Kirkon sisällä vai kirkon ulkopuolella?

Olin eilen suunnittelemassa kirkon piirissä toimivalla kohderyhmälle suunnattua koulutusta. Koska olin osalle koulutuksen järjestäjistä vieras, jouduin heti aluksi esittelemään itseni.  Se, että en ollut taustaltani teologi/nuorisotyönohjaaja/lastenohjaaja tuntui värjyvän ilmassa hiukan hämmentävänä, vaikka olin maininnut senkin, että mielenkiintoni kirkon ympäristökasvatustyön kehittämiseen on pitkäkestoista ja olen aiemmin mm. toiminut seurakunnan luottamushenkilönä. Lopulta yksi osallistujista totesi pirteästi: Onhan se hyvä, että välillä tulee vaikutteita myös kirkon ulkopuolelta.

Tyrmistyneen katseeni nähtyään hän korjasi heti, ettei tarkoittanut kirkon ulkopuolelta vaan kirkon työntekijöiden ulkopuolelta.

Olen vakuuttunut, ettei kyseinen henkilö missään tapauksessa tarkoittanut mitään pahaa lausahduksellaan. En myöskään kanna hänelle siitä kaunaa. Jollakin tavalla tähän lapsukseen kuitenkin kiteytyy jokin, joka minua vaivaa kirkossa. Ollakseen osa kirkkoa, onko pakko mennä sinne töihin? Onko pakko omistaa koko elämänsä kirkon toiminnalle vai riittääkö osa elämää?

Itselleni kirkon jäsenyys on tärkeä, moneen otteeseen punnittu valinta. Ajattelen olevani osa yhteisöä nimeltä kirkko. Se ei kuitenkaan ole ainoa yhteisö johon kuulun - olen lisäksi monenmoista, muun muassa Suomen kansalainen ja partiolainen ja tietenkin ammattini edustaja, eikä jäsenyyteni määritä kaikkia tekojani tai ajatuksiani. Elämässäni on paljon muutakin kuin suoraan kirkon toimintaan liittyvät asiat, mutta vähentääkö se jäsenyyttäni tai olemistani kirkon sisällä? Eikös luterilaiseen ajatteluun pitänyt kuulua jotakin semmoista, että maallisetkin ammatit ovat arvokkaita ja omalla tavallaan Jumalan palvelemista?

Ei, ei voi mielestäni sanoa kirkon jäsenelle, että hänen antamansa panos tulee kirkon ulkopuolelta. Kirkko on organisaatio, joka on olemassa vain niin kauan kuin sillä on jäseniä, ja jäsenet ovat kyllä tiukasti sen sisällä.

Jumala on sitten eri juttu. Hän on ikuinen.

Sain kuulla olevani rohkea äiti enkä ole varma oliko se kehu

Olin sunnuntaiaamuna ehtoollisavustajana messussa. Aikomus oli alun perin mennä yksin mutta lauantai-iltana meille valkeni, että ritari Yrjänän koripalloturnaus a) jatkuu sunnuntaina ja b) hänellä on ensimmäinen matsi klo 11 aamulla. Mies lähti taksikuskiksi ja kannustusjoukoiksi. Kaksitoistavuotias neiti Kevät ilmoitti ison tytön oikeudella jäävänsä kotiin. Kuusivuotias Pellavatukka ei halunnut lähteä katsomaan korismatsia vaan halusi mieluummin mukaan messuun.

Olen kerran ennenkin avustanut Pellavatukan kanssa ilman kirkonpenkistä löytyvää lapsen isää, mutta silloin kyseessä oli perhemessu ja myös tavallista epämuodollisempi istumajärjestys, joten tilanne oli hiukan erilainen. Hiukan jännitti, miten moiseen kokeiluun suhtaudutaan, mutta molemmat papit - Pellavatukan hyviä tuttuja - sekä toinen maallikkoavustaja suhtautuivat hyvin suopeasti. Tyttö istui sitten sylissäni siellä sivulla edessä, missä papit ja avustajat messun aikana istuvat. Hyvin meni.

