Hoosiannasta vielä

Joskus nuorena aikuisena en käynyt messussa juuri koskaan. Silloin saattoi vierähtää useampi vuosi ilman yhtäkään Hoosiannaa. Ensimmäisen lapsen syntymä nosti uskonkysymysten pohdiskelun minulle jälleen pinnalle. Adventin aikaan Neiti Kevään ihan pienenä ollessa liittyy tällainen vahva kokemus:

Seurakunnan perhekerhossa laulettiin adventtilauluja Lasten virsikirjasta. Muistan, että Tiellä ken vaeltaa soi päässä pitkään perhekerhon jälkeen. Kanttori oli mukana kerhossa ja antoi parastaan pianolla. Lopuksi laulettiin Hoosianna. Sitä oli niin hienoa laulaa, että minulta taitavat loppua sanat kesken. Joudutte vain luottamaan vakuutteluihini. Silloin päätin, että  en enää vapaaehtoisesti päästä käsistäni adventtia laulamatta Hoosiannaa. Vahva on laulun mahti.

Kiitetty olkoon Hän!

Ensimmäisen adventin aamu valkeni hitaasti ja harmaasti mutta valkeni kuitenkin. Lasten ensimmäinen kysymys aamulla oli: saako nyt avata ensimmäisen luukun? Kyllä saa.

Aamutoimien jälkeen totesin katraalleni äidin lähtevän tänä aamuna kirkkoon. Kun kysyin, onko halukkaita mukaan lähtijöitä, kaksi ilmoitti heti lähtevänsä ja kolmaskin hetken harkinnan jälkeen. Mies jäi kotiin torkkumaan.

Ulkona oli ehkä harmaata mutta kirkossa oli valoisaa. Siellä oli myös paljon väkeä - päädyimme parvelle, joka sekin oli melkein täynnä. Neiti Kevät ja Ritari Yrjänä käyttäytyivät moitteettomasti. Neiti Kevät seurasi virsikirjasta tarkasti messun kulkua. Eskarilainen Ritari Yrjänä etsi virsiä, joissa on kolme samaa numeroa (numeroa 666 ei ollut vaikka 777 löytyi). Hän myös onnistui tavaamaan sanan "evankeliumi" ja laski alttarilta kuusi kynttilää.

Pellavatukka sen sijaan rupesi hiukan levottomaksi, kun parvelta ei nähnyt alas ja muutenkin tilaisuus oli kovin toisenlainen kuin tutummat lasten kirkkohetket. Suurimman osan messua istuimmekin portailla, joilta oli loistava näköala koko kirkkosaliin. Levottomuus ei onneksi muuttunut meteliksi vaan ainoastaan liikehdinnäksi ja lukuisiksi äidin tukkaan nyherretyiksi sykeröiksi.

Kolmevuotiaan piehtaroiminen sylissä ja kirkon lattialla kieltämättä häiritsee keskittymistä messuun. Esimerkiksi toinen lukukappale hujahti kokonaan ohi korvien. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä siinä luettiin, kuka luki, tai luettiinko ollenkaan. Saarnasta kuulin osan. Toisaalta, lapsen kanssa kirkossa käydessä tavoittaa jotakin, mitä muulloin ei tavoita. Se on yhteinen kokemus, hiljainen seikkailu.

Isä meidän kuulosti komealta täyden kirkkosalillisen lausumana. Ja Hoosianna - se on hyvä biisi.

Valoisaa ja lämmintä adventin aikaa Sinulle lukijani!

Heikkona voimakas

Olen ollut varsin väsynyt viime päivinä. Tuntuu, että toden teolla sairasteluväsymys hyökkäsi kimppuuni vasta, kun lapset rupesivat paranemaan flunssastaan, influenssasta - mikä pöpö se nyt lieneekään ollut.

