Omistamisen iloa

Minulla on uusi Raamattu. Se on punainen ja siinä on kyyhkynen kannessa. Olen ollut siitä kovasti tohkeissani viime päivät.

Sain Raamatun joululahjaksi seurakunnalta. Luottamushenkilöitä muistetaan joskus onnistuneilla ja joskus vähemmän onnistuneilla lahjoilla - tämä oli minun kohdallani oikein onnistunut. Ei niin, että meiltä olisi Raamattuja varsinaisesti puuttunut. Hyllystä löytyy jo kolme kappaletta nykyistä käännöstä, yksi vanhan käännöksen kappale sekä ripariaikainen pokkari Uusi testamentti nykysuomeksi. Tämä uusi kirja on kuitenkin mieluinen. Ensinnäkin, siinä ovat mukana nuo salaperäiset apokryfikirjat. Toiseksi, se on jotenkin omempi kuin nuo muut, vaikka virallisesti nekin ovat vähintään puoliksi minun.

Yhteen vanhoista Raamatuistani liittyy ikäviä muistoja eikä sitä siksi ole mukava lukea. Se nyt vain on tuossa hyllyssä. Kaksi muuta ovat vihkiraamattuja (kyllä, meillä on niitä kaksi, vaikka meidät on vihitty vain kerran) ja niihin esineinä liittyy hyviä, rakkaita muistoja mutta myös jonkinlainen korvaamattomuuden tunne (mikä on sikäli hassua, että niitä tosiaan ON kaksi). Entäs, jos se suttaantuu, entäs jos mehulasi kaatuu päälle lukiessa tai sivu repeää?

Olin siis jo muutenkin harkinnut uuden "arkiraamatun" ostamista ja nyt sain sellaisen. Uusi punainen kirja ei ole kovin arkinen mutta kuitenkin riittävän arkinen luettavaksi. Joululahjaromaanit ovat odotelleet pinossa, että malttaisin tarttua niihinkin joskus - vähäiset lukemiseen käytetyt hetket ovat melkein kokonaan kuluneet uuden Raamattuni parissa. Kaipa uudesta punaisesta kirjasta iloitseminen on ihan sallittu huvi?

Onnellista joulua!

Meillä tuoksuu piparilta ja piimäkakulta. Se ja tämä ja tuo on vielä hiukan kesken, mutta vaikuttaa jo siltä, että joulu tulee tänäkin vuonna. Huomenna meille säntää puoli sukua, mutta Jeesuksen oikeaa synttäriä saamme viettää sitten ihan vain oman perheen kesken.

Kävimme äsken saunassa ja keskustelimme siitä, ketkä haluavat lähteä kirkkoon huomenna alkuiltapäivästä. Kaikki halusivat. Ritari Yrjänä tosin totesi, että äidin ainakin pitää lähteä kirkkoon, koska äiti KUULUU siihen. Kirkkoon siis. Mikä hämmästys ja riemu syntyikään, kun Yrjänä sai tietää tään: meidän perheessä kaikki kuuluvat kirkkoon.  Kuusivuotiaankin kanssa voi näemmä keskustella siitä, olisivatko henkilö- vai paikallisseurakunnat parempi juttu. Siihenkin nimittäin pääsimme, ja lopputulos oli, että hän kuuluu mieluiten meidän omaan punaiseen kirkkoon. Hyvä niin.

Ihanteellinen joulu voi olla hauska, iloinen, riemukas tai rauhallinen. Toivotan sinulle lukijani, kanssaetsijäni, juuri sellaista joulua kuin sinulle parhaiten sopii! Palaan taas pohdintoihini pyhien jälkeen ja toivon, että pohdit jälleen kanssani. 

Joululauluja

Pidän monista joululauluista. Suosikkeihini kuuluvat mm. Rauhaa, vain rauhaa, Varpunen jouluaamuna, En etsi valtaa loistoa, Ilouutinen ja lasten muskarista tuttu Joulu on tullut. Enkeli taivaan ei ehkä kuulu niihin, jotka tulevat mieleen omana suosikkina, mutta kyllä viime sunnuntain Kauneimmat joululaulut -tilaisuudessa sen laulaminen taas nosti jotakin pintaan hyvin syvältä.

Eilen kuulin radiosta Leevi & the Leavingsin Joulukertomuksen, joka ehdottomasti myös on joululaulu koskettavimmasta päästä. Tämä on se laulu, jossa vanheneva pariskunta istuu hiljakseen jouluiltaa ilman juhlia, ilman koristeita, kun tytär saapuu yllätten lapsi kainalossa. Jos laulu ei ole sinulle tuttu, voit käydä kuuntelemassa sen vaikkapa täältä.

Jäin vielä miettimään keskusteluani virolaisen kollegan kanssa - ja tätä: Jonkin verran kristillisen perinteen ymmärrystä tarvitaan, jotta tuotakaan laulua pystyy kunnolla ymmärtämään.

 

Joulu saapuu jokaiselle

Koska satuin käyttämään pari postausta sitten otsikossa lainausta Jukka Salmisen sanoittamasta ja säveltämästä laulusta Joulu saapuu jokaiselle, alkoi hakukoneitten kautta välittömästi tulla visiittejä tänne blogiini - arvatenkin sanoja etsimään. Niitä ei täältä ole löytynyt, mutta tässäpä joululahja laulun etsijälle!

Joulu saapuu jokaiselle

Piparin tuoksua, tonttujen juoksua,

siinäkö joulu on?

Kiirettä, huisketta, salaisuuskuisketta,

siinäkö joulu on?

Joulu saapuu jokaiselle,

lapselle ja aikuiselle.

Sydämiimme joulun lahja seimen luona annetaan.

Tähti ja kuusi, lyhtykin uusi,

siinäkö joulu on?

Lapsenko juhlaa, paljon kun tuhlaa,

siinäkö joulu on?

Joulu saapuu jokaiselle,

lapselle ja aikuiselle.

Sydämiimme joulun lahja seimen luona annetaan.

Säveltänyt ja sanoittanut siis Jukka Salminen. Sanat ja nuotit löytyvät mm. tämänvuotisesta Kauneimmat joululaulut -vihkosesta. Sellaista voi varmaan tiedustella vaikkapa lähimmästä kirkosta.  Iloisia säveliä sinulle!

Jos joulu kiellettäisiin

Työkaverini E. on syntyjään virolainen. Juttelin hänen kanssaan lounaspöydässä joulusuunnitelmista. E. totesi, ettei hänellä ole lapsuuden joulumuistoja, koska hänen lapsuutensa Virossa joulu oli kielletty. Samaan hengenvetoon hän kertoi, että kielto tuntuu jälkikäteen kummalliselta, mutta kieltämättä se tepsi: hän ei myöhemminkään ole erityisemmin oppinut välittämään joulusta.

Joulu on vain muutama ylimääräinen vapaapäivä ja syy juhlia vähän. "Jumalajutut" eivät E:tä kiinnosta.

Jäin miettimään, miten itse suhtautuisin, jos joulu ja uskonto kiellettäisiin? Olisiko minusta välittämään perinteitä eteenpäin salaa, omassa perhepiirissä? Olisiko minusta puolustamaan omaa uskoani? Pelkään, että ei. Ehkä kastaisin lapsenlapsen salaa, kuten monet virolaismummotkin menneinä vuosina tekivät, mutta siihen se helposti jäisi. Olisin osa sitä suurta massaa, joka ei uskaltaisi uhmata kieltoja.

Olen kiitollinen siitä, että minulla on ensi viikolla vapaus viettää joulua juuri niin kuin haluan.

Piparin tuoksua, tonttujen juoksua - siinäkö joulu on?

Eilen oli Pellavatukan päiväkotiryhmän joulujuhla. Oikeammin joulutapahtuma, jossa kukin perhe sai kulkea omaan tahtiinsa ja käydä läpi neljä pientä toimintapistettä.

Henkilökunta oli nähnyt kovasti vaivaa. Pisteet olivat mukavia ja talvista joulutunnelmaa oli lavastettu sisätiloihin oikein urakalla. Tonttuja ja metsän eläimiä kurkisteli sieltä täältä. Oli joulun tuoksuja, askartelua, joulujumppaa, tonttulauluja. Seimiasetelmaa, enkeleitä tai muitakaan kristillisiä viitteitä ei kuitenkaan ollut edes sivuroolissa.

Kaipasin niitä. Mietin, pitäisikö henkilökunnalle jotenkin sanoa asiasta, mutta en osannut sitä tehdä. Tänään lapset - ne kirkkoon kuuluvat - ovat olleet seurakunnan järjestämässä lasten joulukirkossa. En voisi väittää, että kristillinen joulu olisi kokonaan sivuutettu. En myöskään osaa paheksua tonttuseikkailua - mukavahan sellainen on. Kuitenkin joulun perimmäisen sanoman sivuuttaminen juhlassa jättää surumielisen olon. Näin nimittäin kävi myös viime vuonna. Tätäkö se jatkossa aina on?

Partiolaisten puurojuhlassa maanantaina oli jouluevankeliumi murrosikäisten tyttöjen esittämänä nukketeatterina. Se esitettiin omatekoisilla nukeilla melkoisen hihityksen säestämänä. Esitettiin kuitenkin - eikä hihitys haitannut tunnelmaa. Iloisesta tarinastahan siinä on kyse. Vielä on edessä esikoulun ja koulun joulujuhlat. Odotan mielenkiinnolla, pääsenkö näkemään toista versiota jouluevankeliumista tänä vuonna.

Lapsen uskosta

Kirkko ja kaupunki on mielenkiintoinen lehti. Tämänpäiväisessä lehdessä oli jälleen artikkeli, joka haastoi ainakin minut ajattelemaan. Otsikkona oli "Lapsi painii uskon kanssa", joka kertoo aiheen vaikkakaan ei mielestäni johtopäätöksiä - artikkelissa haastatellut viisaat naiset nimittäin tuumaavat, että uskosta keskustelemisen pitäisi lapsen kanssa olla luontevaa, ei "painimista".

Toimittaja Kaisa Raittila on haastatellut pastori Anita Ahtiaista Seurakuntien Lapsityön Keskuksesta. Ahtiainen väittää, ettei Raamatussa tai kristillisessä uskossa ole mitään vaikeaa. Tämä kyllä saa minut hiukan köhimään - omissa silmissäni molemmissa on hyvin paljon vaikeaa. Pointti on kuitenkin mielenkiintoinen: kun kontakti kristillisyyteen on ohentunut, kuvitellaan, että Jumalaan uskominen on jotakin vaikeaa.

Minulle ympäristökasvattajana tätä ajatusta on helpoin ymmärtää vertaamalla uskonnosta vieraantumista luonnosta vieraantumiseen. Kun luonto ei ole arjessa läsnä, eikä oman toimeentulon, elämän, hyvinvoinnin näe tulevan luonnosta, se voi muuttua etäiseksi "luonnottomaksi" elementiksi, johon ei oikein osaa suhtautua. Näinköhän olisi myös Jumalan laita?

Ahtiaisen pohdiskelu lapsen uskon kehittymisestä vie mielenkiintoisille reiteille. Hänen mukaansa lapsi tarvitsee aluksi kartan uskontoon, ja ajan kuluessa kartta sitten käy tarpeettomaksi. Olen yrittänyt ymmärtää, mikä se kartta voisi olla, enkä ole aivan varma. Neuvosta vahvistaa lapsen pyhän tajua sen sijaan pidän kovastikin.

Toinen Raittilan haastateltava on viiden lapsen äiti Heli Pruuki. Heli puhuu artikkelissa nimenomaan äidin näkökulmasta, mutta on itsekin teologi. Tunnen Helin henkilökohtaisesti, ja olen vakuuttunut, että nämä sanat hän on sanonut sekä järjellä että sydämellä:

Haluaisin kasvattaa lapseni niin, ettei heidän tarvitsisi kasvaa ulos siitä, mihin he lapsena ovat uskoneet. Liian yksinkertaistettu ei enää aikuiselle kelpaa. Jos Jumala on lapselle partasuu ja enkeli aina suojelee, todellisuus pakottaa luopumaan moisesta uskosta.

Näin minäkin haluaisin lapseni kasvattaa. Siihen on kuitenkin matkaa, että meidän perheessä puhuttaisiin Jumalasta arkisesti kuin ruoasta.  Tiedä häntä, josko koskaan kasvamme moiseen.

Viikkolehden artikkeli on toki vain viikkolehden artikkeli, mutta ihan mukavan pohdintatuokion sain tästä jutusta tänään!

EDIT 30.12.: Kas kun en heti hoksannut, artikkelihan on myös netissä. Jos haluat sen lukea, se löytyy täältä.

Lahjoja

Meillä oli tänään seurakuntaneuvoston vuoden viimeinen kokous. Asialistalla oli tavallisia asioita, mukavia asioita ja yksi ikävä asia. Päätöksiä tehtiin kaikesta. Kokouksen lopuksi juteltiin mukavia ja jaettiin lahjoja. Minäkin sain lahjan, tai oikeastaan kaksi.

Ensimmäinen lahja on paketissa ja vaikuttaa kirjalta. Se on melko lailla Raamatun paksuinen ja painoinen. Kuulemani mukaan minulla on jo sellainen mutta tässä uudessa kappaleessa on jotakin uutta (ja samalla hyvin vanhaa) mukana. Jokainen voi tästä itse arvailla, mitä paketissa mahtaa olla.

Toinen lahja oli yhteinen eikä sitä voinut paketoida. Kun kokous saatiin päätökseen, ovelle kolkutti nuori viiksekäs nainen ja kysyi, saiko tulla laulamaan. Myönteisen vastauksen saatuaan Herännäisnuorten kuoron tiernapojat astuivat sisälle ja esittivät osansa vallan mainiosti. Erinomainen lahja - ja ilahdutti kovasti sen juuri kokouksessa käsitellyn ikävän asian jälkeen.

Minä pidän tiernapojista. Olen joskus itsekin ollut tiernatyttönä, partiolaisten joulujuhlassa ainakin. Tosin olen aina hiukan ihmetellyt tarinan juonta - sehän ei oikein johda tai pääty mihinkään. Se ei kuitenkaan haittaa esityksestä nauttimista. Suosikkitiernapoikani on aina ollut Murjaanien kuningas. En oikein tiedä miksi, ehkä olen aina pitänyt kilteistä, joita kiusataan.

