Hetki sitten kolmen kopla oli isänsä johdolla iltapuuhissa. Yhdeksänvuotiaan ritari Yrjänän huoneesta kuului huuto:
- Äiti, voiksä tulla tänne?
- Joo, kohta, vastasin vähän nyreänä, koska oli isin nukutusvuoro ja minulla oli monenlaista puuhaa kesken. (Meidän lapset eivät ole enää ihan pieniä, mutta heidät täytyy siitä huolimatta nukuttaa. Edes 11-vuotias neiti Kevät ei ole tyytyväinen, ellei hänen kanssaan käydä illalla juttelemassa. Hyvä niin.)
Vetkuttelin jonkin aikaa pyykkejä ripustamassa, kunnes yläkerrasta kuului kiukkuinen komento:
- Äiti, voiksä tulla nyt ihan heti!
Minä menin. Ylhäällä ei kuitenkaan odottanut mikään kiukkuinen poika, vaan jo pimeästä huoneesta kuului peiton alta pieni ääni:
- Äiti voiksä lukea mulle sen iltarukouksen?
Luimme sen yhdessä. Sitten Yrjänä huokaisi onnellisena, käänsi kylkeä ja sanoi:
- Nyt mä saan hyvin unta enkä näe ollenkaan pahoja unia.
Viime keväänä kirjoitin siitä, miten minusta oli vaikeaa opettaa rukoilemista lapsille. Tänään mietin, että tapojaan voi muuttaa ja lapsiltaan ihminen oppii.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti