Seikkailujen kirkko

Minähän kuulun salaseuraan nimeltä partio. Olin nuorena tyttönä ja naisena ns. partiolainen henkeen ja vereen, mutta lasten synnyttyä aktiivipartiointi jäi vähemmälle. Tokaluokkalaisen Pellavatukan luvalla ryhdyin puolitoista vuotta sitten uudestaan sudenpentujohtajaksi, Pellavatukan laumaan.

Kyllä se kuulkaas on hauskaa!

Lauantaina olimme sudenpentujen kanssa seikkailemassa Punaisella puukirkolla. Kanttori opetti meille uusia lauluja ja löysi uruista mitä merkillisimpiä ääniä, seurakuntapastori kertoi ja leikitti Raamatun kertomuksen, nuorisotyönohjaaja ohjasi ristiaskartelua ja muuan eettisestä kasvatuksesta innostunut partiojohtaja ohjasi keskustelua oikeasta ja väärästä... kuka lieneekään tämä viimeksi mainittu. ;-)

Samalla saatiin tutkia vanhan kirkkorakennuksen merkillisiä sopukoita, ja piipahtaa mm. kellotapulissa. Punaisella puukirkolla jännittäviä paikkoja riittää. Ihan hirmuisen hauska aamupäivä!

Kuiskutusta iltamessussa

Olimme Pellavatukan kanssa iltamessussa, pitkästä aikaa. Istuimme kirkon parvella kaksistaan. Siellä saattoi sopivasti vähän supista pitkin messua - kysyttävää riitti:

- Kuka toi on? (messun toimittaneesta papista) Miksi mä en tunne sitä?
- Missä kaikki muut ihmiset on, miksi ne ei oo täällä? (iltamessussa oli paljon vähemmän väkeä kuin sunnuntain pääjumalanpalveluksissa yleensä)
- Mihin tosta ovesta pääsee? Entä tosta toisesta? Oonko mä käynyt siellä?
- Mihin sakastia tarvitaan?
- Miksi albaa käytetään?
- Mikä on evankeliumi? (kuuntelee äidin selostuksen) Luukaksella (kaverin pikkuveli) on oma evankeliumi!
- Keitä Markuksia sä tunnet?
- Missä on Getsemane?
- Mistä se nyt puhuu ja miten kauan se oikein aikoo jatkaa? (saarna oli suunnattu ennemmin nelikymppisille tutkijoille kuin ekaluokkalaisille tytöille)
- Mikä toi taulu on?
- Miten Jeesus joutui sinne ristille?
- Miten pääsiäispuput liittyy pääsiäiseen?
- Keitä ne on ne rosvot? Tiedäksä niitten nimet?
- Onks siinä tarinassa onnellinen loppu? (missä tarinassa? Jeesuksen vai rosvojen vai jossain muussa?)
- Miks tossa lukee ULOSUT (Ulos - Ut)
- Saanko mä sen leivän ehtoollisella?
- Miltä viini maistuu? Onko se hyvää?
- Miksi uruissa on tommonen ovi joka menee kiinni ja auki? Miten urut toimii?
- Kuka istuu Jumalan vasemmalla puolella?

Osasin vastata tyydyttävästi noin kahteen kysymykseen (Kuka toi on - Seppo, yksi tämän seurakunnan papeista, ja Saanko mä sen leivän - kyllä). Ehdotin varovasti, että jos kysytään joskus joltakin papilta tai vaikka IP-kerhon ohjaajalta noista asioista, mutta kuulemma se ei ollut tarpeen.

- Ei mulla oo sillai mitään kysyttävää.

Eipä kai sitten. Mukava yhteinen messukokemus kuitenkin. 

Mutta olin kyllä ihan hyvilläni, ettei siellä parvella ollut tänään muita.

Saulin arvoitus ja hiukan muita kuulumisia

Eipä ole tullut blogia kirjoitelluksi. Meinasin jo että lopetan koko blogin - vaan enpäs lopetakaan. Ainakaan vielä.

