Stressaantunut Paavali

Kirjoitin Paavalista kesän alussa. Olen kesän aikana kerennyt lukea sekä Waltarin "Ihmiskunnan viholliset" että Juban sarjakuva-albumin "Älä pingota, Paavo - ota viinirypäleitä". Näiden kahden herran kuvitteellisista paavaleista olen tehnyt muun muassa havainnon, että vaikka Paavali heidän(kin) näkemystensä mukaan onkin toimelias ja melko jyrkkä, ei häntä voi suoranaisesti niuhoksi moittia.

Pikemminkin Paavali on väsynyt ja stressaantunut. Tulkinta onkin ihan uskottava - joku muukin saattaisi stressaantua, jos pitäisi käännyttää koko maailma ja samalla varoa joutumasta kivitetyksi.

En ole vielä sujut Paavalin kanssa. Olen lueskellut kesän mittaan Apostolien tekoja, mutta sitä kautta en saa hänestä kunnon otetta. Panen hänet nyt jonoon - täytyy lukea lisää, kunhan ehdin.

Uskontotiedosta

Opetusministeri esitti kesän keskellä siirtymistä kaikille yhteiseen uskontotietoon, ja ei sitten esittänytkään. Se on vain "mahdollisuus, joka käydään läpi opetussuunnitelmauudistuksen yhteydessä".

Itse en ole ollut kovin innostunut tuosta kaikille yhteisestä uskontotiedosta. Yllättävää kyllä mielipiteeni ei johdu siitä, että olisin huolissani esimerkiksi omien luterilaisten lasteni saaman opetuksen muuttumisesta. Arvelen nimittäin, että moinen uskontotieto muistuttaisi melko paljon sitä nykyistä tunnustuksetonta uskonnonopetusta, jota luterilaislapset koulussa saavat.

Suurempi muutos kohtaisi pienten uskontojen ja elämänkatsomustiedon opetusta. Esimerkiksi ortodoksisen uskonnon opetus on ymmärtääkseni nykyisin paljon enemmän kasteopetuksen kaltaista kuin "tavallinen" uskonto. Elämänkatsomustieto puolestaan vaikuttaa edelleen melko keskeneräiseltä oppiaineelta. Opetussuunnitelma on väljä eikä oppiaineen didaktiikka ole yhtä kehittynyt kuin uskonnon. Riippuu paljon opettajasta ja koulusta, millaista ET:n opetus on.

Minusta arvoihin ja vakaumukseen liittyviä kysymyksiä on hyvä opiskella sellaiselta pohjalta, joka on lähellä oman lähipiirin vakaumusta. En ole innostunut puristamaan vakaumusten kirjoa yhteen pakettiin, jota kaikki koululaiset opiskelisivat. Ymmärrän kyllä pienten uskontojen opetuksen järjestämisen vaikeudet.

Rohkenenpa ennustaa: Jos kaikille yhteinen uskontotieto joskus lähivuosina tulee, se ei tarkoita sitä, että kaikki opiskelisivat elämänkatsomustietoa, vaan siitä tulee oppiaine, joka muistuttaa nykyistä uskontoa jonkin verran laajennettuna elämänkatsomustiedon suuntaan.

P.S. Jos kommentoit tätä, vastaan kyllä mutta viiveellä. Lähden kohta mökkeilemään nettiyhteyden ulottumattomiin.

Arki-illan ehtoollinen

Sisäinen kirkonkelloni alkoi kalkattaa siinä määrin kovaäänisesti, että piipahdin tänään iltamessussa. Pidän meidän seurakunnan arki-illan messusta, se on lyhyydessään ja koreilemattomuudessaan kuitenkin mielestäni lämmin ja rauhallinen tilaisuus.

Kirkkoherra oli juuri palannut lomalta, ja vielä hieman hajamielinen, mutta eipä se pilannut tunnelmaa, pikemminkin lähensi häntä laumaansa, sanoisin. Toki hän on viisas ja mukava mies silloinkin, kun on oikein skarppina.  Virsiä oli vain yksi, 262, jossa kyllä riittikin säkeistöjä laulettavaksi kolmessa erässä. Pidän laulamisesta, mutta se vain harmittaa, että osaan virsiä kovin vähän. Tämänkin melodia oli etäisesti tuttu, mutta vasta kolmannessa "erässä" se tuntui niin tutulta, että uskalsin kunnolla heläytellä. Kaunis virsi kyllä.

