Taas linnut laulujansa

Suvivirsi on nyt veisattu myös meidän Neiti Kevään koulussa. Kolme säkeistöä - Herran kansa sai kiittää Luojaansa huolimatta uskonnottomista ja muunuskoisista. Juttelin erään äidin kanssa, joka kovasti harmitteli sitä, etteivät vanhemmat hänen vanhemman tyttärensä koulussa pääse osallistumaan kevätjuhlaan - eivätkä siis pääse osallisiksi Suvivirrestä. Vahva taitaa olla tuon kyseisen virren asema meidän kulttuurissamme.

Muistelen joskus lukeneeni lehtijutun riparilta, jossa nuorisopastori kyseli leiriläisiltä näiden lempivirttä. Jotakuinkin kaikki mainitsivat Suvivirren, minkä pastori epäili johtuvan siitä, etteivät nuoret tunteneet muita virsiä. Kyllähän koulunsa käynyt nuori muitakin virsiä tuntee - ainakin Hoosiannan ja Enkeli taivaan - mutta Suvivirren nimessä on "virsi" joten se tulee helposti mieleen. Ja toisaalta: miksipä se ei voisi olla monenkin nuoren lempivirsi, koittaahan sen laulamisen jälkeen koululaiselle kymmenen (tai tänä vuonna Helsingissä yhdentoista) viikon vapaus.

Minun lempivirteni Suvivirsi ei ole, mutta onhan siinä toki voimakas nostalginen lataus. Koulun juhlasalissa laulettuna se vielä erityisesti korostuu. Oli muuten sama sali, jossa itse ekaluokkalaisena myös vietin kevätjuhlaa.

Jäähyväiset-laulu esitettiin juhlassa myös. Enkä voinut olla hieman virnuilematta, kun osa lapsista lauloi "ystävän" kohdalla sittenkin "Jeesuksen".

Nyt on 20 % perheestä kesälomalla. Onhan sekin jo jotain.

Jäähyväiset sitä etsivälle

Katselin kävijätilastoja, ja niistä päätellen ainakin parikymmentä henkeä on käynyt viimeisen viikon sisällä etsimässä Jäähyväiset-laulun sanoja täältä blogistani. Päiväkotien ja koulujen kevätjuhlakierros on selvästi menossa. 

Niitä sanojahan ei täältä ole löytynyt, mutta ajattelin olla avulias ja lisätä ne tänne. Laulun sanat on kirjoittanut Anna-Mari Kaskinen ja sävel on Pekka Simojoen. Nuotit löytyvät esimerkiksi Lasten virsikirjasta.

Tässä siis Jäähyväiset-laulu. Jeesuksen kanssa.

Jäähyväiset

On aika hiljaa kiittää ja kättä puristaa.
Nyt meidät yhteen liittää vain muistojemme maa.
Jäi jälki sydämiimme, jälki unelmiin.
Teille laulamme nyt näkemiin.

Turvallista matkaa me toivotamme näin.
On aika purjeet nostaa ylöspäin.
Turvallista matkaa aalloilla elämän,
kanssa hyvän ystävän.

Ei huomispäivän teitä voi kukaan aavistaa.
On joskus kyyneleitä ja joskus naurattaa.
On yksi, joka pysyy, kaiken ymmärtää:
Jeesus vierellemme aina jää

Turvallista matkaa me toivotamme näin.
On aika purjeet nostaa ylöspäin.
Turvallista matkaa aalloilla elämän,
kanssa hyvän ystävän.

Kiitos käynnistä. Tervetuloa uudelleen.

Hiljaisuutta ja ohuita paikkoja

Olen junamatkoilla töihin ja töistä kotiin lukenut ja yrittänyt ymmärtää Heikki Kotilan hiljaisuuden liikkeestä kertovaa artikkelia tuossa pari postausta takaperin kehumassani kirjassa Pyhän kosketus luonnossa. Lukeminen junassa sujuu kohtalaisesti, ymmärtäminen on sitten vielä hiukkasen haastavampaa.

