lauantai 8. kesäkuuta 2013

Ruuhkavuosinakin voi kaivata seurakuntaa

Olen kirjoittanut ennenkin siitä, että oman viiteryhmän löytäminen seurakunnasta ei ole aivan yksinkertaista. Viimeksi kirjoitin aiheesta helmikuussa. Aihe pulpahti taas pintaan, kun luin Marikan kommentin Perheen arjessa -blogissa olleeseen sinänsä erittäin sympaatttiseen tekstiin. Marikan pointti oli - tai niin minä sen tulkitsin - että seurakunnan läsnäolo perhekerhona ei riitä, vaan jotenkin voisi olla läsnä myös niille perheenäideille ja isille (ja arvattavasti mielellään lapsille myös), jotka ovat menneet elämässä perhekerhoajasta eteenpäin.

Aluksi on sanottava, että tykkään tuosta Perheen arjessa -blogista. Kuitenkin olen jo jonkin aikaa ollut pikkuruisen turhautunut siitä, että siellä, kuten myös oman seurakuntani perhetyössä ja vaikkapa seurakuntayhtymän Pienelle parasta -viestinnässä, perhe tuntuu olevan aina tai lähes aina pienten lasten perhe. Omassa seurakunnassani on kaksi ihanaa perhekerhoa, päiväkerhoja ja perheiden tapahtumia, joissa kohderyhmänä ovat ensisijaisesti kotona pienten lasten kanssa olevat vanhemmat lapsineen. Työntekijät tekevät työtään ammattitaidolla ja antaumuksella ja varmasti onnistuvat siinä.

Iltapäiväkerholaisten vanhemmat kutsutaan toki kerhon kevätjuhlaan, perhemessuja on yleensä kahdesti vuodessa ja lisäksi jouluaattona perheille suunnattu hartaus. Näissäkin tuntuu ensisijaisena kohderyhmänä olevan nimenomaan varsin pienet lapset - tai ainakin omani tuntuvat kasvaneen niistä jotenkin ohi. (Lapset pitkästyvät perhemessussa pahemmin kuin tavallisessa sunnuntain jumalanpalveluksessa!) Mitään säännöllistä toimintaa, jolla tavoitettaisiin koululaisperheitä, siis nimenomaan perheitä, ei ole - satunnaisesti joku joskus saattaa jotakin yritellä, mutta enpä nyt edes muista koska viimeksi. Eikä varhaisnuorten toimintaakaan järin paljon ole, joten IP-kerhoiän ohittaneita alakoululaisia ei kirkolla juuri pyöri. Seuraava vakiintunut etappi on rippikoulu, ja tokaluokkalaisesta on kyllä aika pitkä matka rippikouluikään.

Marika kirjoitti kommentissaan paljon minunkin tuntojani: aikanaan perhekerho oli luonteva yhteys seurakuntaan. Lyhyessä hartaudessa ruokittiin sekä äidin että lasten hengellisiä tarpeita ja yhteisöllistäkin oli. Nelikymppisenä, työssäkäyvänä, väsyneenä ja kiireisenä hengellisiä tarpeita edelleen on mutta viiteryhmän löytäminen on vaikeaa.

Onko perhetyössä mitään sijaa perheille, joiden lapset eivät ole taaperoita tai edes päiväkerholaisia? Tarvitseeko sellaisia perheitä tavoittaa perheinä?

No. Ei tietenkään välttämättä. Mutta tällaisena ruuhkavuosiäitinä sanoisin, että perheenä tavoittaminen saattaisi onnistua helpommin kuin jokaisen perheenjäsenen tavoittaminen yksilönä. Kuten joskus aikaisemminkin kirjoitin, ainakaan meidän perheessä oikeastaan kukaan ei kaipaa uusia harrastuksia, mutta hengellisiä tarpeita meillä kyllä on. Ei tarvitsisi olla koululaisperhekerhoa joka viikko, mutta kun olisi edes joskus, edes jotakin. Vaikka kerran vuodessa, mutta kunnolla.

