Mainitsin pari viikkoa sitten sähköpostissa kirkkoherralle pitkään pyörittelemästäni ajatuksesta, että seurakunnassa voisi toimia jonkinlainen hiljaisuuspiiri. Hannu ei silloin kommentoinut asiaa mitenkään mutta eilen sain sähköpostia yhdeltä seurakuntapastoreista, joka kertoi saaneensa vastuulleen asian edistämisen!
Meillä on nyt tapaaminen sovittuna. Mietimme yhdessä konseptia muutaman viikon päästä. Jännittävää!
Nelivuotias Pellavatukka ilmaantui luokseni kynttilä kädessä. Äiti, voidaanko me polttaa tätä kynttilää? Voidaanhan me äiti?
Kynttilä tytön kädessä oli tämän kastekynttilä - miten lieneekin löytänyt sen kaapista. Ensin meinasin kieltää, mutta totesin sitten, ettei kieltämiseen ollut mitään syytä. Toisenlaisista aikeista huolimatta sitä ei muistaakseni ole poltettu hänen kastepäivänsä jälkeen. Vaikka haluaisinkin säästellä kynttilää jotakin salaperäistä tarkoitusta varten, se ei puolen tunnin polttamisesta kovin paljon kulu. Miksipä ei, totesin tyttärelle.
Kun kymmenvuotias Neiti Kevät näki kynttilän, hän heti puhkesi torumaan: Ei tuota saa polttaa, se on kastekynttilä, se pitää säästää. Mihin minä opettavaisesti: Miira-pappi sanoi Pellavatukan kastejuhlassa, että kastekynttilää saa polttaa, aina kun siltä tuntuu. Sen polttaminen on vähän niin kuin eräänlainen rukous.
Ai niinkö? totesi Neiti Kevät ilahtuneena ja nappasi siskoaan kädestä.
Puolen minuutin kuiskuttelun jälkeen kaikki kolme lasta ovat kokoontuneet kädet ristissä ja hartaan näköisinä kynttilän ympärille. Äiti me rukoillaan nyt, joku huikkaa. Rukoileminen kestää hetken ja sitten leikki jatkuu. Neiti Kevät tulee hakemaan vahvistusta idealleen: Äiti, huomasitko, kun me rukoiltiin. Aika erikoista rukoilla noin vain, eikö?
Ei oikeastaan, kultaseni, minä totean hitaasti. Ei rukoilemisen tarvitse olla harvinaista tai erikoista. Rukoilla voi vaikka monta kertaa päivässä. Aina kun siltä tuntuu.
Niinkö? Ihanko totta? kysyy tytär selvästi ilahtuneena. No mä olenkin aina joskus vähän kokeillut sitä. Sitten hän menee taas omiin touhuihinsa, niin iloisena ja toiveikkaana, kuin kymmenvuotias vain voi.
Olen ennenkin kirjoittanut siitä, että rukoilemisesta ei paljon puhuta. Minulle siitä ei ole ollut helppo puhua edes omille lapsilleni. Minua ei ole koskaan opetettu rukoilemaan - miten osaisin opettaa jotakuta muuta? Lasteni mielestä on kuitenkin luontevaa kysyä aiheesta kuin aiheesta. Jos itse osaan tarttua heidän aloitteisiinsa ja kysymyksiinsä, ehkä kodin kristillinen kasvatus hoituu puoliksi vahingossa?
Turhuuksien turhuus, sanoi Saarnaaja, turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta!
Mitä hyötyä on ihmiselle kaikesta vaivannäöstä,
jolla hän itseään rasittaa auringon alla?
Sukupolvi menee, sukupolvi tulee,
mutta maa pysyy ikuisesti.
Aurinko nousee, aurinko laskee,
kiirehtii nousunsa sijoille ja nousee taas.
Tuuli menee etelään ja kääntyy pohjoiseen,
kiertää kiertämistään,
ja samalle kierrolleen tuuli palaa.
(Saarn. 1:2-6)
Saarnaaja osasi kirjoittaa mutta aika rankkaa luettavaa hänen tekstinsä on. Saarnaajan mielestä rikkaus on turhaa, menestys on turhaa, nainen on pahasta ja elämä ylipäätään varsin epäreilua. Kuolemakaan ei varsinaisesti lohduta vaan onnellisimpia ovat kuolleina syntyneet.
Minä itse olen elämäntilanteessa, jossa joskus kyllä väsyttää kovastikin ja moni asia tuntuu turhalta - mutta kaiken turhaksi tuomitsemiseen ei yksinkertaisesti ole varaa. Se ei olisi reilua lapsiani kohtaan. Saarnaajan kirjaa lukiessa tuntuikin melkoinen taakka harteilla: kyllä, tämä on kiinnostava teksti, ja ei, tähän kaveriin en aio samastua.