Iltamessun pääasia on tietysti ehtoollinen. Tai onhan ehtoollinen pääasia sunnuntain pääjumalanpalveluksessakin, mutta tässä puolen tunnin tilaisuudessa sen rooli erityisesti korostuu. Väkeä oli näin kesäaikaan vain kourallinen, eikä tarvinnut jonotella.

Ehtoollinen on merkillinen juttu. En voi parhaalla tahdollanikaan väittää, että ymmärtäisin sitä, enkä aina tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. Kuitenkin siinä on jotakin kiehtovaa, kutsuvaakin. Kokemuksena se on minulle toistuvasti jonkinlainen pieni järkytys, kuin horjahdus elämän tavanomaiselta polulta. Alttarin ääreltä poistuu aina hiukkasen muuttuneena.

Muutama haparoiva sana

Olen tainnut kirjoittaa tästä ennenkin. Koska aihe ei minulle ole likimainkaan loppuunkäsitelty, palaan siihen taas: Rukoileminen on minulle vaikeaa ja melko vierasta.

Ensinnäkin, rukoileminen voi joskus tuntua vähän hölmöltä. Etenkin, jos läsnä on muita. Saatan kyllä ajatuksissani osallistua messussa luettavaan rukoukseen, ja isämeitää rohkaistun lukemaan kuorossa muun kirkkokansan kanssa, mutta pois se minusta, että muuten rukoilisin ääneen ihmisten kuullen! 

Yksin ollessakin sanojen asetteleminen rukoukseksi voi olla vaikeaa. Yritys rukoilla jää helposti tyhjäksi löpinäksi - ehkä keskittyminen siihen on vaikeaa, tai sanottavaa ei olekaan. Tai en tiedä, mitä rukoilemisella pitäisi saavuttaa, miltä sen pitäisi tuntua.

Alakouluikäisestä muistan, että koulun uskonnonkirjasta opittu iltarukous toi joskus öisten painajaisten keskelle suunnattoman huojennuksen. Pelko hävisi rukouksen myötä ja tilalle tuli pehmeä, turvallinen yö, jossa saattoi rauhassa nukkua. Kuitenkin iltarukouksen rutinoitumisen myötä tämä taianomainen vaikutus katosi. Silloinen johtopäätökseni oli, ettei rukoileminen toimi, jos sitä tekee liian usein.

Silloin  tällöin tulee luettua jonkun itseäni kokeneemman rukoilijan kirjoittamia rukouksia. Joskus ne jättävät aivan kylmiksi - ovat kuin helisevä vaski ja niin pois päin - mutta joskus jokunen koskettaa syvältäkin. Eilen tarttui hyllystä käteen taannoin lahjaksi saamani Taizén veli Rogerin kirja, joka - tunnustan - on melko lailla kokonaan unohtunut lukematta. Mutta näin kirjoittaa veli Roger:

Omakohtainen rukous on aina yksinkertainen. Luulemme usein, että rukoukseen tarvitaan paljon sanoja. Olemme väärässä. Joskus vain muutama haparoiva sana riittää kertomaan Jumalalle kaiken - niin pelkomme kuin toiveemmekin.

(...)

Pyhä Henki sytyttää sisällämme valon. Vaikka tuo valo olisi heikkokin, se herättää sielussamme halun kohdata Jumala. Ja jo halu kohdata Jumala on itsessään rukous.

Jos rukouksen näkee näin, taidan rukoilla useammin kuin luulinkaan.

Rippileirimuistoja

Tätipapin mietelmien innostamana päädyin muistelemaan rippikoulua. Päätin sitten nostaa muutaman havainnon tänne asti. Kaipa rippikoululla on ollut oma merkityksensä minunkin epämääräisen vakaumukseni syntymisessä.