Näin vuoden lopulla luottamustehtävä ei tunnukaan niin huonolta jutulta. Kyllähän siitä riesaa on, kun arki on lapsiperheessä muutenkin niin kiireistä. Toisaalta seurakuntaneuvostossa istuminen on antanut mielenkiintoisen näköalapaikan seurakunnan toimintaan. Tiedän siitä hurjasti enemmän kuin, jos en olisi jo kolmea vuotta neuvostossa istunut. Ja kuka tietää, ehkä ne olisivat tehneet siellä huonompia päätöksiä ilman minua... Niinkin voi olla.

Hoosiannasta vielä

Joskus nuorena aikuisena en käynyt messussa juuri koskaan. Silloin saattoi vierähtää useampi vuosi ilman yhtäkään Hoosiannaa. Ensimmäisen lapsen syntymä nosti uskonkysymysten pohdiskelun minulle jälleen pinnalle. Adventin aikaan Neiti Kevään ihan pienenä ollessa liittyy tällainen vahva kokemus:

Seurakunnan perhekerhossa laulettiin adventtilauluja Lasten virsikirjasta. Muistan, että Tiellä ken vaeltaa soi päässä pitkään perhekerhon jälkeen. Kanttori oli mukana kerhossa ja antoi parastaan pianolla. Lopuksi laulettiin Hoosianna. Sitä oli niin hienoa laulaa, että minulta taitavat loppua sanat kesken. Joudutte vain luottamaan vakuutteluihini. Silloin päätin, että  en enää vapaaehtoisesti päästä käsistäni adventtia laulamatta Hoosiannaa. Vahva on laulun mahti.

Kiitetty olkoon Hän!

Ensimmäisen adventin aamu valkeni hitaasti ja harmaasti mutta valkeni kuitenkin. Lasten ensimmäinen kysymys aamulla oli: saako nyt avata ensimmäisen luukun? Kyllä saa.

Aamutoimien jälkeen totesin katraalleni äidin lähtevän tänä aamuna kirkkoon. Kun kysyin, onko halukkaita mukaan lähtijöitä, kaksi ilmoitti heti lähtevänsä ja kolmaskin hetken harkinnan jälkeen. Mies jäi kotiin torkkumaan.

Ulkona oli ehkä harmaata mutta kirkossa oli valoisaa. Siellä oli myös paljon väkeä - päädyimme parvelle, joka sekin oli melkein täynnä. Neiti Kevät ja Ritari Yrjänä käyttäytyivät moitteettomasti. Neiti Kevät seurasi virsikirjasta tarkasti messun kulkua. Eskarilainen Ritari Yrjänä etsi virsiä, joissa on kolme samaa numeroa (numeroa 666 ei ollut vaikka 777 löytyi). Hän myös onnistui tavaamaan sanan "evankeliumi" ja laski alttarilta kuusi kynttilää.

Pellavatukka sen sijaan rupesi hiukan levottomaksi, kun parvelta ei nähnyt alas ja muutenkin tilaisuus oli kovin toisenlainen kuin tutummat lasten kirkkohetket. Suurimman osan messua istuimmekin portailla, joilta oli loistava näköala koko kirkkosaliin. Levottomuus ei onneksi muuttunut meteliksi vaan ainoastaan liikehdinnäksi ja lukuisiksi äidin tukkaan nyherretyiksi sykeröiksi.

Kolmevuotiaan piehtaroiminen sylissä ja kirkon lattialla kieltämättä häiritsee keskittymistä messuun. Esimerkiksi toinen lukukappale hujahti kokonaan ohi korvien. Minulla ei ole aavistustakaan, mitä siinä luettiin, kuka luki, tai luettiinko ollenkaan. Saarnasta kuulin osan. Toisaalta, lapsen kanssa kirkossa käydessä tavoittaa jotakin, mitä muulloin ei tavoita. Se on yhteinen kokemus, hiljainen seikkailu.

Isä meidän kuulosti komealta täyden kirkkosalillisen lausumana. Ja Hoosianna - se on hyvä biisi.

Valoisaa ja lämmintä adventin aikaa Sinulle lukijani!

Heikkona voimakas

Olen ollut varsin väsynyt viime päivinä. Tuntuu, että toden teolla sairasteluväsymys hyökkäsi kimppuuni vasta, kun lapset rupesivat paranemaan flunssastaan, influenssasta - mikä pöpö se nyt lieneekään ollut.

Syksy on ollut kiireinen. Töitä on ollut liikaa ja muutenkin töissä on välillä hankalaa. Organisaatio muuttui, oma asema muuttui, yllättäviä projekteja on putkahtanut sieltä täältä, läheisimmän työtoverin kanssa ei aina ole helppo tulla toimeen. Väsymys on ollut tuttu juttu pitkin syksyä. Onnistumisen ja vahvuuden elämykset ovat olleet harvassa.

Raamatussa olen jumittunut toiseen korinttilaiskirjeeseen. Muuten en ehkä pitänyt sitä yhtä mielenkiintoisena kuin ensimmäinen oli, mutta 12. luku sisälsi arvoituksen, jota en ole pystynyt ratkaisemaan:

Siksi iloitsen heikkoudesta, loukkauksista, vaikeuksista, vainoista ja ahdingoista, joihin joudun Kristuksen tähden. Juuri heikkona olen voimakas.

(12:10)

Väsyneet aivoni eivät ole suostuneet ymmärtämään, miten heikkona voi olla voimakas. Miten heikkoudella voi kerskailla? Pidänhän minä heikkoutta, haavoittuvuutta, epätäydellisyyttä ihmisyyteen kuuluvina ja niiden tunnustamista myönteisenä piirteenä. En kuitenkaan näe, miten ne tekisivät ihmisestä voimakkaan.

Onko tämä vain joku Paavalin oma juttu? Voitaisko me muutkin olla heikkoina voimakkaita?

Tuota jälkimmäistä lausetta olen pyöritellyt kuin mantraa. Viikon, kaksi se on kulkenut mukana. Juuri heikkona olen voimakas. Juuri heikkona olen voimakas. Juuri heikkona olen voimakas. Juuri heikkona olen voimakas.

Yksi enkeli, kiitos!

Tänne meille tarvittaisiin yksi suojelusenkeli visiitille. Kukaan ei ole juuri nyt putoamassa portaissa mutta yksi lapsi on viidettä päivää kuumeessa ja yksi äiti eksyksissä sen kanssa, mitä kyseiselle kuumetaudille voisi tehdä.

Se samainen äiti kävi lapsen kanssa tänään lääkärissä. Lapsella oli hengityssuojain suun ja nenän edessä. Lääkäri rauhoitteli äitiä ja kehotti antamaan kuumelääkettä ja tulemaan takaisin, jos kuume ei muutaman päivän kuluessa laske tai jos lapsi kovasti väsähtää.

Entä, kun kuumelääke ei pure kuumeeseen? Entä, jos lapsi oli jo aamulla lääkärissä käydessä äitinsä mielestä varsin väsähtänyt? Miten väsähtäneeksi pitää tulla? Äiti ei halua olla hysteerinen eikä kuormittaa muutenkin kuormittuneita terveyshenkilöitä turhan takia. Hän ei kuitenkaan tiedä, mikä on hysteriaa ja mikä turhaa kuormittamista. Kaupungin ohjeiden mukaan influenssaa sairastava lapsi pitää viedä heti lääkäriin, jos tällä on hengitysvaikeuksia tai iho on sinertävä tai harmaa. Äiti ei ole halukas odottamaan siihen asti, että lapsesta tulee sinertävänharmaa. Sen sijaan hän on ihmeissään siitä, miten lääkärikäynniltä voi onnistua pääsemään näin vähäisillä eväillä pois.

Mitähän tässä nyt tekisi. Jos vaikka antaisi juotavaa ja lukisi Uppo-Nallea ääneen. Ja mittaisi kuumeen ties kuinka monennen kerran tänään, ja etsisi sitten jonkin hysteerisille äideille tarkoitun puhelinnumeron, johon voisi soittaa. Sellainen varmaan on. Ehkä.

Enkeli olisi nyt tervetullut vieras. Jos ei laskemaan kuumetta, ainakin tuomaan vähän mielenrauhaa. Mistähän sellaisen saisi.

Luterilaisuuden puolustus

Luettuani Terhi Paanasen pienen raamattuoppaan intouduin lainaamaan kirjastosta myös Jaakko Heinimäen ja Jari Jolkkosen kirjoittaman kirjan Luterilaisuuden ABC - Synkkä ja harmaa sanakirja. Kirja taisi olla tänä syksynä ehdolla vuoden kristilliseksi kirjaksi.

Kuten nimestä jo saattaa arvata, kirja ei ole synkkä eikä harmaa. Sen sijaan se on sirpaleinen, kepeän terävä  yritys korjata luterilaisuuden mainetta tylsänä ja harmaana uskontona. Sirpaleinen, koska se tosiaan on sanakirja, hakuteos. Kepeän terävä - no, lue itse.

Sanakirjoja ei yleensä lueta alusta loppuun, mutta tämän minä luin. Hakuteokseksi se ei ole  laaja, vain sellaiset parisataa sivua, ja kullekin aiheelle on uhrattu arviolta 3-6 sivua. Aluksi lukemista kiusasi tuo sanakirjamuoto - oli aika hassua lukea ensin Katarina von Borasta ja hypätä sitten suoraan diakoniaan. Tällaiselle kiireiselle perheenäidille lyhyet luvut olivat kuitenkin antoisia. Luvun tai jopa kaksi ennätti varmasti lukea kerralla loppuun. Nyt, kun olen kahlannut koko teoksen läpi, osaan myös arvostaa sanakirjamuotoa. Sieltähän löytää etsimänsä asiat helposti! Kääntöpuolena on todettava, että pienissä kirjoissa ei koskaan ole kaikkea sitä tietoa, mikä kiinnostaisi. Monia hakusanoja jäin kaipaamaan, ja jotkin luvut olisivat voineet olla perusteellisempia.

Herrojen kirjoittajien keskeinen viesti tosiaan oli, ettei luterilaisuus ole synkkää vaan jotain ihan muuta: maanläheistä, elämänmyönteistä, iloistakin. Kirja ottaa vahvasti kantaa luterilaisuuden puolesta: luterilaiset eivät ole työnarkomaaneja tai suhtaudu seksuaalisuuteen kielteisesti, luterilaisuuden naiskuva on varsin tasa-arvoinen, luterilaiset ymmärtävät diakonian arvon. Ennen muuta: luterilainen uskoo pelastukseen yksin armosta. 

Huomaan, että kirjan luettuani olen ruvennut tarkkailemaan maailmaa luterilaisten silmälasien läpi - näkemään suomalaisesssa yhteiskunnassa piirteitä, joita en ennen ole tunnistanut luterilaisiksi. Mielenkiintoista!

Kirkon keittiössä

Perjantai-ilta hujahti kirkon keittiössä perunoita ja porkkanoita kuoriessa. Huomenna on partiolaisten myyjäiset ja noista kuorimistani ja pilkkomistani asioista ynnä muutamista muista aineksista tulee sinne makoisa keitto. Aamulla pitäisi yhdeksäksi ennättää keittoa keittelemään.

Punaisen puukirkon keittiö on mukava paikka. Ei se ole keittiöksi mitenkään erikoinen, mutta siellä on kiva laittaa ruokaa. Ison keittoannoksen valmisteluun liittyy oma kutkutuksensa: tehdään talkoilla, tehdään isoa, tehdään yhteistä. Oma jännityksensä liittyy toki myös siihen, miten keitto onnistuu... Mitä sitten tehdään, jos tuloksena on kymmeniä litroja epäonnistunutta soppaa? Toistaiseksi niin ei onneksi ole käynyt.

Kaikki lapseni olivat mukana talkoopuuhissa, vaikka meillä toistaiseksi on perheessä vasta yksi alaikäinen partiolainen. Neiti Kevät osallistuikin täysiverisen partiolaisen oikeudella pöytien järjestelyihin ynnä muihin - ainakin vähän. Ritari Yrjänä ajelutti pikkuautoja eteisessä ja kolmevuotias Pellavatukka katseli lumoutuneena, kuinka ongintapistettä järjestettiin aamua varten valmiiksi. Välillä molemmat kiipeilivät pikkuisen portaissa - salaa, koska oikeastaan portaisiin ei saanut mennä.

Laskeskelin tässä, että olen itse ollut ensimmäisen kerran puukirkolla myyjäispöydän takana partiohuivi kaulassa 26 vuotta sitten. Ihan joka vuosi en ole ollut mukana, mutta 20 kertaa on luullakseni mennyt rikki.

Kirkon keittiössä tai seurakuntasalissa kauhanvarressa seistessä pääsee näkemään hiukkasen yhteisöllisyyttä. Hei, täällä kaupungissakin on kylä! Keittiön kautta saa myös toisenlaisen tuntuman itse kirkkorakennukseen. Tekemällä, puuhaamalla, osallistumalla siitä tulee tuttu. Oma. Rakas paikka.

Vähentävätkö keittiöpuuhat ja myyjäisten häly kirkon pyhyyttä? Muistan, että äitini joskus valitti, että kirkkosali, jossa vietetään partiolaisten puurojuhlia, ei oikein tunnu oikealta kirkolta. Minä en kuitenkaan koe niin. Pikemminkin rakennuksen tuttuus lisää pyhyyden kokemusta.

Huokaus kelpaa

Syksyn kiireisten, raskaittenkin viikkojen keskellä olen ehtinyt ajatella vain vähän. Pieninä suvantotuokioina olen kuitenkin usein päätynyt toteamaan, että olen muuttunut pikkuhiljaa. Tämä uskonkysymysten pyörittely muuttaa ihmistä.

En tiedä, onko kaikki muutos hyvästä, mutta tämä muutos ainakin tuntuu oikealta: rukoileminen on muuttunut helpommaksi. Ikäänkuin jokin pääni sisäinen este olisi nostettu pois ja olisin palannut siihen, minkä hetken verran osasin lapsena: Jumalalle voi tarvittaessa jutella. Tärkeä ja lohdullinen oli oivallus, että rukous voi olla lyhyt, lähes mitätön, ja silti se on rukous. Se kelpaa.

 

Ateistin saappaat

Olen ajatellut Italian koulujen krusifikseja. Tämän illan uutisissa puolestaan aktiivinen vapaa-ajattelija päivitteli itsepäisiä vaasalaispäiväkoteja, joissa rohjetaan lukea ruokarukous ja laulaa "Jumalan kämmenellä". Vapaa-ajattelijan mielestä sellainen ei ole sopivaa.