Kotilan kuvaamat hiljaisuuden liikkeen ekologiset ulottuvuudet jäävät kyllä mieleen mietityttämään. Viittaus hitauden kulttuuriin on niitä, joista saan helposti tukevan otteen - hitaus vs. kiire on sellainen pariskunta, jonka väliseen köydenvetoon myös ympäristökasvattaja pyrkii osaltaan osallistumaan.

Hiljaisuus on kiinnostavaa. En ole koskaan ollut järjestetyssä hiljaisuuden retriitissä, mutta toki hiljaisuutta etsinyt - ja edistänytkin - muuten elämässä. Onhan esimerkiksi partiotoiminnassa vahvoja hiljaisuus-perinteitä. Hiljaisuuden liikkeeseen liittyvät teologiset näkökulmat sen sijaan ovat minulle vieraita.

Teologian kieli on minulle aika vierasta. Tässäkin artikkelissa olen joutunut pähkäilemään hankalien termien kanssa: vaikkapa sanaa ubikviteetti en totisesti ole ennen kuullut. Onneksi Kotila myös selittää käyttämiään käsitteitä.

Suosikkilauseeni artikkelissa on kuitenkin tämä (sivulla 161):

Hiljaisuuden viljelyn kautta saadut kokemukset opettavat, että ihminen tarvitsee kelttiläistä ilmaisua käyttäen "ohuita paikkoja", joissa hän voi kokea tuonpuoleisuuden kosketuksen tässä hetkessä.

Pidän kovasti tuosta ilmaisusta "ohuet paikat". Se kuvaa minusta erittäin hyvin sitä tunnetta, kuinka toisinaan, joissakin paikoissa, joinakin hetkinä verho hieman heilahtaa ja saa hiukkasen tavoitettua sitä, mikä toisella puolella on.

Seurakunnan upeat naiset

Hakiessani tänään iltapäiväkerholta meidän Neiti Kevättä jäin kirkon pihaan juttelemaan kerhon vetäjien kanssa vähäksi aikaa. Siihen tupsahti myös lastentoiminnanohjaaja Marja-Liisa, jonka kanssa ehdin myös rupatella muutaman sanan. Marja-Liisa oli meidän seurakunnassamme töissä jo silloin, kun minä olin lapsi. Viisas nainen, jota on aina ilo tavata.

Kaksivuotias Pellavatukkamme oli ollut viime viikolla lasten kirkkohetkessä, tunnistanut Marja-Liisan ja iloisesti tervehtinyt. Pellavaisen vauva-aikoina kävimme viikoittain kirkolla perhekerhossa, missä hän seilasi tyytyväisenä Marja-Liisan sylissä ja minä sain keskittyä leikkimään hänen tuolloin kolmevuotiaan isoveljensä kanssa. Liekö jotakin erityistä jäänyt tytölle mieleen noista ajoista? Päiväkodissakin Pellavatukka oli jutellut tädeille ”kirkkohetkinaisista” jälkikäteen.

Muita oman seurakuntani upeita naisia on lapsistani kaksi kastanut kappalaisemme Miira, jota tätä nykyä tapaan aivan liian harvoin. Hän on innokas kierrätysaatteen kannattaja, mistä löysimme aikaa sitten yhteisen kosketuspinnan. Miiran saarnoja on aina ilo kuunnella.  Minusta vaikuttaa, että meidän perheen kuusivuotias ritari Yrjänä tulee erityisen hyvin juttuun juuri Miiran kanssa – niin, Miiralla itselläänkin on poika.

Omaa ikäpolveani edustaa äitiyslomalla oleva nuorisopastori Kaisa, jonka kanssa en tässä elämäntilanteessa automaattisesti joudu tekemisiin – en ole nuorisoa enkä nuorison äiti – mutta jonka tapaamisesta myös aina ilahdun. Kaisa on terävä ja huumorintajuinen, ja tarpeellinen lisä seurakunnassa.

Onhan ne seurakunnan miehetkin mukavia, mutta kyllä nuo rouvat ovat aivan mahtavia!