Hiukan kyllä tuli hikikarpaloita otsalle, kun neitonen rupesi kesken saarnan kuiskimaan, että pitäisi päästä vessaan... Vessahätä taisi kuitenkin olla lähinnä kyllästymistä saarnan pituuteen - siihen  auttoi, kun kehotin etsimään erilaisia numeroita virsikirjasta.

Kirkkokahveilla useampi ihminen kävi kehumassa Pellavatukkaa siitä, miten suloinen tyttö hän on. (No niinhän hän tietysti onkin.) Joku sitten totesi minulle ajatelleensa messun aikana, että olen rohkea äiti, kun uskallan ottaa lapsen sinne pappien joukkoon. Siihen totesi pöytänaapuri hiukan hämmästelevään sävyyn, että kyllä nykyään nuoret perheet saattavat ottaa lapsia mukaan kirkkoon. Molemmat keskustelijat olivat minulle vieraita.

Vaikka sävy oli myönteinen, jäin keskustelusta vähän hämmentyneeksi. Olen Punaisella puukirkolla aina kokenut olevani tervetullut messuun lasten kanssa. Olen myös pitänyt messuun osallistumista suorastaan lasten oikeutena. Pidänkö kuitenkin itsestään selvänä asioita, jotka eivät ole niitä muille? Otanko jonkinlaisia erivapauksia? Onko sittenkin liian rohkeaa ottaa lapsi mukaan, kun lähtee avustamaan messussa?

Mikä nyt sitten kenellekin on hengellistä

Lauloimme sunnuntaina Kauneimpia joululauluja punaisen puukirkon kirkkosalissa. YLE oli saapunut paikalle kameroineen ja näyttikin sieltä väläyksiä iltauutisissa. Uutisessa todettiin, että kirkot vetävät laulutilaisuuksilla kyllä väkeä, mutta ihmisten motiivi osallistua ei välttämättä ole hengellinen.

Tätä kysyttiin sitten yhdeltä pariskunnaltakin. Haastateltu pariskunta vastasi vähän hämmentyneen näköisenä, että kyllä tilaisuudella osittain on hengellistä merkitystä. (Pariskunnan toista osapuolta hiukan tuntevana uskallan väittää, että vastaus oli rehellinen ja oikea. Tilaisuudella - on - osittain - hengellistä - merkitystä.) En tiedä, millä ilveellä toimittaja tai kukaan muukaan pystyisi tuosta vastauksesta vetämään johtopäätöksen, että joululaulutilaisuus kirkossa EI ole osallistujalle hengellinen tilaisuus.

Onko jumalanpalveluksella hengellistä merkitystä? Automaattisesti voisi olettaa, että kyllä, siksihän sinne mennään. Mutta jos sillä on myös vaikkapa sosiaalista tai kulttuuriperinnöllistä merkitystä, kumoaako se hengellisen merkityksen? Tuskinpa.

Minulle henkilökohtaisesti sillä on hengellistä merkitystä, jos ihan vaikkapa vain kurkistan punaisen puukirkon tyhjään kirkkosaliin. Aikanaan seurakunnan perhekerholla oli oikein tosi paljon hengellistä merkitystä, ja ihan taatusti hengellistä merkitystä on myös Kauneimmat joululaulut -yhteislaulutilaisuudella. Huolimatta siitä - tai ehkä osittain sen vuoksi - että on myös kivaa laulaa yhteislauluja, kerrata vanhoja joululauluja ja oppia uusia sekä nähdä tuttuja kirkonmäellä.

(Vähän jäkäti-jäkäti -sävyssä tulee tämä merkintä nyt ulos, mutta olen parhaillaan piskuisen kyllästynyt yhteiskunnan maallistumisuutisointiin.)

