Tahtoisin päästä paimenten mukaan

... unohtaa kiireen ja melun rasittavan.

 

Tulkoon joulu, iloinen, rauhallinen, tai ihan millainen sinulle parhaiten sopii! Hyvää joulua!

Jouluarvoituksen vastauksia

Lupailin kirjallisen jouluarvoituksen vastaukset vielä ennen joulua, ja tässäpä ne tulevat:

1.     Mä olin just viänny pariin paikkaan säkillisen lahjantapasia, kun yhressä karunkulmassa trehvasin joulupukin, jota aattelin vormusta päätellen Jaliks, ja mä tönäsin sitä leikillisesti pehvaan, jollon se keikahti lumihankeen. Mutta kun se nous siitä, se anto mulle tukevan täräyksen päin kuanoo ja kiros karmeella äänellä.

Papukaijamerkki: Mitä Jalille oli tapahtunut?

Tämä pätkä on nimimerkki Aaro Hongan kirjoittamasta partiopojista kertovasta poikakirjasta Juanikkaat Virtaheposet. Virtahepo-vartio kerää varoja toimimalla joulupukkeina, mutta murtovaras on käynyt Jalin kimppuun ja vienyt tämän pukkiasun. Jali löytyy onneksi hyvissä voimissa ja reippaat virtaheposet saavat rosvonkin kiinni.

2.     Ja juuri kun Rosalind Gladys nousi vaunuihin ja istuutui niiden pehmeille patjoille, Guy Clarence näki Saaran seisovan märällä katukivityksellä kuluneissa vaatteissaan vanha kori käsivarrellaan katsellen nälkäisin silmin häntä.

Papukaijamerkki: Mitä Guy Clarence antoi Saaralle joululahjaksi?

Saara on päähenkilö F.H: Burnettin tyttökirjassa Pikku prinsessa. Guy Clarence ja Rosalind Gladys ovat Saaran antamia lempinimiä ison perheen lapsille, joiden elämää Saara mielellään seuraa sivusta. Guy Clarence (oikeasti Donald) antaa Saaralle lahjaksi kuusipennisen, koska Saara näyttää hänestä surulliselta. Saara ei kuitenkaan osta rahalla syötävää vaan poraa kolikkoon reiän ja ripustaa sen kaulaansa.

3.     Hän veti laukustaan vaaksan korkuisen joulukuusen, joka oli upeasti koristettu kynttilöin, hopeatähdin, piparkakuin ja omenoin. Tingelstiina asetti sen keskelle salongin lattiaa, ja Lilli ja Putti rupesivat heti iloissaan tanssimaan sen ympärillä. Herra Vaaksanheimo sytytti liikuttuneena kynttilät ja koko perhe seisoi hartaana katsellen joulukuusta.

Papukaijamerkki: Mitä ihmeellistä Vaaksanheimojen pikkujoulujuhlassa vielä tapahtui?

Vaaksanheimon pikkuinen perhe asustaa Onnelin ja Annelin nukkekodissa, ja lainaus on  Marjatta Kurenniemen kirjasta Onnelin ja Annelin talvi. Pikkujouluissa tapahtuu vielä vaikka mitä ihmeellistä, kuten että Vaaksanheimoihin verrattuna isokokoiset vieraat kutistuvat taikakaramellien avulla pieniksi ja mahtuvat nukkekodin sisälle juhlimaan. Joulupikku tulee paikalle, vieraat juoksevat käsi kädessä pitkin seiniä ja ulos nukketalosta adventtikalenteriin. Lahjat lentelevät ilmassa, kunnes Anneli lopulta syö toisen karamellin ja herää aamulla omasta sängystään tavallisen kokoisena. - Arvuuttelija voinee myöntää itselleen papukaijapisteen muistamalla minkä tahansa asian näistä.

4.     Syödään ja juodaan, pojat, sillä nyt on meillä joulu, joulu kaikilla, niin elikoilla kuin ihmisilläkin. Valeleppas, Timo-veikkoseni, oluella Valkoraiskan kaurakasaa tuolla soimessa.

Papukaijamerkki: Miten joulun juhlinta päättyy?

Tämä kirja on tietenkin Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Surullisenkuuluisa juhlinta Impivaaran saunassa päättyy tulipaloon ja surkeaan matkaan pakkasessa kohti Jukolaa, jossa veljekset sitten saavat turvapaikan lopuksi jouluyötä.

5.     Sitten he kaikki istuutuivat lumeen odottamaan onnettomuutta. Aika kului, mutta mitään ei tapahtunut.

Vain pieni nyyti, se, joka oli ollut juomassa teetä, pistäytyi esille puuvajan takaa. Se oli ottanut mukaansa kaikki sukulaisensa ja sukulaistensa ystävät, ja kaikki olivat yhtä pieniä ja harmaita ja surkeita ja palelevia.

-          Hauskaa joulua, nyyti kuiskasi kainosti.

Papukaijamerkki:  Mitä perhe sitten teki?

Tämä tarina on nimeltään Kuusi ja se on Tove Janssonin kirjasta Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia. Muumiperhe odottaa vihaiseksi arvelemaansa joulua pelokkaana, mutta lopulta mitään pahaa ei tapahdukaan. Perhe lahjoittaa kuusen ja joululle varatut herkut nyytille ja tämän ystäville, siirtyy itse tarkkailemaan tilannetta kuistilta ja kömpii lopulta takaisin nukkumaan.

6.     ”Se on kyllä pelkkä pahainen tekosyy, jonka varjolla taskuni tyhjennetään joka joulukuun 25. päivä!” Scrooge sanoi ja napitti paksun päällystakkinsa leukaan asti. ”Mutta kaipa sinun on saatava koko päivä vapaaksi. Tule sitten seuraavana aamuna sitäkin aikaisemmin.”

Papukaijamerkki: Miten käy tapaninpäivän aamuna?

Scrooge on tietysti Charles Dickensin klassikkotarinan päähenkilö - kirja on suomennettu lukuisia kertoja, lukuisilla nimillä, kuten Saiturin joulu, Joululaulu, Joulutarina ja Jouluaatto. Tapaninpäivään mennessä saituri Scrooge on haamujen ansiosta muuttunut mies. Vaikka kirjuri myöhästyy aamulla muutaman minuutin, Scrooge antaa  hänelle - ei potkuja vaan palkankorotuksen.

7.     ”Varhainen joululahja sinulle, Harry”, hän sanoi. Fred veti suurin elkein viittansa alta jotain, jonka hän laski yhdelle pulpetille. Se oli iso, neliskanttinen, erittäin kulunut pergamentin pala, jolla ei lukenut mitään.

Papukaijamerkki: Mikä pergamentti oikein oli?

Harry on tietenkin Harry Potter, ja kirja J.K. Rowlingin Harry Potter ja Azkabanin vanki. Fred ja George antavat Harrylle kelmien kartan, joka näyttää sivullisesta tyhjältä pergamentin palalta, mutta sisältää todellisuudessa täydellisen kartan Tylypahkan alueelta ja lisäksi tiedon kussakin paikassa liikkuvista ihmisistä.

8.     ”Ostereita!” isä sanoi. ”Hyviä tuoreita ostereita! Ne olivat umpijäässä saadessani ne ja ne ovat yhä umpijäässä. Pane ne takakuistille, Katriina, niin ne pysyvät jäässä huomiseen.”

Laura kosketti rasiaa. Se oli jääkylmä.

”Söin keksit ja söin joulumakeiset, mutta toin kuin toinkin osterit kotiin!” isä sanoi.

Papukaijamerkki: Miksi isä söi keksit ja joulumakeiset?

Laura Ingalls Wilderin kirjassa Luumujen poukama isä juuttuu muutama päivä ennen joulua lumimyrskyyn ja hautautuu kinokseen. Kolmen yön jälkeen myrsky lakkaa, isä kaivautuu kinoksesta ulos ja huomaa olevansa näköetäisyydellä kotoa. Joulu tuntuu joululta ilmankin joulumakeisia, kun isä on hengissä, terveenä ja kotona.

9.     Tuli loimotti niin ihanasti ja kutsuvasti, että tyttö ojensi jalkansa ja kätensä lämmitelläkseen vielä suloisemmin. Mutta samassa tulitikku sammui ja huone takkoineen katosi.

Papukaijamerkki: Mitä tyttö näkee viimeisen tulitikun valossa?

Tulitikkuja sytytteli Hans Christian Andersenin Pieni tulitikkutyttö. Viimeisen tikun valossa hän näkee rakkaan isoäitinsä, joka vie hänet Taivaan iloihin.

