Eilisillan TV-tarjonnan pohjalta olisi mahdollisuus ajankohtaiseenkin kommentointiin, mutta en jaksa enkä viitsi siihen ainakaan tänään ruveta. Sen sijaan vinkkaan melkein parin viikon takaiseen lehtijuttuun, jonka itse huomasin vasta äsken: Näin suomalaiset rukoilevat.
Noiden ihmisten kertomukset olivat minusta sympaattisia ja kiinnostavia. Hauskasti tuli esille se, että uskonnosta riippumatta rukouksesta löytyy samoja elementtejä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Rukous. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Rukous. Näytä kaikki tekstit
tiistai 26. helmikuuta 2013
perjantai 25. tammikuuta 2013
Saako ateistin puolesta rukoilla?
Olen tällä viikolla ollut jälleen lähimmäisenä. En ole voinut varsinaisesti tehdä mitään apua tarvitsevalle läheiselleni, ollut vain ja kuunnellut sekä lausunut muutaman kannustavan sanasen sinne tänne.
Läheiselläni on elämässä tilanne, joka on vaikea mutta tuskin mahdoton. Huolen aiheita on kyllä paljon. Suurin vaikeus on kuitenkin oman pään sisällä: että uskaltaisi uskoa itseensä ja tulevaisuuteen. Että uskaltaisi luottaa elämään. Olen itse ollut hieman samantapaisessa tilanteessa ja muistan, miten selvisin siitä.
Rukoilin.
Läheiseni ei usko Jumalaan. Hänellä ei ole uskontoa. Siksi, vaikka mieli on hetkittäin tehnyt lohduttaa ja kertoa, miten itse joskus pääsin vaikeasta vaiheesta eteenpäin rukoilemalla, en ole rohjennut. Epäilen, että se vain haittaisi hänen luottamustaan minuun eikä olisi avuksi kenellekään.
Sellaisen ihmisen puolesta, jolla on edes heikko kytkös johonkin uskontoon, on minusta helpompi rukoilla kuin selkeän ateistin. Jotenkin tuntuu, että en kunnioita rukoukseen uskomattoman ihmisen vakaumusta, jos rukoilen hänen puolestaan. Toisaalta, voiko häntä vahingoittaa asia, jota hän itse pitää hölynpölynä?
Sanotaan, että Jumala ei tarvitse rukouksiamme, vaan ainoastaan ihminen tarvitsee rukousta. Jos ajattelee niin, voiko toisen puolesta rukoilemisella ylipäätään olla mitään merkitystä? Onko merkitys joka tapauksessa vain minulle itselleni?
En osaa vastata. Ehkä minun ei tarvitsekaan. Usko ei pohjimmiltaan kuitenkaan ole loogista päättelyä vaan melko lailla sokeaa luottamusta. Ja siltä pohjalta päädyin tällaiseen ajatukseen:
Jos kertoisin opettavaiseen ja ikään kuin itseäni sillä ylentävään tapaan uskonnottomalle läheiselleni, että rukoilen tai aion rukoilla hänen puolestaan - tekisin asiasta jonkinlaisen rukoilemisshown siis - tekisin väärin. Silloin en kunnioittaisi hänen vakaumustaan. Jos taas rukoilen hänen puolestaan spontaanisti, häntä kohtaan tuntemastani huolesta lähtöisin, se on vilpitöntä, oikein ja sopivaa. Vaikka hän ei siihen uskokaan.
Ja itse asiassa, kristittynä rukous on minussa joka tapauksessa. Jos ajatellaan, että rukous voi olla vain yksinkertainen huokaus, olen rukoillut läheiseni puolesta useampia kertoja kuin itsekään tiedän.
Läheiselläni on elämässä tilanne, joka on vaikea mutta tuskin mahdoton. Huolen aiheita on kyllä paljon. Suurin vaikeus on kuitenkin oman pään sisällä: että uskaltaisi uskoa itseensä ja tulevaisuuteen. Että uskaltaisi luottaa elämään. Olen itse ollut hieman samantapaisessa tilanteessa ja muistan, miten selvisin siitä.
Rukoilin.
Läheiseni ei usko Jumalaan. Hänellä ei ole uskontoa. Siksi, vaikka mieli on hetkittäin tehnyt lohduttaa ja kertoa, miten itse joskus pääsin vaikeasta vaiheesta eteenpäin rukoilemalla, en ole rohjennut. Epäilen, että se vain haittaisi hänen luottamustaan minuun eikä olisi avuksi kenellekään.
