautus: Nuorena tyttönä, noin 20 vuotta sitten, näin elokuvan nimeltä Montrealin Jeesus, ja muistelen, että tämä kohta esitettiin siinä jotenkin erityisen vaikuttavasti.

Jotenkin minulle Jeesus on tässä suurempi sankari kuin ihmeitä tehdessään. Se, että käyttää hienoja kykyjään toisten hyväksi, on hieno juttu. Se, että kieltäytyy loistavasta tulevaisuudesta tehdäkseen oikein, on sankarillista. Yhdistän tämän hengen voiman siihen, että uskaltaa puolustaa oikeaa ja hyvää silloinkin, kun ryhmän paine vaatisi muuta.

Kävin eilen tärkeitä keskusteluja ritari Yrjänän kanssa liittyen päättyneeseen kouluvuoteen, kavereihin ja kiusaamiseen. Yrjänän luokalla on erästä poikaa jonkin verran kiusattu. Kahdeksanvuotias nuori herra kertoi minulle tilanteesta ja siitä, miten hän kaverinsa kanssa on yrittänyt kieltää muita puhumasta pahaa tuosta pojasta.

Ritari Yrjänä on nimensä ansainnut. Olen hänestä ylpeä.  Kunpa, poikani, säilyttäisit saman asenteen läpi elämän.

Suvi söpöinen

Pellavatukka oli viikolla ollut kevätkirkossa. Siellä oli laulettu sellainen laulu kuin Suvi söpöinen. Ihan kiva laulu kuulemma.

Tänään oli seurakunnan kerhojen kevätjuhlan vuoro. Ritari Yrjänä iltapäiväkerholaisena oli esiintyjien joukossa, soittamassa rumpua ja laulamassa. IP-kerholaiset esittivät Nooan arkki -kuvaelman ja hyvin esittivätkin. (Musikaalinen lastenohjaaja on seurakunnassa aika kiva lisä - entinen muskariope saa lapsista musiikin kumpuamaan esille.)

Suvivirsi kaikui miltei täydessä tiilikirkossa komeasti. Sekä lapset että vanhemmat antoivat parastaan. Esitysten jälkeen juhlia jatkettiin jätskillä - ja asiaan kuuluvalla juoksentelulla kirkon käytävillä. Hyvät juhlat.

Esirukous luomakunnan sunnuntaille

Meidän punaisella puukirkolla vietetään ensi sunnuntaina luomakunnan sunnuntaita. Olen luvannut avustaa messussa ja alustaa kirkkokahveilla, aiheena eettinen ruoka. (Jälkimmäinen suorastaan hirvittää hiukan - se ei ole vahvinta osaamistani. On kuitenkin luotettava, että suoriudun lyhyestä alustuksesta.)

Lupasin myös miettiä esirukousaiheita. Ajattelin, että niitä olisi helppo keksiä, mutta arki (lue: oma ja lasten sairastelu) on taas ottanut niskaotteen meikäläisestä ja luovuus tuntuu olevan hukkateillä. Esirukousaiheiden miettiminen on minulle aika uutta. Jotakin sentään keksin. Lähetin jo ehdotukseni maailmalle, ja sitten vasta keksin, että ajatuksia olisi voinut kysellä myös täällä blogissa. Mitä voisi olla luomakunnan sunnuntain esirukouksessa?

Tällaisia aiheita ehdotin jo:

• rukoilla maailman metsien ja uhanalaisten lajien puolesta (YK:n metsien vuosi tänä vuonna, siksi erityisesti metsät)


• pyytää eri maiden päättäjille viisautta ja hyvää tahtoa ilmastonmuutoksen vastaiseen työhön


• pyytää auttamaan meitä pysymään kohtuudessa ja tekemään kukin oman osamme luomakunnan varjelemisen puolesta


• kiittää keväästä ja uudesta kasvusta, kesän odotuksesta


• kiittää siitä kaikesta, mitä luomakunta meille antaa: ravinnosta, puhtaasta juomavedestä, raikkaasta ilmasta


• kiittää mielenrauhasta ja ilosta, jota luonto ja luonnossa liikkuminen tuottaa

 

Surullinen Raamattu, kiinnostava taivas

Neiti Kevät pohdiskeli Raamattua:

Ne on kyllä kiinnostavia ne tarinat mutta mua harmittaa, kun kaikki aina sairastuu ja kuolee siellä.