10.  Saku sanoi, että ne tunnit jouluaaton iltapäivällä, jolloin vain odottaa ja odottaa, tekevät ihmisen ihan harmaahapsiseksi. Me odotimme ja odotimme ja odotimme, ja silloin tällöin menin peilistä katsomaan oliko se totta, että ihminen tulee harmaahapsiseksi. Mutta ihmeellistä kyllä oli tukkani yhtä pellavankeltainen kuin ennenkin.

Papukaijamerkki: Mitä aattoiltana tehdään jouluaterian ja lahjojen jakamisen päätteeksi?

Tämä lainaus on Astrid Lindgrenin kirjasta Melukylässä tapahtuu - tämän saman kuvauksen pohjalta on tehty myös Ilon Wiklandin kuvittama kuvakirja Melukylän joulu. Ja koska teksti löytyy myös yhteisniteestä Melukylässä on hauskaa, kelpuuttaisin ainakin itse kaikki Melukylään viittaavat kirjannimet pisteen arvoisiksi... Odottaminen päättyy lopulta, jouluateria syödään, lahjoja saadaan, joululauluja lauletaan ja lopuksi koko Melukylän väki kokoontuu tanssimaan kuusen ympärillä.


Joulukirjojen tunnistamisen mestari -palkinto jaetaan tänäkin vuonna ainoalle kyllin nopealle arvailijalle, Marikalle!

Kirjallinen jouluarvoitus nro 2

Pari vuotta sitten väsäsin blogiini peräti kokonaisen adventtikalenterin, jonka yhtenä luukkuna oli lastenkirjallinen jouluarvoitus. Sen jälkeen en ole ehtinyt/jaksanut/viitsinyt ruveta adventtikalenteripuuhiin, mutta uutta kirjallista arvoitusta tarjoan nyt tässä mahdollisille lukijoille! Kirjoissa on edelleen vahva lastenkirjapainotus, mutta kaikkia ei voi kuitenkaan kutsua varsinaisiksi lastenkirjoiksi. Ja lista on jälleen hyvin subjektiivinen: olen itse lukenut nämä kirjat ja muistin, että niissä vietetään joulua - tavalla tai toisella.

Pisteitä arvuuttelusta voi kerätä itselleen maksimissaan kolmekymmentä, eli tunnistamalla kirjailijan, kirjan tai tarinan nimen sekä vastaamalla vielä oikein pieneen lisätietokysymykseen.

Olkoon tämä tässä arvuuteltavana vaikkapa viikon verran, minkä jälkeen paljastan vastaukset. Arvauksia tai kommentteja saa mielellään esittää!

1.     Mä olin just viänny pariin paikkaan säkillisen lahjantapasia, kun yhressä karunkulmassa trehvasin joulupukin, jota aattelin vormusta päätellen Jaliks, ja mä tönäsin sitä leikillisesti pehvaan, jollon se keikahti lumihankeen. Mutta kun se nous siitä, se anto mulle tukevan täräyksen päin kuanoo ja kiros karmeella äänellä.

Papukaijamerkki: Mitä Jalille oli tapahtunut?

2.     Ja juuri kun Rosalind Gladys nousi vaunuihin ja istuutui niiden pehmeille patjoille, Guy Clarence näki Saaran seisovan märällä katukivityksellä kuluneissa vaatteissaan vanha kori käsivarrellaan katsellen nälkäisin silmin häntä.

Papukaijamerkki: Mitä Guy Clarence antoi Saaralle joululahjaksi?

3.     Hän veti laukustaan vaaksan korkuisen joulukuusen, joka oli upeasti koristettu kynttilöin, hopeatähdin, piparkakuin ja omenoin. Tingelstiina asetti sen keskelle salongin lattiaa, ja Lilli ja Putti rupesivat heti iloissaan tanssimaan sen ympärillä. Herra Vaaksanheimo sytytti liikuttuneena kynttilät ja koko perhe seisoi hartaana katsellen joulukuusta.

Papukaijamerkki: Mitä ihmeellistä Vaaksanheimojen pikkujoulujuhlassa vielä tapahtui?

4.     Syödään ja juodaan, pojat, sillä nyt on meillä joulu, joulu kaikilla, niin elikoilla kuin ihmisilläkin. Valeleppas, Timo-veikkoseni, oluella Valkoraiskan kaurakasaa tuolla soimessa.

Papukaijamerkki: Miten joulun juhlinta päättyy?

5.     Sitten he kaikki istuutuivat lumeen odottamaan onnettomuutta. Aika kului, mutta mitään ei tapahtunut.

Vain pieni nyyti, se, joka oli ollut juomassa teetä, pistäytyi esille puuvajan takaa. Se oli ottanut mukaansa kaikki sukulaisensa ja sukulaistensa ystävät, ja kaikki olivat yhtä pieniä ja harmaita ja surkeita ja palelevia.

-          Hauskaa joulua, nyyti kuiskasi kainosti.

Papukaijamerkki:  Mitä perhe sitten teki?

6.     ”Se on kyllä pelkkä pahainen tekosyy, jonka varjolla taskuni tyhjennetään joka joulukuun 25. päivä!” Scrooge sanoi ja napitti paksun päällystakkinsa leukaan asti. ”Mutta kaipa sinun on saatava koko päivä vapaaksi. Tule sitten seuraavana aamuna sitäkin aikaisemmin.”

Papukaijamerkki: Miten käy tapaninpäivän aamuna?

7.     ”Varhainen joululahja sinulle, Harry”, hän sanoi. Fred veti suurin elkein viittansa alta jotain, jonka hän laski yhdelle pulpetille. Se oli iso, neliskanttinen, erittäin kulunut pergamentin pala, jolla ei lukenut mitään.

Papukaijamerkki: Mikä pergamentti oikein oli?

8.     ”Ostereita!” isä sanoi. ”Hyviä tuoreita ostereita! Ne olivat umpijäässä saadessani ne ja ne ovat yhä umpijäässä. Pane ne takakuistille, Katriina, niin ne pysyvät jäässä huomiseen.”

Laura kosketti rasiaa. Se oli jääkylmä.

”Söin keksit ja söin joulumakeiset, mutta toin kuin toinkin osterit kotiin!” isä sanoi.

Papukaijamerkki: Miksi isä söi keksit ja joulumakeiset?

9.     Tuli loimotti niin ihanasti ja kutsuvasti, että tyttö ojensi jalkansa ja kätensä lämmitelläkseen vielä suloisemmin. Mutta samassa tulitikku sammui ja huone takkoineen katosi.

Papukaijamerkki: Mitä tyttö näkee viimeisen tulitikun valossa?

10.  Saku sanoi, että ne tunnit jouluaaton iltapäivällä, jolloin vain odottaa ja odottaa, tekevät ihmisen ihan harmaahapsiseksi. Me odotimme ja odotimme ja odotimme, ja silloin tällöin menin peilistä katsomaan oliko se totta, että ihminen tulee harmaahapsiseksi. Mutta ihmeellistä kyllä oli tukkani yhtä pellavankeltainen kuin ennenkin.

Papukaijamerkki: Mitä aattoiltana tehdään jouluaterian ja lahjojen jakamisen päätteeksi?

Adventtiaatteita

Syksy on ollut kovin, kovin kiireinen - tai vähintäänkin täysi. Kuukaudet juoksevat ja päivät vilisevät sellaista tahtia, että on vaikea pysyä perässä. Tänä aamuna ihmettelin kovinkin hämmentyneenä sitä, voiko ihan todella olla niin, että ylihuomenna on joulukuu ja ensimmäinen adventti. Eihän se voi olla kuin vasta viikon päästä?

Adventti- saati sitten joulumielestä ei ollut tietoakaan. Mutta sitten ystävä pohdiskeli Facebookissa Hoosiannan laulamista, ja päädyin itse muistelemaan viime vuotta ja ensimmäistä adventtia ilman Hoosiannaa. Jotenkin siitä riehaannuin joulunodotusmielelle ja tilasin netistä parit joululahjatkin - ennen kuin muistin että on Älä osta mitään -päivä - ja sitten rupesi jo hiukan tuntumaan siltä, että ylihuomenna saattaa tosiaan olla ensimmäinen adventti. Merkillisesti erilaisten hiljentymisajatusten saattelemana paukutin iltapäivään asti innokkaasti töitä.

Viikonloppu! Huomenna kalenterissa ei ole yhtään merkintää! Ja sunnuntaina on hoosiannapäivä. Jospahan tänä vuonna ei mitään yllätyksiä tulisi, vaan olisimme peräti koko perhe kymmeneltä kirkon penkissä.

Maanantaina alkaa kevyt adventtipaasto - tämäkin on jo sovittu puolison kanssa. Minusta on kivempi odottaa joulua jotakin hiukkasen vähentäen - edes ruokaa, jos kiireiden vähentäminen ei onnistu - kuin viettää etukäteisjoulua niin runsaasti, ettei varsinainen joulu jo kyllästyttää.