Minun lasteni päiväkodissa ei kenellekään lueta ruokarukousta mutta seurakunnan järjestämiin lasten kirkkohetkiin osallistutaan.  Joulujuhlassa saattaa olla jouluevankeliumi tai sitten ei. Toivoisin, että olisi. Aina, joka joulu. Olen kyllä iloinen siitä, että lapseni pääsevät käymään kirkossa kerran kuussa.

Jouluevankeliumi ja "Enkeli taivaan" edustavat jonkinlaista kristillistä minimitasoa. Monesta tavasta voidaan tinkiä ihmisten älähtämättä, mutta niitä sentään ryhdytään puolustamaan. Opetushallituskin on sitä mieltä, ettei kaikista kristillisistä perinteistä tarvitse uskonnonvapauden nimissä luopua. Kaikkia sekään ei kuitenkaan tyydytä.

Olen yrittänyt asettua vapaa-ajattelijan saappaisiin ja ymmärtää, mistä tulee se valtava vastustus, suorastaan raivo, joka uskontoon hänen suunnaltaan kohdistuu. Mitä pahaa uskonto on tehnyt, miksi toisten uskonnollinen käyttäytyminen ärsyttää? Sitä on vaikea ymmärtää. Jos itse ei usko, miksi toisten uskonnolliset symbolit häiritsevät?

Ainakin puoleksi vakavissani alan uskoa, että syy on ihan oikeasti hajussa.

Kuoleman juhlapäivä

Huomenna on pyhäinpäivä, joka on minulle tärkeä pyhä. Itse asiassa minulla ei ole mitään valtavaa vainajien joukkoa muisteltavana, mutta niitä muutamaa, jotka muistan, haluan yleensä pyhäinpäivänä erityisesti muistella. Lapsuuden perheeni tapoihin ei kuulunut käydä haudalla juuri pyhäinpäivänä, vaan yleensä muulloin. Oman perheeni sen sijaan olen raahannut joka vuosi Hietaniemeen kynttilöitä sytyttämään.

Kynttilöiden syttyessä en kuitenkaan ajattele vain edesmennyttä tätiäni, isoäitiäni ja anoppiani, tai niitä menneitten sukupolvien sukulaisiani, joita en voi muistaa. Hautausmaan hämärässä loistavilla kynttilöillä on minulle muutakin kerrottavaa.

Pyhäinpäivän iltana kuolemasta tulee hetkeksi lempeä.

Minä nimittäin pelkään kuolemaa. Pelkään niin paljon, etten yleensä mielelläni ajattele sitä ja, jos vahingossa ajattelen, vaihdan nopeasti kanavaa.

Pyhäinpäivänä olen onnistunut tavoittamaan kokemuksen sukupolvien jatkumoon kuulumisesta. Lyhtyjen ja tummien puiden Hietaniemessä vainajat ovat vahvasti läsnä mutta eivät pelottavina kummituksina vaan rauhallisena tuntemuksena: Tässä olen, tuohon hiljaiseen seuraan olen joskus liittymässä, ja jälkeeni tulee muita. Ei tarvitse pelätä.

Se elämys on hyvä kokea kerran vuodessa.

*****

Näin tovi postaamisen jälkeen totesin, etten osannutkaan pukea sanoiksi sitä, mitä yritin. Kuolemassa ja kuolemisessa on niin paljon ikävää, synkkää ja pelottavaa, että koko ajatus kuolemisesta on vaikea. Omasta arjestani se on parhaillaan myös varsin kaukana, ja suorastaan epäterveellisen helppo sulkea pois. Joskus aivan nuorena naisena väitin nykyiselle miehelleni, joka ei silloin vielä ollut edes poikaystävä, etten suostuisi kuolemaan. Realistina hän vain nauroi minulle ja totesi, ettei minulla taida lopulta olla vaihtoehtoja.

Ei tietysti olekaan. Suostumustani ei tulla kysymään - mutta olisiko kuitenkin parempi, jos sen ajallani antaisin pyytämättä?

Pyhäinpäivänä yritän nähdä kuolemassa hyvää. Jospahan siellä kynttilän liekin lepatuksessa sittenkin pilkahtaisi rauha - ja armo.

Blogin väliarvio

Blogini täytti seitsemän kuukautta eilen. Jos se olisi vauva, se söisi jo kiinteitä. Minun piti kirjoittaa jonkinlainen välitilinpäätös jo puolen vuoden kohdalla, mutta kiireitten sun muitten takia se jäi tekemättä. Synttärien kunniaksi taidan vaihtaa uuden pohjan - toivoen sydämestäni, että se tällä kertaa toimii kaikilla selaimilla.

Blogia on ollut mukava pitää. Perustin sen pohtiakseni uskonkysymyksiä ja antaakseni potkua Raamatun läpilukuun. Pohtinut olen ja Raamattuakin lukenut, tosin en läpi - vielä.  

Perustin blogin melkein hetken mielijohteesta aikoen vain katsoa, miten käy. Jos totta puhutaan, olen ajoittain käyttänyt blogiin paljon enemmänkin aikaa ja energiaa kuin etukäteen kuvittelin. Arvelin, että ehkä kerran viikossa tai kahdessa joutaisin kirjoittamaan, mutta monelta viikolta näyttää olevan kolme, neljäkin merkintää. Se on ollut mukava yllätys itselleni, että melkoisen puuhakkaasta arjesta olen kuitenkin löytänyt hetkiä edes lyhyeen ajatusten talteen merkitsemiseen. Vaikka viime viikkoina aikaa on ollut niukalti ja hirmuinen kiire on painanut niskaa, arvelen ja toivon aikaa bloginpitoon taas löytyvän loppusyksystä.

Suurempi yllätys oli, että blogimaailma on sosiaalinen. Että oikeasti on ihmisiä, jotka vaivautuvat lukemaan mietteitäni ja jopa kommentoimaan niitä. Ja että samojen ihmisten blogit voivat kiinnostaa minua, vaikka kirjoittajan elämäntilanne ja blogin aihe olisivat (näennäisesti) varsin kaukana omistani. Se on ollut hienoa. Kiitos teille!

Olen tosiaan saanut potkua ajatteluun siitä, että olen kirjoittanut ajatuksia julki ja saanut niistä palautetta. Moneen otteeseen olen kuitenkin joutunut nöyrtymään sen edessä, että pohdinnat jäävät melko kepeiksi. En ehdi ajatella perinpohjin, en ehdi lukea taustoja - kirjoitan vain siitä, miltä tuntuu ja mitä vaikutelmia olen saanut. Suurimpana vaikeutena olen kokenut tämän: varmuuden hetkistä on paljon helpompi kirjoittaa kuin epäilyksen hetkistä. Sikäli siis välillä tuntuu, että blogiin pääsee lähinnä etsimisen toisen puolen asioita.

Onko jokin minussa muuttunut? Blogin nimi on "Uskoa etsimässä" ja edelleen se pitää siinä mielessä paikkaansa, että en voi väittää löytäneeni perille. Tämä ei tietenkään yllätä - sitäpaitsi paljon arvostamani mm vakuutti taannoin, että etsimistä on edessä elämässä vielä pitkään. Arvelen kuitenkin tulleeni hitusen viisaammaksi blogin ansiosta jo nyt.

*******

Jaahas, en vaihda uutta pohjaa ainakaan vielä. Vuodatus ei näytä suostuvan sitä juuri nyt tekemään. Uusi yritys joku toinen kerta!

Ongelma katosi yhtä äkkiä kuin ilmenikin. Nyt on uusi pohja, tällä kertaa faunaa floran sijaan.

Luonnon pyhyydestä vielä

Tänään muistin asian, jonka olen useaan otteeseen kuullut mutta aktiivimuististani unohtanut: Pyhä on kirkon yhteinen painopiste tulevina vuosina 2010-2012, ja Luomakunta on yksi pyhän teemoista. Pyhä-painopisteen jo olemassa olevissa materiaaleissa luomakunnan varjeleminen korostuu - mukana on mm. itselleni läheinen Nuorten Keskuksen Ekonisti-hanke.

Odotan mielenkiinnolla, mitä pyhästä saadaan irti.

Sitten vielä loppukaneetti asian vierestä: Luomakunta on tosi kaunis sana. Käytän sitä mielelläni.

Luonnon pyhyys - pyhän kokeminen luonnossa

Olen jälleen pyöritellyt mielessäni kysymyksiä liittyen luonnon pyhyyteen. Aihe, johon varmasti palaan vielä monta kertaa, pulpahti pinnalle toissaviikolla valtakunnallisilla Ympäristökasvatuspäivillä. Seminaarissa kuvataiteilija Sanni Seppo kertoi projektistaan Metsänhoidollisia toimenpiteitä sekä suomalaisesta metsämystiikasta. Sepon ja Ritva Kovalaisen lyhytelokuva Sateenkaaren pää oli niin voimakasta katsottavaa, etten varmasti ollut salissa ainoa, joka pyyhki salaa silmiään.

Elokuvassa Ilomantsin seudulla kasvaneet muistelivat lapsuutensa aikaisia laajoja metsiä ja kertoivat siitä, miltä tuntui nähdä metsän katoavan ympäriltä. Vaikka meillä Suomessa on edelleen paljon puita, koskematonta tai edes miltei koskematonta metsää on hyvin niukalti. En edes yritä kuvailla elokuvaa kattavasti - kunnioitetut lukijani joutuvat tyytymään vakuutteluihini, että koskettava se oli.

Kiinnostavaa oli, että Sepon mielenkiintoisen esityksen jälkeen luonnon pyhyys tuntui nousevan yhdeksi koko tapahtuman tärkeimmäksi teemaksi. Siitä keskusteltiin lounaspöydässä ja luullakseni työpajoissa myös. Itse olen pyöritellyt aihetta mielessäni kohta kaksi viikkoa haluten sanoa siitä jotakin ja saamatta kuitenkaan kunnon otetta siitä, mitä oikeastaan haluaisin sanoa.

Minä koen hyvin vahvasti olevani lähimpänä Jumalaa luonnossa. Panteistiksi en kuitenkaan ole rupeamassa, vaan olen kristitty - epävarma, uskossa heikko ja monelta osin tietämätön, mutta pesunkestävä kristitty yhtä kaikki. Kuitenkin, kun olen tätä luonnon pyhyys -teemaa heitellyt keskustelunaloitukseksi erilaisille sekalaisille seurueille, olen saanut aikaan lähinnä varautuneita hymyjä tai huulenheittoja uusvanhoista uskomuksista. Ajatukset luonnon pyhyydestä eivät tunnu sopivan järkevälle ihmiselle.

Palasin kesällä kehumani kirjan Pyhän kosketus luonnossa pariin. Pauliina Kainulaisen artikkeli Maan pyhyys ja metsämystiikka liikuu tällä samalla alueella. Kainulaisen ajatukset kieltämättä lohduttavat - en olekaan kummajainen näine ajatuksineni. Katsopa vaikka tätä:

Syvimmiltään metsä on kirkko - pyhä ja koskematon alue. Kristittynä katson, että täyteläisimmillään hengellisyys on silloin, kun Jumala Luojana ja Henkenä koskettaa ihmistä luonnon kauneudessa ja Jumala Kristuksen hahmossa koskettaa ihmistä ehtoollisen salaisuudessa. (S. 176-177)

Palaan jälleen miettimään, että tässä on jotakin tärkeää, jonka melkein tavoitan mutta en vielä aivan. Mietin, miten kasvaville lapsille ja nuorille voisi tarjota pyhyyden kokemuksia luonnossa. Tämä ei minun osaltani ole vielä loppuun käsitelty aihe.

Sampo Lappalainen ja kasteen taikavoima

Sampo Lappalainen on epäilemättä yksi Topeliuksen tunnetuimpia satuja. Se kertoo Lapin syrjäseuduilla asuvasta seitsemän-kahdeksanvuotiaasta pojannaskalista, jota ei ole vielä kastettu, koska vanhemmat eivät ole joutaneet lähtemään matkojen taakse papin luokse. Sampo osuu etäiselle Rastekais-vuorelle eläinten ja haltioiden auringonjuhlan aikaan ja suututtaa pahan vuorenkuninkaan. Hän pakenee vuorenkuningasta poron avulla pappilaan, mistä kuningas tulee häntä hakemaan vedoten siihen, ettei hän ole kristitty vaan kuuluu vuorenkuninkaalle. Pappi kastaa Sampon vikkelästi ja vuorenkuningas muuttuu kiukusta lumipyryksi. Kasteen mahti on suurempi kuin vuorenkuninkaan.

Olin aikeissa kirjoittaa kepeästi siitä, miten vanhoissa saduissa kristilliset elementit yhdistyvät usein taikauskoon. Sellaisiakin satuja varmasti on mutta, kun tutkailin Katekismukseni kasteesta kertovia sivuja, totesin, etten tässä voi moittia Topeliusta taikauskoisuudesta. Tuohan on satu, ja saduissa on satujen maailma vuorenkuninkaineen ja puhuvine eläimineen. Sadun keskeinen viesti on kuitenkin ihan oikea: Jumalan sanaan liitettynä kastevesi on pelastavaa vettä, ja kaste pesee ihmisen puhtaaksi kaikesta synnistä. (Tämä melkein suoraan Katekismuksesta.)

Ymmärränkö minä, miten kaste toimii ja mikä sen merkitys on? En täsmälleen. Ehkä sitä ei voikaan ymmärtää. Ihmettelen esimerkiksi sitä, voiko kasteesta sanoutua irti? Jos on kastettu, mutta ei usko? Kasteen arvo ei riipu meidän asenteestamme, sillä kaste ja usko ovat Jumalan teko meissä, toteaa Katekismus. Nöyränä myönnän, että tämäkin sakramentti, kuten ehtoollinen, on minulle suuri mysteeri.

Olen muistellut lasteni kastejuhlia. Ne ovat olleet tärkeitä, järisyttäviä hetkiä. En ehkä ymmärrä kasteen merkitystä läpikotaisin, mutta kunnioitan sitä. Itse asiassa oma uskoni kasteen "taikavoimaan" on niin vahva, että lasteni serkun kastamatta jättäminen tuntui kipeältä. Aivan kuin pieni ihminen jätettäisiin suojatta tähän kylmään maailmaan. Taikauskoa? Riippuu, keneltä kysytään.

