Seikkailujen kirkko

Minähän kuulun salaseuraan nimeltä partio. Olin nuorena tyttönä ja naisena ns. partiolainen henkeen ja vereen, mutta lasten synnyttyä aktiivipartiointi jäi vähemmälle. Tokaluokkalaisen Pellavatukan luvalla ryhdyin puolitoista vuotta sitten uudestaan sudenpentujohtajaksi, Pellavatukan laumaan.

Kyllä se kuulkaas on hauskaa!

Lauantaina olimme sudenpentujen kanssa seikkailemassa Punaisella puukirkolla. Kanttori opetti meille uusia lauluja ja löysi uruista mitä merkillisimpiä ääniä, seurakuntapastori kertoi ja leikitti Raamatun kertomuksen, nuorisotyönohjaaja ohjasi ristiaskartelua ja muuan eettisestä kasvatuksesta innostunut partiojohtaja ohjasi keskustelua oikeasta ja väärästä... kuka lieneekään tämä viimeksi mainittu. ;-)

Samalla saatiin tutkia vanhan kirkkorakennuksen merkillisiä sopukoita, ja piipahtaa mm. kellotapulissa. Punaisella puukirkolla jännittäviä paikkoja riittää. Ihan hirmuisen hauska aamupäivä!

Kirkkoherranvaalit

Meidän seurakunnassa on edessä vaalikevät. Nykyinen kirkkoherra jää eläkkeelle kesän kynnyksellä ja sitä ennen pitäisi valita uusi. Ehdokkaat on asetettu vaalisijoille. Kaikesta päätellen vaalikampanjoita valmistellaan kolmella taholla. Ehdokkaat ovat niminä etäisesti tai hiukan enemmänkin tuttuja, mutta henkilöinä minulle kuitenkin vieraita. Tutuntuttuja ennemmin kuin tuttuja.

Näin kirkkoherranvaalin kynnyksellä sain huomata olevani kysytty seurakunnan jäsen. Minua on nimittäin kysytty tukemaan jokaista kolmea ehdokasta! Toistaiseksi olen kieltäytynyt tukemasta erityisesti ketään, koska en tosiaan tiedä heistä kenestäkään kovin paljon enempää kuin nimen ja nykyisen työpaikan sekä sen, mitä yhteiset tuttavamme heistä kertovat. Kun kolme eri tuttavaani kehuu kukin vuolaasti omaa ehdokastaan, on vaikea päätellä, kuka heistä olisi paras. Olisi mukava nähdä ja kuulla itse ehdokkaita.

Kirkkoherranvaali herättää vähän sekalaisia ajatuksia ja tunteita. On haikeaa päästää nykyinen kirkkoherra eläkkeelle. Hän on ollut näin seurakuntalaisen näkökulmasta kerrassaan erinomainen kirkkoherra: viisas, huumorintajuinen, läsnä oleva ja elämää ymmärtävä, ja lisäksi vielä osuvien saarnojen kirjoittaja ja erinomaisen musikaalinen - liekö niillä ansioilla tullut aikanaan valituksi... Työntekijät vakuuttavat, että hän on ollut myös erinomainen esimies. Siinä on isot saappaat täytettäviksi.

Demokratia tulee kirkkoherranvaalissa jotenkin paljon lähemmäs kuin monessa muussa vaalissa. Vaalilla valitaan ihminen, jonka kanssa sitten oikeasti tulee olemaan tekemisissä. (Minä, siis, toki kaupunkiseurakunnassa vaali menee monelta ohi aivan huomaamatta eikä kirkkoherran nimestä tai ominaisuuksista ole hajuakaan. Mutta itse olen useammin tekemisissä kirkkoherran kuin vaikkapa äänestämäni kansanedustajan kanssa.) Vastuu ehdokkaan valinnasta tuntuu myös painavana - olemme valitsemassa paitsi liturgia ja saarnamiestä, seurakunnan työntekijöiden esimiestä ja koko seurakunnan johtajaa. Jos valituksi tulisikin johtamiskyvytön henkilö, se olisi varsin harmillista.

En ole kauhean huolissani kuitenkaan. Kuten sanoin, kullakin ehdokkaalla on jo takanaan joku arvostamani viisas ja arvostelukykyinen ihminen. Luulenpa, että meillä on kolme hyvää ehdokasta, joista valita. Positiivinen ongelma.

Ruuhkavuosinakin voi kaivata seurakuntaa

Olen kirjoittanut ennenkin siitä, että oman viiteryhmän löytäminen seurakunnasta ei ole aivan yksinkertaista. Viimeksi kirjoitin aiheesta helmikuussa. Aihe pulpahti taas pintaan, kun luin Marikan kommentin Perheen arjessa -blogissa olleeseen sinänsä erittäin sympaatttiseen tekstiin. Marikan pointti oli - tai niin minä sen tulkitsin - että seurakunnan läsnäolo perhekerhona ei riitä, vaan jotenkin voisi olla läsnä myös niille perheenäideille ja isille (ja arvattavasti mielellään lapsille myös), jotka ovat menneet elämässä perhekerhoajasta eteenpäin.

Aluksi on sanottava, että tykkään tuosta Perheen arjessa -blogista. Kuitenkin olen jo jonkin aikaa ollut pikkuruisen turhautunut siitä, että siellä, kuten myös oman seurakuntani perhetyössä ja vaikkapa seurakuntayhtymän Pienelle parasta -viestinnässä, perhe tuntuu olevan aina tai lähes aina pienten lasten perhe. Omassa seurakunnassani on kaksi ihanaa perhekerhoa, päiväkerhoja ja perheiden tapahtumia, joissa kohderyhmänä ovat ensisijaisesti kotona pienten lasten kanssa olevat vanhemmat lapsineen. Työntekijät tekevät työtään ammattitaidolla ja antaumuksella ja varmasti onnistuvat siinä.

Iltapäiväkerholaisten vanhemmat kutsutaan toki kerhon kevätjuhlaan, perhemessuja on yleensä kahdesti vuodessa ja lisäksi jouluaattona perheille suunnattu hartaus. Näissäkin tuntuu ensisijaisena kohderyhmänä olevan nimenomaan varsin pienet lapset - tai ainakin omani tuntuvat kasvaneen niistä jotenkin ohi. (Lapset pitkästyvät perhemessussa pahemmin kuin tavallisessa sunnuntain jumalanpalveluksessa!) Mitään säännöllistä toimintaa, jolla tavoitettaisiin koululaisperheitä, siis nimenomaan perheitä, ei ole - satunnaisesti joku joskus saattaa jotakin yritellä, mutta enpä nyt edes muista koska viimeksi. Eikä varhaisnuorten toimintaakaan järin paljon ole, joten IP-kerhoiän ohittaneita alakoululaisia ei kirkolla juuri pyöri. Seuraava vakiintunut etappi on rippikoulu, ja tokaluokkalaisesta on kyllä aika pitkä matka rippikouluikään.

Marika kirjoitti kommentissaan paljon minunkin tuntojani: aikanaan perhekerho oli luonteva yhteys seurakuntaan. Lyhyessä hartaudessa ruokittiin sekä äidin että lasten hengellisiä tarpeita ja yhteisöllistäkin oli. Nelikymppisenä, työssäkäyvänä, väsyneenä ja kiireisenä hengellisiä tarpeita edelleen on mutta viiteryhmän löytäminen on vaikeaa.

Onko perhetyössä mitään sijaa perheille, joiden lapset eivät ole taaperoita tai edes päiväkerholaisia? Tarvitseeko sellaisia perheitä tavoittaa perheinä?

No. Ei tietenkään välttämättä. Mutta tällaisena ruuhkavuosiäitinä sanoisin, että perheenä tavoittaminen saattaisi onnistua helpommin kuin jokaisen perheenjäsenen tavoittaminen yksilönä. Kuten joskus aikaisemminkin kirjoitin, ainakaan meidän perheessä oikeastaan kukaan ei kaipaa uusia harrastuksia, mutta hengellisiä tarpeita meillä kyllä on. Ei tarvitsisi olla koululaisperhekerhoa joka viikko, mutta kun olisi edes joskus, edes jotakin. Vaikka kerran vuodessa, mutta kunnolla.