Saulin tytär Mikal

Raamatussa naiset ovat etupäässä sivuhenkilöitä. Näistä sivuhenkilöistä kerrotaan useimmiten aika niukasti. Useimmiten nimeltä mainituilla naisilla on jokin sukulaisuussuhde johonkin merkkihenkilöön, mutta toisinaan kerrotaan jotakin siitä, mitä he ovat tehneet - ja ehkä vielä harvemmin siitä, mitä he ovat ajatelleet tai tunteneet.

Saulin tytär Mikal mainitaan Daavidin tarinassa monta kertaa lyhyesti, eikä suotta. Tarinan alussa hän sopisi vaikka prinsessasatuun: kuninkaan tytär rakastuu isänsä sotapäällikköön ja veljensä ystävään ja he saavat toisensa. Paitsi että he eivät sitten eläkään onnellisena päiviensä loppuun asti.

Isän ja puolison välit huononevat. Saul aikoo surmata Daavidin, mutta Mikal pelastaa puolisonsa. Daavid lähtee ja Mikal jää isänsä luo, ja tulee sitten naitetuksi toiselle miehelle. Vuodet kuluvat, vihanpito ei pääty, Daavid ottaa muita vaimoja ja saa poikiakin. Lopulta, kun Saul on jo kuollut, Daavid vaatii Mikalin veljeltä Isbosetilta Mikalia takaisin itselleen. Isboset haettaa Mikalin luokseen, ja jonkin verran myöhemmin tulee itse tapetuksi.

Samuelin kirjan 6. luvussa Mikal ehkä on taas Daavidin vaimo - ihan selvästi sitä ei mielestäni sanota - mutta tunteet ovat vuosien, tai ehkä vuosikymmenten aikana jäähtyneet. Mikal halveksii Herran edessä vähäpukeisena tanssivaa Daavidia ja arvostelee tämän käytöstä. Daavid puolustautuu, ja Mikalin tarina päättyy toteamukseen, ettei hän koskaan saanut lasta.

Kuninkaan tyttärellä oli loppujen lopuksi aika vähän sanomista oman elämänsä suunnan suhteen. Yhden kerran elämässään hän sai oman tahtonsa lävitse - hän sai sen puolison, jota toivoi. Mikal ei kuitenkaan saanut pitää puolisoaan pitkään. Odottiko hän Daavidia takaisin, vai sopeutuiko elämään uuden puolisonsa kanssa? Hänhän oli ottanut ison henkilökohtaisen riskin pelastaessaan Daavidin. Mitä hän ajatteli kuullessaan Daavidin uusista vaimoista, oliko mustasukkainen vai oliko se vain ihan tavanomaista? Mitä hän ajatteli Daavidista itsestään isänsä ja veljiensä kuoleman ja kaikkien niiden vuosien jälkeen?

Mitä Mikal mahtoi merkitä Daavidille? Varmaan hänen täytyi olla jollainen lailla erityinen, ehkä nuoruudenrakkaus, ja varmasti ensimmäinen puoliso ja Daavidin hengen pelastaja. Se, että Daavid vaatii Isbosetilta Mikalia takaisin itselleen, voi olla puhdasta valtapeliä, mutta voi siihen liittyä myös tunteita Mikalia kohtaan. Vuodet erossa ovat kuitenkin tehneet tehtävänsä eikä onnellista yhteisymmärrystä enää synny. Ehkä Mikal - nyt aikuinen nainen ja edelleen syntyjään kuninkaan tytär - on liian voimakastahtoinen sopeutuakseen olemaan yksi monista vaimoista.

Vielä sivuhuomautus: Merkillinen mies tuo Daavid, miten kaksi Saulin lasta niin kovasti häntä rakasti, että uhmasivat isäänsä hänet pelastaakseen.

Kuiskutusta iltamessussa

Olimme Pellavatukan kanssa iltamessussa, pitkästä aikaa. Istuimme kirkon parvella kaksistaan. Siellä saattoi sopivasti vähän supista pitkin messua - kysyttävää riitti:

- Kuka toi on? (messun toimittaneesta papista) Miksi mä en tunne sitä?
- Missä kaikki muut ihmiset on, miksi ne ei oo täällä? (iltamessussa oli paljon vähemmän väkeä kuin sunnuntain pääjumalanpalveluksissa yleensä)
- Mihin tosta ovesta pääsee? Entä tosta toisesta? Oonko mä käynyt siellä?
- Mihin sakastia tarvitaan?
- Miksi albaa käytetään?
- Mikä on evankeliumi? (kuuntelee äidin selostuksen) Luukaksella (kaverin pikkuveli) on oma evankeliumi!
- Keitä Markuksia sä tunnet?
- Missä on Getsemane?
- Mistä se nyt puhuu ja miten kauan se oikein aikoo jatkaa? (saarna oli suunnattu ennemmin nelikymppisille tutkijoille kuin ekaluokkalaisille tytöille)
- Mikä toi taulu on?
- Miten Jeesus joutui sinne ristille?
- Miten pääsiäispuput liittyy pääsiäiseen?
- Keitä ne on ne rosvot? Tiedäksä niitten nimet?
- Onks siinä tarinassa onnellinen loppu? (missä tarinassa? Jeesuksen vai rosvojen vai jossain muussa?)
- Miks tossa lukee ULOSUT (Ulos - Ut)
- Saanko mä sen leivän ehtoollisella?
- Miltä viini maistuu? Onko se hyvää?
- Miksi uruissa on tommonen ovi joka menee kiinni ja auki? Miten urut toimii?
- Kuka istuu Jumalan vasemmalla puolella?

Osasin vastata tyydyttävästi noin kahteen kysymykseen (Kuka toi on - Seppo, yksi tämän seurakunnan papeista, ja Saanko mä sen leivän - kyllä). Ehdotin varovasti, että jos kysytään joskus joltakin papilta tai vaikka IP-kerhon ohjaajalta noista asioista, mutta kuulemma se ei ollut tarpeen.

- Ei mulla oo sillai mitään kysyttävää.

Eipä kai sitten. Mukava yhteinen messukokemus kuitenkin. 

Mutta olin kyllä ihan hyvilläni, ettei siellä parvella ollut tänään muita.

Saulin arvoitus ja hiukan muita kuulumisia

Eipä ole tullut blogia kirjoitelluksi. Meinasin jo että lopetan koko blogin - vaan enpäs lopetakaan. Ainakaan vielä.

Avasin eilen pitkästä aikaa paksun punakantisen kirjan yöpöydältäni. Olen välillä lueskellu psalmeja pienestä käsilaukkukokoisesta psalmikirjastani, mutta Raamatun lukeminen on tänä syksynä ollut aika vähäistä. Halusin lukea Daavidista, tai oikeastaan Salomosta - joka askarruttaa minua edelleen niin kuin lähes kolme vuotta sitten - mutta päädyin aloittamaan Saulista. (Tai jos tarkkoja ollaan niin Samuelista. Mutta Saul oli pääkohteenani.)

Jo peruskoulun alaluokilla opin, että Saul oli kuninkaana ennen Daavidia ja Saul menetti kuninkuuden koska rikkoi Jumalan tahtoa vastaan. Tai jotakin sen suuntaista. Mutta mikä se Saulin rikkomus oikeastaan on? Tavailin eilen illalla 1. Samuelin kirjaa enkä oikein ymmärrä. Ensin Samuel viivyttelee jossakin ja Saul-parka hermostuu ja uhraa uhreja ennen aikojaan ilman Samuelia. Sitten Saul säästää amalekilaisten kuninkaan hengen ja antaa miestensä säästää tuon tuhotun kansan parhaat lehmät ja lampaat. No, se ei ole Herran ohjeiden mukaista (kaikki piti tuhota) mutta ei se nyt aivan valtavan suurelta tottelemattomuudeltakaan kuulosta. On vaikea ymmärtää, miksi se on anteeksiantamaton synti.

Ei niin, että erityisesti säälisin Saulia, mutta Daavidhan se vasta öykkäröi kaikenlaista ja oli silti Herran suosiossa.

Jos ajattelee Saulin tarinaa historian muistelemisena, minusta siinä on vähän voittajien kirjoittaman historian sivumakua. Tarinan kertoja tietää tarinaa aloittaessaan, että Saulin kuninkuus ei säily. Ehkä hän oli liian heikko johtajaksi? Ei osannut tai uskaltanut panna miehiään kuriin. Pituus ja komeus eivät vielä tee ihmisestä johtajaa...

