Joitakin viikkoja sitten väitöskirjaohjaajani kysyi minulta suoraan, millainen vakaumus minulla on. Mihin uskon tai en usko? Vastasin lyhyesti olevani kristitty - enkä halunnut keskustella asiasta enempää. Suorastaan hämmästyin sitä nihkeyttä, mitä tunsin tuota kysymystä kohtaan tässä yhteydessä.
Olisihan minun pitänyt tietää, että kysymys on tulossa. Minähän tutkin muutaman muun oppiaineen ohella uskonnon ja elämänkatsomustiedon ympäristöopetusta. Lisäksi kysymys tuli sellaisen henkilön suusta, jonka tapoihin opettajana kuuluu kertoa omista sitoumuksistaan ja suhtautumisistaan varsin avoimesti. Olen tiennyt jo 19 vuotta esimerkiksi sen, ettei hän kuuluu kirkkoon.
Ja siinähän varmaan onkin selitys sille, miksi olen nihkeä kertomaan vakaumuksestani: jaamme ohjaajani kanssa saman maaperän monessa asiassa mutta emme tässä. Vaikka ohjaajani, aiempi opettajani on aina suhtautunut kunnioittavasti erilaisiin vakaumuksiin ja ylipäätään ihmisiin, perustutkintoajoiltani muista epämiellyttävän tunteen, kun kristinuskosta irtisanoutuneet opiskelutoverini kritisoivat uskontoani. Eivät minulle henkilökohtaisesti - eivät he varmaan edes tienneet epämääräisestä ja piilotellusta vakaumuksestani - vaan yleisesti. Lauseet olivat monimutkaisia ja vilisivät hienoja sanoja, mutta keskeinen viesti oli minun korvissani jotakin tämän tyyppistä: Kirkko on paha. Uskovaiset ovat tyhmiä. Objektiivista ja avarakatseista ajattelua? Enkä minä uskaltanut asettaa itseäni ristituleen vastaamalla keskusteluun mitenkään.
Onneksi ihmisen ei tarvitse pysyä ikuisesti 20-vuotiaana...
Olen ollut viime viikot erittäin hyvällä laadullisen tutkimuksen kurssilla. Muiden asioiden lomassa olemme keskustelleet autoetnografiasta laadullisen tutkimuksen menetelmänä. Kurssin opettaja peräänkuulutti sitä, että tutkijan tulee kertoa omista taustoistaan, perusolettamuksistaan ja vakaumuksellisista asioistaan tutkimusraportissa. Esimerkiksi juuri vahva uskonnollinen vakaumus on asia, joka pitää käsitellä tieteellisessä tekstissä auki: olen tätä, se vaikuttaa ajatteluuni ja mielenkiinnon kohteisiini näin mutta tekstiini voi luottaa, koska otan tämän huomioon ja analyysissani teen näin ja näin.
Yksinkertaista? Mietin, olenko koskaan, siis koskaan lukenut tieteellistä artikkelia, jossa kirjoittaja olisi ilmaissut oman uskonnollisen vakaumuksensa. Ei tule mieleen. Väitöskirjoissa usein kertoillaan omista taustoista enemmän, etenkin ns. tutkivien opettajien tapauksissa. En silti muista niissä puhutun uskonnosta. Voi olla, että olen lukenut vähän ja huonosti. Luulen kuitenkin, että vakaumukselliset kannanotot ovat aika harvinaisia tieteellisissä teksteissä.
Mietin, miten oma vakaumukseni vaikuttaa tutkimukseni luotettavuuteen. Laadullisessa tutkimuksessa lähdetään yleensä siitä, että objektiivinen ei voi olla mutta ollakseen luotettava tutkimuksessa pitää noudattaa reiluuden periaatetta: erilaisten aineistosta nousevien äänten tulee päästä kuuluviin. Vaikka minulla on tietynlainen kanta aihepiiriin, uskon pystyväni tarkastelemaan aineistoani monipuolisesti - tekemään luotettavaa tutkimusta. Tämä lienee asia, joka kannattaa kirjoittaa auki ainakin itseä varten - jo pelkästään siksi, että se askarruttaa ja liittyy tutkimuksen aiheeseen.
Vaan miten vaikuttaa uskottavuuteeni tutkijana se, jos kerron kristillisestä vakaumuksestani tai jos en kerro? Sitä sietää vielä miettiä.
Ymmärrän hyvin pohdintasi. Tuli myös mieleen, mahtaisiko lukijoiden/yleisen mielipiteen kanta olla erilainen, jos tutkija kertoo olevansa muslimi tai buddhalainen kuin jos hän kertoo olevansa vakaumuksellinen kristitty. Onko suhtautuminen kunnioittavampaa vieraampaa traditiota kuin kristinuskoa kohtaan?
VastaaPoistaKannattaa varmaan myös tarkkaan miettiä sanamuotoja, kuinka vakaumuksensa ilmaisee.
Maisakaisa, kansainvälisessä lehdessä ei sitten edes tiedä, mikä on lukijalle sitä tuttua ja mikä vierasta. Ja sanamuodot - niitä totisesti sietää miettiä. Juuri eräs tuttu jatko-opiskelija kirjoitti autobiografiaansa, että on kokenut kuulumisen uskonnolliseen/vakaumukselliseen vähemmistöön, paljastamatta kuitenkaan mihin. Hän katsoi, että kokemus on tärkeä mutta vähemmistön nimi yksityisasia.
VastaaPoistaEilen tuolla samalla kurssilla ulkomainen opettaja väitti, ettei hänen käsityksensä mukaan uskossa oleva ihminen voi kyseenalaistaa uskoaan! Tottahan varmasti on uskontoja, joissa kyseenalaistamiseen suhtaudutaan nihkeästi, mutta kyllä se minusta aika karkea yleistäminen oli... Heitin vasta-argumentiksi Helsingin piispan Irja Askolan, joka on julkisestikin kertonut menneistä epäilyistään. Itsekseni mietin, että varmaan monet vaikuttavimmat hengelliset tekstit ovat syntyneet sellaisen henkilön kynästä, joka on joutunut kyseenalaistamaan uskoaan.