Saako ateistin puolesta rukoilla?

Olen tällä viikolla ollut jälleen lähimmäisenä. En ole voinut varsinaisesti tehdä mitään apua tarvitsevalle läheiselleni, ollut vain ja kuunnellut sekä lausunut muutaman kannustavan sanasen sinne tänne.

Läheiselläni on elämässä tilanne, joka on vaikea mutta tuskin mahdoton. Huolen aiheita on kyllä paljon. Suurin vaikeus on kuitenkin oman pään sisällä: että uskaltaisi uskoa itseensä ja tulevaisuuteen. Että uskaltaisi luottaa elämään. Olen itse ollut hieman samantapaisessa tilanteessa ja muistan, miten selvisin siitä.

Rukoilin.

Läheiseni ei usko Jumalaan. Hänellä ei ole uskontoa. Siksi, vaikka mieli on hetkittäin tehnyt lohduttaa ja kertoa, miten itse joskus pääsin vaikeasta vaiheesta eteenpäin rukoilemalla, en ole rohjennut. Epäilen, että se vain haittaisi hänen luottamustaan minuun eikä olisi avuksi kenellekään.

Sellaisen ihmisen puolesta, jolla on edes heikko kytkös johonkin uskontoon, on minusta helpompi rukoilla kuin selkeän ateistin. Jotenkin tuntuu, että en kunnioita rukoukseen uskomattoman ihmisen vakaumusta, jos rukoilen hänen puolestaan. Toisaalta, voiko häntä vahingoittaa asia, jota hän itse pitää hölynpölynä?

Sanotaan, että Jumala ei tarvitse rukouksiamme, vaan ainoastaan ihminen tarvitsee rukousta. Jos ajattelee niin, voiko toisen puolesta rukoilemisella ylipäätään olla mitään merkitystä? Onko merkitys joka tapauksessa vain minulle itselleni?

En osaa vastata. Ehkä minun ei tarvitsekaan. Usko ei pohjimmiltaan kuitenkaan ole loogista päättelyä vaan melko lailla sokeaa luottamusta. Ja siltä pohjalta päädyin tällaiseen ajatukseen:

Jos kertoisin opettavaiseen ja ikään kuin itseäni sillä ylentävään tapaan uskonnottomalle läheiselleni, että rukoilen tai aion rukoilla hänen puolestaan - tekisin asiasta jonkinlaisen rukoilemisshown siis - tekisin väärin. Silloin en kunnioittaisi hänen vakaumustaan. Jos taas rukoilen hänen puolestaan spontaanisti, häntä kohtaan tuntemastani huolesta lähtöisin, se on vilpitöntä, oikein ja sopivaa. Vaikka hän ei siihen uskokaan.

Ja itse asiassa, kristittynä rukous on minussa joka tapauksessa. Jos ajatellaan, että rukous voi olla vain yksinkertainen huokaus, olen rukoillut läheiseni puolesta useampia kertoja kuin itsekään tiedän.

Saksituja mielipiteitä uskosta ja uskonnollisista auktoriteeteista

Jaakko Heinimäki kirjoittaa osuvasti tämän päivän Hesarissa otsikolla Suomalaisten usko uskonnollisiin auktoriteetteihin on mennyttä.

Piispa Kaarlo Kalliala puolestaan sivuaa samaa aihepiiriä eilisessä Turun sanomien kolumnissa.

Kannattaa vilkaista!

Rohkeat mummot

Istun tässä tutkimusaineistoni eli peruskoulun uskonnon oppikirjojen äärellä. Eeden-sarjan kirjassa kuvaillaan uskonnonvapauden yhteydessä Neuvostoliittoa ja uskonnon asemaa siellä:

Kirkoissa kävivät pääasiassa vanhat mummot. Vanhempi väki ei kuitenkaan 1980-luvulla ollut samaa kuin kuusikymmentä vuotta aikaisemmin. (Eeden 7-9, s. 266.)

