Kun ei voi auttaa

Päivän hyvä työ on mukava tehdä, silloin kun tilaisuus sellaiseen osuu sopivasti kohdalle ja omat taidot ja voimat riittävät sen toteuttamiseen. Tekijäkin saa hyvän mielen, kun pystyy olemaan jollekulle toiselle avuksi tai iloksi.

Aina toista ei kuitenkaan voi auttaa, vaikka haluaisi. Lähipiiriimme kuuluvassa perheessä on edelleen vaikeaa. Olen huolissani, mutta murehtimisesta ei ole hyötyä. Voin satunnaisesti olla avuksi lastenhoidossa tai kuunnella huolia, mutta itse ongelmaan minulla ei ole ratkaisua. En edes tiedä, onko siihen oikeaa ratkaisua.

Joskus elämässä on tilanteita, joissa kaikki vaihtoehdot ovat huonoja. On vain yritettävä valita niistä vähiten huono ja elettävä eteenpäin.

Tänään noudatan mm:n neuvoa: päivän hyvä työni on rukoilla tuon perheen puolesta. Juuri muuta en pysty heidän hyväkseen tekemään.

Päivän hyvä työ

Näin ensimmäisen paastoviikon jäljiltä täytyy todeta, että on paljon helpompi lakata käyttämästä hunajaa teessä kuin tehdä joka päivä jokin erityinen hyvä työ. Huolimatta siitä, että hunaja teessä on yksi elämän suuria pieniä nautintoja.

Ensinnäkin, jotta voi tehdä hyviä töitä, täytyy määritellä, mikä on hyvä työ.

• Pitääkö sen olla hyödyllistä vai käykö ihan silkka ilahduttaminen? Kyllä jälkimmäiselle.
• Pitääkö työ olla erikseen mietitty, vai käykö sellainen auttaminen, jonka tekisin muutenkin? Tapauskohtaista. Se että työ vaatii hiukan vaivannäköä on ehkä parempi kriteeri kuin se, tekisinkö asian muutenkin. Niin kuin vaikka siskon kukkien kastelu, kun hän on matkoilla. Siskolla on paljon kukkia. Toisaalta, ensisijaisesti toivoisin oppivani paremmin huomaamaan, milloin voin olla muille avuksi, joten se puoltaisi erikseen mietittyjä tekoja.
• Kehen tai keihin hyvä työ voi kohdistua, tai siis lasketaanko omalle perheelle tehdyt palvelukset? Hankala kysymys. Perheenäiti pääsisi aika helpolla tällaisessa kampanjassa, jos jokainen oman perheen auttaminen laskettaisiin hyväksi työksi. Päädyin siihen, että oma perhe sopii kohteeksi vain erityistapauksissa.

Eilen tein hyvin konkreettisen hyvän työn. Jos se nyt sitten oli hyvä teko.

Jossakin tuolla alla on portaat.

On, on siellä!

Läheisen juna-aseman lähellä on portaat, joilla ei ole ns. talvikunnossapitoa. Siitä huolimatta kymmenet ihmiset kulkevat portaista läpi talven. Keksin, että minäpä menen portaille lapion kanssa ja lapioin ne lumesta.

Se oli kuitenkin helpommin ideoitu kuin tehty. Portaat olivat suurimmalta osalta niin paksussa jäässä, ettei kevyt lapioni pärjännyt sille ollenkaan. Sain kuitenkin kaivettua toiseen laitaan esille kapean kulkuväylän.

Vaan oliko tuo nyt sitten hyvä teko? Entä jos joku intoutuu kulkemaan portaita juuri tuon kaivamani väylän takia ja liukastuu pahasti? Toisaalta tiedän, että ihmiset kulkevat tuosta kuitenkin. Ehkäpä kaivamani reitti sentään tekee niiden ihmisten kulkemisesta turvallisempaa ja ilahduttaa kiireistä töihin kiiruhtajaa?

Ei ole helppoa hyvien tekojen tekijällä. Hauskaa kuitenkin!

Saako ateistin puolesta rukoilla?

Olen tällä viikolla ollut jälleen lähimmäisenä. En ole voinut varsinaisesti tehdä mitään apua tarvitsevalle läheiselleni, ollut vain ja kuunnellut sekä lausunut muutaman kannustavan sanasen sinne tänne.

Läheiselläni on elämässä tilanne, joka on vaikea mutta tuskin mahdoton. Huolen aiheita on kyllä paljon. Suurin vaikeus on kuitenkin oman pään sisällä: että uskaltaisi uskoa itseensä ja tulevaisuuteen. Että uskaltaisi luottaa elämään. Olen itse ollut hieman samantapaisessa tilanteessa ja muistan, miten selvisin siitä.

Rukoilin.

Läheiseni ei usko Jumalaan. Hänellä ei ole uskontoa. Siksi, vaikka mieli on hetkittäin tehnyt lohduttaa ja kertoa, miten itse joskus pääsin vaikeasta vaiheesta eteenpäin rukoilemalla, en ole rohjennut. Epäilen, että se vain haittaisi hänen luottamustaan minuun eikä olisi avuksi kenellekään.