Kävin rippikoulun reilut 20 vuotta sitten. Siihen aikaan siihen kuului koko liuta kaupunki-iltoja ja jumalanpalveluksissa juoksemista sekä noin 10 (?) päivän leiri. Mitä jäi mieleen? Paljonkin.

Ensinnäkin jumalanpalveluksissa käyminen tuntui aluksi tosi tyhmältä, ja sunnuntaisin aamukymmeneksi herääminen suunnattoman vaikealta, mutta sitten viimeistä eli viidettä tai kuudetta leimaa noutaessa messun kulkuun ja melodioihin huomasikin saaneensa jonkinmoisen otteen. "Jumalan karitsa" ei ollut enää niin kamala biisi kuin aluksi ajattelin.

Toiseksi muistan nauruntäytteiset iltaohjelmat ja sketsit, joiden hauskuus epäilemättä parhaiten avautui juuri teini-ikäisille. Sen vastapainoksi muistan myös aika ison sosiaalisen epävarmuuden tunteen, kun itse olin eri koulusta kuin suurin osa porukasta. Vaikka samalla leirillä oli pari parasta ystävääni, suurin osa oli minulle vieraita ja keskenään tuttuja.

Leirin opetuksesta mieleen on jäänyt ainakin se, että Markuksen evankeliumia luettiin pienissä ryhmissä. Se oli ihan kivaa. Isä meidän ja uskontunnustus (ja varmaan jotain muutakin) piti opetella ulkoa ja sekin oli OK. Seurakunnan kanttori oli mukana leirillä, mikä varmasti lisäsi leirin musiikillista tasoa ja monipuolisuutta. Opetusmenetelmät olivat näin aikuisen kasvattajan näkökulmasta varsin monipuolisia, toiminnallisia ja elämyksellisiä. Itse asiassa, yhtä leirillä toteutettua harjoitusta olen hieman muunneltuna itse markkinoinut opettajille viimeksi viime talvena, eli hyvänä pidän sitä edelleen.

Pappi ja nuorisotyöntekijä olivat mukavia, ja olisin mielelläni keskustellut heidän kanssaan enemmänkin. Kiltin tytön kohtalona oli jäädä ulos niistä keskusteluista, jotka käytiin tupakkapaikalla. Isossa ryhmässä ei myöskään ollut kovin luontevaa avata suutaan, kun oli ryhmässä osittain ulkopuolinen.

Oma riparikokemukseni oli siis kokonaisuutena ihan hyvä. Se ei järisyttävästi muuttanut elämäni suuntaa, eikä ollut edes kesän -88 paras juttu - erittäin sateinen partioleiri loppukesästä ajoi alkukesän riparin ohi ainakin seuraavan syksyn muisteluissa. Väitänpä kuitenkin oppineeni muutaman asian leirin aikana, joista minulle on edelleen iloa!

(Bongasin muuten rippipappini tänään Kotimaa-lehdestä, oli haastattelu ja kunnon kuva ja kaikkea! Hauskaa!)

Kirkkokansan lokerointia

Parin viikon takaisen Kotimaa-lehden pääkirjoituksessa ruodittiin jännitettä kansankirkon ja uskovien kirkon välillä. Uskovien kirkkoon lehti katsoi kuuluvan monenlaisia ryhmiä, niin perinteisiä herätysliikkeitä kuin uudempia liikkeitä, kuten hiljaisuuden liike ja tuomasmessulaisuus. Näiden liikkeiden ulkopuolelle jäävät kirkon jäsenet katsottiin ”perusseurakuntalaisiksi” tai ”tavisluterilaisiksi”.

Minä epäilemättä kuulun tuohon ryhmään ”perusseurakuntalaiset” siitä yksinkertaisesta syystä, etten kuulu mihinkään muuhun. (Rehellisesti sanottuna en edes tiedä, mitä rukoilevaisuus tai viidesläisyys tarkoittaa. Varmaan kuitenkin tietäisin, jos olisin rukoilevainen tai viidesläinen.)