Avasin eilen pitkästä aikaa paksun punakantisen kirjan yöpöydältäni. Olen välillä lueskellu psalmeja pienestä käsilaukkukokoisesta psalmikirjastani, mutta Raamatun lukeminen on tänä syksynä ollut aika vähäistä. Halusin lukea Daavidista, tai oikeastaan Salomosta - joka askarruttaa minua edelleen niin kuin lähes kolme vuotta sitten - mutta päädyin aloittamaan Saulista. (Tai jos tarkkoja ollaan niin Samuelista. Mutta Saul oli pääkohteenani.)

Jo peruskoulun alaluokilla opin, että Saul oli kuninkaana ennen Daavidia ja Saul menetti kuninkuuden koska rikkoi Jumalan tahtoa vastaan. Tai jotakin sen suuntaista. Mutta mikä se Saulin rikkomus oikeastaan on? Tavailin eilen illalla 1. Samuelin kirjaa enkä oikein ymmärrä. Ensin Samuel viivyttelee jossakin ja Saul-parka hermostuu ja uhraa uhreja ennen aikojaan ilman Samuelia. Sitten Saul säästää amalekilaisten kuninkaan hengen ja antaa miestensä säästää tuon tuhotun kansan parhaat lehmät ja lampaat. No, se ei ole Herran ohjeiden mukaista (kaikki piti tuhota) mutta ei se nyt aivan valtavan suurelta tottelemattomuudeltakaan kuulosta. On vaikea ymmärtää, miksi se on anteeksiantamaton synti.

Ei niin, että erityisesti säälisin Saulia, mutta Daavidhan se vasta öykkäröi kaikenlaista ja oli silti Herran suosiossa.

Jos ajattelee Saulin tarinaa historian muistelemisena, minusta siinä on vähän voittajien kirjoittaman historian sivumakua. Tarinan kertoja tietää tarinaa aloittaessaan, että Saulin kuninkuus ei säily. Ehkä hän oli liian heikko johtajaksi? Ei osannut tai uskaltanut panna miehiään kuriin. Pituus ja komeus eivät vielä tee ihmisestä johtajaa...

---

Piipahdimme syyslomalla muun muassa Tampereella. Edellisellä reissulla bongasimme kirkkoja, tällä reissulla tuli bongattua toinen näistä kirkoista uudestaan.

Yhtenä iltapäivänä Neiti Kevät ja isänsä halusivat lukea kirjaa hotellihuoneessa edes vähän aikaa. Pellavatukka ja ritari Yrjänä sen sijaan alkoivat käydä sisätiloissa melko nopeasti liian meluisiksi ja komensin heidät kanssani ulos. Annoin mahdollisuuden valita: mennäänkö läheiseen leikkipuistoon vai Tampereen tuomiokirkkoon. Riehakas parivaljakko valitsi yksimielisesti jälkimmäisen.

Se on hieno kirkko, tiesi ritari Yrjänä.

Onko se se siipirikkoenkelikirkko? varmisti Pellavatukka.

Riehakkuus katosi saman tien, kun astuimme kirkon ovesta sisään. Täytyy sanoa, että ihailen lasteni pyhän ja kauneuden tajua. Kiertelimme kirkossa katselemassa hiljakseen, päämääränä nähdä myös Pellavatukan lempimaalaus eli Haavoittunut enkeli. Pettymykseksemme parveke oli kuitenkin suljettu. Pellavatukka kurkisteli alhaalta huuli mutrussa ylös ja toisteli, että haluaisi nähdä enkelin kunnolla. Onneksi hiukan ennen kirkon sulkemista kirkkosaliin saapui ystävällinen suntio, joka salli meidän käydä kurkistamassa enkeliä samalla kun itse laittoi seuraavan päivän virsien numerot taululle. Loppu hyvin siis, ja kyllä oli tyytyväinen pieni tyttö kirkkovierailun jäljiltä.