Tähdet

Mistä johtuvat päivät, joina kaikki on pielessä? Päivät, joina ärtymys ja paha tuuli kuplivat sisällä aamusta alkaen ja saattavat kuohahtaa ilman näkyvää syytä? Päivät, joina itku väijyy lähellä ja tekopirteän facebook-statuksen kirjoittaminen on sula mahdottomuus? Päivät, joina ystävälliselle ihmiselle on helppo vastata tylysti eikä hyvissä asioissa näe mitään ilahduttavaa? Ehkä väsymyksestä, kiireestä, ehkä jostakin muusta - tuskin kuitenkaan siitä, että on noussut vuoteesta eri jalalla kuin yleensä.

Ulkona yö on kirkas ja kaunis. Hengitys höyryää. Kaupunkipihallakin näkyvät tähdet ja tumma taivas. Sieltä ne katsovat äksyilemättä - ovat vain.

Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä,

kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen

- mikä on ihminen!

Kuitenkin sinä häntä muistat.

Mikä on ihmislapsi!

Kuitenkin pidät hänestä huolen.

Ps. 8:4-5

eKr. - jKr. - Polkuja Raamattuun

Olen jo jonkin aikaa seurannut pastori Terhi Paanasen blogia, ja nyt keksin lainata kirjastosta hänen kirjoittamansa pienen Raamattu-oppaan. eKr. - jKr. – Polkuja Raamattuun mahtuu käsilaukkuun eikä sivuja ole kuin 152 - niinpä lukaisin sen työmatkalla lentokoneessa. Kirjaa olisi epäilemättä tarkoitus lukea yhdessä Raamatun kanssa, mutta kävi se näinkin.

Kirjan kirjoittajalla on tausta rippikoulupastorina, ja se näkyy kirjan sivuilla alusta loppuun. Lukijan ei odoteta tuntevan Raamattua oikeastaan ollenkaan. Tekstiä on helppo ja mukava lukea. Väliotsikoilla, tietolaatikoilla ynnä muilla tehokeinoilla nostetaan tärkeitä asioita esille, ja sekaan on siroteltu hauskoja pikkutietoja sekä oppimista edistäviä pohdintatehtäviä. Ristisanan jätin tekemättä mutta Paavalin teologisten sanojen testissä pärjäsin, kiitos äskettäin lukemieni Roomalaiskirjeen ja 1. korinttilaiskirjeen.

Pidin siitä, että kirjassa lähinnä kerrottiin taustoja ja Raamatun eri kirjojen merkityksiä myöhemmällä teologiselle ajattelulle. Tekstiä ei pureskeltu valmiiksi. Koska kirja on niin lyhyt, ei kovin perusteellisiin selityksiin olisi edes ollut mahdollisuutta. Muutamassa kohdassa törmäsin oikopolkuihin - johtopäätöksiin, joita ei kirjan eväillä pystynyt mielestäni tekemään. Toisaalla taas jäi langanpäitä roikkumaan auki. Arvelen, että molemmat saattavat olla tarkoituksellisia. Ne suorastaan komentavat lukijan tarttumaan Raamattuun ja ajattelemaan itse.

Kenelle kirja on tarkoitettu? Minulle itselleni se on vähän turhan helppo - sen verran paljon olen tuota paksua ohutlehtistä kirjaani jo tutkinut. Lisäksi olen akateemisuuteen taipuvainen, ja periaatteessa lukisin mielelläni tekstiä, jossa olisi edes silloin tällöin lähdeviitteet näkyvilllä. Totesin kuitenkin, että näinkin ohueen oppaaseen mahtui kasoittain taustatietoa, jonka olen joko unohtanut tai jota en ole koskaan tiennytkään. Kiireinen perheenäiti voi vain kiittää siitä, että jollakulla on taito paketoida keskeiset asiat helposti ja nopeasti löydettävään muotoon. Muutamankin kerran harmittelin lukiessani sitä, ettei vastaavaa teosta ollut ulottuvillani silloin, kun lukioikäisenä tällaisia asioita pohdiskelin.

Madoista kiitollisena

Yleensä olen sitä mieltä, että kaunis päivä syksyllä on kauniimpi kuin kaunis päivä minään muuna vuodenaikana. Yleensä kauniit päivät ovat syksyisin vähissä, ja auringonpaiste saa ruskan todella loistamaan. Tänä syksynä aurinkoisia päiviä on ollut paljon, mutta lämmin sää on vienyt osan niiden syksyisyydestä.

Tänään kuitenkin iltalenkillä totesin, että ilmassa oli oikeaa syksyä. Paikoitellen ruskan värit alkavat olla kunnolla esillä, ja syksyn tuoksuja hiipii kaupunkimetsiinkin. Kun katselin muutamia jo maahan pudonneita lehtiä, mieleeni tuli muuan rukous, jonka ystäväni H. lähetti minulle vuosi tai puolitoista sitten. Näin se kuuluu:

Rukous kompostin äärellä

Jumala, me kiitämme sinua näistä sokeista maan työläisistä, bakteereista, madoista, sienistä ja hyönteisistä, näistä elämän mullan ahkerista tekijöistä.

Jumala, lähetä meidän terveiset näille maan työläisille. Kerro, että me ihmiset, jotka hetken elämme maan päällä, olemme riippuvaisia heidän työstään. Kerro, että päivittäin iloitsemme heidän työstään. Kerro, että olemme heidän sukulaisiaan.

Jumala siunatkoon teitä, te pienet kompostimme sisaret ja veljet, maanalaisen seurakunnan jäsenet. Olkoon ruokahalu ja terveys aina kanssanne. Aamen.

Martin Lönnebo

Jotenkin minuun vetoaa se, että joku on vaivautunut kirjoittamaan rukouksen, jossa kiitetään madoista. Sanotaan, että syksyllä luonto kuolee, vaikka todellisuudessa syksyinen maaperä kuhisee elämää. Maaperän hajottajaeliöt jatkavat puuhiaan niin metsässä kuin puutarhassa pakkasiin asti, ja keväällä kasveilla on käytössään uutta multaa. Kyllä, siitä voi olla kiitollinen.

Viikon oivallus

Tässä eräänä päivänä pohdiskelin taas ehkä sadannenensimmäisen kerran, pitäisikö Raamattua lukiessa olla jokin hakuteos koko ajan käsillä, tai pitäisikö netistä etsiä selityksiä teksteille. Toisaalta tuntuu, että pitäisi olla lisä- ja taustatietoa saatavilla, koska kysymyksiä kuitenkin herää ja moni asia jää oivaltamatta. Toisaalta arvelen, että osa lukukokemuksen oivalluksista jäisi saavuttamatta, jos käyttäisi apunaan jonkun toisen tekemää valmista tulkintaa.

Sitten oivalsin tämän: Minähän tulen lukemaan tämän kirjan vielä toiseen kertaan.

Oivallus rauhoitti. Onhan se Raamattu aika pitkä kirja, mutta melko todennäköisesti minulla on vuosia jäljellä nin paljon, että tosiaan luen sen (tai ainakin kaiken haluamani siitä) kahteen, kolmeen, ehkä useampaankin kertaan. Minulla on tapana lukea hyvät kirjat moneen otteeseen, ja Raamattu on hyvä kirja. Mielenkiintoinen, arvaamaton, riittävän pitkä.

Siispä voin huoletta lukea sitä nyt ilman muiden ihmisten tulkintoja, ja ajatella asian siten, että seuraavalla kerralla - sitten joskus - hommaan myös hakuteoksen. Jos elämäni vuosien määrä ei sitten jostakin ennustamattomasta syystä yltäisi likelle suomalaisnaisen keskimääräisiä elinvuosia, voin kuitenkin käyttää aikani paremmin kuin murehtimalla sitä, etten ennättänytkään lukea Raamattua kahdesti. 

Mitä yritän sanoa: En tarvitse valmiita vastauksia tänään, huomenna tai ensi maaliskuussa. Vastauksia voin varmaankin etsiä siihen viimeiseen päivään asti.

Aslanin ylösnousemus

C.S. Lewisin Narnia-kirjat olivat varmasti kristillisimpiä lastenkirjoja, joita minä lapsena luin. Niitä ei voi oikeastaan kutsua tyttökirjoiksi - niitä lukivat silloin, ja lukevat varmasti edelleen, pojat yhtä lailla kuin tytötkin. En kuitenkaan viitsi perustaa loputtomasti kategorioita, joten laskettakoon Narnia-havainnot myös osaksi tyttökirjateologiaa.

Sarjan ensimmäisessä kirjassa "Velho ja leijona" Peter, Susan, Edmund ja Lucy löytävät vaatekaapin läpi tiensä salaperäiseen Narniaan, jossa ilkeä Valkea Velho hallitsee. Narniassa on ikuinen talvi eikä ikinä joulua. Lasten on määrä voittaa velho ja nousta hallitsemaan neljälle valtaistuimelle, mutta Edmund pettää porukan ja joutuu velhon valtaan. Merentakaisen kuninkaan poika Aslan, kultainen leijona, joutuu uhraamaan itsensä pelastaakseen Edmundin. Aslan häpäistään ja surmataan, mutta aamunkoitteessa hän herää henkiin, ja velho voitetaan taistelussa. Lapset kruunataan kuninkaiksi ja kuningattariksi, ja he hallitsevat Narniaa hyvin, kunnes palaavat takaisin omaan maailmaansa.

Kirjan tarina ei ole aivan yhtenevä pääsiäiskertomuksen kanssa, mutta näin aikuisen näkökulmasta yhteys Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen on täysin selvä. Huvittavaa kyllä kymmenvuotiaana en nähnyt moista yhteyttä, vaan olin todella hämmästynyt, kun luokkakaverini siitä huomautti.

Aslanin hahmo ja ja persoona lienee kuitenkin muovannut käsitystäni Jumalasta varsin voimakkaasti. Aslan on samalla kertaa pelottava ja hyvä, kaunis mutta mahdoton katsoa suoraan. Hän tietää tapahtumista, joita ei ole nähnyt, ja on samaan aikaan ankara ja lempeä. Kaipaus Aslanin luo tulee esille moneen otteeseen eri kirjoissa. Sarjan viimeisessä osassa maalataan kuva maailmanlopusta ja sen jälkeisestä maailmasta, jossa kaikilla on hyvä olla. 

Satu on vahva keino vaikuttaa nuoreen mieleen.

Jeesus-paita päälle

Minulla on pöytälaatikossa keskeneräinen novelli, joka käsittelee uskon kutsua. Koska en ole aikeissa julkaista lähiaikoina kaunokirjallista teosta, rohkenen kertoa novellin perusasetelman tässä. Tiedätte sitten, jos törmäätte tällaiseen tarinaan jossakin kirjassa, että idea oli alun perin minun.

Joka sunnuntaiaamu mies pukee juoksuvaatteet ylle ja panee lenkkitossut jalkaan. Hän huutaa heihein vaimolle ja tyttärelle ja lähtee ulos ovesta. Pihalla hän pyrähtää juoksuun, juoksee kulman taakse autotalliin, missä riisuu lenkkivaatteet ja vaihtaa päälleen siistin asun. Sitten hän kävelee läheiselle kirkolle ja osallistuu jumalanpalvelukseen. Messun jälkeen hän vaihtaa lenkkivaatteet takaisin ja juoksee lyhyen lenkin saadakseen itsensä hikiseksi.

Lähtöasetelma on tämä, ja mitä sitten tapahtuu, kerrotaan keskeneräisessä novellissa sitten, kun se joskus valmistuu. Tarinalla on kuitenkin kaksikin keskeistä aihetta, joita se pyörittelee. Ensinnäkin, tässä meidän kulttuurissamme usko on niin yksityinen asia, ettei siitä aina puhuta edes puolisolle. Toiseksi, joskus usko voi tunkea elämään täysin kutsumatta. Tänään puutun kuitenkin vain ensin mainittuun.

Taannoin raamattupiirissä jutustelimme siitä, miten suhtauduttaisiin ihmiseen, jonka paidassa lukisi "I love Jesus". Totesimme yksin tuumin, että höpsähtäneenähän sellaisen paidan kantajaa pidettäisiin. Paidassa voi hyvin lukea "I love New York", vaikka asianomainen ei olisi koskaan kaupungissa käynytkään. Jeesusta ei kuitenkaan sovi rakastaa liian julkisesti.

Välillä uskon yksityisyys saattaa väsyttää. Olenkin leikitellyt ajatuksella, että ryhtyisin taas käyttämään ristiä kaulassani. Se on kuitenkin toistaiseksi jäänyt kokeiluasteelle - rippiristini on niin kovin, kovin tyttömäinen, että se tuntuu vieraalta perheenäidin kaulalla. Harkitsen siis asiaa edelleen.

Tänä aamuna

Tänä aamuna taivas on kirkas ja korkea. Aurinko paistaa. Olen varma, että tänä aamuna autotkaan eivät pidä yhtä kovaa meteliä kuin tavallisesti. Edes merenrannan hiilikasat eivät näytä yhtä masentavilta kuin yleensä. Tänä aamuna lintujen on hyvä lähteä muuttomatkalleen, ja ympäristökasvattajan on helppo hipsiä työpaikalleen.

Eilen olin väsynyt liioista töistä ja turhautunut luottamustehtävääni seurakuntaneuvostossa. Kirjoitin illalla pitkän purnauspätkän mutta en sitten julkaissut sitä. Hyvä niin - tämä ei ole purnausblogi.

Voi olla, että tänään illalla olen taas väsynyt. Seurakuntaneuvosto tuskin on muuttunut yön aikana dynaamisemmaksi ja aikaansaavammaksi. Se ei silti muuta sitä, että tämä on ihana aamu. Sellainen Jumalan aamu.

Kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa

Olen lukenut Paavalin ensimmäisen kirjeen korinttilaisille ja yrittänyt sulatella sitä päivän, pari. Kirje on merkillinen kokoelma seurakunnan kurinpalautusta, käytännön neuvoja, apostolin aseman puolustamista sekä syvälle luotaavia perimmäisten kysymysten pohdiskeluja.

Nyt pitkän miettimisen jälkeen täytyy todeta, että juuri sekalaisuus tekee kirjeestä aidon. Se käsittelee juuri niitä asioita, joista Paavali halusi tietylle seurakunnalle tietyssä tilanteessa kirjoittaa. Hän tuskin arvasi kirjoittaessaan, että kirje kuuluu vielä liki kahdentuhannen vuoden kuluttua kristittyjen pyhään kirjaan.

Miten Paavalin antamiin kristitylle sopivan käytöksen ohjeisiin tulisi tänä päivänä suhtautua? Jos ajattelisin, että kaikkea pitää noudattaa kirjaimellisesti, en olisi voinut leikkauttaa tukkaani lyhyeksi enkä ruveta seurakuntani luottamushenkilöksi, koska olen nainen. Omasta näkökulmastani molemmat säännöt tuntuvat varsin absurdeilta. Jos taas ajattelen, että jotakin ohjetta ei tarvitse noudattaa nykyaikana, tarkoittaako se, että mitään muutakaan ei tarvitse?

Kun kirjettä tarkastelee kokonaisuutena, on sen keskeinen viesti mielestäni tämä: Eletään ihmisten keskellä ihmisiksi. Kristittyjen ei ole tarkoitus aloittaa vallankumousta. Oma, melko vapaa tulkintani on, että pohjimmiltaan Paavalin siveys- ja käytösohjeet kehottavat ihmisiä tavoittelemaan kohtuullisuutta. Mikään lepsu kaveri Paavali ei ole - hän vähän uhkaileekin kurittomia korinttilaisia välillä, kuulostaa suorastaan tylyltä - mutta tämän kohtuuden minä kuitenkin löydän kulkemassa punaisena lankana useimmissa kirjeen luvuissa.

Lisäksi kirjeen keskeinen viesti tulee 13. luvussa, joka varmaan onkin tämän Raamatun kirjan tunnetuin ja lainatuin luku. Se ei olekaan ihme, onhan koko luku silkkaa runoutta: 

Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

Rakkaus ei koskaan katoa. Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto käy turhaksi. Tietämisemme on näet vajavaista ja profetoimisemme on vajavaista, mutta kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa.

Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen. Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.

Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.

Tämän tekstin äärellä tulee nöyrä olo. Olkoon näin.

Farkkujen uudelleensyntymä

Olen miettinyt pitkään, mitä se tarkoittaa, jos joku kokee olevansa "uudelleensyntynyt kristitty". Mitä se Johanneksen evankeliumissa mainittu vedestä ja hengestä syntyminen oikein on? Pitääkö kristityn kokea jokin päätähuimaava syntymiskokemus, jotta hän on oikea kristitty? Se nimittäin karsisi minut siitä jengistä pois.

Uudelleensyntymisestä tulee ensiksi mieleen jälleensyntyminen, mutta ymmärtääkseni siinä mennään hakoteille. Ihminen ei mene uudestaan kenenkään kohtuun - tai ainakaan kristityt eivät ajattele näin.

Mieheni rikkinäiset farkut kokivat melkoisen uudelleensyntymisen muutama viikko sitten. Niistä ja anopin jäämistöstä löytyneestä lakanapitsistä tuli Neiti Keväällä oikein viehättävä hame. Välillä ihmisaivot löytävät merkillisiä kytköksiä asioiden välillä. Tänään käsityöpuuhat nostivat mieleeni rippileiriltä tutun laulun, joka aukaisi näkökulmia tähän kysymykseen:

Olen särkynyt saviruukku,

pala palalta murtui pois.

Vain ihmettelin ja itkin,

en millään murtunut ois.

Sinä, Herra, minut murskasit,

vaan talletit kaikki palat.

Niin paljon minua rakastit,

tahdoit uutta kokonaan.



Anna savelle uusi muoto,

tee minusta uusi ruukku.

Niin rakkautesi nyt näytät,

taas murtunutta käytät.

Tahdon kertoa särkyneille,

ei siruja heitetä pois.

Kallista halpa savikin

Mestarin kädessä ois.

(EDIT 14.9.09: Saviruukku, säv. Jukka Salminen ja san. Liisa Pukkila-Pajunen)

Saviruukun viesti minulle tänään oli tällainen: Jospa uudelleensyntyminen onkin vain yksinkertaisesti sitä, että usko muuttaa ihmistä. Koska niinhän se tekee. Huomaan itsekin muuttuneeni muutaman viime vuoden aikana, kun olen tätä etsintääni edes kohtalaisen määrätietoisesti jatkanut.

Heikkouskoinen syö vain kasviksia

Kasvissyöjä on hymähdellyt toista viikkoa yhdelle roomalaiskirjeen jakeelle:

Joku katsoo voivansa syödä kaikkea, mutta heikkouskoinen syö vain kasviksia.

(Room. 14:2)

Kuka väitti, että Raamattu on tylsä kirja? Kasvissyöjä toki ymmärtää Paavalin pointin: Vaikka Jumala ei edellytä ihmisiltä tietynlaista ruokavaliota, ei pidä halveksia tai tuomita ihmisiä sen takia, että he noudattavat jotakin tiettyä perinnettä. Paavali kiteyttää asiansa hyvin tässä:

Jumalan valtakunta ei ole syömistä eikä juomista, vaan vanhurskautta, rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa.

(14:17)

Kyllä tuo aiempi lause silti hiukan huvittaa kasvissyöjää.

Muuten: Tänä syksynä miehen syntymäpäiväpakettiin kääräistään Juban tuore Viivi ja Wagner -albumi Kuinka kasvissyöjä kesytetään.

Vihervaaran Anna ja liian vapaa ajattelu

Luen Neiti Keväälle iltasaduksi L.M. Mongomeryn Annan nuoruusvuosia. Anna kuuluu lapsuuteni merkkihenkilöihin - suosikkeihini kuului runsaasti muitakin kirjoja, mutta yksittäisenä henkilönä hän oli varmasti suosikkini. Olemme tyttären kanssa päässeet vasta alle puolen välin, mutta nyt jo täytyy täydentää tätä sarjaa muutamalla kirjan herättämällä pikku havainnolla. Katson myöhemmin, irtoaako Annasta aineksia toiseenkin merkintään.

Anna uskonnollinen kasvatus alkaa heti Vihervaaraan kotiutumisen jälkeen. Marilla kauhistuu melko persoonallista iltarukousta ja käskee Annan opetella Isä meidän -rukouksen. Anna unohtuu haaveilemaan Jeesusta lapsia siunaamassa esittävän taulun eteen, ja kuvailee elävästi Marillalle, kuinka syrjässä oleva pieni tyttö hiljaa hivuttautuisi lähemmäs Jeesusta ja saisi myös siunauksen. Marilla pitää moista vapaata puhetta pakanallisena ja epäkunnioittavana - liian vapaana - ja kieltää Annaa puhumasta moisia ainakaan muiden kuullen.

Kun Anna menee kirkkoon ja pyhäkouluun, hän pitkästyy, koska pastorin saarna on kuiva ja herra Bell rukoilee kovin pitkään ja kovin etäisesti. Hän ei vaivaudu kuuntelemaan, vaan miettii omiaan ja rukoilee pienen kiitosrukouksen omia aikojaan. Tästä Marilla ei kehtaa torua, koska on itsekin sisimmässään pitänyt saarnoja kuivina.

Ja kun Anna on tutustunut Dianaan ja vihdoin saanut oman ystävän, hän kertoo kasvattajalleen, että juuri silloin rukoileminen olisi oikein helppoa. Tähän Marilla tokaisee, että rukousten lukemisen pitäisi aina olla yhtä mieluisaa. "Rukousten lukeminen ei oikeastaan ole sama asia kuin rukoileminen", toteaa Anna.

Yksitoistavuotiaan Annan hengellisyys on lukijan näkökulmasta valloittavan luontevaa, joten tuntuu aika hassulta, että Marilla pitää häntä puolipakanana. Vastakkain asettuvat ympäröivän yhteisön melko kankea uskonnollinen kulttuuri ja kehyksistä vapaa lapsenusko. Jälkimmäiseen on helpompi samaistua.  Anna on vapaa ajattelija vaan ei vapaa-ajattelija. 

Lisää tyttökirjateologiaa: Salainen puutarha

Frances Hodgson Burnettin Salainen puutarha ei ensi silmäyksellä vaikuta kristilliseltä lastenkirjalta. En ole tarkistanut, mutta luulen, että sanaa "Jumala" ei löydy koko kirjasta. Se ei ole niin läpinäkyvän opettavainen kuin Pikku Heidi. Kirja on myös 30 vuotta myöhempää tekoa: ajalta, jolloin lastenkirja sai jo olla ensisijaisesti viihdyttävä.

 

Tästä huolimatta kirjan maailmankatsomus näyttäytyy minulle pesunkestävän kristillisenä. Siinä ei käydä kertaakaan kirkossa, kukaan ei opettele rukoilemaan eikä henkilöiden joukossa ole viisasta pastoria. Kirjan henkilöt elävät melko lailla kokonaan kristillisen tapakulttuurin ulkopuolella, englantilaisuudestaan huolimatta. Colinin parantuminen ja Maryn oma henkinen ja fyysinen kehitys kuvataan kuitenkin jonkinlaisina Jumalan ihmetekoina. Lapset itse puhuvat "taiasta", joka saa maan kasvamaan kasveja ja Colinin jalat toimimaan kymmenen turhan lepovuoden jälkeen. Dickon-pojan äiti Susan puhuu suoremmin Jumalasta. Hän viittaa Suureen ja Hyvään, joka ei välitä siitä, millä nimellä lapset häntä kutsuvat.

 

Tavallaan Salainen puutarha kertoo myös spontaanista uskonnollisuudesta. Colin ja Mary ovat molemmat kasvaneet vailla kasvatusta - uskonnollista tai muunlaista. Kuitenkin salaisessa puutarhassa heillä herää halu ymmärtää sitä, mikä on kaiken elämän takana, sekä kiitollisuus elämän antajaa kohtaan.

 

Salainen puutarha on minulla melko tuoreessa muistissa luettuani sen Neiti Keväälle noin vuosi sitten ääneen. Lehteilin sitä eilen ja mieleeni juolahti yhtymäkohtia myös ekoteologiaan. Kirjassa Jumala on läsnä puutarhassa ja luonnossa muutenkin. Luomakunnan ihanuus houkuttelee sekä ärtyisää Maryä, sairaalloista Colinia että onnetonta herra Cravenia puoleensa - "kutsuu elohon" Suvivirren sanoin. Armo on tässäkin tarjolla kaikille.

Tyttökirjojen teologiaa, osa 1: Pikku Heidi

Olen miettinyt, mistä palasista olen lapsena ryhtynyt elämänkatsomustani kokoamaan. Maallistuneen perheen vesana uskonopit eivät tulleet minulle kotoa. Tärkeimpien "teologien" joukkoon sen sijaan kuuluivat ehdottomasti klassisten tyttökirjojen henkilöt.

Johanna Spyrin Pikku Heidi tuli minulle tutuksi jo varsin varhain. Luulen, että äitini luki sitä minulle jo ennen kuin itse osasin lukea. Unohduin eilen kirjaa selaamaan, ja kovin tuttuja olivat kohtaukset ja keskustelut sen sivuilla.

Pikku Heidin hengellisiä opetuksia ovat  rukoilemaan opettelu ja toisaalta tarina tuhlaajapojasta - Jumalan armollisuus. Frankfurtissa Klaran isoäiti opettaa Heidin rukoilemaan, ja selittää myös juurta jaksain, miten rukoukseen ei aina vastata heti. Jotta asia ei jäisi epäselväksi, myös Heidi itse kokee jälkikäteen Frankfurtin ajan hyödylliseksi, ja kiittää Jumalaa siitä, että tämä ei heti vastannut pyyntöön päästä kotiin.

Tuhlaajapojan tarina taas tulee todeksi Heidin isoisässä. Isoisä on ollut jonkinmoinen tuhlaajapoika nuorena ja katkeroitunut sitten menetettyään vaimonsa ja myöhemmin poikansa. Moneen otteeseen todetaan, että hän elää epäsovussa Jumalansa kanssa. Kirjan lopussa Heidin takaisin saanut isoisä kuitenkin herkeää rukoilemaan ja pyytää anteeksiantoa tuhlaajapojan sanoin. Loppu onkin yhtä onnellista kuorolaulua.

Pikku Heidissä korostuu nimenomaan Jumalan armo. Ei koskaan ole myöhäistä palata Taivaallisen Isän luo. Vähän kyllä kohottelin kulmiani sille, kun pariin kertaan todettiin myös Jumalan unohtavan sen, joka unohtaa rukoilla. Eiköhän aika monella ole kokemus siitä, että usko Jumalaan tunkee elämään likimain kutsumatta. Kieltäydyn uskomasta, että Jumala unohtaisi ne, jotka unohtavat hänet.

Jos käsi ei enkelin kädessä ois

Kuopuksemme Pellavatukka täytti kokonaista kolme vuotta. Herätimme neitosen aamulla normaalein seremonioin: laulun, aamiaisen ja lahjapakettien kanssa. Kolmevuotias tietää jo, että syntymäpäivä on erityinen päivä.

Näin kolmen äitinä täytyy todeta, että lasten syntymäpäivät ovat erityisiä päiviä myös minulle. Tavallaan ne ovat minunkin syntymäpäiviäni - merkkipäiviä sille, kun tulin näiden tärkeiden pienten ihmisten äidiksi. Olen monta muutakin asiaa kuin äiti, mutta omasta näkökulmastani äitiys on se ominaisuus, joka minua ihmisenä nykyisen vahvimmin määrittää.

Äitinä olemiseen liittyy paljon iloja, mutta myös pieni huoli, joka aina luikkii lähettyvillä. Pärjäävätkö lapset? Entä jos heille sattuu jotakin pahaa? Mielestäni en ole ylihuolehtiva, mutta huolehtiminen on äitien työtä. Lapsistaan kuuluu olla hiukan huolissaan.

Onko enkeleitä olemassa? En tiedä. Mitään kovin vahvaa enkeliuskoa minulla ei ole, mutta kovin mielelläni uskoisin sellaisen lapsiani vartioivan. Joskus on tuntunut, että sellaisen on täytynyt olla paikalla - vaikkapa silloin, kun ritari Yrjänä parivuotiaana heitti potkuauton kanssa voltin rappusissa. Voiko moisesta ilmalennosta selvitä mustelmitta ilman, että joku on ottanut nuoresta miehestä alas tullessa kopin?

Siispä, Pellavatukka, sinnikäs, määrätietoinen, itsepäinen, ihana tyttöni: Vaikka "Suojelusenkeli" ei viime aikoina olekaan kuulunut suosikkeihisi iltalauluna, niin

Oi laps, ethän milloinkaan ottaa sä vois,
sun kättäsi enkelin kädestä pois?

Ethän, kulta, ethän?

Kristitty ei kapinoi

Roomalaiskirje on edennyt hitaasti, mutta edennyt kuitenkin. Jokin aika sitten pääsin 13. lukuun, ja sitä olen nyt pyöritellyt mielessäni. Tässä luvussa Paavali kehottaa roomalaisia olemaan kuuliaisia esivallalle.

Jokaisen on suostuttava esivaltansa alaisuuteen. Eihän ole esivaltaa, joka ei olisi Jumalalta peräisin, häneltä ovat vallankäyttäjät saaneet valtuutensa.

(Room. 13:1)

Näkökulma kiinnostaa minua, koska itse työskentelen alalla, joka lähtökohtaisesti on melko kriittinen vallitsevaa yhteiskuntaa kohtaan. Ympäristönsuojelijan perusnäkemys yhteiskunnasta on, että sitä pitää muuttaa. Toisaalta minussa piilee myös pieni partiotyttö, joka tykkää noudattaa sääntöjä.  En siis riko sääntöjä huvikseni.

Niin sanottujen ympäristöihmisten joukossa on (minun havaintojeni mukaan) aika paljon kirkosta eronneita ihmisiä. Toisinaan siinä porukassa saa suorastaan tuntea itsensä jonkinlaiseksi kummajaiseksi, kun laskee itsensä kristityksi. Olen ajatellut tämän liittyvän tuohon perusnäkemykseen yhteiskunnasta. Koska ev.lut. kirkko on Suomessa vahva, yhteiskuntaa säilyttämään pyrkivä tekijä, suhtautuvat yhteiskuntaan kriittisesti suhtautuvat ihmiset myös siihen tavallista kriittisemmin. Ja Kotimaa-lehteä kun lukee, huomaa, että kyllä kirkon piirissä niitä konservatiivejä vielä riittää.

Toisaalta, kyllä kirkon piirissä kapinallisiakin on. Esimerkiksi noissa turvanpaikanhakijatapauksissa ovat seurakunnat asettuneet suoraan vastustamaan "esivallan" näkemystä. Tai vaikkapa Heikki Hiilamon mielipiteissä kaikuu vahva tarve muuttaa yhteiskuntaa.

Paavalin johtopäätökseen lain noudattamisesta yhdyn kyllä - rakastaminen on se, mikä merkitsee jotakin:

Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa. Näin rakkaus toteuttaa koko lain.

(13:10)

Sillä sinun on valtakunta

Havahduin tässä siihen, että Isä meidän -rukous jäi kesken. Eihän sellainen käy laatuun.

Äläkä saata meitä kiusaukseen,
vaan päästä meidät pahasta.

Tässä on oikeastaan kahdesta eri asiasta kyse. Kiusausten ja pahan välttäminen ovat eri asioita, kiusaus tulee mielestäni ihmisen sisältä, kun taas paha voi tulla ulkopuoleltakin.

En ole koskaan ajatellut tämän tarkoittavan sitä, että Jumala jotenkin tarkoituksella aiheuttaisi meille kiusauksia. Niitä on maailmassa ilmankin riittävästi. Ennemmin tässä pyydetään, että välttyisimme niiltä tai jaksaisimme niitä vastustaa.  

Paha on pelottavaa, tuli se sitten ulkopuolelta tai ihmisestä itsestä. Ehkä ne pelottavimmat pahat ovat lopulta meissä itsessämme.

Sillä sinun on valtakunta
ja voima ja kunnia iankaikkisesti.
Aamen.

Tässä on taas komeita sanoja ja niistähän minä pidän. Tässä on myös jotakin tyynnyttävää: sinun on valtakunta, sinun on voima ja sinun on kunnia. Otathan minutkin huomaasi, vaikka olen valtaa vailla ja muutenkin heikko.

Ylipäätään pidän Isä meidän -rukouksen rytmistä. Siinä on jotakin miltei hypnoottista - sanat ovat vanhat ja minä ainakin kuulen niissä jonkinlaisen vuosisatojen kaiun.

Haja-ajatuksia seurakuntayhteydestä

Ajatukseni seurakuntayhteydestä eivät ole edelleenkään järin jäsentyneitä, mutta mieli tekee jatkaa aiheen pohdiskelua. Mietin, mikä estää yhteyden kokemista, ja keksin ainakin tällaisia asioita:

• jos ei tunne ihmisiä, heihin ei kovin herkästi koe yhteyttä


• jos on kiire, ei ehdi osallistua (eikä tutustu eikä koe yhteyttä)


• jos ei ole tapana käydä vaikkapa messussa, sinne ei tule kovin usein lähdettyä, vaikka periaatteessa kiinnostaisikin


• jos kaikki toiminta on suunnattu "kaikille" ei epävarma ehkä tiedä, kuuluuko "kaikkiin" vai ei - siis tarkoitan, että se kyllä tuntuu oikein mukavalta, jos joskus huomaa, että joku tilaisuus on tarkoitettu sellaiselle ryhmälle, johon itse kuuluu


• jos ei tiedä toiminnasta, ei siihen myöskään voi osallistua (eikä tutustua siellä ihmisiin ja sitten ruveta kokemaan seurakuntayhteyttä)

Viimeksi mainittu ei minun kohdallani ole ongelma. Kiire on, kuin myös tuo "ei ole tapana". Ihmisiä tunnen oikeasti aika paljon täältä meidän nurkilta, mutta ehkä ikäisiäni tai muuten kaltaisiani en ainakaan kirkonmäellä enää nykyisin niin paljon tapaa.

Haikeudella muistelen edelleen kotiäitiaikoja, jolloin viikkorutiineihini kuului seurakunnan perhekerho. Se saattaa kuulostaa pelkiltä pullakahveilta, mutta ainakin minulle siihen kuuluneella lyhyellä kirkkohetkellä oli tärkeä hengellinen merkitys. Kerho luonnollisesti putosi arjestani pois töihinpaluun jälkeen, eikä säännöllistä korvaajaa sille ole toistaiseksi löytynyt.

Kiireestä saan tietysti osittain syyttää itseäni, mutta toisaalta kysymys on elämäntilanteesta. Sellaista aikaa, jonka käytöstä itse päätän, on lopulta elämässäni aika vähän. Kun nyt kuitenkin haluan käyttää yöni nukkumiseen.  Juuri ajankäyttösyistä ja elämän yksinkertaistamisen takia en ole lähtenyt etsimään seurakuntayhteyttä oman paikallisen seurakunnan ulkopuolelta. Pääkaupunkiseudulla kilometrit ovat yllättävän pitkiä, matkoihin menee aikaa. Sitä paitsi oma seurakunta ON kuitenkin minulle tuttu - ja arvostan kovasti tuttuutta.

Kaksi tai kolme

Bongasin jostakin seuraamastani blogista äsken, että Päivän Sana olisi Matt. 18:20:

Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.

Olen pitkään aikonut kirjoittaa jotakin seurakuntayhteydestä, tai oikeammin, sen puuttumisesta. Sana on kamala, pitkä ja kummallinen, mutta itse asiaa ajoittain kaipaisin elämääni. Jotenkin sen löytäminen ja sovittaminen elämään on kuitenkin vaikeaa. Satunnainen jumalanpalveluksessa käyminen ei oikein riitä siihen.

Tämän muotoileminen sanoiksi on kamalan vaikeaa, mutta yritän silti: Minusta joskus tuntuu, että kirkkosaliin tulee joukko erillisiä yksilöitä ja sieltä myös poistuu erillisiä yksilöitä. Minulla seurakuntani luottamushenkilönä on tietysti moneen muuhun kaltaiseeni nuorehkoon kaupunkilaiseen verrattuna se etu, että jos joskus lähden oman seurakuntani messuun, tunnen sieltä ainakin yhden ihmisen, eli papin. Se ei kuitenkaan välttämättä luo kokemusta siitä, että kaksi tai kolme tai joku suurempi joukko olisi koolla. Kunhan nyt sattuvat samassa salissa istuskelemaan.

Kaipaisin keskustelua. Ihan ihmisten kesken, edes joskus. Tämä virtuaaliseurakunta  kyllä paikkaa tarvetta osittain, mutta ei kokonaan.

Osittain vika on oman pääni sisällä. Olen tyyppinä sellainen, että kaikkea pitäisi saada pureskella, pitäisi saada itsekin puhua, kysyä ja kommentoida. Messulla on oma tehtävänsä minunkin elämässäni, mutta kokemus seurakuntaan kuulumisesta jää messussa jotenkin ohueksi.

Tietysti vika on myös ajankäytössä. Olisihan Helsingissä jos jonkinmoista ryhmää ja tapahtumaa, joihin mennä mukaan - mutta en ehdi. On lapset, on työ, on kaikki muu mihin aikani käytän.

Anna meille

Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.
Ja anna meille meidän syntimme anteeksi,
niin kuin mekin anteeksi annamme niille,
jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.

"Anna" on ensimmäisiä sanoja, jonka jokainen lapsi oppii. Arvelen myös, että monen lapsen omin sanoin sepitetyssä rukouksessa saattaa vilahdella tuo sama sana - anna minulle sitä, anna tätä. Aikuiselle Jumala on eri asia kuin Joulupukki, eikä materiaalisten asioiden pyytäminen rukouksessa ainakaan minulle tulisi ensiksi mieleen. Voimia ja kärsivällisyyttä on eri juttu.

Jokapäiväisen leivän pyytäminen on kuitenkin aika kohtuullista. Nykyaikana sitä melkein unohtaa, että ihminen tosiaan tarvitsee ruokaa elääkseen. Tiedän, että nälkää on Suomessakin ja etenkin muualla maailmassa, mutta itselläni ei ole ollut sellaista tilannetta elämässä, jossa olisi oikeasti pitänyt olla huolissaan ravinnonsaannista. On hyvä muistaa, ettei ruoka ja toimeentulo ole itsestäänselvyys. Hyvä olisi myös muistaa jakaa omasta muille, kun leipää kerran on paitsi tälle päivälle myös huomiselle.

Syntien anteeksiantaminen sen sijaan on jotakin, jota itsestäänselvästi pyydetään Jumalalta. Minusta tuo on aina ollut aika kova väite, että me ihmiset muka antaisimme anteeksi toisillemme. Aika vaikeaa se anteeksiantaminen välillä on. Pikemminkin pitäisikin pyytää kykyä antaa anteeksi.

Pyhitetty olkoon sinun nimesi

Ei, älä pelästy, en sentään aio kirjoittaa omaa pätkää jokaisesta Isä meidän -rukouksen sanasta. Tylsäksihän se kävisi. Tartun tänään ainakin hieman isompaan palaan kuin eilen.

Pyhitetty olkoon sinun nimesi.

Meinasin jo hypätä koko pyhittämisen yli, koska se tuntui niin tyhjältä lauseelta. Tuumasin, etten ole koskaan oikein ymmärtänyt toista käskyäkään - mitä kamalaa seuraa siitä, jos Herran nimeä hiukan huolimattomasti heittelee? Vaan huomasinpa sitten tällaisen seikan: Toinen käsky on muuttunut sitten minun rippikouluni.  Ulkomuistini sanoo sen kuuluvan "Älä turhaan lausu Herran, sinun Jumalasi nimeä" kun kymmenen vuotta vanhan Katekismukseni mukaan se kuuluu "Älä käytä väärin Herran, Jumalasi nimeä". Sehän tarkoittaa ihan eri asiaa.

Tämän hoksasin äsken, ja joudun antamaan pisteen rukouksen pyynnölle numero yksi. Opin siltä sittenkin jotakin tänään! Itse pyynnön jätän silti hautumaan ja siirryn kohtaan, joka kolahtaa paremmin:

Tulkoon sinun valtakuntasi.

Valtakunta on komea sana. Itse en oikeastaan ajattele, että Jumalan valtakunta olisi tulossa jonakin tiettynä tulevaisuuden päivänä. Eiköhän se ole jo olemassa minusta ja pyynnöistäni riippumatta. Tästä pyynnöstä pidän, koska se kertoo mielestäni etsimisestä ja tuntemattoman tavoittelemisesta - juuri siitä, mitä itse parhaillaankin teen.

Tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaassa.

Tämä kertoo nöyryydestä. Jos näin pystyy vilpittömästi sanomaan, on ymmärtänyt sen, ettei kaikkea voi ymmärtää.

Itselleni tämä on aika kova pala. Jos yritän suostua Jumalan tahtoon, olenko luovuttanut oman tahtoni kokonaan? En kai sentään. Enkä usko, että jokaista ikävää asiaa elämässä tarvitsee nähdä Jumalan lähettämänä koettelemuksena, josta seuraa ajan kanssa jotakin hyvää. Ajatukseen kokonaan ennaltasuunnitellusta elämästä suhtaudun nihkeästi. Sen sijaan kuulen näissä sanoissa viittauksen armoon - kun ei ymmärrä, kun ei tiedä, kun ei näe suuntaa, voi heittäytyä sen varaan, että Jumalan tahto tapahtuu.

Isä meidän

Isä meidän, joka olet taivaissa.

Olen miettinyt Isä meidän -rukousta, ja jumittunut heti ensimmäiseen sanaan. Miksi Jumala on Isä? Miksi ei koskaan Äiti? Ei kai Jumala oikeasti ole mies?

Jollakin lailla ihmisen jumalankaipuu muistuttaa kaipuuta paikkaan, joka on kuin äidin kohtu. Lämmin ja turvallinen, ympärillä joku itseä suurempi ja lempeä.

(Epäilyksen hetkellä sillä tekee toisinaan mieli selittää koko ilmiö nimeltä uskonto - että me ihmiset kaipaamme vain kaikki sinne takaisin ja siksi keksimme kaikenlaista. Tänään ei kuitenkaan ole sellainen päivä.)

Oma isäni on oikein mukava, mutta aikuisen tyttären silmissä kaikkivoipaisuus on kadonnut. Erityisen hoivaava hän ei muistaakseni koskaan ollut, mutta vietti kyllä paljon aikaa lastensa kanssa. Lasteni isä sen sijaan taitaa myös hoivaamisen, joten en minä isien huolehtivaisuutta epäile. Kunhan purnaan muuten vain.

Keskellä elämää

Minun piti pohdiskella tänne Isä meidän -rukousta, mutta tänään ei ole se päivä. Tänään on toisenlainen päivä.