Syksy on ollut kiireinen. Töitä on ollut liikaa ja muutenkin töissä on välillä hankalaa. Organisaatio muuttui, oma asema muuttui, yllättäviä projekteja on putkahtanut sieltä täältä, läheisimmän työtoverin kanssa ei aina ole helppo tulla toimeen. Väsymys on ollut tuttu juttu pitkin syksyä. Onnistumisen ja vahvuuden elämykset ovat olleet harvassa.

Raamatussa olen jumittunut toiseen korinttilaiskirjeeseen. Muuten en ehkä pitänyt sitä yhtä mielenkiintoisena kuin ensimmäinen oli, mutta 12. luku sisälsi arvoituksen, jota en ole pystynyt ratkaisemaan:

Siksi iloitsen heikkoudesta, loukkauksista, vaikeuksista, vainoista ja ahdingoista, joihin joudun Kristuksen tähden. Juuri heikkona olen voimakas.

(12:10)

Väsyneet aivoni eivät ole suostuneet ymmärtämään, miten heikkona voi olla voimakas. Miten heikkoudella voi kerskailla? Pidänhän minä heikkoutta, haavoittuvuutta, epätäydellisyyttä ihmisyyteen kuuluvina ja niiden tunnustamista myönteisenä piirteenä. En kuitenkaan näe, miten ne tekisivät ihmisestä voimakkaan.

Onko tämä vain joku Paavalin oma juttu? Voitaisko me muutkin olla heikkoina voimakkaita?

Tuota jälkimmäistä lausetta olen pyöritellyt kuin mantraa. Viikon, kaksi se on kulkenut mukana. Juuri heikkona olen voimakas. Juuri heikkona olen voimakas. Juuri heikkona olen voimakas. Juuri heikkona olen voimakas.

Yksi enkeli, kiitos!

Tänne meille tarvittaisiin yksi suojelusenkeli visiitille. Kukaan ei ole juuri nyt putoamassa portaissa mutta yksi lapsi on viidettä päivää kuumeessa ja yksi äiti eksyksissä sen kanssa, mitä kyseiselle kuumetaudille voisi tehdä.

Se samainen äiti kävi lapsen kanssa tänään lääkärissä. Lapsella oli hengityssuojain suun ja nenän edessä. Lääkäri rauhoitteli äitiä ja kehotti antamaan kuumelääkettä ja tulemaan takaisin, jos kuume ei muutaman päivän kuluessa laske tai jos lapsi kovasti väsähtää.

Entä, kun kuumelääke ei pure kuumeeseen? Entä, jos lapsi oli jo aamulla lääkärissä käydessä äitinsä mielestä varsin väsähtänyt? Miten väsähtäneeksi pitää tulla? Äiti ei halua olla hysteerinen eikä kuormittaa muutenkin kuormittuneita terveyshenkilöitä turhan takia. Hän ei kuitenkaan tiedä, mikä on hysteriaa ja mikä turhaa kuormittamista. Kaupungin ohjeiden mukaan influenssaa sairastava lapsi pitää viedä heti lääkäriin, jos tällä on hengitysvaikeuksia tai iho on sinertävä tai harmaa. Äiti ei ole halukas odottamaan siihen asti, että lapsesta tulee sinertävänharmaa. Sen sijaan hän on ihmeissään siitä, miten lääkärikäynniltä voi onnistua pääsemään näin vähäisillä eväillä pois.

Mitähän tässä nyt tekisi. Jos vaikka antaisi juotavaa ja lukisi Uppo-Nallea ääneen. Ja mittaisi kuumeen ties kuinka monennen kerran tänään, ja etsisi sitten jonkin hysteerisille äideille tarkoitun puhelinnumeron, johon voisi soittaa. Sellainen varmaan on. Ehkä.

Enkeli olisi nyt tervetullut vieras. Jos ei laskemaan kuumetta, ainakin tuomaan vähän mielenrauhaa. Mistähän sellaisen saisi.