Sellaisen ihmisen puolesta, jolla on edes heikko kytkös johonkin uskontoon, on minusta helpompi rukoilla kuin selkeän ateistin. Jotenkin tuntuu, että en kunnioita rukoukseen uskomattoman ihmisen vakaumusta, jos rukoilen hänen puolestaan. Toisaalta, voiko häntä vahingoittaa asia, jota hän itse pitää hölynpölynä?
Sanotaan, että Jumala ei tarvitse rukouksiamme, vaan ainoastaan ihminen tarvitsee rukousta. Jos ajattelee niin, voiko toisen puolesta rukoilemisella ylipäätään olla mitään merkitystä? Onko merkitys joka tapauksessa vain minulle itselleni?
En osaa vastata. Ehkä minun ei tarvitsekaan. Usko ei pohjimmiltaan kuitenkaan ole loogista päättelyä vaan melko lailla sokeaa luottamusta. Ja siltä pohjalta päädyin tällaiseen ajatukseen:
Jos kertoisin opettavaiseen ja ikään kuin itseäni sillä ylentävään tapaan uskonnottomalle läheiselleni, että rukoilen tai aion rukoilla hänen puolestaan - tekisin asiasta jonkinlaisen rukoilemisshown siis - tekisin väärin. Silloin en kunnioittaisi hänen vakaumustaan. Jos taas rukoilen hänen puolestaan spontaanisti, häntä kohtaan tuntemastani huolesta lähtöisin, se on vilpitöntä, oikein ja sopivaa. Vaikka hän ei siihen uskokaan.
Ja itse asiassa, kristittynä rukous on minussa joka tapauksessa. Jos ajatellaan, että rukous voi olla vain yksinkertainen huokaus, olen rukoillut läheiseni puolesta useampia kertoja kuin itsekään tiedän.
maanantai 3. joulukuuta 2012
Ensimmäisen kynttilän valossa
Viime viikko oli todella raskas ja rikas; rikas ja raskas. Tapahtui paljon, hyvää, hauskaa, arkista ja lisäksi ikävää. Juuri kun tuntui, että tämän viikon isoimman asian täytyi olla tässä, tuli aina vielä lisää.
Eilen oli ensimmäinen adventti. Haluaisin aina päästä laulamaan Hoosiannaa adventtina, ja olin lujasti päättänyt olla koko perheen kanssa punaisella puukirkolla klo 18 hiljaisuuden messussa niin tekemässä. (Tiesin jo ennalta, että aamulla emme ehtisi kirkolle.) Mitä raskaammaksi ja rikkaammaksi viikko kävi, sitä tiukemmin pidin kiinni ajatuksesta, että sunnuntai-iltana saisin kajautella laulua tuohus sormissani.
Sitten kävikin niin, että eilen heti alkuiltapäivästä jouduin lähimmäiseksi. Pitäisi kai sanoa "pääsin" mutta joutumiselta se tuntui, ainakin aluksi. Sitten, kun olin ollut lähimmäisenä jonkin aikaa - tunnin, ehkä kaksi - se alkoi muuttua pääsemiseksi. Sain olla avuksi.
Samalla, kun sain olla lähimmäisenä, sain ja jouduin myös katsomaan itseäni peiliin. Miten vähän arjen kiireiden keskellä muistan oikeasti ajatella muita kuin oman perheeni jäseniä, miten helposti tulkitsen muiden viestit omien odotusteni mukaisiksi. Miten helppoa on lahjoittaa kymppi kaivon kaivamiseksi Afrikkaan ja ohittaa tilaisuus olla ihminen ihmiselle ihan täällä kotona.
Ei niin, etteikö kannattaisi ja pitäisi lahjoittaa euroja ja kaivoja, jos voi. Samalla pitäisi kuitenkin muistaa lahjoittaa aikaa, sanoja ja tekoja.
Lähimmäisenä olon tilanne päättyi lopulta melko onnellisesti, hyviin uutisiin, ainakin toistaiseksi. Kotiin päästyäni olisi teoriassa ollut vielä mahdollista kiiruhtaa punaiselle puukirkolle, mutta voimia siihen ei enää ollut. Sen sijaan katoin päivällispöydän ja viittä vaille kuusi sytytin takan reunukselle ensimmäisen adventtikynttilän. Väsymys painoi.
Puoli tuntia myöhemmin ritari Yrjänä tuli kuiskuttelemaan.
- Äiti, me ei laulettu mitään, kun se kynttilä syttyi, hän sanoi.
Lauloimme kaksistaan Nyt sytytämme kynttilän, ja Yrjänä oli taas tyytyväinen. Katselin palavaa kynttilää samaan aikaan nujerrettuna ja voimaantuneena. Särkynyt saviruukku.