Jos joku ei tiedä, tällaista on lapsiperheen arki: Aamuyöllä kuopus kömpii isin ja äidin väliin tulikuumana. Viiden maissa juotan hänelle vettä ja mittaan kuumeen: 39 astetta. Pellavatukka nukahtaa vielä, mutta minä en. Luen netistä kaikenlaista sikainfluenssaan liittyvää ja mietin, mitä tapahtuu, jos meidän koko perhe sairastaa taudin peräjälkeen. Kuuden maissa päätän lähteä töihin murehtimaan. Mies jää kotiin hoitamaan potilasta.

Töissä tutkin viikon kalenteria ja totean, että minulla on liikaa töitä, etenkin, koska voin olla vain osan viikosta töissä. Lähetän yhden sähköpostin ja järjestän itselleni lisää töitä, tosin onneksi vasta loppusyksyyn. Rupean ahkeroimaan ja saan hoidettua monta pikkuasiaa, ennen kuin toimiston yhdeksän maissa vilkastuu. Osallistun ensin yhteen, ja sitten toiseen palaveriin. Huomaan ottaneeni vapaaehtoisesti vetovastuun isosta yli vuoden mittaisesta projektista, jonka valmistelu alkaa heti. Minulla on entistä enemmän töitä. Tunnen totaalista uupumusta ja lisäksi harmittelen kollegaa, joka ei ole saanut omaa osuuttaan toisesta hommasta ajoissa valmiiksi. Lounaalla luen lyhyen artikkelin ja hoksaan enemmän asioita kuin viikkoihin. Saan mukavan puhelun ja postitan kasan julisteita Turkuun. Kollega tuo työnsä nähtäväksi, ja se on upea. Tajuan, etten olekaan itse hoitanut omaa osuuttani kokonaan. Lähden väsyneenä kotiin.

Kotona odottaa rauhallinen mies, hyväntuulisia lapsia ja aivan käsittämättömän hirvittävä sotku. Teen ruokaa ja yritän päästä läpi puhelinautomaattiin ilmoittaakseni ritari Yrjänän uimakouluun. Pellavatukka syö kylmiä perunoita kuormasta. Päivällispöydässä hän suostuu syömään vain luumuja. Neiti Kevät vaatii äitiä lukemaan mutta lukee sitten itse Viisikkoa. Ritari Yrjänä levittää lisää leluja lattialle. Tuumaan, että pitäisi ruveta siivoamaan, mutta etsinkin mehumaijan ja rupean mehuntekoon. Mies lähtee kauppaan. Totean, ettei minulla ole itselleni yhtään puhtaita vaatteita. Rupean kirjoittamaan blogia. Ehdin siivota ja pyykätä huomenna... ööö... samalla kun hoidan sairasta lasta ja teen töitä siinä sivussa minkä kerkeän.

Kun olin koululainen 80-luvulla, aamunavausten yhteydessä soitettiin moneen otteeseen sellaista laulua kuin "Keskellä elämää". Taidettiin sitä partiossakin laulaa, rippileirillä ehkä ei. Muistan siitä lähinnä sen, että opettajan mies loikki pakoon talonmiehen naisen kanssa. Ja sitten kertosäkeen, jotenkin näin:

Keskellä elämää
aina Sinua en nää,
silti tiedän, että meistä pidät huolta.
Rakkaus on voittava
valtakuntas koittava
kerran vielä oomme kaikki samaa puolta.

Tuo nyt vain sattui tänään mieleen. Enkä tarkoita valittaa. Lapsiperheen arki on tällaista kuin tänään silloin, kun menee hyvin. Silloin, kun menee huonosti, se on paljon ikävämpää.

Pieni pysähdys

Kuuntelen töissä toisinaan musiikkia kuulokkeilla - se helpottaa keskittymistä avokonttorissa. Tässä kesällä kiikutin sinne taannoin lahjaksi saamani Tilkkutäkki 3 -levyn, joka - tunnustan - on jäänyt kokonaan kuuntelematta. Levyltä löytyy onnistuneita ja ei ihan niin onnistuneita tulkintoja nuorten veisuista, osa hyvin tuttuja ja osa minulle vieraampia.

Sitten levyllä on helmi. Se on tuttu Jaakko Löytyn laulu Juha Tapion esittämänä. Sen puute työpaikkamusiikkina on, ettei se suostu jäämään taustamusiikiksi. Toisaalta, ehkä kerran päivässä on luvallista vetäytyä hetkeksi työajatuksista ihan toisiin korkeuksiin. Ei se kovin monta minuuttia vie.

Tässä Löytyn sanat Sinunkin iloksesi. Hyvää viikonloppua!

Viimeisen laulun vielä laulan
ennen kuin matkaa jatketaan.
Viimeinen huuto vasten yötä:
Käy, Herra, meitä siunaamaan.

Vieläkin toivon, vaikka täällä
toivoa ei näy ollenkaan.
Nyt käteen tartun Vapahtajan.
Käy, Herra, meitä siunaamaan.

Rukoilla jos en osaisikaan,
mä ikävöidä Häntä saan.
Saan sairastaa taas sylisssänsä.
Käy, Herra, meitä siunaamaan.

Muut kaikki hylkää, vaan ei Herra,
Hän hyvin hoitaa lapsiaan.
Ja kuivaa kaikki kyyneleemme.
Käy, Herra, meitä siunaamaan.

Yhteistä matkaa tehdä saamme
turvaten vain Vapahtajaan.
Ja risti näyttää meille suunnan,
käy, Herra, meitä siunaamaan.

Perille kerran taivaan kotiin
päästään vain yksin armostaan.
Armahda heikkoa ja kurjaa,
käy, Herra, meitä siunaamaan.

Uskosta ja etiikasta

Olen lukenut Roomalaiskirjettä eteenpäin, ja heti seuraavasta luvustahan se löytyi. Emme pelastu omasta ansiostamme vaan Jeesuksen kautta:

Tämä Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omakseen kaikki, jotka uskovat. Kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Jeesus Kristus on lunastanut heidät vapaiksi.

(3:22-24)

Uskon ja etiikan, tai armon ja etiikan, välinen suhde askarruttaa minua edelleen. Kuudennen ja seitsemännen luvun lain ja synnin välinen pyörittely ei auennut minulle ensimmäisellä lukemalla ollenkaan. Ei vaikka yritän sulkea ajatuksistani pois kaikenlaiset ihmistenväliset tekemiset syntinä ja ajatella sitä vain "sydämen luopumisena Jumalasta", kuten rippikoulussa aikanaan oppimani sanamuoto kuuluu.

Äskettäin löytämässäni blogissa Kirjailjan häiriöklinikka Kirsi Ellillä kirjoittaa, ettei näe uskonnollisuutta oikein elämisenä vaan mystiikkana. Ellilä perustelee sillä, etteivät uskonnolliset ihmiset todellisuudessa onnistu elämään sen paremmin oikein kuin ei-uskonnollisetkaan. Tämän uskon minäkin todeksi.

Itseäni etiikka on kiinnostanut aina - itse asiassa luulen olleeni kiinnostunut "oikeista" ja "vääristä" teoista jo ennen kuin kiinnostuin tavoittelemaan sitä tuonpuoleisuuden verhoa, jota mystiikka pyrkii leyhyttelemään. En väitä onnistuvani oikein toimimisessa erityisen hyvin, mutta aikaa ja ajatuksia olen asialle uhrannut.

Pakeneva armo

Armo käsitteenä ja ilmiönä tuntuu pakenevan käsistäni. Jatkoin Apostolien teoista luontevasti Roomalaiskirjeeseen, ja tuntuu, kuin olisi seinä noussut pystyyn. Parin ensimmäisen luvun jälkeen ei armosta ole tietoa. Näin kirjoittaa Paavali:

Niille, jotka uupumatta hyvää tehden etsivät kirkkautta, kunniaa ja katoamattomuutta, hän antaa ikuisen elämän, mutta niitä, jotka ovat itsekkäitä ja tottelevat totuuden sijasta vääryyttä, kohtaa ankara viha. Tuska ja ahdistus tulee jokaisen osaksi, joka tekee pahaa, ensin juutalaisen, sitten myös kreikkalaisen.

(2:7-9)

Ei Jumala hyväksy vanhurskaiksi niitä, jotka vain kuulevat lain sanoja, vaan vanhurskaiksi julistetaan ne, jotka myös noudattavat lakia.

(Room. 2:13)

Tämähän kuulostaa siltä, kuin armo tai pelastus pitäisi sittenkin ansaita itse - tottelemalla lakia ja tekemällä hyvää. Olen luntannut hieman ja ymmärtänyt, että juuri Roomalaiskirjeen keskeinen viesti olisi pelastuminen yksin armosta. Jatkan siis lukemista.

Olen muutenkin mietiskellyt armoa, ja todennut sen hankalammaksi kuin miltä se ensi silmäyksellä näyttää. Miten armo toimii? Eihän armo kuitenkaan vapauta ihmistä siitä, että pitäisi yrittää tehdä oikein, eihän? Joissakin asioissa on helppo tietää, mikä on oikein, ja pyrkiä siihen. Esimerkiksi tiedän, että olisi hyvin väärin, jos pahoinpitelisin lapsiani. Jos jostakin syystä joskus löisin lastani, olisin jälkikäteen varmaan asiasta ahdistunut - voisin toki pyytää lapseltani anteeksi, mutta todellisen armahduksen tunteen voisin varmaan saada vain pyytämällä sitä Jumalalta.

Edellyttääkö armo sitä, että kadun? Vai edellyttääkö se vain sitä että uskon? Voiko uskoa ilman että ainakin yrittää toimia oikein? Voiko tietoisesti tehdä väärin ja sitten heittäytyä sen varaan, että Jumala on armollinen? Tässäpä pureskeltavaa muutamaksi illaksi.

Stressaantunut Paavali

Kirjoitin Paavalista kesän alussa. Olen kesän aikana kerennyt lukea sekä Waltarin "Ihmiskunnan viholliset" että Juban sarjakuva-albumin "Älä pingota, Paavo - ota viinirypäleitä". Näiden kahden herran kuvitteellisista paavaleista olen tehnyt muun muassa havainnon, että vaikka Paavali heidän(kin) näkemystensä mukaan onkin toimelias ja melko jyrkkä, ei häntä voi suoranaisesti niuhoksi moittia.

Pikemminkin Paavali on väsynyt ja stressaantunut. Tulkinta onkin ihan uskottava - joku muukin saattaisi stressaantua, jos pitäisi käännyttää koko maailma ja samalla varoa joutumasta kivitetyksi.

En ole vielä sujut Paavalin kanssa. Olen lueskellut kesän mittaan Apostolien tekoja, mutta sitä kautta en saa hänestä kunnon otetta. Panen hänet nyt jonoon - täytyy lukea lisää, kunhan ehdin.

Uskontotiedosta

Opetusministeri esitti kesän keskellä siirtymistä kaikille yhteiseen uskontotietoon, ja ei sitten esittänytkään. Se on vain "mahdollisuus, joka käydään läpi opetussuunnitelmauudistuksen yhteydessä".

Itse en ole ollut kovin innostunut tuosta kaikille yhteisestä uskontotiedosta. Yllättävää kyllä mielipiteeni ei johdu siitä, että olisin huolissani esimerkiksi omien luterilaisten lasteni saaman opetuksen muuttumisesta. Arvelen nimittäin, että moinen uskontotieto muistuttaisi melko paljon sitä nykyistä tunnustuksetonta uskonnonopetusta, jota luterilaislapset koulussa saavat.

Suurempi muutos kohtaisi pienten uskontojen ja elämänkatsomustiedon opetusta. Esimerkiksi ortodoksisen uskonnon opetus on ymmärtääkseni nykyisin paljon enemmän kasteopetuksen kaltaista kuin "tavallinen" uskonto. Elämänkatsomustieto puolestaan vaikuttaa edelleen melko keskeneräiseltä oppiaineelta. Opetussuunnitelma on väljä eikä oppiaineen didaktiikka ole yhtä kehittynyt kuin uskonnon. Riippuu paljon opettajasta ja koulusta, millaista ET:n opetus on.

Minusta arvoihin ja vakaumukseen liittyviä kysymyksiä on hyvä opiskella sellaiselta pohjalta, joka on lähellä oman lähipiirin vakaumusta. En ole innostunut puristamaan vakaumusten kirjoa yhteen pakettiin, jota kaikki koululaiset opiskelisivat. Ymmärrän kyllä pienten uskontojen opetuksen järjestämisen vaikeudet.

Rohkenenpa ennustaa: Jos kaikille yhteinen uskontotieto joskus lähivuosina tulee, se ei tarkoita sitä, että kaikki opiskelisivat elämänkatsomustietoa, vaan siitä tulee oppiaine, joka muistuttaa nykyistä uskontoa jonkin verran laajennettuna elämänkatsomustiedon suuntaan.

P.S. Jos kommentoit tätä, vastaan kyllä mutta viiveellä. Lähden kohta mökkeilemään nettiyhteyden ulottumattomiin.

Arki-illan ehtoollinen

Sisäinen kirkonkelloni alkoi kalkattaa siinä määrin kovaäänisesti, että piipahdin tänään iltamessussa. Pidän meidän seurakunnan arki-illan messusta, se on lyhyydessään ja koreilemattomuudessaan kuitenkin mielestäni lämmin ja rauhallinen tilaisuus.

Kirkkoherra oli juuri palannut lomalta, ja vielä hieman hajamielinen, mutta eipä se pilannut tunnelmaa, pikemminkin lähensi häntä laumaansa, sanoisin. Toki hän on viisas ja mukava mies silloinkin, kun on oikein skarppina.  Virsiä oli vain yksi, 262, jossa kyllä riittikin säkeistöjä laulettavaksi kolmessa erässä. Pidän laulamisesta, mutta se vain harmittaa, että osaan virsiä kovin vähän. Tämänkin melodia oli etäisesti tuttu, mutta vasta kolmannessa "erässä" se tuntui niin tutulta, että uskalsin kunnolla heläytellä. Kaunis virsi kyllä.

Iltamessun pääasia on tietysti ehtoollinen. Tai onhan ehtoollinen pääasia sunnuntain pääjumalanpalveluksessakin, mutta tässä puolen tunnin tilaisuudessa sen rooli erityisesti korostuu. Väkeä oli näin kesäaikaan vain kourallinen, eikä tarvinnut jonotella.

