Vihreä ripari kutittaa

Palasimme toissayönä reissusta ja olen lukenut lehtiä. Kotimaassa oli pieni juttu Tuiran seurakunnan vihreästä rippileiristä, jossa ympäristöasiat olivat olleet keskeisenä sisältönä mukana. Olen nyt vuorokauden verran kihissyt innosta ajatellessani kahtatoista oululaisnuorta, jotka ovat luonnon helmassa saaneet käydä perusteellisia keskusteluja ympäristöasioista seurakuntansa aikuisten kanssa.

Tämä mielenkiintoni kirkon tekemää ympäristökasvatusta kohtaan alkaa olla jo vähän omituista. Mitä minä noin pitkällä tähtäimellä teen sitä käsittelevällä tiedolla? Uudestaan ja uudestaan palaan miettimään mahdollisuutta, että jospa rupeaisinkin ihan tosissani sitä tutkimaan. Mutta mitä ja ketä varten? Kuka minun ymmärtämyksestäni hyötyisi?

Loman kynnyksellä

Tänään oli harvinaisen raskas työpäivä. Viime tippaan jääneitä asioita, yllättäviä pyyntöjä, joihin oli "pakko" reagoida, myöhästeleviä kollegoita ja tietokonepulmia. Lähdin toimistolta kihisten ja puhisten ja jatkoin puhinaa kotona matkalaukkuja pakatessa. Huomenna alkaa reilun viikon lomareissu, mutta lomatunnelmasta ei ollut tietoakaan.

Vein laukut lentokentälle nyt illalla ja ehdin kuin ehdinkin ajoissa ennen kuin sulkivat lähtöselvityksen. Takaisin ajellessa katselin laskevan auringon valaisemia puunlatvoja ja jostakin syystä mieleeni tuli ensin yksi ja sitten toinen raskaana oleva ystävä. Toinen odottaa ensimmäistään, kauan kaivattua ja monen vaikeuden kautta alulle saatua. Toinen odottaa viidettään ilmeisesti yhtä innostuneena ja onnellisena kuin aikanaan esikoistaan.

Heidän iloaan ajatellessani muistin, että onpa minullakin aika paljon, mistä iloita. Jospa kiukun ja kiireen tunteiden sijaan yrittäisikin tavoittaa kiitollisuuden.

Hyvä Jumala, kiitän kodista,
omaisista, perheestämme.
Sinulta on elämämme.
Kaikki rakkaani ovat lahjasi.

Herra, opeta, että kotona
kuuntelemme toisiamme,
iloitsemme onnestamme,
emme riitele, turhaan kiistele.

Anna voimia, oikein toimia.
Silloin meillä jokaisella
kotona on hyvä olla
eikä minua mikään pelota.

Suojaa kotia, meitä kaikkia.
Pyydän, Herra, viisautta,
ystävyyttä, rakkautta,
Anna yhdessä meidän pysyä.

(VK 471)

Nyt on minulla edessä parin viikon bloggaustauko. Hyvää juhannusta ja valoisia iltoja sinulle, joka täällä sillä välin piipahdat!

Valtakunnan salaisuus

Melkein nolottaa tunnustaa, että sain Waltarin Valtakunnan salaisuuden loppuun jo useampi ilta sitten. Nolottaa siksi, että muutama ilta vierähti lukiessa pikkutunneille, ja töissä väsytti aivan valtavasti. Toisaalta ajattelen, että joskus täytyy väsähtäneen, stressaantuneen ja kiireisen työssäkäyvän perheenäidinkin päästä karkumatkalle, ja karkumatka kirjallisuuteen lienee kokonaisuuden kannalta vähiten vahingollisia pakokeinoja todellisuudesta.

Olen lukenut Valtakunnan salaisuuden lukioikäisenä, ja ehkä toiseenkin kertaan joskus parikymppisenä. Muistan olleeni sen luettuani aivan kuin huumaantunut - se keikkui pitkään "parhaat lukemani kirjat" -listani kärjessä. Samanlaista huumaantumista en kokenut nyt, mutta, kuten lukutahdista huomaa, kyllähän se edelleen imaisi mukaansa.

Waltaria on moitittu keveydestä ja viihteellisyydestä, mutta itse olen aina nauttinut hänen romaaneissaan juuri siitä, että ne samaan aikaan viihdyttävät mutta sisältävät myös sellaista monikerroksisuutta, joka kestää useamman lukemisen ja pohdiskelun. Nyt palatessani "Valtakunnan salaisuuteen" löysin siitä tarinoita, joita en taannoin huomannut lainkaan. Kiinnostava oli esimerkiksi Claudia Proculan - Pontius Pilatuksen vaimon - hahmo, joka ailahteli hengellisyyden tavoittelun ja maallistuneen roomalaisuuden väkillä melko hykerryttävästi.