---

Piipahdimme syyslomalla muun muassa Tampereella. Edellisellä reissulla bongasimme kirkkoja, tällä reissulla tuli bongattua toinen näistä kirkoista uudestaan.

Yhtenä iltapäivänä Neiti Kevät ja isänsä halusivat lukea kirjaa hotellihuoneessa edes vähän aikaa. Pellavatukka ja ritari Yrjänä sen sijaan alkoivat käydä sisätiloissa melko nopeasti liian meluisiksi ja komensin heidät kanssani ulos. Annoin mahdollisuuden valita: mennäänkö läheiseen leikkipuistoon vai Tampereen tuomiokirkkoon. Riehakas parivaljakko valitsi yksimielisesti jälkimmäisen.

Se on hieno kirkko, tiesi ritari Yrjänä.

Onko se se siipirikkoenkelikirkko? varmisti Pellavatukka.

Riehakkuus katosi saman tien, kun astuimme kirkon ovesta sisään. Täytyy sanoa, että ihailen lasteni pyhän ja kauneuden tajua. Kiertelimme kirkossa katselemassa hiljakseen, päämääränä nähdä myös Pellavatukan lempimaalaus eli Haavoittunut enkeli. Pettymykseksemme parveke oli kuitenkin suljettu. Pellavatukka kurkisteli alhaalta huuli mutrussa ylös ja toisteli, että haluaisi nähdä enkelin kunnolla. Onneksi hiukan ennen kirkon sulkemista kirkkosaliin saapui ystävällinen suntio, joka salli meidän käydä kurkistamassa enkeliä samalla kun itse laittoi seuraavan päivän virsien numerot taululle. Loppu hyvin siis, ja kyllä oli tyytyväinen pieni tyttö kirkkovierailun jäljiltä.

Kirkon sisällä vai kirkon ulkopuolella?

Olin eilen suunnittelemassa kirkon piirissä toimivalla kohderyhmälle suunnattua koulutusta. Koska olin osalle koulutuksen järjestäjistä vieras, jouduin heti aluksi esittelemään itseni.  Se, että en ollut taustaltani teologi/nuorisotyönohjaaja/lastenohjaaja tuntui värjyvän ilmassa hiukan hämmentävänä, vaikka olin maininnut senkin, että mielenkiintoni kirkon ympäristökasvatustyön kehittämiseen on pitkäkestoista ja olen aiemmin mm. toiminut seurakunnan luottamushenkilönä. Lopulta yksi osallistujista totesi pirteästi: Onhan se hyvä, että välillä tulee vaikutteita myös kirkon ulkopuolelta.

Tyrmistyneen katseeni nähtyään hän korjasi heti, ettei tarkoittanut kirkon ulkopuolelta vaan kirkon työntekijöiden ulkopuolelta.

Olen vakuuttunut, ettei kyseinen henkilö missään tapauksessa tarkoittanut mitään pahaa lausahduksellaan. En myöskään kanna hänelle siitä kaunaa. Jollakin tavalla tähän lapsukseen kuitenkin kiteytyy jokin, joka minua vaivaa kirkossa. Ollakseen osa kirkkoa, onko pakko mennä sinne töihin? Onko pakko omistaa koko elämänsä kirkon toiminnalle vai riittääkö osa elämää?

Itselleni kirkon jäsenyys on tärkeä, moneen otteeseen punnittu valinta. Ajattelen olevani osa yhteisöä nimeltä kirkko. Se ei kuitenkaan ole ainoa yhteisö johon kuulun - olen lisäksi monenmoista, muun muassa Suomen kansalainen ja partiolainen ja tietenkin ammattini edustaja, eikä jäsenyyteni määritä kaikkia tekojani tai ajatuksiani. Elämässäni on paljon muutakin kuin suoraan kirkon toimintaan liittyvät asiat, mutta vähentääkö se jäsenyyttäni tai olemistani kirkon sisällä? Eikös luterilaiseen ajatteluun pitänyt kuulua jotakin semmoista, että maallisetkin ammatit ovat arvokkaita ja omalla tavallaan Jumalan palvelemista?

Ei, ei voi mielestäni sanoa kirkon jäsenelle, että hänen antamansa panos tulee kirkon ulkopuolelta. Kirkko on organisaatio, joka on olemassa vain niin kauan kuin sillä on jäseniä, ja jäsenet ovat kyllä tiukasti sen sisällä.

Jumala on sitten eri juttu. Hän on ikuinen.

Uusi syksy, uudet kujeet

Vaihteeksi mukavia kuulumisia lähipiirin kokemuksista uskonnonopetuksesta. Neiti Kevät on siirtynyt kuudennelle luokalle ja saanut aineenopettajia. Muun muassa uskontoa opettaa nyt ihan oikea uskonnonopettaja.

Neiti Kevään kevättodistuksessa uskonto oli kahdeksan.Se on tietysti ihan hyvä numero mutta neiti Kevät ei itse ole tyytyväinen. Mielestään hän ilmeisesti osaa uskontoa paremmin kuin kahdeksan arvosta. Kuulemma numero johtuu siitä, ettei uskonnossa ollut koko vuonna yhtään koetta, jossa hän olisi voinut osoittaa osaamistaan. Tyttö itsekin myöntää, ettei ole ollut tuntiaktiivinen - toinen mahdollinen tapa osoittaa osaamista - mutta sillekin on ollut hyvä selitys:

Ei siellä oikein ole mitään, missä voisi olla aktiivinen, kun koko ajan vain kirjoitetaan vihkoon.

Tunnustan härnänneeni neitosta asiasta kerran jos toisenkin. En yksinkertaisesti ole malttanut olla hiukan härnäämättä ihmistä, jonka elämän suurin ongelma on niinkin valtaisa kuin kasi ussassa. Huumorintajuinen neiti Kevät on kestänyt härnäystä varsin hyvin.

Kun viime viikolla katselimme uudet opettajat läpi, neiti Kevät totesi uskonnonopettajan olevan hyvä juttu. Tämä varmasti pitäisi ainakin yhden kokeen, johon hän voisi lukea pitkään ja hartaasti ja saada vähintään ysin.

Ilmeisesti uskonnon aineenopettajassa on kuitenkin muitakin hyviä puolia kuin kokeet. Eilen illalla neiti Kevät halusi kertoa kuulumisia koulusta:

Ussa on muuttunut kiinnostavaksi. Viime tunnilla oli semmoista, jossa sanottiin sanoja ja jos oli sitä mieltä, että se oli oikein, piti mennä toiselle puolelle luokkaa, ja jos se oli väärin, piti mennä toiselle puolelle luokkaa. Siinä tuli tosi mielenkiintoisia perusteluja ja keskusteluja.

Eläköön ja onnittelut koulun uusi, nuori, ammattitaitoinen uskonnonopettaja! Lisää tätä meidän tytölle.

Ruuhkavuosinakin voi kaivata seurakuntaa

Olen kirjoittanut ennenkin siitä, että oman viiteryhmän löytäminen seurakunnasta ei ole aivan yksinkertaista. Viimeksi kirjoitin aiheesta helmikuussa. Aihe pulpahti taas pintaan, kun luin Marikan kommentin Perheen arjessa -blogissa olleeseen sinänsä erittäin sympaatttiseen tekstiin. Marikan pointti oli - tai niin minä sen tulkitsin - että seurakunnan läsnäolo perhekerhona ei riitä, vaan jotenkin voisi olla läsnä myös niille perheenäideille ja isille (ja arvattavasti mielellään lapsille myös), jotka ovat menneet elämässä perhekerhoajasta eteenpäin.

Aluksi on sanottava, että tykkään tuosta Perheen arjessa -blogista. Kuitenkin olen jo jonkin aikaa ollut pikkuruisen turhautunut siitä, että siellä, kuten myös oman seurakuntani perhetyössä ja vaikkapa seurakuntayhtymän Pienelle parasta -viestinnässä, perhe tuntuu olevan aina tai lähes aina pienten lasten perhe. Omassa seurakunnassani on kaksi ihanaa perhekerhoa, päiväkerhoja ja perheiden tapahtumia, joissa kohderyhmänä ovat ensisijaisesti kotona pienten lasten kanssa olevat vanhemmat lapsineen. Työntekijät tekevät työtään ammattitaidolla ja antaumuksella ja varmasti onnistuvat siinä.