Ryhmään kuuluminen on yleensä kivaa. On kivaa tuntea samoin ajattelevia ihmisiä, ja yhteisöön kuulumisen tunne on mukava. Se antaa turvallisuutta tässä arvaamattomassa maailmassa. Luokittelu sillä perusteella, että ei kuulu johonkin, ei kuitenkaan anna samaa yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Onko perusseurakuntalaisena oleminen vähemmän arvokasta kuin se, jos olisin jonkun tietyn suuntauksen aktiivi?

Pietarinkirkko

Kovin perusteellinen matkakertomus ei istu tämän blogin aihepiiriin, mutta kerronpa kuitenkin vierailustamme Pietarinkirkkoon. Neljän aikuisen ja viiden 2-8 -vuotiaan lapsen seurueemme ei katsonut tarpeelliseksi nähdä kovin laajalti Rooman nähtävyyksiä kahden päivän aikana, mutta Pietarinkirkon katsoimme olevan ”must”.

Lähdimme Vatikaaniin juhannusaattona alkuiltapäivästä. Asetuimme melko pitkän jonon hännille. Lapset juoksivat suihkulähteelle tavoittelemaan pärskeitä kämmenilleen. Aurinko porotti ja jono seisoi. Se seisoi. Sitten tuli tieto, että kirkko on suljettu ja avataan noin neljältä. Jouduimme siis palaamaan hotellille näkemättä kirkkoa.

Palasimme Vatikaaniin klo 16.30. Aukiolla oli entistä pitempi jono, mutta tällä kertaa suurella osalla jonottajista oli yllään jonkinlainen kaapu. Siellä oli pappeja eri maista, munkkeja ja nunnia monen värisissä asuissaan. Toki turistejakin oli seassa koko joukko. Epäilykseni kirkon aukiolosta heräsivät jo silloin, mutta koska jono liikkui, liikuimme sen mukana. Pääsimme turvatarkastuksen läpi, ja – hahhah – kulman takana meidät kaavuttomat ohjattiin syrjään ja meille ilmoitettiin päättäväisesti italiaksi, että kirkko oli suljettu ja huudettiin vielä englanniksi perään ”Out, OUT!”.

Arvatkaa vain, olivatko lapset pettyneitä.

Me aikuisetkin tunsimme itsemme vähän huijatuiksi. Olisi ollut melko yksinkertaista kertoa meille turisteille jo ennen turvatarkastukselle johtavia ”karsinoita”, ettemme pääsisi kirkkoon sisälle. Tekisi mieleni sanoa, että se olisi ollut suorastaan kristillistä – jonottaminen pienten lasten kanssa ei ole erityisen mukavaa.

Lähdimme vielä seuraavana aamuna yrittämään, ja sillä kertaa pääsimme ongelmitta sisälle. Olin ollut kirkossa jo kahdesti aiemmin, ja odotin sen tekevän jälleen suuren vaikutuksen. Olihan se edelleen upea rakennus, mutta samanlaista tilan, rauhan ja ikuisuuden tuntumaa kuin aiemmin en tavoittanut. Osasyynsä oli varmasti tuolla kolmesti tapahtuneella jonottamisella. Osittain häiritsi se, että kirkon keskiosa oli tällä kertaa kokonaan täynnä penkkejä, joten kävelemään pääsi vain reunoja myöten, mikä aiheutti tungosta. Muutakin kuitenkin oli.

Menneitten aikojen paavien muistomerkit tuntuivat kiusallisilta.

”Isot” lapseni kyselivät paljon kaikesta näkemästään, ja hämmästyin itsekin, kun melkein jokaiseen ”kuka?”- kysymykseen jouduin toteamaan kyseessä olevan jonkun muinaisen paavin kuvan. Niitä oli paljon, ja ne olivat suuria ja varmaan näyttäviksi tarkoitettuja.

Olen aiemmin ajatellut, että kristittynä Pietarinkirkko on osittain minunkin henkistä ja hengellistä omaisuuttani, vaikka en katolinen olekaan. Paavinkuvia katsellessani tunsin kuitenkin varsin suurta vierautta. Ajattelin kotikirkkoni hassun vaaleanvihreitä seiniä ja vain muutamaa kuvaa ja tuumin, että taidan pitää yksinkertaisuudesta. Hyvä läksy sekin.