Ehtoollinen on merkillinen juttu. En voi parhaalla tahdollanikaan väittää, että ymmärtäisin sitä, enkä aina tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. Kuitenkin siinä on jotakin kiehtovaa, kutsuvaakin. Kokemuksena se on minulle toistuvasti jonkinlainen pieni järkytys, kuin horjahdus elämän tavanomaiselta polulta. Alttarin ääreltä poistuu aina hiukkasen muuttuneena.

Muutama haparoiva sana

Olen tainnut kirjoittaa tästä ennenkin. Koska aihe ei minulle ole likimainkaan loppuunkäsitelty, palaan siihen taas: Rukoileminen on minulle vaikeaa ja melko vierasta.

Ensinnäkin, rukoileminen voi joskus tuntua vähän hölmöltä. Etenkin, jos läsnä on muita. Saatan kyllä ajatuksissani osallistua messussa luettavaan rukoukseen, ja isämeitää rohkaistun lukemaan kuorossa muun kirkkokansan kanssa, mutta pois se minusta, että muuten rukoilisin ääneen ihmisten kuullen! 

Yksin ollessakin sanojen asetteleminen rukoukseksi voi olla vaikeaa. Yritys rukoilla jää helposti tyhjäksi löpinäksi - ehkä keskittyminen siihen on vaikeaa, tai sanottavaa ei olekaan. Tai en tiedä, mitä rukoilemisella pitäisi saavuttaa, miltä sen pitäisi tuntua.

Alakouluikäisestä muistan, että koulun uskonnonkirjasta opittu iltarukous toi joskus öisten painajaisten keskelle suunnattoman huojennuksen. Pelko hävisi rukouksen myötä ja tilalle tuli pehmeä, turvallinen yö, jossa saattoi rauhassa nukkua. Kuitenkin iltarukouksen rutinoitumisen myötä tämä taianomainen vaikutus katosi. Silloinen johtopäätökseni oli, ettei rukoileminen toimi, jos sitä tekee liian usein.

Silloin  tällöin tulee luettua jonkun itseäni kokeneemman rukoilijan kirjoittamia rukouksia. Joskus ne jättävät aivan kylmiksi - ovat kuin helisevä vaski ja niin pois päin - mutta joskus jokunen koskettaa syvältäkin. Eilen tarttui hyllystä käteen taannoin lahjaksi saamani Taizén veli Rogerin kirja, joka - tunnustan - on melko lailla kokonaan unohtunut lukematta. Mutta näin kirjoittaa veli Roger:

Omakohtainen rukous on aina yksinkertainen. Luulemme usein, että rukoukseen tarvitaan paljon sanoja. Olemme väärässä. Joskus vain muutama haparoiva sana riittää kertomaan Jumalalle kaiken - niin pelkomme kuin toiveemmekin.

(...)

Pyhä Henki sytyttää sisällämme valon. Vaikka tuo valo olisi heikkokin, se herättää sielussamme halun kohdata Jumala. Ja jo halu kohdata Jumala on itsessään rukous.

Jos rukouksen näkee näin, taidan rukoilla useammin kuin luulinkaan.

Rippileirimuistoja

Tätipapin mietelmien innostamana päädyin muistelemaan rippikoulua. Päätin sitten nostaa muutaman havainnon tänne asti. Kaipa rippikoululla on ollut oma merkityksensä minunkin epämääräisen vakaumukseni syntymisessä.

Kävin rippikoulun reilut 20 vuotta sitten. Siihen aikaan siihen kuului koko liuta kaupunki-iltoja ja jumalanpalveluksissa juoksemista sekä noin 10 (?) päivän leiri. Mitä jäi mieleen? Paljonkin.

Ensinnäkin jumalanpalveluksissa käyminen tuntui aluksi tosi tyhmältä, ja sunnuntaisin aamukymmeneksi herääminen suunnattoman vaikealta, mutta sitten viimeistä eli viidettä tai kuudetta leimaa noutaessa messun kulkuun ja melodioihin huomasikin saaneensa jonkinmoisen otteen. "Jumalan karitsa" ei ollut enää niin kamala biisi kuin aluksi ajattelin.

Toiseksi muistan nauruntäytteiset iltaohjelmat ja sketsit, joiden hauskuus epäilemättä parhaiten avautui juuri teini-ikäisille. Sen vastapainoksi muistan myös aika ison sosiaalisen epävarmuuden tunteen, kun itse olin eri koulusta kuin suurin osa porukasta. Vaikka samalla leirillä oli pari parasta ystävääni, suurin osa oli minulle vieraita ja keskenään tuttuja.

Leirin opetuksesta mieleen on jäänyt ainakin se, että Markuksen evankeliumia luettiin pienissä ryhmissä. Se oli ihan kivaa. Isä meidän ja uskontunnustus (ja varmaan jotain muutakin) piti opetella ulkoa ja sekin oli OK. Seurakunnan kanttori oli mukana leirillä, mikä varmasti lisäsi leirin musiikillista tasoa ja monipuolisuutta. Opetusmenetelmät olivat näin aikuisen kasvattajan näkökulmasta varsin monipuolisia, toiminnallisia ja elämyksellisiä. Itse asiassa, yhtä leirillä toteutettua harjoitusta olen hieman muunneltuna itse markkinoinut opettajille viimeksi viime talvena, eli hyvänä pidän sitä edelleen.

Pappi ja nuorisotyöntekijä olivat mukavia, ja olisin mielelläni keskustellut heidän kanssaan enemmänkin. Kiltin tytön kohtalona oli jäädä ulos niistä keskusteluista, jotka käytiin tupakkapaikalla. Isossa ryhmässä ei myöskään ollut kovin luontevaa avata suutaan, kun oli ryhmässä osittain ulkopuolinen.

Oma riparikokemukseni oli siis kokonaisuutena ihan hyvä. Se ei järisyttävästi muuttanut elämäni suuntaa, eikä ollut edes kesän -88 paras juttu - erittäin sateinen partioleiri loppukesästä ajoi alkukesän riparin ohi ainakin seuraavan syksyn muisteluissa. Väitänpä kuitenkin oppineeni muutaman asian leirin aikana, joista minulle on edelleen iloa!

(Bongasin muuten rippipappini tänään Kotimaa-lehdestä, oli haastattelu ja kunnon kuva ja kaikkea! Hauskaa!)

Kirkkokansan lokerointia

Parin viikon takaisen Kotimaa-lehden pääkirjoituksessa ruodittiin jännitettä kansankirkon ja uskovien kirkon välillä. Uskovien kirkkoon lehti katsoi kuuluvan monenlaisia ryhmiä, niin perinteisiä herätysliikkeitä kuin uudempia liikkeitä, kuten hiljaisuuden liike ja tuomasmessulaisuus. Näiden liikkeiden ulkopuolelle jäävät kirkon jäsenet katsottiin ”perusseurakuntalaisiksi” tai ”tavisluterilaisiksi”.

Minä epäilemättä kuulun tuohon ryhmään ”perusseurakuntalaiset” siitä yksinkertaisesta syystä, etten kuulu mihinkään muuhun. (Rehellisesti sanottuna en edes tiedä, mitä rukoilevaisuus tai viidesläisyys tarkoittaa. Varmaan kuitenkin tietäisin, jos olisin rukoilevainen tai viidesläinen.)

Ryhmään kuuluminen on yleensä kivaa. On kivaa tuntea samoin ajattelevia ihmisiä, ja yhteisöön kuulumisen tunne on mukava. Se antaa turvallisuutta tässä arvaamattomassa maailmassa. Luokittelu sillä perusteella, että ei kuulu johonkin, ei kuitenkaan anna samaa yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Onko perusseurakuntalaisena oleminen vähemmän arvokasta kuin se, jos olisin jonkun tietyn suuntauksen aktiivi?

Pietarinkirkko

Kovin perusteellinen matkakertomus ei istu tämän blogin aihepiiriin, mutta kerronpa kuitenkin vierailustamme Pietarinkirkkoon. Neljän aikuisen ja viiden 2-8 -vuotiaan lapsen seurueemme ei katsonut tarpeelliseksi nähdä kovin laajalti Rooman nähtävyyksiä kahden päivän aikana, mutta Pietarinkirkon katsoimme olevan ”must”.

Lähdimme Vatikaaniin juhannusaattona alkuiltapäivästä. Asetuimme melko pitkän jonon hännille. Lapset juoksivat suihkulähteelle tavoittelemaan pärskeitä kämmenilleen. Aurinko porotti ja jono seisoi. Se seisoi. Sitten tuli tieto, että kirkko on suljettu ja avataan noin neljältä. Jouduimme siis palaamaan hotellille näkemättä kirkkoa.

Palasimme Vatikaaniin klo 16.30. Aukiolla oli entistä pitempi jono, mutta tällä kertaa suurella osalla jonottajista oli yllään jonkinlainen kaapu. Siellä oli pappeja eri maista, munkkeja ja nunnia monen värisissä asuissaan. Toki turistejakin oli seassa koko joukko. Epäilykseni kirkon aukiolosta heräsivät jo silloin, mutta koska jono liikkui, liikuimme sen mukana. Pääsimme turvatarkastuksen läpi, ja – hahhah – kulman takana meidät kaavuttomat ohjattiin syrjään ja meille ilmoitettiin päättäväisesti italiaksi, että kirkko oli suljettu ja huudettiin vielä englanniksi perään ”Out, OUT!”.

Arvatkaa vain, olivatko lapset pettyneitä.

Me aikuisetkin tunsimme itsemme vähän huijatuiksi. Olisi ollut melko yksinkertaista kertoa meille turisteille jo ennen turvatarkastukselle johtavia ”karsinoita”, ettemme pääsisi kirkkoon sisälle. Tekisi mieleni sanoa, että se olisi ollut suorastaan kristillistä – jonottaminen pienten lasten kanssa ei ole erityisen mukavaa.

Lähdimme vielä seuraavana aamuna yrittämään, ja sillä kertaa pääsimme ongelmitta sisälle. Olin ollut kirkossa jo kahdesti aiemmin, ja odotin sen tekevän jälleen suuren vaikutuksen. Olihan se edelleen upea rakennus, mutta samanlaista tilan, rauhan ja ikuisuuden tuntumaa kuin aiemmin en tavoittanut. Osasyynsä oli varmasti tuolla kolmesti tapahtuneella jonottamisella. Osittain häiritsi se, että kirkon keskiosa oli tällä kertaa kokonaan täynnä penkkejä, joten kävelemään pääsi vain reunoja myöten, mikä aiheutti tungosta. Muutakin kuitenkin oli.

Menneitten aikojen paavien muistomerkit tuntuivat kiusallisilta.

”Isot” lapseni kyselivät paljon kaikesta näkemästään, ja hämmästyin itsekin, kun melkein jokaiseen ”kuka?”- kysymykseen jouduin toteamaan kyseessä olevan jonkun muinaisen paavin kuvan. Niitä oli paljon, ja ne olivat suuria ja varmaan näyttäviksi tarkoitettuja.

Olen aiemmin ajatellut, että kristittynä Pietarinkirkko on osittain minunkin henkistä ja hengellistä omaisuuttani, vaikka en katolinen olekaan. Paavinkuvia katsellessani tunsin kuitenkin varsin suurta vierautta. Ajattelin kotikirkkoni hassun vaaleanvihreitä seiniä ja vain muutamaa kuvaa ja tuumin, että taidan pitää yksinkertaisuudesta. Hyvä läksy sekin.

Vihreä ripari kutittaa

Palasimme toissayönä reissusta ja olen lukenut lehtiä. Kotimaassa oli pieni juttu Tuiran seurakunnan vihreästä rippileiristä, jossa ympäristöasiat olivat olleet keskeisenä sisältönä mukana. Olen nyt vuorokauden verran kihissyt innosta ajatellessani kahtatoista oululaisnuorta, jotka ovat luonnon helmassa saaneet käydä perusteellisia keskusteluja ympäristöasioista seurakuntansa aikuisten kanssa.

Tämä mielenkiintoni kirkon tekemää ympäristökasvatusta kohtaan alkaa olla jo vähän omituista. Mitä minä noin pitkällä tähtäimellä teen sitä käsittelevällä tiedolla? Uudestaan ja uudestaan palaan miettimään mahdollisuutta, että jospa rupeaisinkin ihan tosissani sitä tutkimaan. Mutta mitä ja ketä varten? Kuka minun ymmärtämyksestäni hyötyisi?

Loman kynnyksellä

Tänään oli harvinaisen raskas työpäivä. Viime tippaan jääneitä asioita, yllättäviä pyyntöjä, joihin oli "pakko" reagoida, myöhästeleviä kollegoita ja tietokonepulmia. Lähdin toimistolta kihisten ja puhisten ja jatkoin puhinaa kotona matkalaukkuja pakatessa. Huomenna alkaa reilun viikon lomareissu, mutta lomatunnelmasta ei ollut tietoakaan.

Vein laukut lentokentälle nyt illalla ja ehdin kuin ehdinkin ajoissa ennen kuin sulkivat lähtöselvityksen. Takaisin ajellessa katselin laskevan auringon valaisemia puunlatvoja ja jostakin syystä mieleeni tuli ensin yksi ja sitten toinen raskaana oleva ystävä. Toinen odottaa ensimmäistään, kauan kaivattua ja monen vaikeuden kautta alulle saatua. Toinen odottaa viidettään ilmeisesti yhtä innostuneena ja onnellisena kuin aikanaan esikoistaan.

Heidän iloaan ajatellessani muistin, että onpa minullakin aika paljon, mistä iloita. Jospa kiukun ja kiireen tunteiden sijaan yrittäisikin tavoittaa kiitollisuuden.

Hyvä Jumala, kiitän kodista,
omaisista, perheestämme.
Sinulta on elämämme.
Kaikki rakkaani ovat lahjasi.

Herra, opeta, että kotona
kuuntelemme toisiamme,
iloitsemme onnestamme,
emme riitele, turhaan kiistele.

Anna voimia, oikein toimia.
Silloin meillä jokaisella
kotona on hyvä olla
eikä minua mikään pelota.

Suojaa kotia, meitä kaikkia.
Pyydän, Herra, viisautta,
ystävyyttä, rakkautta,
Anna yhdessä meidän pysyä.

(VK 471)

Nyt on minulla edessä parin viikon bloggaustauko. Hyvää juhannusta ja valoisia iltoja sinulle, joka täällä sillä välin piipahdat!