En oikeastaan kirjoita siksi, että olisin huolissani omasta puolestani. Minullahan on viiteryhmiä seurakunnassa: olen entinen luottamushenkilö ja siksi monelle tuttu, olen hiljaisuuden ryhmän aktiivi, olen ehtoollisavustaja ja seurakunnan epävirallinen ympäristöasiantuntija. Seuraan seurakunnan toimintaa (yleensä) sen verran aktiivisesti, että löydän lapsillenikin sieltä parhaat palat. (Juuri kaksi isointa on ollut viikon seurakunnan päiväleirillä.) Omaa hengellistä yhteisöäni ovat lisäksi lukuisat papit, joihin olen jollakin merkillisellä tavalla tutustunut viimeisen viiden vuoden aikana - näistä parista on tullut peräti hyviä ystäviäni. Lisäksi minulla on tämä virtuaaliseurakunta ympärilläni - te, jotka tätäkin mahdollisesti luette ja ehkä jopa kommentoitte.

Tartuin tähän aiheeseen siksi, että arvelen, että minä ja Marika emme ole ainoita entisiä perhekerholaisia, jotka kaipaisivat jonkinlaista kädenojennusta seurakunnan suunnalta. Jos minullakin luottamushenkilö- ynnä muusta taustasta riippumatta on toisinaan olo, että seurakuntayhteys on hakusessa, miten mahtaa olla sellaisen ikätoverini, joka ei kuulu samalla tavalla kalustoon kuin minä?

Olen ryöpsäyttänyt tähän nyt pitkälti tajunnanvirtaa ja vähän jäsentymättömiä ajatuksia. En mielelläni valittaisi vaan tarjoaisin valmiiksi mietittyjä kehittämisehdotuksia. Niitä minulla ei kuitenkaan tällä kertaa ole. Miettisin niitä kyllä mielelläni. Mitä voisi seurakunta tarjota meille ruuhkavuotisille ja lapsillemme? Mikä olisi sellaista, joka houkuttelisi mukaan riittävän monta (ts. edes muutaman) alueen perheistä ja joka olisi realistista toteuttaa (huolimatta jatkuvasti pienenevistä resursseista)?

Pääsiäinen tuplamessulla

Aurinko paistoi ennen pääsiäistä ja paistaa ihanasti edelleen. Aurinkoinen oli tunnelmakin neljän päivän vapaalla.

Harmittelin ennalta, etten pääse kiirastorstaina iltamessuun yhden kurssin takia. Pääsiäisen kunniaksi pääsin kuitenkin kahdesti, niin, ettei moinen harmittelu juuri kannattanut. Olin ensin pääsiäisyön messussa neiti Kevään ja ritari Yrjänän kanssa, ja sitten yksikseni avustajana sunnuntain päiväjumalanpalveluksessa.

Jotakin salaperäistä ja hienoa siinä yömessussa on. Lapset tuntuvat olevan samaa mieltä. Ehdotin nimittäin varovasti, että sen voisi tänä vuonna jättää väliinkin - olinhan itse menossa aamulla avustamaan - mutta lapsilta tuli vastaukseksi tiukka EI. Yömessuun pitää päästä, ja valvoa puolille öin vaikka väkisin.

Kyllä kannatti. Kirkossa oli paljon väkeä, kirkkoherra ja kanttori hyvässä iskussa ja kaiken huipuksi nuoren aikuisen kaste keskellä messua. Huikean hieno kastejuhla, sanon vain! Yli sata henkeä kirkkosalissa tuohukset kädessä ja pääsiäismielellä. Vaikka kastettu ja kumminsa olivat aivan vieraita minulle, tunnustan nieleskeelleni muutaman kyyneleen kastetta seuratessani.

Aamulla kirkkoherra totesi, että hänen puolestaan voisi pääsiäisyön messussa joka vuosi toimittaa yhden kasteen, jos vain noita aikuisia kastettavia löytyisi... Messun kaavaan kuuluu muutenkin kasteen muistaminen, ja siksikin kaste sopi siihen hyvin luontevasti.

Kymmenen messuun avustamaan ehtiminen vaati hiukan ponnisteluja, kun kellojakin käänneltiin juuri sinä yönä. Oli kuitenkin mukava päästä sinnekin. Avustamisessa on oma hienoutensa, ja niin on myös pääsiäissunnuntain pääjumalanpalveluksessa. Virret, musiikki, tunnelma, ihmiset. Jos paastonaika menikin ilman yhtään ehdittyä ehtoollista, korvasin puutteen käymällä puolen vuorokauden sisällä kahdesti. Kirkkokahveillekin osui mukava tuttava, jota en ollut pitkään aikaan tavannut.