En oikeastaan kirjoita siksi, että olisin huolissani omasta puolestani. Minullahan on viiteryhmiä seurakunnassa: olen entinen luottamushenkilö ja siksi monelle tuttu, olen hiljaisuuden ryhmän aktiivi, olen ehtoollisavustaja ja seurakunnan epävirallinen ympäristöasiantuntija. Seuraan seurakunnan toimintaa (yleensä) sen verran aktiivisesti, että löydän lapsillenikin sieltä parhaat palat. (Juuri kaksi isointa on ollut viikon seurakunnan päiväleirillä.) Omaa hengellistä yhteisöäni ovat lisäksi lukuisat papit, joihin olen jollakin merkillisellä tavalla tutustunut viimeisen viiden vuoden aikana - näistä parista on tullut peräti hyviä ystäviäni. Lisäksi minulla on tämä virtuaaliseurakunta ympärilläni - te, jotka tätäkin mahdollisesti luette ja ehkä jopa kommentoitte.

Tartuin tähän aiheeseen siksi, että arvelen, että minä ja Marika emme ole ainoita entisiä perhekerholaisia, jotka kaipaisivat jonkinlaista kädenojennusta seurakunnan suunnalta. Jos minullakin luottamushenkilö- ynnä muusta taustasta riippumatta on toisinaan olo, että seurakuntayhteys on hakusessa, miten mahtaa olla sellaisen ikätoverini, joka ei kuulu samalla tavalla kalustoon kuin minä?

Olen ryöpsäyttänyt tähän nyt pitkälti tajunnanvirtaa ja vähän jäsentymättömiä ajatuksia. En mielelläni valittaisi vaan tarjoaisin valmiiksi mietittyjä kehittämisehdotuksia. Niitä minulla ei kuitenkaan tällä kertaa ole. Miettisin niitä kyllä mielelläni. Mitä voisi seurakunta tarjota meille ruuhkavuotisille ja lapsillemme? Mikä olisi sellaista, joka houkuttelisi mukaan riittävän monta (ts. edes muutaman) alueen perheistä ja joka olisi realistista toteuttaa (huolimatta jatkuvasti pienenevistä resursseista)?

5 kommenttia:

  1. Pakkohan tähän on kommentoida, kun mainitset minut niin moneen kertaan :)

    Meidän omassa seurakunnassamme on perhetyötä tehty hyvin, pitkäjänteisesti ja poikkialaisesti. Lastenohjaaja ja nuoriso-ohjaajat näkyvät ja kuuluvat, yhdessä ja erikseen. Varkkareille on toimintaa ja haaviin kalastellaan apuisosia (vanhimmainen kävi juuri koko kevään mittaisen apuohjaajakurssin, ts. kävi pelaamassa bilistä kirkolla)
    Ja meilläkin on perhemessuja ja monenlaisia perhetapahtumia.

    Sanalla "perhe" ihan liian monessa paikassa, myös muualla kuin seurakunnassa, ymmärretään leikki-ikäisten lasten perhe. Alakouluikäiset jäävät kovin helposti monessa paikassa vähän paitsioon.
    Mutta tämä on erillisen pohdinnan aihe.
    (pääsiäismessun pyhäkoulussa väritettiin värityskuvia - ihan kiva - mutta ei aivan viidesluokkalaisen juttu)

    Se, mitä itse eniten seurakunnalta kaipaan, olisi se oma viiteryhmä. Nelikymppisten, kiireisten ja hikisten oma porukka. Jonkun vähän "hartaamaan" (oiva sana; kähvelletty joltain lapsukaiseltani perhekerhovuosilta) meitä, tarjoamaan sellaisen muutaman minuutin pysähdyksen. Usko pois, olen yrittänyt etsiä!

    Mutta kun seurakunnan "nuorten aikuisten" Raamis on toiminut yli 25 v, ja mukana on "paljon alusta asti mukana olleita" (heidän oman mainoksensa mukaan), niin hitusen mietityttää, että minkä ikäisiä he mahtavat olla?
    Naisia kaivollamme - hekin jo lähempänä kolmatta ikää, tai sitten selkeästi nuorempia. Ihania iltoja silti, keitaita arjessa kun sinne ehtii.

    Tietovisaryhmä? Luulimme menevämme vähän semmoiseen pubivisatyyppiseen juttuun, mutta päädyimme mummokerhoon: tietokilpailukysymyksiä vuoden 1984 visailuvihkosta (ihan totta!) - onneksi lapset kieltäytyivät lähtemästä, pettymys olisi ollut ihan liian suuri.

    Sunnuntai-messu - on väki sielläkin vähän tuttavaksi tullutta, mutta ei aivan omaa ikäluokkaa sielläkään. Mukavia toki, ja ravintoa sielulle - toki sitäkin!

    Ihmettelen: missä on se minun porukkani? Sellainen vähän työlääntyneiden, sanannälkäisten nelikymppisten ryhmä? Jotakin sellaista, johon voisi osallistua perheenä, tai sitten vain itsekseen, tai puolison kanssa?