Merkillistä kyllä minun mielestäni kirjassa on myös paljon lohdullisuutta. Vaikka kaikki onkin turhaa, neuvoo Saarnaaja ihmistä kuitenkin iloitsemaan vuosistaan. Ja vaikka hurskas saattaa hukkua ja pahaa tekevä syntinen elää pitkään ja menestyksellä, kehottaa Saarnaaja kunnioittamaan Jumalaa. Kolmannen luvun runo on umpituttu mutta suorastaan hypnoottisen hieno:
Kaikella on määrähetkensä,
aikansa joka asialla taivaan alla.
Aika on syntyä
ja aika kuolla,
aika on istuttaa
ja aika repiä maasta,
aika surmata
ja aika parantaa,
aika on purkaa
ja aika rakentaa,
aika itkeä
ja aika nauraa,
aika on valittaa
ja aika tanssia,
aika heitellä kiviä
ja aika ne kerätä,
aika on syleillä
ja aika olla erossa,
aika etsiä
ja aika kadottaa,
aika on säilyttää
ja aika viskata menemään,
aika repäistä rikki
ja aika ommella yhteen,
aika olla vaiti
ja aika puhua,
aika rakastaa ja aika vihata, aika on sodalla ja aikansa rauhalla.
(3:1-8)
Kannatti lukea.
Olen pähkäillyt töissä tällaisen asian kanssa: Jos on olemassa opetusmenetelmä nimeltä matematiikkaa ulkona ja opetusmenetelmä nimeltä englantia ulkona, voisiko olla myös opetusmenetelmä nimeltä uskontoa ulkona? Ja lisäksi: Voisinko minä kehittää sellaisen menetelmän ja saada sen lyötyä läpi Suomessa siinä määrin, että kehittäminen kannattaisi? Kaikkien tulevien ympäristökasvatusseminaarien Uskontoa ulkona -työpajat tulisivat aina täyteen ja menetelmää käytettäisiin alakouluissa innokkaasti?
Ja vieläkin lisäksi: Millä ihmeellä perustelisin työnantajalleni sen tarpeellisuuden, että juuri minä työajallani moisen menetelmän kehittäisin? Koko ajatus taitaa olla etupäässä toiveajattelua, mutta jotenkin se kiehtoo...
***
Sain Sananlaskujen kirjan loppuun pari päivää sitten. Jobin kirjan jälkeen sananlaskut tuntuivat vähän latteilta ja hajanaisilta. Kovasti siellä varoiteltiin vieraista huonoista naisista - huonoja miehiä ei vissiin silloin ole ollutkaan. Hyvän vaimon ylistys viimeisessä luvussa veti sen sijaan suun hymyyn. En tosiaankaan täytä kaikkia hyvän vaimon kriteereitä, mutta sentään ainakin yhden:
Pakkanen ja lumi eivät häntä säikytä, sillä hän on varannut perheelleen talvivaatteet. (31:21)
Sain vihdoin sen Sana-lehden. Lapseni päiväkodin täti ystävällisesti kiikutti sen minulle. Jussin haastattelu oli kiva lukea. Se toinen juttukin oli ihan kiva nähdä painettuna, vaikka olinkin nähnyt tekstin etukäteen. Vähän ympäripyöreä, mutta OK.
Kirkko ja kaupunki -lehti tuli eilen postissa ja vähän jouduin hakemaan, että löysin uuden uljaan seurakunnan ilmoitukset sieltä. Silmä ei ole vielä tottunut tähän yhdistymisen jälkeiseen aikaan. Samaten tuntui oudolta nähdä tulevan sunnuntain messun toimittajien nimet: kaksi "vierasta" pastoria punaisella puukirkolla. Olisi väärin väittää, että kaikki jatkuu niin kuin ennenkin. Mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että asiat olisivat välttämättä huonommin.
Minua pyydettiin rupeamaan avustajaksi messuihin! Pyynnössä ei pitäisi olla mitään yllättävää, mutta yllätyin silti. Yllätyin myös siitä, että päätin vastata myöntävästi arviolta neljäsosasekunnissa. Tämä huolimatta siitä, että viimeksi viime kesällä olen jollekulle todennut ääneen, että messussa avustaminen nyt yksinkertaisesti ei vain ole minun juttuni. Missä välissä muutin mieleni?