Apostolit vauhdissa

Olen päässyt alkuun Apostolien tekojen kanssa, parhaillaan viiletän luvussa 5. Lyyrisen Johanneksen evankeliumin jälkeen apostolien meno tuntuu melko vauhdikkaalta. Puheet eivät ole pitkiä vaan joka luvussa on monta juonenkäännettä. Olen ymmärtänyt, että kirjaa pidetään Luukkaan kirjoittamana, ts. saman henkilön, joka kirjoitti Luukkaan evankeliumin. Tyylissä on kieltämättä paljon samaa - ainakin verrattuna Johannekseen.

Muutamia hajanaisia mietteitä, joita ensimmäiset luvut ovat herättäneet:

Ensinnäkin, en muistanut mitään tällaista Mattiasta, joka toisessa luvussa valitaan Juudaksen tilalle apostoliksi. Ainoa minun tuntemani korvaava kahdestoista apostoli on Paavali. Mitähän Mattiakselle sittemmin tapahtui? Ehkä saan sen selville, kun kahlaan tekstiä eteenpäin.

Pietarista on kyllä pakko pitää. Vaatii kanttia kulkea kertomassa Jeesuksen sanomasta, rakentaa seurakuntaa ja parantaa sairaita, vaikka Suuri neuvosto on aivan vastikään antanut ristiinnaulita Jeesuksen ja varmasti seuraa tapahtumia tarkkaan. Kun miettii sitä Pietaria, joka peloissaan kiirastorstain ja pitkänperjantain välisenä yönä kolmasti kielsi Herransa, ja vertaa häntä tähän rohkeaan puhujaan, ero on melkoinen. Kuin toukalla ja perhosella, sanoisin.

Alkuseurakunnan kehitystä on hyvin mielenkiintoista seurata. Neljännen ja viidennen luvun taitteessa on minusta tärkeät kaksi näkökulmaa:

Koko uskovien joukolla oli yksi sydän ja yksi sielu. Kukaan ei pitänyt omanaan sitä, minkä omisti, vaan kaikki oli heille yhteistä.

Näin kerrotaan jakeessa 4:32. Heti seuraavan luvun alussa kerrotaan Ananiaksesta ja Safirasta, jotka myivät maatilansa ja antoivat rahat apostoleille - paitsi, että jättivät salaa osan itselleen. Molempien palkka oli kuolema, koska he olivat valehdelleet Jumalalle.

Voin kuvitella uskovien joukon, jolla on yksi sydän ja yksi sielu. Se on samaan aikaan kutsuva ja luotaantyöntävä ajatus. Luotaantyöntävä, koska onhan noita sulkeutuneita aatteellisia yhteisöjä nähty - voivat olla todella pelottavia porukoita. Kutsuva, koska minussakin asuu yhteisön ja solidaarisuuden kaipuu. Ehkä alkukristityt kuitenkin pitkälti välttivät sen, että joku olisi pyrkinyt hyötymään muiden hyvästä tahdosta? Niin ainakin mielelläni - toiveikkaana - ajattelen. Seurakunnasta kertovista jakeista välittyy toiveikkuus, luottamus ja välittäminen.

Pyhä torstai

Tämän illan uutisissa todettiin, etteivät suomalaiset enää tiedä, miksi helatorstaita vietetään. Vastaukset kysyttäessä olivat sellaisia kuin "ei hajuakaan" tai "joku uskonnollinen juhla se on".

Kun minä olin lapsi, ei vietetty helatorstaita vaan "helalauantaita". Tosin en tiedä, oliko tuo helalauantai millään tapaa oikeasti käytössä oleva sana. Se sijaan muistan selvästi, missä tutustuin kyseiseen pyhään. Minulla oli tapana pyöräillä kirjastoon aina lauantaisin, ja helalauantai oli se toukokuun lauantai, jona kirjasto oli kiinni ja ovessa oli lappu:

Kirjasto on suljettu Kristuksen taivaaseenastumisen päivänä X. toukokuuta 198Y.