Luterilaisuuden puolustus

Luettuani Terhi Paanasen pienen raamattuoppaan intouduin lainaamaan kirjastosta myös Jaakko Heinimäen ja Jari Jolkkosen kirjoittaman kirjan Luterilaisuuden ABC - Synkkä ja harmaa sanakirja. Kirja taisi olla tänä syksynä ehdolla vuoden kristilliseksi kirjaksi.

Kuten nimestä jo saattaa arvata, kirja ei ole synkkä eikä harmaa. Sen sijaan se on sirpaleinen, kepeän terävä  yritys korjata luterilaisuuden mainetta tylsänä ja harmaana uskontona. Sirpaleinen, koska se tosiaan on sanakirja, hakuteos. Kepeän terävä - no, lue itse.

Sanakirjoja ei yleensä lueta alusta loppuun, mutta tämän minä luin. Hakuteokseksi se ei ole  laaja, vain sellaiset parisataa sivua, ja kullekin aiheelle on uhrattu arviolta 3-6 sivua. Aluksi lukemista kiusasi tuo sanakirjamuoto - oli aika hassua lukea ensin Katarina von Borasta ja hypätä sitten suoraan diakoniaan. Tällaiselle kiireiselle perheenäidille lyhyet luvut olivat kuitenkin antoisia. Luvun tai jopa kaksi ennätti varmasti lukea kerralla loppuun. Nyt, kun olen kahlannut koko teoksen läpi, osaan myös arvostaa sanakirjamuotoa. Sieltähän löytää etsimänsä asiat helposti! Kääntöpuolena on todettava, että pienissä kirjoissa ei koskaan ole kaikkea sitä tietoa, mikä kiinnostaisi. Monia hakusanoja jäin kaipaamaan, ja jotkin luvut olisivat voineet olla perusteellisempia.

Herrojen kirjoittajien keskeinen viesti tosiaan oli, ettei luterilaisuus ole synkkää vaan jotain ihan muuta: maanläheistä, elämänmyönteistä, iloistakin. Kirja ottaa vahvasti kantaa luterilaisuuden puolesta: luterilaiset eivät ole työnarkomaaneja tai suhtaudu seksuaalisuuteen kielteisesti, luterilaisuuden naiskuva on varsin tasa-arvoinen, luterilaiset ymmärtävät diakonian arvon. Ennen muuta: luterilainen uskoo pelastukseen yksin armosta. 

Huomaan, että kirjan luettuani olen ruvennut tarkkailemaan maailmaa luterilaisten silmälasien läpi - näkemään suomalaisesssa yhteiskunnassa piirteitä, joita en ennen ole tunnistanut luterilaisiksi. Mielenkiintoista!

Kirkon keittiössä

Perjantai-ilta hujahti kirkon keittiössä perunoita ja porkkanoita kuoriessa. Huomenna on partiolaisten myyjäiset ja noista kuorimistani ja pilkkomistani asioista ynnä muutamista muista aineksista tulee sinne makoisa keitto. Aamulla pitäisi yhdeksäksi ennättää keittoa keittelemään.

Punaisen puukirkon keittiö on mukava paikka. Ei se ole keittiöksi mitenkään erikoinen, mutta siellä on kiva laittaa ruokaa. Ison keittoannoksen valmisteluun liittyy oma kutkutuksensa: tehdään talkoilla, tehdään isoa, tehdään yhteistä. Oma jännityksensä liittyy toki myös siihen, miten keitto onnistuu... Mitä sitten tehdään, jos tuloksena on kymmeniä litroja epäonnistunutta soppaa? Toistaiseksi niin ei onneksi ole käynyt.

Kaikki lapseni olivat mukana talkoopuuhissa, vaikka meillä toistaiseksi on perheessä vasta yksi alaikäinen partiolainen. Neiti Kevät osallistuikin täysiverisen partiolaisen oikeudella pöytien järjestelyihin ynnä muihin - ainakin vähän. Ritari Yrjänä ajelutti pikkuautoja eteisessä ja kolmevuotias Pellavatukka katseli lumoutuneena, kuinka ongintapistettä järjestettiin aamua varten valmiiksi. Välillä molemmat kiipeilivät pikkuisen portaissa - salaa, koska oikeastaan portaisiin ei saanut mennä.