Iltapäiväkerholaisten vanhemmat kutsutaan toki kerhon kevätjuhlaan, perhemessuja on yleensä kahdesti vuodessa ja lisäksi jouluaattona perheille suunnattu hartaus. Näissäkin tuntuu ensisijaisena kohderyhmänä olevan nimenomaan varsin pienet lapset - tai ainakin omani tuntuvat kasvaneen niistä jotenkin ohi. (Lapset pitkästyvät perhemessussa pahemmin kuin tavallisessa sunnuntain jumalanpalveluksessa!) Mitään säännöllistä toimintaa, jolla tavoitettaisiin koululaisperheitä, siis nimenomaan perheitä, ei ole - satunnaisesti joku joskus saattaa jotakin yritellä, mutta enpä nyt edes muista koska viimeksi. Eikä varhaisnuorten toimintaakaan järin paljon ole, joten IP-kerhoiän ohittaneita alakoululaisia ei kirkolla juuri pyöri. Seuraava vakiintunut etappi on rippikoulu, ja tokaluokkalaisesta on kyllä aika pitkä matka rippikouluikään.

Marika kirjoitti kommentissaan paljon minunkin tuntojani: aikanaan perhekerho oli luonteva yhteys seurakuntaan. Lyhyessä hartaudessa ruokittiin sekä äidin että lasten hengellisiä tarpeita ja yhteisöllistäkin oli. Nelikymppisenä, työssäkäyvänä, väsyneenä ja kiireisenä hengellisiä tarpeita edelleen on mutta viiteryhmän löytäminen on vaikeaa.

Onko perhetyössä mitään sijaa perheille, joiden lapset eivät ole taaperoita tai edes päiväkerholaisia? Tarvitseeko sellaisia perheitä tavoittaa perheinä?

No. Ei tietenkään välttämättä. Mutta tällaisena ruuhkavuosiäitinä sanoisin, että perheenä tavoittaminen saattaisi onnistua helpommin kuin jokaisen perheenjäsenen tavoittaminen yksilönä. Kuten joskus aikaisemminkin kirjoitin, ainakaan meidän perheessä oikeastaan kukaan ei kaipaa uusia harrastuksia, mutta hengellisiä tarpeita meillä kyllä on. Ei tarvitsisi olla koululaisperhekerhoa joka viikko, mutta kun olisi edes joskus, edes jotakin. Vaikka kerran vuodessa, mutta kunnolla.

En oikeastaan kirjoita siksi, että olisin huolissani omasta puolestani. Minullahan on viiteryhmiä seurakunnassa: olen entinen luottamushenkilö ja siksi monelle tuttu, olen hiljaisuuden ryhmän aktiivi, olen ehtoollisavustaja ja seurakunnan epävirallinen ympäristöasiantuntija. Seuraan seurakunnan toimintaa (yleensä) sen verran aktiivisesti, että löydän lapsillenikin sieltä parhaat palat. (Juuri kaksi isointa on ollut viikon seurakunnan päiväleirillä.) Omaa hengellistä yhteisöäni ovat lisäksi lukuisat papit, joihin olen jollakin merkillisellä tavalla tutustunut viimeisen viiden vuoden aikana - näistä parista on tullut peräti hyviä ystäviäni. Lisäksi minulla on tämä virtuaaliseurakunta ympärilläni - te, jotka tätäkin mahdollisesti luette ja ehkä jopa kommentoitte.

Tartuin tähän aiheeseen siksi, että arvelen, että minä ja Marika emme ole ainoita entisiä perhekerholaisia, jotka kaipaisivat jonkinlaista kädenojennusta seurakunnan suunnalta. Jos minullakin luottamushenkilö- ynnä muusta taustasta riippumatta on toisinaan olo, että seurakuntayhteys on hakusessa, miten mahtaa olla sellaisen ikätoverini, joka ei kuulu samalla tavalla kalustoon kuin minä?

Olen ryöpsäyttänyt tähän nyt pitkälti tajunnanvirtaa ja vähän jäsentymättömiä ajatuksia. En mielelläni valittaisi vaan tarjoaisin valmiiksi mietittyjä kehittämisehdotuksia. Niitä minulla ei kuitenkaan tällä kertaa ole. Miettisin niitä kyllä mielelläni. Mitä voisi seurakunta tarjota meille ruuhkavuotisille ja lapsillemme? Mikä olisi sellaista, joka houkuttelisi mukaan riittävän monta (ts. edes muutaman) alueen perheistä ja joka olisi realistista toteuttaa (huolimatta jatkuvasti pienenevistä resursseista)?

Saksittua: Jeesus ja Jäähyväiset

Muutama vuosi sitten kirjoitin siitä, miten lasteni koulun kevätjuhlassa Jeesus lempattiin Jäähyväiset -laulusta pois.

Ilmiö ei ollut ainutkertainen. Kotimaa on huomannut saman ja kirjoittaa, että Jeesuksen häätäminen kevätjuhlasta saattaa olla tekijänoikeusrikkomus.

Saksittua: Tiikeri luokkahuoneessa

Jyri Komulainen kirjoittaa kriittisestä uskonnonopetuksesta. Jos uskonnonopetus kiinnostaa, kannattaa vilkaista!

Luonto jumalanpalveluksessa, jumalanpalvelus luonnossa

Lehteilen tässä painotuoretta kirjaa. Luontokirkkovuosi (toim. Suvielise Nurmi ja Panu Pihkala) on äskettäin ilmestynyt. Sain olla mukana kirjan melko pitkässä tekoprosessissa. Lopputuotosta on mukava pidellä.

Kirjan ideana on antaa sekä taustatietoa että käytännön vinkkejä luonnon ja ympäristön tuomiseksi vahvemmin jumalanpalveluselämään - myös muulloin kuin luomakunnan sunnuntaina. Tekstejä, ideoita ja toiminnallisia vinkkejä on eri vuodenajoille monipuolisista aiheista. Suvielise ja Panu ovat tehneet hyvää työtä kirjan toimittamisessa. Nyt kun kirja vielä löytäisi paljon käyttäjiä!

Panu kirjoittaa kirjasta ja sen syntyprosessista omassa blogissaan.

Pääsiäinen tuplamessulla

Aurinko paistoi ennen pääsiäistä ja paistaa ihanasti edelleen. Aurinkoinen oli tunnelmakin neljän päivän vapaalla.

Harmittelin ennalta, etten pääse kiirastorstaina iltamessuun yhden kurssin takia. Pääsiäisen kunniaksi pääsin kuitenkin kahdesti, niin, ettei moinen harmittelu juuri kannattanut. Olin ensin pääsiäisyön messussa neiti Kevään ja ritari Yrjänän kanssa, ja sitten yksikseni avustajana sunnuntain päiväjumalanpalveluksessa.

Jotakin salaperäistä ja hienoa siinä yömessussa on. Lapset tuntuvat olevan samaa mieltä. Ehdotin nimittäin varovasti, että sen voisi tänä vuonna jättää väliinkin - olinhan itse menossa aamulla avustamaan - mutta lapsilta tuli vastaukseksi tiukka EI. Yömessuun pitää päästä, ja valvoa puolille öin vaikka väkisin.

Kyllä kannatti. Kirkossa oli paljon väkeä, kirkkoherra ja kanttori hyvässä iskussa ja kaiken huipuksi nuoren aikuisen kaste keskellä messua. Huikean hieno kastejuhla, sanon vain! Yli sata henkeä kirkkosalissa tuohukset kädessä ja pääsiäismielellä. Vaikka kastettu ja kumminsa olivat aivan vieraita minulle, tunnustan nieleskeelleni muutaman kyyneleen kastetta seuratessani.

Aamulla kirkkoherra totesi, että hänen puolestaan voisi pääsiäisyön messussa joka vuosi toimittaa yhden kasteen, jos vain noita aikuisia kastettavia löytyisi... Messun kaavaan kuuluu muutenkin kasteen muistaminen, ja siksikin kaste sopi siihen hyvin luontevasti.

Kymmenen messuun avustamaan ehtiminen vaati hiukan ponnisteluja, kun kellojakin käänneltiin juuri sinä yönä. Oli kuitenkin mukava päästä sinnekin. Avustamisessa on oma hienoutensa, ja niin on myös pääsiäissunnuntain pääjumalanpalveluksessa. Virret, musiikki, tunnelma, ihmiset. Jos paastonaika menikin ilman yhtään ehdittyä ehtoollista, korvasin puutteen käymällä puolen vuorokauden sisällä kahdesti. Kirkkokahveillekin osui mukava tuttava, jota en ollut pitkään aikaan tavannut.

Lyhyesti, ihmisen kannattaa käydä kirkossa.

Onnellista pääsiäisviikon jatkoa sinullekin!

Kiirastorstai

Hiljaisuuteen laskeutumassa.

Siellä kirkossa puhuttiin paljon siitä Jeesuiksesta

Meillä kävi nelivuotias vieras tänään.

Nelivuotias oli ollut päiväkodin kanssa pääsiäiskirkossa. Nelivuotias ei itse kuulu kirkkoon, mutta pääsiäiskirkko oli tehnyt vaikutuksen. Ainakin siitä puhuttiin paljon - tyttönen palasi aina uudestaan ja uudestaan miettimään kirkkoretkeä.