Useampana kuin yhtenä vuotena jouduin kääntymään kirjaston ovelta tyhjin käsin, joten totisesti opin tuntemaan helalauantain toisen nimen.  Nimi oli sen verran selkeä, ettei minun tarvitse vieläkään miettiä helatorstain ja helluntain välillä, kumpi on kumpi.

Helatorstai on suuri pyhä - niin suuri, että tällainen laiskakin kirkossakävijä saattaa silloin eksyä (tai löytää tiensä) jumalanpalvelukseen, ainakin, jos sattuu olemaan kaupungissa. Viime vuonna olin esikoiseni kanssa kahdestaan ja muistan sen hyvin valoisana tilaisuutena, myös hänelle. Tänä vuonna olivat hiippakunnan herrat viisaudessaan päättäneet, että helatorstaina on vain yksi messu, jättimessu Senaatintorilla Helsingissä, ja sen jätin kyllä väliin. Olisihan se voinut olla vaikka kuinka hieno messukokemus, mutta mutta mutta... en ole jättitapahtumien ystävä, ja lapsia en ainakaan olisi sinne jaksanut viedä.

Tulipahan joka tapauksessa vietettyä aikaa perheen kanssa, mikä lopulta kuitenkin on kaikkein paras tapa viettää pyhää kuin pyhää.

Ekoteologiaa!

Olen ruvennut lukemaan Pauliina Kainulaisen toimittamaa kirjaa ”Pyhän kosketus luonnossa. Johdatus kristilliseen ekoteologiaan”. Täytyy sanoa, että kirja on lumoava!

Teologia on minulle täysin vieras tieteenala, mikä asettaa jonkin verran haasteita lukemiselle. Jotta esimerkiksi ymmärtäisi, miten vapautuksen teologia suhtautuu ekoteologiaan, pitäisi ensin tietää, mitä #¤%#:a on vapautuksen teologia. Toisaalta ympäristöalan ammattilaisena tuntuu, että tätä näkökulmaa uskonasioihin minä nimenomaan pystyn ymmärtämään.

Minä teen ja tuen työssäni ympäristökasvatusta, ja näen, että oman työsarkani perimmäinen päämäärä on, että ihmiset oppisivat elämään kohtuudessa. Lopultahan ympäristöasioissa on kysymys nimenomaan siitä, että ihmiskuntana kulutamme liikaa. Kohtuuden opettelu puolestaan on asia, jossa kristillisellä kirkolla olisi ja on paljon annettavaa. Tästä syystä pidän suuressa arvossa kirkon piirissä tapahtuvaa ympäristö(kasvatus)työtä.

No, tämä ”Pyhän kosketus luonnossa” avaa muutenkin mielenkiintoisia näköaloja. En esimerkiksi tiennyt, ettei Jumalan ole aina ajateltu asuvan Taivaassa vaan ennen valistuksen aikaa Hänen katsottiin asuvan luonnossa. Jaakko Hyttisen artikkelia ”Maa psalmeissa” rupesin lukemaan junassa ilman, että psalmit olivat käsillä, mikä tietysti tyssäsi alkuunsa. Rupesin urakkaan uudestaan kotona, enkä ole vielä pitkällä, mutta kyllähän psalmit saavat artikkelista aivan uusia ulottuvuuksia.

Kiehtova kirja. Suosittelen lämpimästi!

Raamatun määritelmä

Aamulla unen ja valveen rajamailla jossakin aivojeni nurkkauksessa kiteytyi sanoiksi se, mitä en ole osannut vastata jehovantodistajille enkä muillekaan kyselijöille silloin, kun minulta on kysytty, uskonko Raamatun olevan Jumalan sanaa vai en.

Raamattu on ihmisten kirjoittama kirja, joka tarjoaa meille heijastuksia Jumalasta.

Siis ihmiset ovat kirjoittaneet Raamatun teksteihin Jumalan sanaa niin hyvin kuin ovat osanneet. Tekstissä on aina mukana kirjoittajan (kirjoittajien) tulkinta. Minä lukijana puolestani tulkitsen myös. Tarkoitan jotakin saman tapaista kuin Platonin ideaoppi. Useampien tulkintakierrosten jälkeen alkuperäinen tarkoitus hämärtyy, mutta toisaalta omaan tulkintaan ehkä saa syvyyttä kuuntelemalla myös muiden tulkintoja.