Olin unohtanut sen, miten voimakkaasti opetuslapset torjuivat Markuksen tämän roomalaisuuden tähden. Olin suorastaan yllättynyt siitä, että nämä tosiaan olivat torjuvia loppuun asti. Olen vasta päässyt Apostolien teoissa Pietarin uneen, jonka jälkeen tämä ymmärtää myös ei-juutalaisten voivan seurata Kristusta, ja tosiaan, Pietarihan uneksi unensa vasta romaanin tapahtumien jälkeen.

Luulen, että lomalukemiseksi täytyy käydä hakemassa myös "Ihmiskunnan viholliset".

Uskosta ja epäilystä

Matilda kirjoitti eilen blogissaan siitä, miten käen pesimätavat koettelevat hänen uskoaan. Itsekin tiedän luonnossa olevan paljon julmuutta, mutta suurimmat koettelijat liittyvät ennemmin ihmisen julmuuteen. Minussa on sen verran biologia, että eläinten maailman kovuus tuntuu istuvan luonnon omiin pelisääntöihin, vaikka toisinaan hurjaa onkin. Mutta voiko olla olemassa kaikkivaltias Jumala, joka sallii kaiken sen pahan, mitä ihmiset tekevät toisilleen?

Näin TV:ssä kerran haastateltavan naista, joka kertoi kokemuksistaan lähetystyöntekijänä Afrikassa. Ohjelma saattoi olla Punainen lanka, mutta varma en enää ole – tästä on vuosia. En myöskään tiedä tai muista, kuka haastateltava oli. Joka tapauksessa: Tämä nainen kertoi rankkoja juttuja mutta erityisesti ihan pari lausetta kouraisivat sydäntäni. Hän muotoili sen suunnilleen niin, että vaikutti siltä, että Jumala vastaa täällä Suomessa sellaisiinkin rukouksiin, joihin Afrikassa ei vastata. Tuon lausahduksen ja siihen liittyneen ilmeen tulkitsin itse niin, että lähetystyöhön aikanaan kirkkain silmin lähtenyt oli itse kadottanut uskonsa matkan varrella.

En odota ratkaisevani kysymystä siitä, miksi Jumala sallii pahan. Mietin sitä toisinaan silti, ja kieltämättä se vaikeuttaa hyvään ja kaikkivaltiaaseen Jumalaan uskomista.

Mutta sitten iloisempi loppukaneetti: Epäilemisellä on hyvätkin puolensa. Epäily pitää nöyränä, eikä tule nostettua itseä ihmistä suuremmaksi.

Jos en voi suoraan Isän syliin juosta
ja uskon varmuudesta riemuita,
saan ahdistuksen yössä sinuun luottaa
ja ääneen huutaa: Herra, armahda! 

(Virsi 289)

Kristityn velvollisuus

Jostakin äskettäin lukemastani olen poiminut lauseen, jonka mukaan kristityn velvollisuus on suojella luontoa ja ympäristöä. Minua ympäristökasvattajana moinen velvollisuus vain ilahduttaa, mutta samalla väite herätti miettimään, mitä muita velvollisuuksia kristityllä mahtaa olla.

Itse olen lapsesta asti tuntenut suurta myötätuntoa muun luomakunnan eläviä (ja joskus elottomiakin) olioita kohtaan, mutta en ole koskaan ajatellut, että tekisin niin siksi, että olen kristitty. Pikemminkin tuntuu siltä, että olin ensin luonnonsuojelija ja tulin vasta sitten kristityksi - huolimatta parikuisena saadusta kasteesta.

Teini-iässä olin yhtenä kesänä Saksassa kielikurssilla ja asuin perheessä, joka kuului johonkin sikäläiseen vapaakirkon tapaiseen seurakuntaan. Perhe oli mukava ja leppoisa meitä suomalaiskoululaisia kohtaan ja sikäläinen hengellinen elämä tuntui olevan lämmintä ja iloista. Jyrkkyyteen törmäsin kerran, kun perheen isä totesi ykskantaan, ettei hänen mielestään avioliitostaan eronnut ihminen ole enää kristitty. Omat vanhempani eivät tuolloin olleet vielä eronneet, mutta ystävissäni oli useita eroperheitten lapsia, ja tuollainen puhe kuulosti pahalta.

Itse en osaa nimetä mitään yhtä yksittäistä tekoa, joka tekisi ihmisestä kristityn tai ei-kristityn. Luulen, että ihminen voi elämässään koetella mitä tahansa kymmenestä käskystä, tai vaikkapa niitä kaikkia, ja silti olla kristitty. Itse olen mielestäni elänyt melko kiltisti ja silti tiukasti tulkiten olen rikkonut niitä kaikkia - kyllä, olen jopa tappanut mm. kaloja, kasveja ja hyttysiä.