Muutama vuosi sitten joulun alla pohdiskelin sitä, miten suhtautuisin, jos joulu kiellettäisiin. Arvelin, etten uskaltaisi uhmata kieltoja. Nyt jäin miettimään, miksi juuri mummot uskalsivat Neuvostoliitossa?

Ehkä mummot olivat riittävän vanhoja ja viisaita näkemään kieltojen yli ja ohi. Ehkä mummot eivät enää pelänneet seuraamuksia. Tai toimivat pelosta huolimatta. Ehkä mummot osasivat olla epäitsekkäitä ja välittivät muista. Lapsen kastamisessa salaa on kysymys sekä hiljaisesta protestista että suuresta rakkauden teosta.

Mummot ovat rohkeita.

Tutkijan uskosta

Joitakin viikkoja sitten väitöskirjaohjaajani kysyi minulta suoraan, millainen vakaumus minulla on. Mihin uskon tai en usko? Vastasin lyhyesti olevani kristitty - enkä halunnut keskustella asiasta enempää. Suorastaan hämmästyin sitä nihkeyttä, mitä tunsin tuota kysymystä kohtaan tässä yhteydessä.

Olisihan minun pitänyt tietää, että kysymys on tulossa. Minähän tutkin muutaman muun oppiaineen ohella uskonnon ja elämänkatsomustiedon ympäristöopetusta. Lisäksi kysymys tuli sellaisen henkilön suusta, jonka tapoihin opettajana kuuluu kertoa omista sitoumuksistaan ja suhtautumisistaan varsin avoimesti. Olen tiennyt jo 19 vuotta esimerkiksi sen, ettei hän kuuluu kirkkoon.

Ja siinähän varmaan onkin selitys sille, miksi olen nihkeä kertomaan vakaumuksestani: jaamme ohjaajani kanssa saman maaperän monessa asiassa mutta emme tässä. Vaikka ohjaajani, aiempi opettajani on aina suhtautunut kunnioittavasti erilaisiin vakaumuksiin ja ylipäätään ihmisiin, perustutkintoajoiltani muista epämiellyttävän tunteen, kun kristinuskosta irtisanoutuneet opiskelutoverini kritisoivat uskontoani. Eivät minulle henkilökohtaisesti - eivät he varmaan edes tienneet epämääräisestä ja piilotellusta vakaumuksestani - vaan yleisesti. Lauseet olivat  monimutkaisia ja vilisivät hienoja sanoja, mutta keskeinen viesti oli minun korvissani jotakin tämän tyyppistä: Kirkko on paha. Uskovaiset ovat tyhmiä. Objektiivista ja avarakatseista ajattelua? Enkä minä uskaltanut asettaa itseäni ristituleen vastaamalla keskusteluun mitenkään.

Onneksi ihmisen ei tarvitse pysyä ikuisesti 20-vuotiaana...

Olen ollut viime viikot erittäin hyvällä laadullisen tutkimuksen kurssilla. Muiden asioiden lomassa olemme keskustelleet autoetnografiasta laadullisen tutkimuksen menetelmänä. Kurssin opettaja peräänkuulutti sitä, että tutkijan tulee kertoa omista taustoistaan, perusolettamuksistaan ja vakaumuksellisista asioistaan tutkimusraportissa. Esimerkiksi juuri vahva uskonnollinen vakaumus on asia, joka pitää käsitellä tieteellisessä tekstissä auki: olen tätä, se vaikuttaa ajatteluuni ja mielenkiinnon kohteisiini näin mutta tekstiini voi luottaa, koska otan tämän huomioon ja analyysissani teen näin ja näin.