Puoliunessa tehdyt oivallukset eivät yleensä ole valvemaailmassa yhtä kirkkaita kuin syntyessään. Tähän olen kuitenkin vielä näin puolilta päivin ainakin melko tyytyväinen.

Nimipäiväonnittelut kuningattarelle

Tartuin vielä eilen illalla tämänpäiväisen nimipäiväsankarittaren Esterin kirjaan. Ester on kiinnostava lähinnä siksi, että hän on toinen kahdesta naisesta, joilla on Raamatussa oma kirja. Toki Esterissä on särmää - Ruut on turhankin kiltti. Kirjan loppupäässä kuvatut juutalaisten kostotoimet lähinnä kuvottavat ja tuntuvat kohtuuttomilta.

Opiskelin aikanaan vuoden verran Amerikassa. Minulla oli siellä juutalainen tuttavaperhe ja sain osallistua heidän kanssaan purim-juhlaan. Purimia vietetään juuri Esterin kirjassa kuvattujen tapahtumien muistoksi. Juhla oli iloinen, ja kaikilla (paitsi minulla itselläni ulkopuolisena) oli naamiaisasut päällä. Esterin kirja luettiin ääneen muistaakseni sekä englanniksi että hepreaksi. Joka kerta kun tarinan konnan Hamanin nimi mainittiin, kaikki pitivät kovaa meteliä. Juutalaisille tarina siitä, kuinka kuningatar Ester pelasti heidän kansansa tuholta, vaikutti edelleen olevan osa heidän omaa historiaansa.

Minulle itselleni Vanha testamentti on ylipäätään aika hankala. Mitä aineksia sillä on antaa minun uskolleni? Mitä siitä pitäisi saada irti? Siellä on toki mielenkiintoisia kertomuksia, mutta myös loputtomia sukuluetteloita, sotia ja verenvuodatusta, sekä Jumala, joka suosii vain valittua kansaansa, johon minä en kuulu. Se jättää jälkeensä hämmentyneen olon.

Rakkain opetuslapsi

Johanneksen evankeliumin loppu on yksi niistä kertomuksista, joka teki minuun lapsena suuren vaikutuksen. Niin ainakin täytyy päätellä siitä, että muistan sitä moneen otteeseen pohtineeni. Mietin sitä, miksi Jeesus rakasti yhtä enemmän kuin muita, ja sitä, kuoliko Johannes vai eläisikö hän mahdollisesti sittenkin vielä jossakin.

Luulen, että pidin sitä hieman epäreiluna, että Jeesus rakasti Johannesta enemmän kuin muita opetuslapsia. Ehkä epäreiluuden tunne syntyi siitä, että kyseessä oli opetuslapsi - kolmelapsisen perheen esikoisena osasin olla tarkka tasapuolisuudesta.

Tuo evankelistan käyttämä sanamuoto "se opetuslapsi, joka oli Jeesukselle rakkain" on kyllä kieltämättä varsin salaperäinen. Apostoli Johannesta ja evankelista Johannesta jotkut tutkijat ilmeisesti pitävät samana ja jotkut eri henkilönä. Johannesta ei missään kohtaa nimetä evankeliumin kirjoittajaksi, mistä voi tietysti spekuloida kaikenlaista - jos moista pitää tärkeänä.  Evankeliumin toiseksi viimeinen jae sanoo suoraan näin:

Juuri tämä opetuslapsi todistaa kaikesta tästä. Hän on tämän kirjoittanut, ja me tiedämme, että hänen todistuksensa on luotettava.

Joh. 21:24

Minä oikeastaan ymmärtäisin tuon niin, että kyseinen opetuslapsi on joillekuille kertonut tai sanellut tämän tarinansa ja nämä vielä lopussa vahvistavat luottavansa hänen sanaansa. En silti lähde tutkijoiden kanssa väittelemään.