Minun pitää ehdottomasti saada jostakin käsiini tammikuun alussa ilmestynyt Sana-lehti. Siellä on kaikesta päätellen kaksikin juttua, jotka haluaisin nähdä. Toista ei tässä nyt niin tarvitse mainostaa 
mutta toisessa on haastateltavana luokkatoverini Jussi - ja Hajamutisijakin näemmä havaitsi haastattelun mielenkiintoiseksi.
Ritari Yrjänä ja Neiti Kevät keskustelivat Taivaasta. Ritari Yrjänä oli huolissaan siitä, onko Taivaassa kamalaa, kun kaikki kuolleet eläimet vaeltavat siellä. Neiti Kevät valisti pikkuveljeään kertoen, että eläimet ovat Taivaassa yhtä suloisia kuin eläessäänkin: koirat , kissat, puput ja hevoset ainakin pääsevät taivaaseen. Minkä jälkeen Yrjänä valisti äitiään:
Äiti, vaikka ajais avaruusaluksella Marsiin asti niin ei näkisi Taivasta. Taivaaseen pääsee vaan jos kuolee ensin.
Mistähän tämäkin kaikki viisaus nyt on imetty?
Sain Jobin kirjan loppuun pari päivää sitten. Jotenkin se veti sanattomaksi ja tuntui, että on muutaman päivän raamattutauko paikallaan.
Se on hieno kirja. Nousee ehdottomasti suosikkieni joukkoon Vanhassa testamentissa. Se on psalmimaisen runollinen ja samalla sisällöltään pysäyttävä. Mutta kyllä Jobin ystävien puheet etenkin ovat aika karmaisevia. Noinko me useinkin lohdutamme surevia ja vaikeuksissa olevia?
Jobin ahdinko on varsin totaalista ja hän kuvaa sitä suorin sanoin. Minun henkeni haisee - vaimoni inhoaa sitä, omat veljeni sanovat: "Hän löyhkää." Pahaiset kakaratkin minua halveksivat. Kun nousen seisomaan, he ovat heti ilkkumassa. (19:17-18)
Ahdingolle ei löydy järjellistä syytä ja Jumala on jossakin kaukana: Jos menen itään, ei hän ole siellä, jos länteen - ei merkkiäkään hänestä! Jos menen pohjoiseen, en saa häntä silmiini, jos etelään - en näe häntä! - - - Kaupungissa miehet valittavat, haavoittuneet huutavat apua, mutta Jumala ei rukousta kuule. (23:8-9, 12)
Tämän ahdistuksen rinnalla ystävät jaksavat moittia Jobia hänen olemattomista rikkomuksistaan ja kehottavat tekemään parannuksen!
Sitten Jumala puhuu. Jumala puhuu mahtavana Luojana, hän vyöryttää Jobin eteen koko luomistyönsä ja sitä kautta mahtavuutensa. Myös Jumalalla on sana hallussaan - puheet ovat huikean kauniita. Job on nöyrä ja myöntää näkevänsä Jumalan nyt ensimmäistä kertaa.
Loppu tulee jotenkin töksähtäen. Job saa onnensa takaisin: karjaa, poikia ja tyttäriä. Lopulta hän kuolee korkeassa iässä ja elämältä kyllänsä saaneena.
Googlettelin Jobia hiukan ja useimmat nettilähteet tuntuivat olevan yksimielisiä ainakin siitä, että kirjaa on vaikea tulkita. Pahan ongelma mainitaan sen aiheeksi: onko paha itsenäinen vai jotakin, mitä Jumala sallii - Jobin kirjan mukaan siis jälkimmäistä. Minulle Jobin kirja puhuu ehkä kuitenkin enemmän siitä, ettei pahoille tapahtumille elämässä välttämättä ole ihmisen näkökulmasta järjellistä syytä. Pahaa tapahtuu vaikka itse yrittäisimme elää hyvin. Ihmisen ihmisyys ja arvo ei siitä kuitenkaan alene.
Olen miettinyt kuningas Salomoa ja tullut siihen tulokseen, että oli hän muuten miten viisas tahansa, kohtuuteen ei hänen viisautensa kyennyt. Hänellähän oli ihan liikaa kaikkea: liikaa omaisuutta, liikaa vaimoja, liikaa sotavaunuja, liikaa hevosia ja lopulta myös liikaa uskontoja.
Minusta kuulostaa, että Salomon mahti kävi liian kalliiksi valtakunnalle, sen ihmisille sekä ympäristölle. Sellainen ei voi kestää. Montakohan setriä ja sypressiä jäi pystyyn Salomon palatsin rakentamisen jäljiltä?