Ruuhkavuosinakin voi kaivata seurakuntaa

Olen kirjoittanut ennenkin siitä, että oman viiteryhmän löytäminen seurakunnasta ei ole aivan yksinkertaista. Viimeksi kirjoitin aiheesta helmikuussa. Aihe pulpahti taas pintaan, kun luin Marikan kommentin Perheen arjessa -blogissa olleeseen sinänsä erittäin sympaatttiseen tekstiin. Marikan pointti oli - tai niin minä sen tulkitsin - että seurakunnan läsnäolo perhekerhona ei riitä, vaan jotenkin voisi olla läsnä myös niille perheenäideille ja isille (ja arvattavasti mielellään lapsille myös), jotka ovat menneet elämässä perhekerhoajasta eteenpäin.

Aluksi on sanottava, että tykkään tuosta Perheen arjessa -blogista. Kuitenkin olen jo jonkin aikaa ollut pikkuruisen turhautunut siitä, että siellä, kuten myös oman seurakuntani perhetyössä ja vaikkapa seurakuntayhtymän Pienelle parasta -viestinnässä, perhe tuntuu olevan aina tai lähes aina pienten lasten perhe. Omassa seurakunnassani on kaksi ihanaa perhekerhoa, päiväkerhoja ja perheiden tapahtumia, joissa kohderyhmänä ovat ensisijaisesti kotona pienten lasten kanssa olevat vanhemmat lapsineen. Työntekijät tekevät työtään ammattitaidolla ja antaumuksella ja varmasti onnistuvat siinä.

Iltapäiväkerholaisten vanhemmat kutsutaan toki kerhon kevätjuhlaan, perhemessuja on yleensä kahdesti vuodessa ja lisäksi jouluaattona perheille suunnattu hartaus. Näissäkin tuntuu ensisijaisena kohderyhmänä olevan nimenomaan varsin pienet lapset - tai ainakin omani tuntuvat kasvaneen niistä jotenkin ohi. (Lapset pitkästyvät perhemessussa pahemmin kuin tavallisessa sunnuntain jumalanpalveluksessa!) Mitään säännöllistä toimintaa, jolla tavoitettaisiin koululaisperheitä, siis nimenomaan perheitä, ei ole - satunnaisesti joku joskus saattaa jotakin yritellä, mutta enpä nyt edes muista koska viimeksi. Eikä varhaisnuorten toimintaakaan järin paljon ole, joten IP-kerhoiän ohittaneita alakoululaisia ei kirkolla juuri pyöri. Seuraava vakiintunut etappi on rippikoulu, ja tokaluokkalaisesta on kyllä aika pitkä matka rippikouluikään.

Marika kirjoitti kommentissaan paljon minunkin tuntojani: aikanaan perhekerho oli luonteva yhteys seurakuntaan. Lyhyessä hartaudessa ruokittiin sekä äidin että lasten hengellisiä tarpeita ja yhteisöllistäkin oli. Nelikymppisenä, työssäkäyvänä, väsyneenä ja kiireisenä hengellisiä tarpeita edelleen on mutta viiteryhmän löytäminen on vaikeaa.

Onko perhetyössä mitään sijaa perheille, joiden lapset eivät ole taaperoita tai edes päiväkerholaisia? Tarvitseeko sellaisia perheitä tavoittaa perheinä?

No. Ei tietenkään välttämättä. Mutta tällaisena ruuhkavuosiäitinä sanoisin, että perheenä tavoittaminen saattaisi onnistua helpommin kuin jokaisen perheenjäsenen tavoittaminen yksilönä. Kuten joskus aikaisemminkin kirjoitin, ainakaan meidän perheessä oikeastaan kukaan ei kaipaa uusia harrastuksia, mutta hengellisiä tarpeita meillä kyllä on. Ei tarvitsisi olla koululaisperhekerhoa joka viikko, mutta kun olisi edes joskus, edes jotakin. Vaikka kerran vuodessa, mutta kunnolla.