Jäin vielä miettimään tuota lapsuuteni tasapuolisuuden vaatimusta. Osaanko itse rakastaa lapsiani tasapuolisesti, vai onko joku heistä rakkaampi kuin muut? Jos oikein tarkkaan heitä ajattelen, jokainen heistä on rakkaampi kuin muut. Kyllä, juuri sillä hetkellä, kun häntä ajattelen. Ehkä se on riittävän tasapuolista?

Johannes on tällä erää paketissa. Ehkä seuraavaksi tartun Apostolien tekoihin tai teen loikan Vanhan testamentin puolelle.

Taas kukkasilla kukkulat

Näin Kukan päivän kunniaksi rupesin tekemään sekalaisia havaintoja Raamatun florasta eli kasvistosta. Tässäpä muutama poiminta muille kukkasten ystäville.

Eedenissä ihminen oli kasvissyöjä:

Jumala sanoi vielä: ”Minä annan teille kaikki siementä tekevät kasvit, joita maan päällä on, ja kaikki puut, joissa on siementä kantavat hedelmät. Olkoot ne teidän ravintonanne.”

1. Moos. 1:29

Vanhan testamentin aikaan virtahevot viihtyvät lootusten, kaislojen ja pajujen keskellä:

Lootuspensaan alla se makaa kaislojen keskellä, liejun kätköissä. Lootuspensaat suojaavat sitä, antavat sille varjonsa, rannan pajut sen ympäröivät.

Job 40:21-22

Tämä on epäilemättä totta, koska virtahevot ottavat mielellään mutakylpyjä ja nuo ovat kosteikoiden kasveja.

Aika pitkälti vastaan tulevat kasvit ovat viljelylajeja: esimerkiksi vehnä, viiniköynnös ja hedelmäpuut vilahtelevat moneen otteeseen. Muutaman kerran törmäsin iisoppiin, josta tuon linkin takana kyllä todetaan, että Raamatun iisoppi saattoikin olla jokin meiramilaji. Tämä ei kyllä kuulosta ollenkaan tutulta meiramilta vaan pitkä- ja jäykkävartiselta kasvilta:

Siellä oli astia täynnä hapanviiniä. Sotilaat kastoivat siihen sienen ja nostivat sen iisoppiruo’on päässä Jeesuksen huulille.

Joh. 19:29

Kukat pärjäävät mukavasti, vaikka eivät teekään työtä:

Katsokaa kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää. Minä sanon teille: ei edes Salomo kaikessa loistossaan ollut niin vaatetettu kuin mikä tahansa niistä.

Luuk. 12:27

Varsinainen kukkatarha aukesi Laulujen laulun sivuilta:

Rakkaani, valittuni!
Sinä olet suljettu puutarha,
lukittu tarha, sinetöity lähde;
paratiisi, jonka purojen äärellä
kasvaa granaattiomenoita,
monia maukkaita hedelmiä,
hennaa ja nardusta,
nardusta ja sahramia,
kanelia ja mausteruokoa
ja suitsukepuita,
mirhaa ja aaloeta,
kaikkein parasta balsamia.

Laul. 4:12-14

Kahdesti mainittu nardus näyttäisi olevan heinäkasvi. Suomessakin kasvaa laji nimeltä nardus stricta eli jäkki.

Kova pala purtavaksi

Vaikka muutama postaus takaperin vaadinkin Jeesusta takaisin laulun sanoihin, täytyy minun myöntää, että Jeesus on toisinaan aika kova pala purtavaksi.

Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani."

(Joh. 14:6)

Kuulostaa kauniilta, kiehtovalta, kutsuvaltakin. Mutta voiko siihen ihan tosissaan uskoa? Siis, ettei kukaan pääse Jumalan luo muutoin kuin Jeesuksen kautta. Entäs ne, jotka eivät ole koskaan kuulleetkaan Jeesuksesta? Kastamatta kuolleet pikkulapset, muiden uskontojen harjoittajat, ennen Jeesusta eläneet sukupolvet? Eikö heillä tosiaan ole mitään asiaa Isän luo? Eihän se niin voi mennä.