Lyhyesti, ihmisen kannattaa käydä kirkossa.

Onnellista pääsiäisviikon jatkoa sinullekin!

Seurakunta, missä olet?

Mikä oikein on seurakunta ja miten siihen kuulutaan, paitsi asumalla, pysymällä rekistereissä ja maksamalla veroa?

Silloin, kun istuin Punaisen puukirkon nimeä kantavan seurakunnan seurakuntaneuvostossa, tuntui minusta, että tunsin paljon seurakuntalaisia. Ensinnäkin, tunsin tietysti kaikki työntekijät. Toiseksi, tunsin luottamustehtäväni kautta seurakuntaneuvoston jäsenet ja lisäksi koko joukko muita seurakunnan aktiiveja tunsi minut. En silloinkaan ollut varsinaisesti ahkera messussa kävijä, mutta yritin pitää osallistumisvälit kohtuullisen pituisena ja lisäksi koin tärkeäksi, että käyn edes silloin tällöin kuuntelemassa jokaisen seurakunnan papin saarnaa.

Viime sunnuntaina olin Pellavatukan ja ritari Yrjänän kanssa avustamassa perhemessussa tiilikirkolla. Kirkonpenkistä löytyi runsaasti tuttuja kasvoja - eteläpuolen IP-kerholaiset olivat perheineen paikalla - ja paikalla olivat ne seurakunnan työntekijät, jotka ovat minulle kaikkein tutuimpia. Jotenkin siinä kirkkokahveilla rupatellessa oivalsin, miten tuttuuden ja yhteenkuulumisen tunne on luiskahtanut minulta, jos nyt ei aivan ulottumattomiin, niin ainakin kauemmas. Tajusin nimittäin, miten kauan oli edellisestä kerrasta, kun messussa oli ollut paljon tuttuja. (Joulukirkkoa ei lasketa.)

Yhteisöllisyyden kokemus taitaa ainakin kaupungissa olla yllättävän helppo hukata. Itselleni siihen vaikuttaa mm. harventunut messuunosallistumistahti. Ns. ruuhkavuodet vaativat veronsa ja, vaikka mieli tekisi lähteä messuun, lähteminen jää usein tapahtumatta. Siihen ei ole mitään yhtä syytä vaan paljon eri sattumuksia: lasten koripallo-ottelut, migreeni, perheen yhteinen ulkoileminen, partiotapahtumat, kyläileminen, lastenkutsut, mökkimatkat. Tai sitten ei vain jaksa.

Tuttuja kasvoja on kadonnut kirkon penkistä. Jotkut ovat muuttaneet, jotkut kadonneet ties minne, ja pari ihanaa iäkkäämpää tuttavaa lähti viime vuonna Taivaalliseen seurakuntaan. Nyt kaksi vuotta toiminut uusi, isompi seurakunta on myös sekoittanut kuvioita jonkin verran. Varmaan vaikuttaa myös se, että vähistä messukäynneistäni osa suuntautuu nykyisin seurakunnan toiselle kirkolle. Niin, ja tänä vuonna perheessä ei ole yhtään IP-kerholaistakaan.

Ehtoollisavustajana toimiminen on tavallaan seurakuntayhteyttä vahvistavaa, ja tavallaan sitten ei. Tulen eri aikaan kirkolle kuin muu kirkkokansa, istun eri paikassa kuin muu kirkkokansa ja lisäksi päälläni on taatusti erottuva alba. Lisäksi vierastan sitä, että joskus minulta tullaan messun jälkeen kysymään asioita, joita en tiedä, koska jotkut tulkitsevat minut  papiksi tai muuksi seurakunnan työntekijäksi. Minähän en tiedä mitään, varsinkaan nykyisin, kun en enää ole luottamushenkilökään...

Myönteisenä kehityksenä mainittakoon kuitenkin hiljaisuuden ryhmä, joka on pieni mutta sinnikäs ja epäilemättä yhteenkuuluvuutta vahvistava. Vaikka ryhmässä ei puhutakaan yhtään mitään. ;-)