En oikeastaan kirjoita siksi, että olisin huolissani omasta puolestani. Minullahan on viiteryhmiä seurakunnassa: olen entinen luottamushenkilö ja siksi monelle tuttu, olen hiljaisuuden ryhmän aktiivi, olen ehtoollisavustaja ja seurakunnan epävirallinen ympäristöasiantuntija. Seuraan seurakunnan toimintaa (yleensä) sen verran aktiivisesti, että löydän lapsillenikin sieltä parhaat palat. (Juuri kaksi isointa on ollut viikon seurakunnan päiväleirillä.) Omaa hengellistä yhteisöäni ovat lisäksi lukuisat papit, joihin olen jollakin merkillisellä tavalla tutustunut viimeisen viiden vuoden aikana - näistä parista on tullut peräti hyviä ystäviäni. Lisäksi minulla on tämä virtuaaliseurakunta ympärilläni - te, jotka tätäkin mahdollisesti luette ja ehkä jopa kommentoitte.

Tartuin tähän aiheeseen siksi, että arvelen, että minä ja Marika emme ole ainoita entisiä perhekerholaisia, jotka kaipaisivat jonkinlaista kädenojennusta seurakunnan suunnalta. Jos minullakin luottamushenkilö- ynnä muusta taustasta riippumatta on toisinaan olo, että seurakuntayhteys on hakusessa, miten mahtaa olla sellaisen ikätoverini, joka ei kuulu samalla tavalla kalustoon kuin minä?

Olen ryöpsäyttänyt tähän nyt pitkälti tajunnanvirtaa ja vähän jäsentymättömiä ajatuksia. En mielelläni valittaisi vaan tarjoaisin valmiiksi mietittyjä kehittämisehdotuksia. Niitä minulla ei kuitenkaan tällä kertaa ole. Miettisin niitä kyllä mielelläni. Mitä voisi seurakunta tarjota meille ruuhkavuotisille ja lapsillemme? Mikä olisi sellaista, joka houkuttelisi mukaan riittävän monta (ts. edes muutaman) alueen perheistä ja joka olisi realistista toteuttaa (huolimatta jatkuvasti pienenevistä resursseista)?

Sain kuulla olevani rohkea äiti enkä ole varma oliko se kehu

Olin sunnuntaiaamuna ehtoollisavustajana messussa. Aikomus oli alun perin mennä yksin mutta lauantai-iltana meille valkeni, että ritari Yrjänän koripalloturnaus a) jatkuu sunnuntaina ja b) hänellä on ensimmäinen matsi klo 11 aamulla. Mies lähti taksikuskiksi ja kannustusjoukoiksi. Kaksitoistavuotias neiti Kevät ilmoitti ison tytön oikeudella jäävänsä kotiin. Kuusivuotias Pellavatukka ei halunnut lähteä katsomaan korismatsia vaan halusi mieluummin mukaan messuun.

Olen kerran ennenkin avustanut Pellavatukan kanssa ilman kirkonpenkistä löytyvää lapsen isää, mutta silloin kyseessä oli perhemessu ja myös tavallista epämuodollisempi istumajärjestys, joten tilanne oli hiukan erilainen. Hiukan jännitti, miten moiseen kokeiluun suhtaudutaan, mutta molemmat papit - Pellavatukan hyviä tuttuja - sekä toinen maallikkoavustaja suhtautuivat hyvin suopeasti. Tyttö istui sitten sylissäni siellä sivulla edessä, missä papit ja avustajat messun aikana istuvat. Hyvin meni.

Hiukan kyllä tuli hikikarpaloita otsalle, kun neitonen rupesi kesken saarnan kuiskimaan, että pitäisi päästä vessaan... Vessahätä taisi kuitenkin olla lähinnä kyllästymistä saarnan pituuteen - siihen  auttoi, kun kehotin etsimään erilaisia numeroita virsikirjasta.

Kirkkokahveilla useampi ihminen kävi kehumassa Pellavatukkaa siitä, miten suloinen tyttö hän on. (No niinhän hän tietysti onkin.) Joku sitten totesi minulle ajatelleensa messun aikana, että olen rohkea äiti, kun uskallan ottaa lapsen sinne pappien joukkoon. Siihen totesi pöytänaapuri hiukan hämmästelevään sävyyn, että kyllä nykyään nuoret perheet saattavat ottaa lapsia mukaan kirkkoon. Molemmat keskustelijat olivat minulle vieraita.

