Hiljaisuuden saldo

Eilen oli viimeinen Hiljaisuutta arjessa -ryhmän viidestä tapaamisesta. Mitä jäi käteen?

Ensinnäkin, konsepti toimi. Hiljainen tunti arki-iltana oli arvokas hetki ja antoi paljon osallistujille. Näin koin itse ja näin sanoivat myös ryhmän ahkerimmat osallistujat. Ryhmässä hiljaa istuminen antoi kannustimen ottaa aikaa hiljaisuudelle. Merkillisellä tavalla ryhmäläisistä tuli myös tuttuja keskenään, vaikka emme tosiaan juuri puhuneet toisillemme ja ensimmäisellä kerralla kerrotut etunimetkin ovat jo unohtuneet.

Toisaalta, päätimme ennalta lyhyen keston ryhmälle, jotta siihen olisi helpompi sitoutu, mutta ryhmäläiset eivät sitten kuitenkaan sitoutuneet edes noihin viiteen kertaan. Ensimmäisellä kerralla meitä oli kahdeksan - viimeisellä neljä. Yksi kävi vain kerran, kaksi kahdesti, loput sitten useamman kerran. Sitäkin kysyttiin, voitaisiinko ryhmää jatkaa tästä suoraan vaikka jouluun asti, mutta olisiko meillä ryhmää, joka jatkaisi? Mietimme jatkoa, mutta tuskinpa jatkuvaa viikottain tapaavaa ryhmää on toistaiseksi tulossa.

Kolmanneksi, kun kokeilee uutta, ei koskaan pidä masentua siitä, jos siinä menee jokin pieleen ensimmäisellä kerralla. Yhden kokeilun perusteella ei voi päätellä, ettei seurakuntamme alueella olisi mielenkiintoa tämän tyyppiseen toimintaan. Ehkä kokeilemme uuden jakson paaston aikana, tai sitten mietimme harvemmin, vaikka kerran kuussa, kokoontuvaa ryhmää. Tuntuu myös, että ryhmän pitäisi liikkua enemmän seurakuntalaisvetoiseen suuntaan, jos toiminta on näin pienimuotoista. Ehkä joka tapauksessa. En kuitenkaan taida itsekään olla valmis vetämään ryhmää tästä ikuisuuteen - jaksottaminen olisi helpompaa.

Pikkuisen sekalaiset fiilikset tänään.

Jeesus on maapallon kaveri

Olimme partiokämpällä talkoissa tyttöjen kanssa. Niitin lippuaukean ympäristöä viikatteen kanssa, kun viisivuotias Pellavatukka tuli kysymään:

Kampaatko sä äiti maapallon tukkaa?

Nauroin vähän ja totesin ennemmin leikkaavani. Tytöt innostuivat pohtimaan, mikä kaikki voisi olla maapallon silmiä, korvia, neniä ynnä muita osia. Neiti Kevät totesi hiukan kyynisesti, että ihmiset taitavat olla maapallon täitä.

Tai sitten hirvikärpäsiä, pohti Pellavatukka. Mutta mikä Jeesus on maapallolle?

Neiti Kevät tuumasi, ettei Jeesusta olisi ollut pakko sotkea tähän mielikuvitusleikkiin ollenkaan, mutta siitähän Pellavatukka suuttui:

Jeesushan on TÄRKEÄ! Etkö sä tiedä, ettei sua olis olemassakaan ilman Jeesusta?

Neiti Kevään kanssa sitten kävin - tai yritin käydä - keskustelua siitä, ovatko Jeesus ja Jumala sama asia ja olemmeko me osa Jumalaa ja miten luominen ja evoluutio istuvat yhteen ja onko maapallo Jumalassa tai osa Jumalaa. En ole aivan varma siitä mihin päädyimme, mutta kymmenvuotiaan päässä raksutti koko ajan kovasti. Pellavatukka ei tästä keskustelusta perustanut vaan toimitti omaa pohdintatyötään samaan aikaan. Tulostakin syntyi:

Äiti, Jeesus on maapallon kaveri, hän totesi painokkaasti, eikä minulla ollut siihen mitään lisättävää.

Paavalin särmät

Jokin aika sitten lueskelin vanhoja blogimerkintöjäni ja huomasin tämän, minkä kirjoitin reilut kaksi vuotta sitten Paavalista. Sittemmin käsitykseni hänestä on saanut vieläkin enemmän ulottuvuuksia. Tuossa vanhassa merkinnässäni uumoilin, että Paavalia hiersi se, ettei hän ollut tavannut Jeesusta tämän elinaikana. Missä ovatkaan olleet silmäni silloin, kun luin ensimmäistä korinttilaiskirjettä:

Viimeiseksi kaikista hän ilmestyi minullekin, joka olen kuin keskosena syntynyt. Olenhan apostoleista vähäisin enkä edes ansaitse apostolin nimeä, koska olen vainonnut Jumalan seurakuntaa. (1. Kor 15:8-9)

Tämän voisi ajatella tukevan uumoilujani. Ei silti, että Paavali vaikuttaisi olevan huonolla itsetunnolla varustettu. Vähättely vaikuttaa osittain näennäiseltä. Epäilemättä hän oli mies, joka halusi päättää asioista ja katsoi olevansa tehtävään kykenevä. Veikkaanpa vielä, että hän piti itseään kykenevämpänä kuin monia muita.