- Minä olin tänään pääsiäiskirkossa. Mutta siellä kirkossa ei ollut kovin paljon tekemistä. Siellä oli kyllä katsottavaa ja lauluja.

- Siellä kerrottiin melkein pelkästään siitä Jeesuiksesta.

- Se tarina kertoi niistä kahdesta tytöstä oikeastaan. Mutta minä en ole kyllä varma mitä tyttöjä ne olivat. Minä kyllä muistan mutta ehkä en ihan kaikkea muista kuitenkaan.

- Ne sotilaat halusivat napata sen Jeesuiksen, ja sitten ne toiset halusivat että Jeesuis on kuningas. Ja ne veivät sen Jeesuiksen semmoisen tuolin lähelle ja se kuoli. Mutta sitten kolmen päivän päästä ne sanoivat että se ehkä heräsi.

- Se oli kolme päivää kuolleena ja sitten se heräsi.

- Niin meillä oli tänään se pääsiäiskirkko. Minä olen ollut siinä kirkossa ennenkin.

Vaikuttava pääsiäiskirkko, kaikesta päätellen.

Pyhän kaipuu

Hiljainen viikko.

Blogini alkutaipaleella kirjoitin kerran siitä, miten välillä, jos messuun osallistumisen väli venähtää kovin pitkäksi, kirkonkellot alkavat soida korvien välissä. Nyt on melko lailla sellainen olo. Kaipaisin niin kovasti, kovasti pyhää hetkeä ja hiljentymistä.

Tässä talvella on ollut kaikenlaista. Lumi toi mukanaan huolta marras-joulukuun vaihteessa, ja pieni huoli on jatkuvasti läsnä. Omalle perheelle kuuluu vain hyvää, mutta lähipiiristä löytyy huolenaihetta. Meillä on jonkinlainen kevyt valmiustila jatkuvasti päällä. Suunnitelmia pitää voida muuttaa nopeasti.

Melkein pelolla odotan pääsiäistä. Saanko, pääsenkö nyt kirkkoon? Uskallanko odottaa mitään? Entä, jos kovasti odotan ja sitten en taas pääsekään? Entä, jos pääsen ja sitten en osaakaan saada siitä mitään, koska olen odottanut liikaa? Onko kohtuutonta harmistua siitä, että ei pääse pääsiäiskirkkoon?

Hetkessä eläminen on vaikeaa juuri silloin, kun pitäisi osata elää hetkessä.

Sulaisi edes se lumi. Vaikka talvesta tykkäänkin, olisi kevään aika jo tulla.

Värit kertovat virpomisvitsassa

Kuusivuotias Pellavatukka odottaa kovasti pääsiäistä. Ennen pääsiäistä mukavinta on tietenkin palmusunnuntai, jolloin pääsee virpomaan. Meillä on huomenna oikeat virpomisvitsatalkoot - omien lasten lisäksi kuusi muuta askartelijaa on tulossa koristelemaan vitsoja.

Pellavatukka otti kuitenkin jo eilen varaslähdön ja koristeli ensimmäisen oksan. Tällainen siitä tuli:

Koristeet eivät ole sattumanvaraisia vaan ne etenevät kronologisesti. Ylinnä on arki ja paastonaika, sitten (musta) pitkäperjantai, (vihreä ja oranssi) pääsiäinen ja alinna (keltainen ja punainen) vappu. Aika hieno tulkinta kevään merkkitapahtumista!

Kun ei voi auttaa

Päivän hyvä työ on mukava tehdä, silloin kun tilaisuus sellaiseen osuu sopivasti kohdalle ja omat taidot ja voimat riittävät sen toteuttamiseen. Tekijäkin saa hyvän mielen, kun pystyy olemaan jollekulle toiselle avuksi tai iloksi.

Aina toista ei kuitenkaan voi auttaa, vaikka haluaisi. Lähipiiriimme kuuluvassa perheessä on edelleen vaikeaa. Olen huolissani, mutta murehtimisesta ei ole hyötyä. Voin satunnaisesti olla avuksi lastenhoidossa tai kuunnella huolia, mutta itse ongelmaan minulla ei ole ratkaisua. En edes tiedä, onko siihen oikeaa ratkaisua.

Joskus elämässä on tilanteita, joissa kaikki vaihtoehdot ovat huonoja. On vain yritettävä valita niistä vähiten huono ja elettävä eteenpäin.

Tänään noudatan mm:n neuvoa: päivän hyvä työni on rukoilla tuon perheen puolesta. Juuri muuta en pysty heidän hyväkseen tekemään.

Rukoilevat suomalaiset

Eilisillan TV-tarjonnan pohjalta olisi mahdollisuus ajankohtaiseenkin kommentointiin, mutta en jaksa enkä viitsi siihen ainakaan tänään ruveta. Sen sijaan vinkkaan melkein parin viikon takaiseen lehtijuttuun, jonka itse huomasin vasta äsken: Näin suomalaiset rukoilevat.

Noiden ihmisten kertomukset olivat minusta sympaattisia ja kiinnostavia. Hauskasti tuli esille se, että uskonnosta riippumatta rukouksesta löytyy samoja elementtejä.

Päivän hyvä työ

Näin ensimmäisen paastoviikon jäljiltä täytyy todeta, että on paljon helpompi lakata käyttämästä hunajaa teessä kuin tehdä joka päivä jokin erityinen hyvä työ. Huolimatta siitä, että hunaja teessä on yksi elämän suuria pieniä nautintoja.

Ensinnäkin, jotta voi tehdä hyviä töitä, täytyy määritellä, mikä on hyvä työ.

• Pitääkö sen olla hyödyllistä vai käykö ihan silkka ilahduttaminen? Kyllä jälkimmäiselle.
• Pitääkö työ olla erikseen mietitty, vai käykö sellainen auttaminen, jonka tekisin muutenkin? Tapauskohtaista. Se että työ vaatii hiukan vaivannäköä on ehkä parempi kriteeri kuin se, tekisinkö asian muutenkin. Niin kuin vaikka siskon kukkien kastelu, kun hän on matkoilla. Siskolla on paljon kukkia. Toisaalta, ensisijaisesti toivoisin oppivani paremmin huomaamaan, milloin voin olla muille avuksi, joten se puoltaisi erikseen mietittyjä tekoja.
• Kehen tai keihin hyvä työ voi kohdistua, tai siis lasketaanko omalle perheelle tehdyt palvelukset? Hankala kysymys. Perheenäiti pääsisi aika helpolla tällaisessa kampanjassa, jos jokainen oman perheen auttaminen laskettaisiin hyväksi työksi. Päädyin siihen, että oma perhe sopii kohteeksi vain erityistapauksissa.

Eilen tein hyvin konkreettisen hyvän työn. Jos se nyt sitten oli hyvä teko.

Jossakin tuolla alla on portaat.

On, on siellä!

Läheisen juna-aseman lähellä on portaat, joilla ei ole ns. talvikunnossapitoa. Siitä huolimatta kymmenet ihmiset kulkevat portaista läpi talven. Keksin, että minäpä menen portaille lapion kanssa ja lapioin ne lumesta.

Se oli kuitenkin helpommin ideoitu kuin tehty. Portaat olivat suurimmalta osalta niin paksussa jäässä, ettei kevyt lapioni pärjännyt sille ollenkaan. Sain kuitenkin kaivettua toiseen laitaan esille kapean kulkuväylän.

Vaan oliko tuo nyt sitten hyvä teko? Entä jos joku intoutuu kulkemaan portaita juuri tuon kaivamani väylän takia ja liukastuu pahasti? Toisaalta tiedän, että ihmiset kulkevat tuosta kuitenkin. Ehkäpä kaivamani reitti sentään tekee niiden ihmisten kulkemisesta turvallisempaa ja ilahduttaa kiireistä töihin kiiruhtajaa?

Ei ole helppoa hyvien tekojen tekijällä. Hauskaa kuitenkin!

Seurakunta, missä olet?

Mikä oikein on seurakunta ja miten siihen kuulutaan, paitsi asumalla, pysymällä rekistereissä ja maksamalla veroa?

Silloin, kun istuin Punaisen puukirkon nimeä kantavan seurakunnan seurakuntaneuvostossa, tuntui minusta, että tunsin paljon seurakuntalaisia. Ensinnäkin, tunsin tietysti kaikki työntekijät. Toiseksi, tunsin luottamustehtäväni kautta seurakuntaneuvoston jäsenet ja lisäksi koko joukko muita seurakunnan aktiiveja tunsi minut. En silloinkaan ollut varsinaisesti ahkera messussa kävijä, mutta yritin pitää osallistumisvälit kohtuullisen pituisena ja lisäksi koin tärkeäksi, että käyn edes silloin tällöin kuuntelemassa jokaisen seurakunnan papin saarnaa.