Ehkä kristityn velvollisuudet liittyvät mielestäni ennen muuta rakastamiseen. Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseäsi - siinä on taas yksi ohje, jonka noudattamista voi tavoitella eikä koskaan saavuttaa. Mikä ei kuitenkaan ole syy jättää yrittämättä.

Mitä kristityn velvollisuuksiin luomakunnan suhteen tulee, varmaan luomakuntaakin tulee rakastaa. Rakastamisen puolestaan tulee näkyä myös teoissa. Sikäli siis uskon, että ympäristönsuojelu ja kristittynä eläminen istuvat hyvinkin mukavasti yhteen. Se ei silti tarkoita sitä, etteikö myös muilla kuin kristittyinä itseään pitävillä olisi velvollisuuksia ympäristöä kohtaan. Niitä riittää meille kaikille tämän pallon asukkaille vakaumukseen katsomatta.

Kellot korvien välissä

Laskeskelin, että viime vuosina olen käynyt kirkossa ts. jossakin jumalanpalveluksen tapaisessa tilaisuudessa noin kymmenen kertaa vuodessa. Kirkossa (rakennuksessa) käyn toki huomattavasti useammin kiitos kokousten, myyjäisten ynnä muiden ei-niin-hengellisten tapahtumien.

Kymmenen jumalanpalvelusta vuodessa on tietääkseni enemmän kuin missä suomalaiset luterilaiset keskimäärin käyvät - olemme ylipäätään laiskoja kirkossakävijöitä. Ei se silti paljon ole. Toisaalta, tämänkin tasoisen seurakuntaelämän aktiivisuuden olen saavuttanut vasta viime vuosina - en ole lapsena kasvanut kirkossa käymiseen, vaan itse oppinut sitä kaipaamaan aikuisena. Eikä pienten lasten äidillä ole kovin suuria paukkuja mennä mihinkään muuallekaan.

Koska olen seurakuntani luottamushenkilö, minua usein vaivaa ajatus, että käyn messussa aivan liian harvoin. Olen joskus yrittänyt lähteä messuun näyttäytyäkseni siellä, siis osoittaakseni muulle seurakunnalle, etten sentään ole aivan epäkelpo neuvoston jäsen, vaan osallistun minäkin kirkonmenoihin. Sellaisesta saan vain ahdistuneen mielen. En pysty osallistumaan ehtoolliselle muodon vuoksi, esittääkseni parempaa kuin olen. Messuun voi mennä uteliaana, iloisena, väsyneenä, tyhjänä tai surullisena mutta ei kukkoilemaan. Silloin oikein tuntee, ettei olekaan tervetullut.

Kymmenen kirkossakäyntiäni jakautuvat yleensä siten, että joulukuussa on "piikki" ja lopun vuotta käyn messussa suunnilleen parin kuukauden välein. Kun viimeisimmästä visiitistä alkaa tulla kaksi kuukautta täyteen, tulee levoton olo ja Kirkko ja kaupunki -lehden tapahtumapalstaa tavailee kuin ruokalistaa ikään. Kirkonkellot soivat korvien välissä.

Älä pingota, Paavo!

Otsikko on Juban muutaman vuoden takaisen sarjakuva-albumin nimestä, jota en kyllä ole edes lukenut, mutta kovin mielelläni lukisin. Olen kahlannut eteenpäin Apostolien tekoja, ja pohtinut Paavalin luonnetta - ihan noin henkilönä.

Minulla on Paavalista mielikuva, että hän oli kovasti toimelias ja aikaansaava, mutta myös huumorintajuton, turhantarkka niuhottaja ja äkkijyrkkä mielipiteissään. Yritän ottaa selvää, mistä mielikuva on peräisin, oikeasti Raamatustako vai kenties Waltarin romaaneista.

Jyrkkyyden ja toimeliaisuuden mielikuvan alkuperä on kyllä helppo tavoittaa: ensin Paavali oli kristittyjen innokkain vainoaja, ja pian Damaskon tien sattumusten jälkeen merkittävä puolustaja. Aikaan hän epäilemättä sai hyvin paljon. Niuhottamismielikuvaa sen sijaan en ole vielä osannut paikallistaa.

Tulin myös ajatelleeksi, että Paavalilla on varmaan ollut elinikäinen huonommuuden tunne siitä, ettei hän tuntenut Jeesusta silloin, kun tämä vielä eli maan päällä. Apostolina itseään pitävä kaveri, joka ei ollut tavannutkaan Jeesusta - muuten kuin ilmestyksenä. Inhimillistä ihmistä sen luulisi ainakin hiukkasen kiusaavan.