Myönsin tämän todeksi mutta totesin Raamatun tapahtumien tapahtuneen pitkän aikaa sitten. On aika luonnollista, että tuhansia vuosia sitten eläneet ihmiset ovat jossakin välissä kuolleet. Kuolemisesta päädyimme keskustelemaan taivaasta ja neitonen antoi tulla:

Mä haluaisin tietää pääseekö kaikki taivaaseen. Sitten mä haluaisin tietää, tunteeko siellä vielä itsensä. Millainen ihminen on, jos se on kokonaan hyvä? Onko hyvänä oleminen tylsää vai kivaa?

Aika valideja kysymyksiä mielestäni. Minäkin haluaisin tietää.

Mä olen ajatellut, että taivas on sellainen kultainen kaupunki pilven päällä. Siellä on varmaan tosi kaunista, kuvaili neiti Kevät vielä toiveikkaana.

Filosofisia havaintoja

Olen ollut kevään ajan filosofian kurssilla ja ehkä tullut viisaammaksi. Ainakin olen saanut taas lisää ymmärrystä siitä, miten vähän lopulta tiedän ja ymmärrän... Blogin teemaan liittyen olen tehnyt ainakin kaksi oivallusta:

Ensinnäkin, jos joku yllättäen kysyy, mikä oikeastaan on kristinuskon ydin, siihen on yllättävän vaikea vastata. Vaikka siis luulisi tietävänsä, mikä on kristinuskon ydin. Osaatko sinä vastata?

Toiseksi, todella monet keskeiset (länsimaiset) filosofit ovat joutuneet tekemään tiliä suhteestaan kristinuskoon tavalla tai toisella. Vaikka aihe ei olisi heille keskeinen, se tulee pohdinnoissa vastaan. Sama näkyy filosofian ja teologian käsitteissä: sama sana käytössä molemmissa, vaikka merkitys olisikin eri.

Lisäksi olen tehnyt havainnon, että minulla on edelleen aivot  ja ainakin keskinkertaiset edellytykset käyttää niitä. Ja vielä havainnon, että argumenttien perustelussa ja loppuun saattamisessa sen sijaan olisi kehittämisen varaa.

Ritari Yrjänän yökirkko

Kiireen vältteleminen on jäänyt minulle paaston ajalta päälle. Hyvä niin - mutta sen hintana esimerkiksi blogiin kirjoittaminen helposti jää tekemättä. Siksi pääsiäisestäkin suoriudun kirjoittamaan vasta näin viikkoa myöhemmin.

Vein neiti Kevään ensimmäisen kerran pääsiäisyön messuun silloin, kun hän oli ekaluokkalainen, ja sama oli luvattu viime syksynä koulun aloittaneelle ritari Yrjänälle. Yömessuseurueemme kasvoi peräti nelihenkiseksi, kun Yrjänän kummitätikin tuli mukaan. Nelivuotias Pellavatukka jäi kotiin isän kainaloon nukkumaan. 

Nuori mies oli kovasti odottanut yökirkkoa. Kivaa mennä yökirkkoon, kun silloin saa valvoa myöhään, taisi olla päällimmäinen motiivi, mutta onneksi myös muita puolia oli odotettavissa: Kirkossa on kivaa ne musiikit ja laulaminen ja on siellä muutenkin ihan kivaa. Äidin kanssa.

Tunnelma messussa oli tuttu ja lämmin. Ovella kouraan jaettu tuohus oli innostava mutta myös hiukan jännittävä kapistus. Istuimme lasten pyynnöstä etupenkissä, joten neiti Kevät sai ottaa tulen suoraan kirkkoherran kynttilästä ja ojennella sitten omaa tuohustaan sekä meille omille ihmisilleen että takanaan istuneelle vieraalle herralle. Ritari Yrjänä hiukan jännitti tuohusta aluksi, mutta rauhoittui, kun huomasi, ettei se valuttanut. (Minä taisin olla ainoa, joka sai kuumaa vahaa sormilleen.)

Kyllä messu tuntui pojasta yöaikaan tavallista pitemmältä - puolen tunnin kohdalla hän alkoi jo haukotella ja kysellä, koska se päättyisi. Jaksoimme kuitenkin loppuun asti, ja puolilta öin messun jälkeen neiti Kevät ja ritariveljensä kirmasivat vielä varsin innokkaasti kilpaa kirkon pihalla ennen kuin komensin heidät autoon ja kotiin. Kristus oli noussut kuolleista, mutta meidän oli aika mennä nukkumaan. Yrjänä otti talteen sekä tuohuksen että messun ohjelmalehtisen ja talletti ne kotona aarrelaatikkoonsa.

Sitten vielä tällaiset terveiset kaikille äideille, isille, kummeille ja isovanhemmille: Suosittelen lämpimästi pääsiäisyön messua kouluikäisille lapsille. Se on seikkailu! Sitäpaitsi olisi nii-in kiva nähdä punaisella puukirkollakin ensi vuonna joku toinen lapsiperhe meidän lisäksi...