Viime sunnuntaina olin Pellavatukan ja ritari Yrjänän kanssa avustamassa perhemessussa tiilikirkolla. Kirkonpenkistä löytyi runsaasti tuttuja kasvoja - eteläpuolen IP-kerholaiset olivat perheineen paikalla - ja paikalla olivat ne seurakunnan työntekijät, jotka ovat minulle kaikkein tutuimpia. Jotenkin siinä kirkkokahveilla rupatellessa oivalsin, miten tuttuuden ja yhteenkuulumisen tunne on luiskahtanut minulta, jos nyt ei aivan ulottumattomiin, niin ainakin kauemmas. Tajusin nimittäin, miten kauan oli edellisestä kerrasta, kun messussa oli ollut paljon tuttuja. (Joulukirkkoa ei lasketa.)

Yhteisöllisyyden kokemus taitaa ainakin kaupungissa olla yllättävän helppo hukata. Itselleni siihen vaikuttaa mm. harventunut messuunosallistumistahti. Ns. ruuhkavuodet vaativat veronsa ja, vaikka mieli tekisi lähteä messuun, lähteminen jää usein tapahtumatta. Siihen ei ole mitään yhtä syytä vaan paljon eri sattumuksia: lasten koripallo-ottelut, migreeni, perheen yhteinen ulkoileminen, partiotapahtumat, kyläileminen, lastenkutsut, mökkimatkat. Tai sitten ei vain jaksa.

Tuttuja kasvoja on kadonnut kirkon penkistä. Jotkut ovat muuttaneet, jotkut kadonneet ties minne, ja pari ihanaa iäkkäämpää tuttavaa lähti viime vuonna Taivaalliseen seurakuntaan. Nyt kaksi vuotta toiminut uusi, isompi seurakunta on myös sekoittanut kuvioita jonkin verran. Varmaan vaikuttaa myös se, että vähistä messukäynneistäni osa suuntautuu nykyisin seurakunnan toiselle kirkolle. Niin, ja tänä vuonna perheessä ei ole yhtään IP-kerholaistakaan.

Ehtoollisavustajana toimiminen on tavallaan seurakuntayhteyttä vahvistavaa, ja tavallaan sitten ei. Tulen eri aikaan kirkolle kuin muu kirkkokansa, istun eri paikassa kuin muu kirkkokansa ja lisäksi päälläni on taatusti erottuva alba. Lisäksi vierastan sitä, että joskus minulta tullaan messun jälkeen kysymään asioita, joita en tiedä, koska jotkut tulkitsevat minut  papiksi tai muuksi seurakunnan työntekijäksi. Minähän en tiedä mitään, varsinkaan nykyisin, kun en enää ole luottamushenkilökään...

Myönteisenä kehityksenä mainittakoon kuitenkin hiljaisuuden ryhmä, joka on pieni mutta sinnikäs ja epäilemättä yhteenkuuluvuutta vahvistava. Vaikka ryhmässä ei puhutakaan yhtään mitään. ;-)

Paastoon laskeutumassa

Meillä, niin kuin varmasti todella monella muullakin, oli pullaa iltapalana. Pullasta nauttii tavallista enemmän, kun tietää, ettei aio syödä sen sortin herkkuja moneen viikkoon. Pulla on hyvää.

Olen aika monta kertaa jättänyt paaston ajaksi lisätyn sokerin pois. Lihasta en voi paastota, kun en sitä muutenkaan syö, ja kalasta taas en eri syistä viitsi paastota. Ajattelin tiputtaa sokerin pois tänäkin vuonna, mutta kaipailin lisäksi jotakin henkisempää haastetta.

Huomasin, että Jaakko Heinimäki ehdottaa paastoa pahan puhumisesta. Mietiskelin sen mahdollisuuksia, mutta rehellisesti sanottuna itsearvioni on, että pahan puhuminen muista ei ole muutenkaan itselleni järin tyypillistä. Sen sijaan Terhin ajatus päivän hyvästä työstä paaston aikana alkoi heti kutkuttaa partiojohtajan mielikuvitusta ja omaatuntoa.

Jotenkin pidän ajatuksesta, että kieltäytymisen sijaan tai lisäksi kokeilisikin antamista. Että yrittäisi huomata ympärillään tapoja ja tilanteita, joissa voi olla muille avuksi tai ilahduttaa. Haaste on aika iso, mutta ajattelin koettaa. Johtoajatuksenani on nimenomaan tavoite ilahduttamisesta. En varmaan liity twitteriin tämän takia, enkä myöskään raportoi jokaista hyvää tekoani tänne blogiin, mutta saatan toki muutaman kerran matkan varrella kertoa, miten sen kanssa sujuu.

Pääsiäistä odotellessa.

Sain kuulla olevani rohkea äiti enkä ole varma oliko se kehu

Olin sunnuntaiaamuna ehtoollisavustajana messussa. Aikomus oli alun perin mennä yksin mutta lauantai-iltana meille valkeni, että ritari Yrjänän koripalloturnaus a) jatkuu sunnuntaina ja b) hänellä on ensimmäinen matsi klo 11 aamulla. Mies lähti taksikuskiksi ja kannustusjoukoiksi. Kaksitoistavuotias neiti Kevät ilmoitti ison tytön oikeudella jäävänsä kotiin. Kuusivuotias Pellavatukka ei halunnut lähteä katsomaan korismatsia vaan halusi mieluummin mukaan messuun.

Olen kerran ennenkin avustanut Pellavatukan kanssa ilman kirkonpenkistä löytyvää lapsen isää, mutta silloin kyseessä oli perhemessu ja myös tavallista epämuodollisempi istumajärjestys, joten tilanne oli hiukan erilainen. Hiukan jännitti, miten moiseen kokeiluun suhtaudutaan, mutta molemmat papit - Pellavatukan hyviä tuttuja - sekä toinen maallikkoavustaja suhtautuivat hyvin suopeasti. Tyttö istui sitten sylissäni siellä sivulla edessä, missä papit ja avustajat messun aikana istuvat. Hyvin meni.

Hiukan kyllä tuli hikikarpaloita otsalle, kun neitonen rupesi kesken saarnan kuiskimaan, että pitäisi päästä vessaan... Vessahätä taisi kuitenkin olla lähinnä kyllästymistä saarnan pituuteen - siihen  auttoi, kun kehotin etsimään erilaisia numeroita virsikirjasta.

Kirkkokahveilla useampi ihminen kävi kehumassa Pellavatukkaa siitä, miten suloinen tyttö hän on. (No niinhän hän tietysti onkin.) Joku sitten totesi minulle ajatelleensa messun aikana, että olen rohkea äiti, kun uskallan ottaa lapsen sinne pappien joukkoon. Siihen totesi pöytänaapuri hiukan hämmästelevään sävyyn, että kyllä nykyään nuoret perheet saattavat ottaa lapsia mukaan kirkkoon. Molemmat keskustelijat olivat minulle vieraita.

Vaikka sävy oli myönteinen, jäin keskustelusta vähän hämmentyneeksi. Olen Punaisella puukirkolla aina kokenut olevani tervetullut messuun lasten kanssa. Olen myös pitänyt messuun osallistumista suorastaan lasten oikeutena. Pidänkö kuitenkin itsestään selvänä asioita, jotka eivät ole niitä muille? Otanko jonkinlaisia erivapauksia? Onko sittenkin liian rohkeaa ottaa lapsi mukaan, kun lähtee avustamaan messussa?

Saako ateistin puolesta rukoilla?

Olen tällä viikolla ollut jälleen lähimmäisenä. En ole voinut varsinaisesti tehdä mitään apua tarvitsevalle läheiselleni, ollut vain ja kuunnellut sekä lausunut muutaman kannustavan sanasen sinne tänne.

Läheiselläni on elämässä tilanne, joka on vaikea mutta tuskin mahdoton. Huolen aiheita on kyllä paljon. Suurin vaikeus on kuitenkin oman pään sisällä: että uskaltaisi uskoa itseensä ja tulevaisuuteen. Että uskaltaisi luottaa elämään. Olen itse ollut hieman samantapaisessa tilanteessa ja muistan, miten selvisin siitä.

Rukoilin.

Läheiseni ei usko Jumalaan. Hänellä ei ole uskontoa. Siksi, vaikka mieli on hetkittäin tehnyt lohduttaa ja kertoa, miten itse joskus pääsin vaikeasta vaiheesta eteenpäin rukoilemalla, en ole rohjennut. Epäilen, että se vain haittaisi hänen luottamustaan minuun eikä olisi avuksi kenellekään.