- Hei Daavidin poika, en päässyt juhlaasi, mutta Sinä taisit olla sielläkin, missä minä olin.
***
- Käviskö semmoinen adventtipaasto? mies tuli kysymään. Sopiihan se. Mielellään.
Eilen oli ensimmäinen adventti. Haluaisin aina päästä laulamaan Hoosiannaa adventtina, ja olin lujasti päättänyt olla koko perheen kanssa punaisella puukirkolla klo 18 hiljaisuuden messussa niin tekemässä. (Tiesin jo ennalta, että aamulla emme ehtisi kirkolle.) Mitä raskaammaksi ja rikkaammaksi viikko kävi, sitä tiukemmin pidin kiinni ajatuksesta, että sunnuntai-iltana saisin kajautella laulua tuohus sormissani.
Sitten kävikin niin, että eilen heti alkuiltapäivästä jouduin lähimmäiseksi. Pitäisi kai sanoa "pääsin" mutta joutumiselta se tuntui, ainakin aluksi. Sitten, kun olin ollut lähimmäisenä jonkin aikaa - tunnin, ehkä kaksi - se alkoi muuttua pääsemiseksi. Sain olla avuksi.
Samalla, kun sain olla lähimmäisenä, sain ja jouduin myös katsomaan itseäni peiliin. Miten vähän arjen kiireiden keskellä muistan oikeasti ajatella muita kuin oman perheeni jäseniä, miten helposti tulkitsen muiden viestit omien odotusteni mukaisiksi. Miten helppoa on lahjoittaa kymppi kaivon kaivamiseksi Afrikkaan ja ohittaa tilaisuus olla ihminen ihmiselle ihan täällä kotona.
Ei niin, etteikö kannattaisi ja pitäisi lahjoittaa euroja ja kaivoja, jos voi. Samalla pitäisi kuitenkin muistaa lahjoittaa aikaa, sanoja ja tekoja.
Lähimmäisenä olon tilanne päättyi lopulta melko onnellisesti, hyviin uutisiin, ainakin toistaiseksi. Kotiin päästyäni olisi teoriassa ollut vielä mahdollista kiiruhtaa punaiselle puukirkolle, mutta voimia siihen ei enää ollut. Sen sijaan katoin päivällispöydän ja viittä vaille kuusi sytytin takan reunukselle ensimmäisen adventtikynttilän. Väsymys painoi.
Puoli tuntia myöhemmin ritari Yrjänä tuli kuiskuttelemaan.
- Äiti, me ei laulettu mitään, kun se kynttilä syttyi, hän sanoi.
Lauloimme kaksistaan Nyt sytytämme kynttilän, ja Yrjänä oli taas tyytyväinen. Katselin palavaa kynttilää samaan aikaan nujerrettuna ja voimaantuneena. Särkynyt saviruukku.
- Hei Daavidin poika, en päässyt juhlaasi, mutta Sinä taisit olla sielläkin, missä minä olin.
***
- Käviskö semmoinen adventtipaasto? mies tuli kysymään. Sopiihan se. Mielellään.
keskiviikko 24. lokakuuta 2012
Äiti voiksä tulla
Hetki sitten kolmen kopla oli isänsä johdolla iltapuuhissa. Yhdeksänvuotiaan ritari Yrjänän huoneesta kuului huuto:
- Äiti, voiksä tulla tänne?
- Joo, kohta, vastasin vähän nyreänä, koska oli isin nukutusvuoro ja minulla oli monenlaista puuhaa kesken. (Meidän lapset eivät ole enää ihan pieniä, mutta heidät täytyy siitä huolimatta nukuttaa. Edes 11-vuotias neiti Kevät ei ole tyytyväinen, ellei hänen kanssaan käydä illalla juttelemassa. Hyvä niin.)
Vetkuttelin jonkin aikaa pyykkejä ripustamassa, kunnes yläkerrasta kuului kiukkuinen komento:
- Äiti, voiksä tulla nyt ihan heti!
Minä menin. Ylhäällä ei kuitenkaan odottanut mikään kiukkuinen poika, vaan jo pimeästä huoneesta kuului peiton alta pieni ääni:
- Äiti voiksä lukea mulle sen iltarukouksen?
Luimme sen yhdessä. Sitten Yrjänä huokaisi onnellisena, käänsi kylkeä ja sanoi:
- Nyt mä saan hyvin unta enkä näe ollenkaan pahoja unia.