Yksinkertaista? Mietin, olenko koskaan, siis koskaan lukenut tieteellistä artikkelia, jossa kirjoittaja olisi ilmaissut oman uskonnollisen vakaumuksensa. Ei tule mieleen. Väitöskirjoissa usein kertoillaan omista taustoista enemmän, etenkin ns. tutkivien opettajien tapauksissa. En silti muista niissä puhutun uskonnosta. Voi olla, että olen lukenut vähän ja huonosti. Luulen kuitenkin, että vakaumukselliset kannanotot ovat aika harvinaisia tieteellisissä teksteissä.

Mietin, miten oma vakaumukseni vaikuttaa tutkimukseni luotettavuuteen. Laadullisessa tutkimuksessa lähdetään yleensä siitä, että objektiivinen ei voi olla mutta ollakseen luotettava tutkimuksessa pitää noudattaa reiluuden periaatetta: erilaisten aineistosta nousevien äänten tulee päästä kuuluviin. Vaikka minulla on tietynlainen kanta aihepiiriin, uskon pystyväni tarkastelemaan aineistoani monipuolisesti - tekemään luotettavaa tutkimusta. Tämä lienee asia, joka kannattaa kirjoittaa auki ainakin itseä varten - jo pelkästään siksi, että se askarruttaa ja liittyy tutkimuksen aiheeseen.

Vaan miten vaikuttaa uskottavuuteeni tutkijana se, jos kerron kristillisestä vakaumuksestani tai jos en kerro? Sitä sietää vielä miettiä.

Äidin uskontunnustus

Minun piti kirjoittaa tänään peruskoulun uudesta tuntijaosta ja uskonnon/elämänkatsomustiedon tuntien vähentämisestä. Ilta meni kuitenkin hysterian partaalla olevan pikkutytön nukuttamisessa. Jääköön tuntijakouudistus jonnekin hamaan tulevaisuuteen.



Pellavatukka oli hyvällä tuulella ja halusi jutella. Juttelimme iltapuuhissa monenlaista mutta, kun olisi pitänyt sammuttaa valot ja ruveta nukkumaan, tyttöä alkoikin pelottaa.



- Äiti mä en tahdo että sä menet pois. Äiti mua niin kovasti pelottaa olla yksin.



Yritin rauhoitella, lauloin Suojelusenkelin, juttelin ja rukoilin ääneen iltarukouksenkin. Välillä tyttö jo rauhoittui mutta, kun olin lähdössä ulos huoneesta, hätä iski taas. Muistelin hänelle sitä, mitä olin itse tehnyt pienenä tyttönä silloin, kun pelotti: rukoillut iltarukouksen. Sanoin myös, että uskoin suojelusenkelin vartioivan hänenkin untaan. Pellavatukka huokaisi syvään, harkitsi asiaa ja antoi sitten tulla:



- Äiti, uskotko sä ihan oikeasti, että enkeleitä on olemassa?



- Kyllä mä uskon.



- Uskotko sä myös ihan oikeesti että Taivaan Isä on olemassa?



- Kyllä mä uskon sen ihan varmasti.



- Äiti, uskotko sä ihan kaikkiin kirkon juttuihin?



Tähän kysymykseen en osannut vastata suoraan, "suunnilleen" oli täsmällisintä, mitä pystyin vastaamaan. Mitä ovat "kaikki kirkon jutut"?



Melkein kuusivuotiaan kysymykset ovat suoria ja rehellisiä - ja melko ehdottomia. Hänellä on kiihkeä tarve saada vastauksia. Huomaan, että äidin uskontunnustus lapselle on paljon tiukempi paikka kuin uskontunnustuksen lateleminen ulkoa messussa.



Pellavatukka oli tällä kertaa vastauksiini tyytyväinen ja kertoi myös oman kantansa:



- Äiti, mäkin uskon, että Taivaan Isä on olemassa. Mutta joskus mä kyllä olen sitä mieltä, että enkelit ei kovin paljon auta. On parempi, että näkyvät ihmiset auttaa. Niin kuin sä, äiti.



Nyt neitonen on jo unten mailla - isän ja äidin sängyssä. Sallittakoon sellainen toisinaan isolle pienelle tytölle.