Ja toisaalta: voiko olla uskomatta, että Jeesus on "tie, totuus ja elämä"?

Luin reilu vuosi sitten suurella mielenkiinnolla emeritusprofessori Antti Eskolan kirjan "Yksinkertainen usko". En ole kaikesta samaa mieltä Eskolan kanssa, mutta tunnistan hänen kuvauksensa yksinkertaisesta uskosta. Kun panen silmät kiinni ja kuvittelen maailman ilman Jumalaa ja Jumalan kanssa, minusta itsestäni löytyy vastaava taso, pohjimmainen varmuus (tai ainakin liki varmuus) Jumalan olemassaolosta - siitä, että "jotakin on".

Tätä samaa yksinkertaista varmuutta en pysty tuntemaan siitä, että Jeesus oli Jumalan ainoa poika. Jeesus-uskossani osaan olla vain osittain varma. Mutta riittääkö 85% usko?

Uskonasioiden pyörittely tuo muistoja siitä, kun lapsena yritin kuvitella ääretöntä avaruutta. Ajattelin ensin niin kauas kuin osasin, sitten vielä kauemmas ja vielä kauemmas, eikä avaruus loppunut sinnekään. Sen ajatteleminen suorastaan sattui. Lopulta tuntui turvallisemmalta ajatella vain vähän.

Kotikirkon penkissä alttaritaulua katsellessa ei tarvitse kamalasti miettiä. Voi olla vain ja ottaa Jeesuksen lämpimän surumielisen katseen vastaan. Tie, totuus ja elämä.

Peili

Kun olin lapsi, äitini kauneuspussukassa oli nuhruinen käsipeili, jonka kääntöpuolella luki:

Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.

(Joh. 3:16, vuoden -38 käännös)

Pienoisevankeliumin alla luki myös

Toisella puolella näet sen, jota Jumala niin on rakastanut.

Pienenä tyttönä tykkäsin hipsiä kylpyhuoneeseen, kaivaa peilin esille, lukea tekstin ja kurkistaa sitten toiselta puolelta löytyvää kuvaa. Aina sieltä löytyi sama iloinen, vaaleatukkainen ja harmaasilmäinen pikkutyttö.

Katsoin eilen illalla pitkästä aikaa pitkään peiliin. Olen viime päivät ollut hyvin, hyvin väsynyt ja kieltämättä sen huomaa peilikuvasta. Ikäkin tekee tehtävänsä, vaikka todennäköisesti olen vasta alle puolenvälin tätä aikamatkaani. Mietin, mitä rakastettavaa siinä peilissä näkyvässä naisessa on. Väsymyksestä huolimatta totesin, etten vaihtaisi kasvojani toisiin. Kurtut silmäkulmissa ja otsan syvenevät juonteet kertovat nauramisesta, itkemisestä ja huolehtimisesta. Se on ihmisen osa, ja epätäydellistä (ja väsynyttäkin) ihmistä voi rakastaa.

Kristillisen kasvatuksen kiemuroita

Lasten kasvattaminen on monella tapaa vaikeaa, eikä hengellinen kasvatus ole siitä helpoimmasta päästä. Minua itseäni ei ole lapsena juuri kristilliskasvatettu - jollen aivan erehdy, ensivisiittini johonkin jumalanpalveluksen tyyppiseen oli koulun joulukirkko. Tästä syystä minun on melko vaikea ymmärtää ns. lapsenuskoa, eikä vaikkapa iltarukouksen opettaminen ole ollut helppoa tai itsestään selvää.

Taustassani on hyvätkin puolensa: mikään uskontoon liittyvä ei ole ollut minulle pakko. Se melko keskeneräinen vakaumus, jonka olen elämäni aikana omaksunut, on oman mielenkiintoni ja pohdintani hedelmää. Toki "tietolähteinäni" on ollut melko erikoislaatuisia teologeja - Vihervaaran Anna ja Marchin perheen "pikku naiset" varmasti aikanaan ensimmäisinä muodostamassa jumalakäsitystäni.