Viime keväänä kirjoitin siitä, miten minusta oli vaikeaa opettaa rukoilemista lapsille. Tänään mietin, että tapojaan voi muuttaa ja lapsiltaan ihminen oppii.
- Äiti, voiksä tulla tänne?
- Joo, kohta, vastasin vähän nyreänä, koska oli isin nukutusvuoro ja minulla oli monenlaista puuhaa kesken. (Meidän lapset eivät ole enää ihan pieniä, mutta heidät täytyy siitä huolimatta nukuttaa. Edes 11-vuotias neiti Kevät ei ole tyytyväinen, ellei hänen kanssaan käydä illalla juttelemassa. Hyvä niin.)
Vetkuttelin jonkin aikaa pyykkejä ripustamassa, kunnes yläkerrasta kuului kiukkuinen komento:
- Äiti, voiksä tulla nyt ihan heti!
Minä menin. Ylhäällä ei kuitenkaan odottanut mikään kiukkuinen poika, vaan jo pimeästä huoneesta kuului peiton alta pieni ääni:
- Äiti voiksä lukea mulle sen iltarukouksen?
Luimme sen yhdessä. Sitten Yrjänä huokaisi onnellisena, käänsi kylkeä ja sanoi:
- Nyt mä saan hyvin unta enkä näe ollenkaan pahoja unia.
Viime keväänä kirjoitin siitä, miten minusta oli vaikeaa opettaa rukoilemista lapsille. Tänään mietin, että tapojaan voi muuttaa ja lapsiltaan ihminen oppii.
torstai 24. toukokuuta 2012
Itseoppinut rukoilija
Huomasin viime viikon Kotimaassa graduntekijän ilmoituksen: hän pyysi pienten lasten vanhempia kirjoittamaan rukoilemisen opettamisesta. Jäin muistelemaan sitä, miten itse opin rukoilemaan.
Minua ei nimittäin koskaan opetettu rukoilemaan vaan opettelin sen itse. Muistan hyvin, kun ensimmäisen kerran oivalsin, että minäkin voisin rukoilla. Koulun uskontotunnilla opettaja kysyi, kuinka monella luokassa oli tapana rukoilla iltarukous. Aika moni kaverini viittasi. Asia jäi jotenkin vaivaamaan minua. Olisiko hyvä rukoilla joskus? Pitäisikö rukoilla? Olin kolmannella tai neljännellä luokalla, eli yhdeksän- tai kymmenenvuotias.
Uskonnonkirjassa oli rukous, jonka opettelin ulkoa. Otin tavaksi rukoilla sitä iltaisin. Saatoin myös rukoilla omilla sanoilla. Jos illalla tai yöllä oikein kovasti pelotti, rukoileminen helpotti. Tuntui siltä, että joku ystävällinen oli läsnä ja lempeästi nosti pelon pois yltäni. Toisaalta, kun rukoilemisesta oli tullut tapa, koin, ettei tuota ihmeellistä helpotusta välttämättä tapahtunutkaan. Ajattelin, ettei rukoileminen toimi, jos sitä tekee liian usein.
Samaten muistan lapsena rukoilleeni apua, jos jouduin johonkin ikävään tilanteeseen. En muista tilanteita tarkkaan – ehkä avain tai bussilippu oli hukassa tai piti soittaa äidille eikä ollut kolikkoa puhelinkoppiin. Koin, että rukoukseeni vastattiin silloin, kun olin oikeasti ”pulassa” tai ilman omaa syytäni hankalassa tilanteessa: lippu löytyi tai naapurintäti tuli avuksi. Sen sijaan, jos olin vaikkapa jättänyt läksyt tekemättä tai muuten itse aiheuttanut pinteeni, Jumala ei vastannut vaan sain itse selvittää sotkuni. Päättelin, että Jumala haluaa minun ottavan vastuun omista tekemisistäni, mutta tulee avuksi, kun oikein tarvitsen.
En muista koskaan puhuneeni rukoilemisesta vanhemmilleni tai muille läheisille aikuisille. Yhden ystävän kanssa joskus hieman keskustelimme rukoilemisesta, mutta sekin taisi olla vasta myöhempinä vuosina. Rukoileminen oli siis äärimmäisen yksityinen asia, minun ja Jumalan välinen juttu.
Ehkä tämän takia olen äitinä ollut kovin ihmeissäni siitä, miten rukoilemista voi opettaa. Rukoileminen voi nousta lapsesta itsestään, ja oivallusta on vaikea tehdä toisen puolesta. Toisaalta, mahdollisuuksia oivalluksiin voi varmasti tarjota.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)