Mielikuvieni Paavali on kuitenkin pehmentynyt jonkin verran. Ehkä hän ei ollutkaan vallan mahdottoman turhantarkka. Paavalin suhtautuminen ei-juutalaisiin kristittyihin ja ruoan puhtaussääntöihin on suorastaan suvaitsevaista. Huolimatta kasvissyöntiherjasta.   Tai ehkä, kuka tietää, hän tosiaan oli luonteeltaan aika nipo mutta myös siinä määrin suuri ihminen, että pystyi ainakin ajoittain nousemaan heikkoutensa yläpuolelle.

Tämä taitaa olla minun nykyinen mielikuvani Paavalista. Huomaan, että itseasiassa olen alkanut pitää hänestä.

Minua houkutellaan vapaa-ehtoiseksi

Seurakuntani on ryhdistäytynyt. Sain seurakunnan vapaaehtoisille suunnatun kirjeen, jossa esiteltiin erilaisia tarjolla olevia vapaaehtoistehtäviä. Aikaisemmin en ole moista kirjettä nähnyt - joko sellaisia ei ole lähetelty tai sitten minua ei ole laskettu vapaaehtoiseksi.

Siellä oli oikein kivoja tehtäviä tarjolla. Hyvä juttu oli, että tehtävänkuvauksissa oli usein eritelty sitä, miten paljon aikaa tehtävä vaatii. Oli sekä kertaluontoisia juttuja että pitkäaikaista sitoutumista vaativia tehtäviä.

Nyt kun vielä jostakin nappaisi aikaa, jolla menisi mukaan tuohon kaikkeen tai edes johonkin. Hiukan ironiselta tuntui, että minunkin kirjeeni mukana tuli kutsukirje kaikille seurakunnan 65-vuotiaille tulla mukaan seurakunnan toimintaan. Ymmärrettävää - juuri eläkkeelle jääneet ovat ehdottoman mahdollisia vapaaehtoistyöhön houkuteltavia - mutta kuitenkin vähän ennenaikaista, minulle siis. Ehkä minunkin ruuhkavuoteni ovat takanapäin 27 vuoden ja kolmen viikon päästä?

Jospahan nyt ensin kunnialla teen oman osuuteni hiljaisuuden ryhmän jäljellä olevista tapaamisista. Ja sitten suoriudun taas joskus avustamaan messussa... kuitenkin, jonakin keväänä - jonakin, ei ehkä ensi vuonna mutta jonakin - lähden mukaan esittämään pääsiäisen nukketeatteria! Ehkä jopa aikaisemmin kuin 27 vuoden päästä.

EDIT 14.9.:

Mitä olenkaan eilen tähän kirjoittanut! Eihän pääsiäisenä esitetä nukketeatteria vaan jouluna! Pääsiäisen alla on "pelkkää" teatteria, ilman sitä nukkea...

Me hiljaiset ihmeet

Hiljaisuuden ryhmän toinen tapaaminen.

Aluksi olin pettynyt, kun kolme ryhmään ilmoittautunutta jätti tulematta. Sitten olin hyvin, hyvin iloinen ja kiitollinen siitä, että kolme muuta ryhmän jäsentä tuli. Meitä oli viisi - olimme (olemme) ryhmä. Vierauden tunnetta toisia kohtaan ei enää ollut, vaikka - tunnustan - olen autuaasti unohtanut ryhmäläisten nimet.

Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani,

sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu.

 

Psalmin säkeillä lähdettiin matkalle. Hiljaisuuteen laskeutuminen oli helpompaa kuin edellisellä kerralla. Hiljaisuuden jälkeinen tunnelma on jälleen erityinen.

Hiljaisuus puhui

Ja Jumala katseli kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää. (1. Moos. 1:31)

Tällä luomiskertomuksen lauseella alkoi tänään hiljaisuuden ryhmän ensimmäinen hiljainen tunti. Jännitin vähän etukäteen, mutta kyllä, kyllä se oli ihan luontevaa. Meitä oli kahdeksan naista kappelissa istumassa, eri ikäisiä ja varmaan eri syistä hiljaisuutta tavoittelemassa.

En oikein osaa pukea sanoiksi, miltä se tuntui ja mitä hiljaisuuden aikana tapahtui. Mitään laajakaistaa taivaaseen en tavoittanut, mutta sitä en odottanutkaan. En ajatellut oikeastaan mitään kovin erityistä, mutta jollakin tavalla sen tunnin aikana rupesin olemaan enemmän läsnä. Jotakin muutakin siellä - kappelissa - oli läsnä, mutta siitä on vielä vaikeampi kirjoittaa.

Hiljaisen tunnin lopussa luimme Herran siunauksen ja kaikki lähtivät omille tahoilleen. Koko loppuillan on ollut erikoinen olo: onnellinen, riemastunut ja samaan aikaan vähän surullinen, kaipaava. Edelleen koen olevani olemassa tässä ja nyt, enkä huomisessa tai eilisessä kuten niin kovin usein arkisin.

Toivottavasti myös muut läsnäolleet saivat tapaamisesta jotakin tarvitsemaansa.