Sellaisen ihmisen puolesta, jolla on edes heikko kytkös johonkin uskontoon, on minusta helpompi rukoilla kuin selkeän ateistin. Jotenkin tuntuu, että en kunnioita rukoukseen uskomattoman ihmisen vakaumusta, jos rukoilen hänen puolestaan. Toisaalta, voiko häntä vahingoittaa asia, jota hän itse pitää hölynpölynä?

Sanotaan, että Jumala ei tarvitse rukouksiamme, vaan ainoastaan ihminen tarvitsee rukousta. Jos ajattelee niin, voiko toisen puolesta rukoilemisella ylipäätään olla mitään merkitystä? Onko merkitys joka tapauksessa vain minulle itselleni?

En osaa vastata. Ehkä minun ei tarvitsekaan. Usko ei pohjimmiltaan kuitenkaan ole loogista päättelyä vaan melko lailla sokeaa luottamusta. Ja siltä pohjalta päädyin tällaiseen ajatukseen:

Jos kertoisin opettavaiseen ja ikään kuin itseäni sillä ylentävään tapaan uskonnottomalle läheiselleni, että rukoilen tai aion rukoilla hänen puolestaan - tekisin asiasta jonkinlaisen rukoilemisshown siis - tekisin väärin. Silloin en kunnioittaisi hänen vakaumustaan. Jos taas rukoilen hänen puolestaan spontaanisti, häntä kohtaan tuntemastani huolesta lähtöisin, se on vilpitöntä, oikein ja sopivaa. Vaikka hän ei siihen uskokaan.

Ja itse asiassa, kristittynä rukous on minussa joka tapauksessa. Jos ajatellaan, että rukous voi olla vain yksinkertainen huokaus, olen rukoillut läheiseni puolesta useampia kertoja kuin itsekään tiedän.

Ensimmäisen kynttilän valossa

Viime viikko oli todella raskas ja rikas; rikas ja raskas. Tapahtui paljon, hyvää, hauskaa, arkista ja lisäksi ikävää. Juuri kun tuntui, että tämän viikon isoimman asian täytyi olla tässä, tuli aina vielä lisää.

Eilen oli ensimmäinen adventti. Haluaisin aina päästä laulamaan Hoosiannaa adventtina, ja olin lujasti päättänyt olla koko perheen kanssa punaisella puukirkolla klo 18 hiljaisuuden messussa niin tekemässä. (Tiesin jo ennalta, että aamulla emme ehtisi kirkolle.) Mitä raskaammaksi ja rikkaammaksi viikko kävi, sitä tiukemmin pidin kiinni ajatuksesta, että sunnuntai-iltana saisin kajautella laulua tuohus sormissani.

Sitten kävikin niin, että eilen heti alkuiltapäivästä jouduin lähimmäiseksi. Pitäisi kai sanoa "pääsin" mutta joutumiselta se tuntui, ainakin aluksi. Sitten, kun olin ollut lähimmäisenä jonkin aikaa - tunnin, ehkä kaksi - se alkoi muuttua pääsemiseksi. Sain olla avuksi.

Samalla, kun sain olla lähimmäisenä, sain ja jouduin myös katsomaan itseäni peiliin. Miten vähän arjen kiireiden keskellä muistan oikeasti ajatella muita kuin oman perheeni jäseniä, miten helposti tulkitsen muiden viestit omien odotusteni mukaisiksi. Miten helppoa on lahjoittaa kymppi kaivon kaivamiseksi Afrikkaan ja ohittaa tilaisuus olla ihminen ihmiselle ihan täällä kotona.

Ei niin, etteikö kannattaisi ja pitäisi lahjoittaa euroja ja kaivoja, jos voi. Samalla pitäisi kuitenkin muistaa lahjoittaa aikaa, sanoja ja tekoja.

Lähimmäisenä olon tilanne päättyi lopulta melko onnellisesti, hyviin uutisiin, ainakin toistaiseksi. Kotiin päästyäni olisi teoriassa ollut vielä mahdollista kiiruhtaa punaiselle puukirkolle, mutta voimia siihen ei enää ollut. Sen sijaan katoin päivällispöydän ja viittä vaille kuusi sytytin takan reunukselle ensimmäisen adventtikynttilän. Väsymys painoi.

Puoli tuntia myöhemmin ritari Yrjänä tuli kuiskuttelemaan.

- Äiti, me ei laulettu mitään, kun se kynttilä syttyi, hän sanoi.

Lauloimme kaksistaan Nyt sytytämme kynttilän, ja Yrjänä oli taas tyytyväinen. Katselin palavaa kynttilää samaan aikaan nujerrettuna ja voimaantuneena. Särkynyt saviruukku.

- Hei Daavidin poika, en päässyt juhlaasi, mutta Sinä taisit olla sielläkin, missä minä olin.

***

- Käviskö semmoinen adventtipaasto? mies tuli kysymään. Sopiihan se. Mielellään.