    Naapurikunnissa järjestetään naisverkoston iltamia, satunnaisesti ehdin niihin, ja ne ovat paitsi suosittuja, myös juuri sitä mitä kaipaan.
    EIkö isoissa kaupunkiseurakunnissa ole tarvetta naisverkostoille?
    Missä me olemme - me ruuhkavuosiäidit? Alakoululaisperheet?
    Eikö meissä olisi juuri se potentiaali, johon tämän päivän kirkon pitäisi tarrautua kaksin käsin?


    VastaaPoista
  2. Hei Marika, kiitos pitkasta kommentista. Kerkesin tassa jo tyomatkalle ja netin kaytossa on teknisia haasteita. Palaan viela aiheeseen mutta voi menna muutama paiva. t. Flora

    VastaaPoista
  3. EN muista, oliko sinulla täällä se systeemi, että tarkistat tulleet kommentit ennen julkaisua. Varmuuden vuoksi eilinen kommenttini uudestaan:

    "Taas omia hyvä kokemuksiani. (Huonoistakin olisi tietysti oppimista, mutta ihan nyt ei tullut tältä alueelta mieleen.)
    Joissain seurakunnissa teimme lähetyksen perhepäivän leirikeskuksessa. Se näytti vetävän kaikenikäisiä perheitä, varmaan sopivasta mainostuksesta johtuen, myös joitain mummo-pappaikäisiä joukossa.
    Ryhmissä oltiin perheittäin tai tuttavaperheittäin/kavereittain. Rasteina/toimintapisteinä oli mm muunneltuja rippisrasteja, etiopialaisten pallojen tekoa muoveista ja matonkuteista, erimaalaisten tavaroiden yhdistämistä maahan - pyrimme saamaan ainakin seurakunnan nimikkokohteista - seurakunnan miehet auttoivat tekemään perheittäin linnunpönttöjä (laudat oli sahattu jo määrämittaisiksi ja alusta tehtiin oikeaoppisesti avattavaksi - joskus opeteltiin joku laulu -jossain jopa laulu tehtiin itse, etnosoittimia käytettiin... lähetyskäsky oli eri kielillä/kirjoituksilla ja samalla luetettiin fraktuuralla Agricolan käännös jne. JOskus taisi olla jotain etnistä ruokaa ja sen valmistusta. Tilanne lopetettiin yhteenvedolla ja siihen sopivalla hartaudella.
    Muistan näitä, koska jos joku lehti oli paikalla, juttu päivästä oli joskus etusivullakin...
    Sinulle tekisi mieli ehdottaa seurakunnan luontoleiriperhepäivän ideointia.

    VastaaPoista
  4. Nyt vain lyhyesti, mutta kovasti komppailen ajatuksiasi. Minulle on esim. mysteeri että omassa työseurakunnassani perhemessuja ei saada aikaiseksi muuten kuin varhaiskasvatuksen voimin. Ne ovat aivan loistavasti toteutettuja mutta ovat juuri pikkulapsiperheille. Minulle on opetettu, että 7-11 vuoden iässä lapset ovat kasvussaan sellaisessa kohtaa että sen, mitä he silloin oppivat esim. oikeasta ja väärästä, he muistavat loppuelämänsä, myös läpi murrosiän vaikka silloin he sen kaiken kyseenalaistaisivatkin. Tuo varkkari-ikä on hurjan tärkeä vaihe.

    VastaaPoista
  5. Kiitos paljon kommenteistanne, mm ja Aija! Olen ollut kesän aikana aivan hyydyksissä blogin suhteen, mutta olen kommentit kyllä lukenut ja niistä kovasti ilahtunut. Mm:n esimerkit ovat erinomaisia! Aija, meillä on tuo sama pulma. Luulen, että tiedän siihen ainakin yhden syynkin - henkilökunnan vaihtuvuus varkkari-ikäisten toiminnassa estää pitkäjänteistä toiminnan kehittämistä. Mutta miten ihmisiä ei ole saatu pysymään varkkatoiminnassa? Johtuuko se osittain siitä, että seurakunta ei isoissa linjauksissaan ole panostanut juuri tähän vaan varhaiskasvatus ja rippikoulutyö on katsottu tärkeämmiksi? Näin saattaa olla - mitä en itsekään tainnut tajuta silloin, kun vielä olin luottamushenkilö.

    VastaaPoista