Joka tapauksessa se intuitiivinen usko, joka minulla on, on alusta alkaen ollut samantapaista ikään kuin verhon takana olevan salatun ja korkeamman olennon tavoittelua. En koskaan uskonut joulupukin näköiseen pilven päällä istuskelevaan kaveriin, joka toteuttaisi pienimmätkin toiveeni. Sellaista lapsenuskoa en toivo myöskään lapsilleni. Voisi olla aika kova kolaus kasvaa siitä ulos.

Uskonnon pakkotuputtamisen seurauksia olen saanut seurata aivan riittävän läheltä. Voimakkaasti uskonnollisen lähiomaisen aikuisista pojista toinen on eronnut kirkosta ja aktiivinen vapaa-ajattelija. Toinenkin kertoo olleensa lapsena todella ahdistunut siitä, kun äiti kerran toisensa jälkeen odotti maailmanloppua. Ikä toi sitten uskallusta olla äidin kanssa eri mieltä.

Toivoisin osaavani herättää lapsissani kiinnostuksen hengellisten kysymysten pohtimiseen. Kiinnostuksen herääminen on kuitenkin viime kädessä heistä itsestään kiinni. Voin tarjota mahdollisuuksia, mutta en pysty kiinnostumaan heidän puolestaan.

Jeesus kuriin

Ekaluokkalainen tyttäreni opettelee ulkoa lasten virsikirjastakin löytyvää kaunista Jäähyväiset -laulua, jonka on sanoittanut Anna-Mari Kaskinen. Heidän luokkansa esittää sen kevätjuhlassa peruskoulun päättäville yhdeksäsluokkalaisille. Olin hieman (ihan positiivisesti) yllättynyt siitä, että laulavat juhlassa hengellisen laulun. Vaan miten onkaan:

Tyttö ihmetteli ääneen sitä, miksi laulusta on vaihdettu sana toiseksi. Utelin tietysti, mistä sanasta on kysymys, ja Jeesushan siitä on poistettu. Sen sijaan, että laulettaisiin

Ei huomispäivän teitä voi kukaan aavistaa.
On joskus kyyneleitä ja joskus naurattaa.
On yksi, joka pysyy, kaiken ymmärtää:
Jeesus vierellemme aina jää

kevätjuhlaversiossa lauletaan "ystävä vierellemme jää".

Olen toki tiennyt, että Suvivirrestä on kouluissa siirrytty laulamaan vain kahta ensimmäistä säkeistöä, ja jätetty "liian hengelliset" muut säkeistöt laulamatta. Monissa paikoissa jouluevankeliumista on ollut kiistaa. Jotenkin ilmiö kuitenkin konkretisoitui minulle kunnolla vasta tässä. Jeesus pannaan totisesti kuriin koulussa!

Tuntuu oudolta päätökseltä valita juhlaan hengellinen laulu, ja muuttaa sen sanoja niin, että hengellisyys - ja keskeinen sanoma - katoaa. Mikä viesti tässä oikein annetaan? Kun emme me ihmiset toisillemme kuitenkaan osaa olla pysyviä ja kaiken ymmärtäviä. Elämän haikea tosiasia on, että rakkaimmat ja läheisimmätkin ovat toisilleen olemassa vain väliaikaisesti. Jos jotakuta toivoo vierelleen aina, täytyy katse nostaa ihmistä korkeammalle. Jeesusta ei voi korvata ystävällä tuosta vain - jos Jeesus ei kelpaa, täytyy pärjätä ilman.

Noin yleisesti ottaen olen luullut olevani melko avoin ja suvaitsevainen, mutta nyt suorastaan kihisen konservatiivisuutta. Olen nipo, niuhottaja, tiukkapipo ja pilkunviilaaja. Ei laulun sanoja saa mennä muuttamaan. Eikö ei-hengellisten laulujen joukosta muka olisi löytynyt hyvää korvaavaa laulua? Jeesus takaisin jäähyväislauluun!