Sellaisen ihmisen puolesta, jolla on edes heikko kytkös johonkin uskontoon, on minusta helpompi rukoilla kuin selkeän ateistin. Jotenkin tuntuu, että en kunnioita rukoukseen uskomattoman ihmisen vakaumusta, jos rukoilen hänen puolestaan. Toisaalta, voiko häntä vahingoittaa asia, jota hän itse pitää hölynpölynä?

Sanotaan, että Jumala ei tarvitse rukouksiamme, vaan ainoastaan ihminen tarvitsee rukousta. Jos ajattelee niin, voiko toisen puolesta rukoilemisella ylipäätään olla mitään merkitystä? Onko merkitys joka tapauksessa vain minulle itselleni?

En osaa vastata. Ehkä minun ei tarvitsekaan. Usko ei pohjimmiltaan kuitenkaan ole loogista päättelyä vaan melko lailla sokeaa luottamusta. Ja siltä pohjalta päädyin tällaiseen ajatukseen:

Jos kertoisin opettavaiseen ja ikään kuin itseäni sillä ylentävään tapaan uskonnottomalle läheiselleni, että rukoilen tai aion rukoilla hänen puolestaan - tekisin asiasta jonkinlaisen rukoilemisshown siis - tekisin väärin. Silloin en kunnioittaisi hänen vakaumustaan. Jos taas rukoilen hänen puolestaan spontaanisti, häntä kohtaan tuntemastani huolesta lähtöisin, se on vilpitöntä, oikein ja sopivaa. Vaikka hän ei siihen uskokaan.

Ja itse asiassa, kristittynä rukous on minussa joka tapauksessa. Jos ajatellaan, että rukous voi olla vain yksinkertainen huokaus, olen rukoillut läheiseni puolesta useampia kertoja kuin itsekään tiedän.

Kivulla sinun pitää tutkimuksesi synnyttämän

Tulin tässä ajatelleeksi ja ihmetelleeksi syntiinlankeemuskertomusta jotenkin uusin silmin. Oikeastaan se on aika kumma tarina.

Olen aina spontaanisti ajatellut, että Jumala on antanut ihmiselle järjen ja vapaan tahdon sekä kyvyn tehdä moraalisia valintoja. Että ne ovat olennainen osa ihmisen olemusta, sitä Jumalan kuvaa, joka hän luomiskertomuksen mukaan on. Syntiinlankeemuskertomuksessa taas ihminen oikeastaan varastaa ymmärryksen itselleen ja tulee sen takia karkotetuksi paratiisista. Olen tulkinnut kertomuksen kuvaukseksi siitä, miten ihmisestä tuli ihminen - muita eläimiä älykkäämpi ja kykenevä juurikin noihin moraalisiin valintoihin.

Tosin tulkintaani nyt hieman hämmentää se, että silmiensä avautuessa Aatami ja Eeva huomaavat pelkästään olevansa alasti. Muita kaiken tai hyvän ja pahan tietämisen merkkejä tekstissä ei mainita. Omasta näkökulmastani suhtautuminen alastomuuteen näyttäisi olevan lähinnä kulttuurinen tai sopivaan käytökseen liittyvä kysymys, ei niinkään moraalinen ongelma.

Oletetaan kuitenkin, että kielletyn puun hedelmä tosiaan antoi ihmiselle kyvyn oppia uutta sekä ymmärtää hyvää ja pahaa. Se on kieltämättä työlästä ja kivuliastakin usein. Tiedon perässä ja avulla kulkiessaan ihminen on monta kertaa aiheuttanut valtavasti pahaa. Sanotaan, että tieto lisää tuskaa, ja joskus voisi olla mukavaa tuudittautua lapsen tietämättömyyteen sen sijaan että tietäisi näin paljon maailman ongelmista. Kuitenkin ymmärrys, siis todellinen, syvällinen ymmärrys, on myös jotakin huikaisevan hienoa ja - lopulta - ehdottomasti tavoiteltavaa.

Syntiinlankeemus on parasta mitä ihmiselle on tapahtunut? Hm. En taida nyt oikein ymmärtää kertomusta. Mikä sen varsinainen pointti on? (Viisaammat saavat toki mielellään selittää!)

Niin, ja mistä tämä tuli mieleen? Kävi mielessäni, että tutkimusprosessia voisi kuvata vaikka näillä sanoilla:

Tutkijalle hän sanoi: - Minä teen suuriksi sinun tutkimusprosessisi vaivat, ja kivulla sinä olet synnyttävä tieteelliset artikkelisi. Kuitenkin tunnet halua aiheeseesi, ja se pitää sinua vallassaan.
 

Viimeksi mainittu on sitten syytä lukea pikkuinen pilke silmäkulmassa. Terveisiä vain täältä tutkijankammiosta.

Muistoja rukousnauhasta

Aija kysyy blogissaan, miltä pyhä tuntuu. Lönnebon rukoushelmiä katsellessa ja Aijan mietteitä lukiessa minulle tuli mieleen oma rukousnauhani ja siihen liittyvät muistot.

Lukiolaisena yli 20 vuotta sitten vietin viikon Wienissä yhden ystävän luona. Luonnollisesti kiersimme kaupungin keskeisiä nähtävyyksiä yhdessä. Stephansdomissa eli Pyhän Tapanin katedraalissa oli jonkinmoinen myymälä, josta päätin ostaa itselleni rukousnauhan. Katselin, koskettelin ja kääntelin myytävänä olevia nauhoja, kunnes valitsin niistä pisimmän - sellaisen, jota pystyi pitämään myös kaulassa. Aikomukseni oli kai käyttää nauhaa sekä koruna että jonkinlaisena rukousesineenä. Luterilaisena ja vieläpä tällaisena maallistuneen perheen vesana minulla ei ollut koskaan ennen ollut rukousnauhaa tai mitään vastaavaa kädessäni.

Kassan takana istunut rouva katsoi minua hyväksyvästi ja totesi saksaksi, että olin valinnut heidän pisimmän ja kauneimman mallinsa. Änkytin siihen jotakin vähän kömpelöä koulusaksallani, ja samalla tietenkin paljastin ulkomaalaisuuteni. Naisen kasvoille valahti jonkinlainen pettymys - jota hän kohteliaasti yritti kyllä peitellä - ja poistuessani kaupasta kuulin hänen toteavan kollegalleen jotakin sen suuntaista, että nuo ulkomaalaiset pitävät rukousnauhoja vain kauniina koruina eivätkä ymmärrä niiden oikeaa merkitystä.

Luterilaisena en tiennyt enkä tiedä edelleenkään, onko jonkinlainen pyhäinhäväistys pitää rukousnauhaa koruna. Suhtautumiseni hankkimaani esineeseen oli kuitenkin kunnioittava ja siksi tuo kuiskuttelu tuntui aika kurjalta. Toisaalta, ehkä juuri kuulemani kuiskuttelun vuoksi nauhasta tuli minulle hyvin tärkeä. Käytin sitä koruna - kyllä - mutta taisin kokea jo nauhan kaulaan pujottamisen eräänlaisena rukouksena. Helmet tuntuivat kädessä hyvältä ja niin tuntui myös nauhaan kiinnitetty krusifiksi.

Rukousnauha kulki kaulassani melko usein muutaman seuraavan vuoden ajan. Muistan, ettei äitini oikein tykännyt siitä - ei varsinkaan, jos pukeuduin kokonaan mustiin. Näytin kuulemma ihan papilta.  Ei hän sentään kieltänyt minua käyttämästä sitä. Sitten opiskeluaikoina, kun lähipiirini suhtautui kristinuskoon kovin nurjasti ja itsekin yritin tiukasti olla uskomatta, rukousnauha sai jäädä korurasiaan moneksi vuodeksi.

Nuorena äitinä kaivoin rukousnauhan taas esille ja pidin sitä usein pöydällä. Pikkuinen neiti Kevät rakasti sitä ja oli sitä aina salaa näpelöimässä, kunnes kerran nykäisi krusifiksin irti helminauhasta. Nauhan saisi korjattua, mutta syystä tai toisesta, tai ehkä oikeastaan monesta, osat ovat edelleen irrallaan. Molemmat silti tallessa.

En tiedä, katsoisiko Stephansdomin rouva nauhaa koskaan käytetyn oikein. Minulle itselleni rikkinäinen rukousnauha on kuitenkin kertomus omasta rikkinäisestä ja haparoivasta mutta sittenkin tärkeästä uskostani. Helmet tuntuvat edelleen hyvältä kädessä.

Abiturientilla on kaulassaan rukousnauha, rippiristi, ankkuri ja sydän.