Saksituja mielipiteitä uskosta ja uskonnollisista auktoriteeteista

Jaakko Heinimäki kirjoittaa osuvasti tämän päivän Hesarissa otsikolla Suomalaisten usko uskonnollisiin auktoriteetteihin on mennyttä.

Piispa Kaarlo Kalliala puolestaan sivuaa samaa aihepiiriä eilisessä Turun sanomien kolumnissa.

Kannattaa vilkaista!

Taizé-lauluja ja paperienkeleitä

Helsingin Taizé-tapahtuman kylkiäisenä punaisella puukirkolla oli eilen aamulla Taízé-perhemessu. Olin hyvissä ajoin lupautunut sinne avustamaan. Muu perhe oli partioretkillä, mutta kuusivuotias Pellavatukka tuli kanssani messuun.

Ensimmäisiä kertoja messussa avustaessani ajattelin, ettei lapsia voi silloin ottaa mukaan - ainakaan ilman isäänsä. Pellavatukka oli kuitenkin sisarustensa kanssa "avustajan apulaisena" jo kerran viime keväänä, ja hyvinhän tuo onnistui tälläkin kertaa. Piti pikkuisen nuuskia sakastia messun alla ja roikkua aika paljon äidin kädessä, mutta sitten tyttö malttoi istua rauhassa vieressäni tai sylissäni koko messun.

En ole koskaan käynyt Taizéssa tai tunne taizélauluja erityisen hyvin. Punaisella puukirkolla on kerran kuukaudessa pyhäillan messu, jossa niitä lauletaan, mutta olen käynyt siellä vain muutaman kerran. Olen pitänyt niistä ennenkin, mutta täytyy sanoa, että niiden hienous upposi oikein todella vasta eilen.

Kirkko oli melkein täysi. Lapsiperheitä oli vain muutamia, mutta sitten olikin kaikenikäistä väkeä: nuoria, nuoria aikuisia, keski-ikäisiä, sitä vanhempia, miehiä ja naisia. Pari kansainvälistäkin osallistujaa oli löytänyt tiensä paikalle. Laulut alkoivat alun pienen epäröinnin ja kirjojen riittämättömyyden jälkeen kaikua komeasti. Rukoustuohuksia aseteltaessa hiekkaan sali tihkui vahvoja tunteita. Ehtoollisella tuntui häkellyttävältä katsella sitä tuttujen, puolituttujen ja vieraiden kasvojen virtaa, joka virtasi eteen meidän luoksemme.

Kun väkeä oli noin paljon - odottamattoman paljon - ehtoollinen kesti aika pitkään. Pellavatukka istui etupenkissä ja katseli meitä kiinteästi. Sitten ihan viimeisenä hän hipsutti vierelleni ja sai myös ehtoollisleivän.

Sitä en kyllä tiedä, oliko tuo ihan kaikken onnistunein perhemessu. Sellaiseksi se oli kovin pitkä, tunti ja kymmenen minuuttia, ja huomasinkin, että Pellavatukan eskarikaveri oli kadonnut penkistä kesken messun. (Tietysti pituus johtui osittain tuosta osallistujien suuresta lukumäärästä.) Laulutkin olivat tietysti lapsille vieraita. Sen sijaan niille perheille, joissa vanhemmat kaipasivat osallistua Taizé-messuun, se oli oikein hyvä messu. Lapset oli huomioitu siellä monella tapaa. Mieleenpainuvinta taisi olla kesken messun lapsille jaetut kirjekuoret, joista löytyi askartelutarpeet kartonkienkeliin. Pellavatukkakin askarteli sellaisen.

Jälkikäteen kyselin tytöltä, mitä hän oli tykännyt messusta. Miettiväisenä Pellavatukka vastasi:

Se oli vähän erilainen kirkko. Ne haavit oli vasta siellä ovella ja sitten siellä laulettiin niitä lautalauluja. Ne kynttilät oli kivoja.

Totta. Kolehti kerättiin vasta poistuessa ja kyllä, aluksi laulettiin Laudate omnes gentes...