Armosta avustamassa

Olin tänään, palmusunnuntaina, ensimmäistä kertaa avustamassa ehtoollisen jakamisessa. Avustin messussa tiilikirkolla, joka muuten sattumalta on myös se kirkko, jossa minut aikanaan on konfirmoitu. Toinen papeista totesikin minulle, että lienee varsin sopivaa tulla avustamaan ensimmäistä kertaa samaan tilaan, jossa on aikanaan ensimmäisen kerran itse osallistunut ehtoolliselle.

Jännittikö? Kyllä, jonkin verran. Ensimmäisiin pikareihin tarttuessa huomasin, että käsi hiukan vapisi. Vaikeinta tuntui kuitenkin olevan tarpeeksi rauhallinen käveleminen - minulla taitaa olla aina muuten tapana rynnätä paikasta toiseen. Selviydyin kuitenkin suuremmitta kommelluksitta.

Messu oli oikein onnistunut. Tiilikirkko ei ole nykyisen seurakuntamme kahdesta kirkosta se suosikkini - punainen puukirkko on minulla Kirkko isolla K:lla, se on paikka, johon minulla on pitkä henkilökohtainen suhde. Kuitenkin hiljaisen viikon aloitukseen tiilikirkon estetiikka istuu mainiosti. Aurinko liikkuessaan valaisi kirkkotilaa koko ajan kauniimmin ja lopussa alttarilla olleet pajunvitsat suorastaan loistivat. Tällaisena päivänä tiilikirkolla on todella hieno valo, ja karuhko tiiliseinä istuu hyvin niihin ajatuksiin, joita tulevat kärsimyskertomukset nostavat tänään jo mieleen.

Toinen tämänpäiväinen maallikkoavustaja Kari totesi minulle messun jälkeen, että ehtoollisen jakaminen on niin suuri tehtävä, että on ihan hyvä, ettei koskaan oikeastaan ymmärrä sen suuruutta. Armosta olemme kuitenkin siihen kelvollisia. Tähän voin lisätä vain, että hyvin todettu!

*****

Aurinko paistaa. Peipot, rastaat ja tiaiset laulavat täyttä kurkkua. Krookukset ja kevätesikot ojentelevat kukkiaan kohti taivasta. Lapset ovat pihalla - ja sieltä kuuluu jatkuvaa nyyhkinää ja vaikerrusta. Onko aamuisista virpomispalkoista kenties tullut kinaa? Ei. He leikkivät tuomiopäivää. Nuket ja nallet vuoron perään tulevat tuomittaviksi tyhjän tuolin eteen ja anelevat surkeina armollista tuomiota. Kaikesta päätellen tämä on aivan mahtavan hauska leikki.

Onneksi äitien ei tarvitse ihan kaikkea ymmärtää.

Melkein määränpäässä

Raamattua on jäljellä noin viisikymmentä sivua. Sen lukisi loppuun yhdessä illassa, jos haluaisi. Loogisen epäloogisesti en ole moneen iltaan lukenut ollenkaan, tai korkeintaan sivun tai kaksi.

Ihan kuin olisi iskenyt jonkinlainen valmiiksi saamisen pelko.

Lohdullista on se, että täman kirjan voi taatusti lukea uudestaan.

Päivän Pellavatukka

Soitin autossa pitkästä aikaa virsilevyä. Pellavatukka höpötti takapenkillä omiaan, kunnes hiljeni kuuntelemaan Ystävä sä lapsien.

Pellavatukka: Onko tää joku Jeesus-laulu?

Äiti: No joo, on tää.

Pellavatukka: (miettii) En ole kuullut ennen.

Äiti: (hämmästyneenä) Etkö muista tätä? Kyllä sä olet tän kuullut.

Pellavatukka on hiljaa, kunnes virsi loppuu. Sitten takapenkiltä kuuluu karjuen: Eiii! Ei saa loppua vielä! Lisää tätä! Kun seuraava virsi (Soi kunniaksi Luojan) alkaa, tyttö rauhoittuu.

Pellavatukka: Onko äiti tämäkin Jeesus-laulu?

Äiti: On joo.

Pellavatukka: Jeejee Jeesus-laulu! Jeejee Jeesus-laulu! (kuuntelee) Mutta en mä kuule tässä mitään Jeesusta!

Äiti: Tämä taitaakin olla enemmän sellainen Jumala-laulu.

Pellavatukka: Okei. Äiti, Jumala-laulutkin on Jeesus-lauluja. Jeesushan on Jumalassa.