Laskeskelin tässä, että olen itse ollut ensimmäisen kerran puukirkolla myyjäispöydän takana partiohuivi kaulassa 26 vuotta sitten. Ihan joka vuosi en ole ollut mukana, mutta 20 kertaa on luullakseni mennyt rikki.

Kirkon keittiössä tai seurakuntasalissa kauhanvarressa seistessä pääsee näkemään hiukkasen yhteisöllisyyttä. Hei, täällä kaupungissakin on kylä! Keittiön kautta saa myös toisenlaisen tuntuman itse kirkkorakennukseen. Tekemällä, puuhaamalla, osallistumalla siitä tulee tuttu. Oma. Rakas paikka.

Vähentävätkö keittiöpuuhat ja myyjäisten häly kirkon pyhyyttä? Muistan, että äitini joskus valitti, että kirkkosali, jossa vietetään partiolaisten puurojuhlia, ei oikein tunnu oikealta kirkolta. Minä en kuitenkaan koe niin. Pikemminkin rakennuksen tuttuus lisää pyhyyden kokemusta.

Huokaus kelpaa

Syksyn kiireisten, raskaittenkin viikkojen keskellä olen ehtinyt ajatella vain vähän. Pieninä suvantotuokioina olen kuitenkin usein päätynyt toteamaan, että olen muuttunut pikkuhiljaa. Tämä uskonkysymysten pyörittely muuttaa ihmistä.

En tiedä, onko kaikki muutos hyvästä, mutta tämä muutos ainakin tuntuu oikealta: rukoileminen on muuttunut helpommaksi. Ikäänkuin jokin pääni sisäinen este olisi nostettu pois ja olisin palannut siihen, minkä hetken verran osasin lapsena: Jumalalle voi tarvittaessa jutella. Tärkeä ja lohdullinen oli oivallus, että rukous voi olla lyhyt, lähes mitätön, ja silti se on rukous. Se kelpaa.

 

Ateistin saappaat

Olen ajatellut Italian koulujen krusifikseja. Tämän illan uutisissa puolestaan aktiivinen vapaa-ajattelija päivitteli itsepäisiä vaasalaispäiväkoteja, joissa rohjetaan lukea ruokarukous ja laulaa "Jumalan kämmenellä". Vapaa-ajattelijan mielestä sellainen ei ole sopivaa.

Minun lasteni päiväkodissa ei kenellekään lueta ruokarukousta mutta seurakunnan järjestämiin lasten kirkkohetkiin osallistutaan.  Joulujuhlassa saattaa olla jouluevankeliumi tai sitten ei. Toivoisin, että olisi. Aina, joka joulu. Olen kyllä iloinen siitä, että lapseni pääsevät käymään kirkossa kerran kuussa.

Jouluevankeliumi ja "Enkeli taivaan" edustavat jonkinlaista kristillistä minimitasoa. Monesta tavasta voidaan tinkiä ihmisten älähtämättä, mutta niitä sentään ryhdytään puolustamaan. Opetushallituskin on sitä mieltä, ettei kaikista kristillisistä perinteistä tarvitse uskonnonvapauden nimissä luopua. Kaikkia sekään ei kuitenkaan tyydytä.

Olen yrittänyt asettua vapaa-ajattelijan saappaisiin ja ymmärtää, mistä tulee se valtava vastustus, suorastaan raivo, joka uskontoon hänen suunnaltaan kohdistuu. Mitä pahaa uskonto on tehnyt, miksi toisten uskonnollinen käyttäytyminen ärsyttää? Sitä on vaikea ymmärtää. Jos itse ei usko, miksi toisten uskonnolliset symbolit häiritsevät?

Ainakin puoleksi vakavissani alan uskoa, että syy on ihan oikeasti hajussa.