Poikkesin eilen kirjaston kautta, koska totesin välttämättä tarvitsevani Waltarin "Valtakunnan salaisuuden". Omasta hyllystä löytyy pitkä rivi Waltareita, mutta ei tuota, joka teki minuun aikanaan lukiolaisena erittäin suuren vaikutuksen. Yritän löytää sopivan raon senkin lukemiseen tässä lähiviikkoina. Epäilen, että mielikuvani Paavalista löytyy sieltä, tai sitten seuraavasta romaanista "Ihmiskunnan viholliset".

Pitäisiköhän yrittää pyydystää myös tuo sarjakuva kirjastosta? Kirjakaupasta ei varmaan useamman vuoden takaista enää saa, ellei se sitten palaa hyllyyn kesän konfirmaatioaallon hyökyessä.

Edelleen ohuita paikkoja

Olen pyöritellyt mielessäni tuota ajatusta ohuista paikoista, joissa muita helpommin kokee tuonpuoleisuuden kosketuksen tässä hetkessä. Heikki Kotila kirjoittaa artikkelissaan:

Erityisiin paikkoihin sidotut kokemukset auttavat ihmistä tulemaan tietoiseksi Jumalan läsnäolosta kaikkialla. Liian helposti käy niin, että kun kaikki on pyhää, mikään ei ole enää pyhää. Kokemuksen tasolla ubikviteettiajattelu avautuu vasta sitten, kun ihminen ensin kokee Jumalan läheisyyden rajatussa ja suojatussa tilassa.

(Pyhän kosketus luonnossa, s. 161)

Listasin paikkoja, joihin minulla liittyy pyhyyden tai tuonpuoleisuuden kosketuksen kokemuksia. Totesin, että osaan liittyy vahvasti paitsi paikka myös erityinen ajankohta. Kirkot toki tuntuvat usein pyhiltä paikoilta, mutta voimakkaimmat pyhyyden kokemukset eivät välttämättä ajoitu jumalanpalvelukseen. Esimerkiksi:

• 
  
  Oman seurakunnan kirkossa pyhän voi tavoittaa kirkkosalissa mutta yhtä lailla keittiössä talkootöissä
  
  


• 
  
  Yksi tärkeä muisto liittyy pikkuruiseen italialaiseen tienvarsikirkkoon, jossa kävin yksinäni hiljentymässä
  
  


• 
  
  Helsingin tuomiokirkossa olin muutaman kerran vapaaehtoisena yöpäivystäjänä vuonna 2000, mikä teki kyseisestä kirkosta aivan uudella tavalla pyhän paikan
  
  

Luonnossa pyhyyden kokeminen on likimain arkipäivää. Sikäli kuin arkena jaksaa kulkea ulkona avoimin aistein ja ylipäätään tuntea. Erityisiä Jumalan läsnäolon kokemuksia olen löytänyt niin Saimaan rannalta, meren saaren silokallioilta, Enontekiön suolta kuin pohjoisamerikkalaisesta rannikkosademetsästä. Yhteistä kaikille kokemuksille on se, että olen ollut yksin, hiljaa.

Tuonpuoleisuuden kosketuksen, rauhan ja hyvin voimakkaan läsnäolon tunteen koin käydessäni vierailulla edesmenneitten isovanhempieni entisessä kotitalossa 30 vuoden tauon jälkeen. Myös (etenkin vanhat) hautausmaat ovat ilman muuta paikkoja, joissa verho tämän ja tuonpuoleisen maailman välillä on kieltämättä ohut.

Spiritualiteetista

Spiritualiteetti on sana, johon tunnun nykyisin törmäävän joka paikassa. Olen yrittänyt ymmärtää, mitä se tarkoittaa, mutta tuntuu, etten saa kiinni kaikista käsitteen eri sävyistä. Jossakin se määriteltiin ihan yksinkertaisesti hengelliseksi elämäksi. Toisaalla siihen liitetään sellaisia käsitteitä kuin holismi, intuitio ja viisaus, jotka kaikki kuulostavat myös oikein hienoilta asioilta, mutta miten ne oikeastaan kytkeytyvät spiritualiteettiin?

Jos sinä, viisas lukijani, osaat vääntää minulle rautalangasta, mitä spiritualiteetti tarkoittaa ja miten sanaa käytetään, kuulen näkemyksesi mielelläni!

Kyselin muuten neuvoa hakukoneeltakin, ja löysin Ilkka Halavan mielenkiintoisen artikkelin Väistelty spiritualiteetti, hämmentynyt etsijä.

Halava kuvaa hengellisyyden asemaa tässä nyky-yhteiskunnassamme minusta aika havainnollisesti. Ihmiset ovat etääntyneet kirkosta, julkisuudessa hengellisyys ei juuri näy mutta sen kaipuu ei kuitenkaan ole kadonnut.

Tunnistan itsenikin tuolta erilaisten etsijöiden joukosta.