Vaikka sävy oli myönteinen, jäin keskustelusta vähän hämmentyneeksi. Olen Punaisella puukirkolla aina kokenut olevani tervetullut messuun lasten kanssa. Olen myös pitänyt messuun osallistumista suorastaan lasten oikeutena. Pidänkö kuitenkin itsestään selvänä asioita, jotka eivät ole niitä muille? Otanko jonkinlaisia erivapauksia? Onko sittenkin liian rohkeaa ottaa lapsi mukaan, kun lähtee avustamaan messussa?

Mitä kuuluu jouluun

Adventskalender. Die Kirche. Der Weihnachtsmann. lukee ritari Yrjänän saksan vihkossa. Viereen on piirretty kuvat adventtikalenterista, (punaisesta puu-)kirkosta sekä joulupukista. Läksynä oli piirtää ja kirjoittaa asioita, jotka kuuluvat jouluun.

Neiti Kevät tenttasi minulta jouluaaton ohjelmaa. Kun en vastannut tarpeeksi rivakasti kaikkia tärkeitä asioita, hän kysyi: - Kai me mennään kirkkoon?

Minun lapsuuteni jouluihin ei kuulunut joulukirkkoa. Lasteni jouluihin se näyttää kuuluvan, luontevasti, olennaisena osana. Olen siitä iloinen.

Tosin, ihan täyttä kuvaa ritari Yrjänän jouluasioista tuo yllä kuvattu lista ei vielä anna. Das Geschenk, lahja oli kirjoitettu vihkoon jo tunnilla.

Kummin määritelmä

Mitä sana kummi tarkoittaa?

Facebookissa on kiertänyt muuan kuva ja sen liitteenä lainaus ilmeisesti Jaakko Heinimäeltä:

Miksi kummin pitää kuulua kirkkoon? Siitä yksinkertaisesta syystä, että kummius on kirkon virka. Olisihan se outoa, jos vaikkapa arkkipiispa ei olisi kirkon jäsen. Kummi-instituutio perustuu jo ensimmäisten kristittyjen maanalaisiin seurakuntiin, joissa uudet tulokkaat saivat kokeneemman kristityn tukihenkilökseen ja opastajakseen. Latinaksi kummin eli tukihenkilön nimitys oli sponsor. Kummius on sponssaamista, jota ei voi hoitaa rahalla.

Tekstin jakamisen motiivina lienee se, että moni on törmännyt ilmiöön, että lapselle halutaan kummeja, jotka eivät kuulu kirkkoon. Tiedän itsekin, että joidenkin tuttavien lapsilla on "virallisten" kummien ohella epävirallisia, kirkkoon kuulumattomia kummeja. Toisaalta uskonnottomatkin perheet ovat pyytäneet lapsilleen kummeja.

 

Täältä tutkijankammion syövereistä maailma näyttää parhaillaan sellaiselta, että minun nähdäkseni periaatteessa kummius on määrittelykysymys. Jos joku haluaa määritellä, että kummi tarkoittaa samaa kuin peruna, niin siitä vain:

Yleensä käsitteellä kummi tarkoitetaan kristityn henkilön kasteen todistajaa tai hengellistä ohjaajaa (tähän koko liuta viitteitä), mutta tässä artikkelissa kummin käsitetään olevan synonyymi sanalle peruna (Solanum tuberosum, koisokasvien heimoon kuuluva kasvi, jonka mukulaa käytetään yleisesti ravintona), koska...

Toisin sanottuna, jos jonkun mielestä kummi on hyvä sana tarkoittamaan lapsen aikuista kaveria ilman mitään uskonnollista tai hengellistä erityistehtävää, niin mikäs siinä. Kutsukoon sitten sellaista ihmistä kummiksi. On kuitenkin hyvä ymmärtää, että sana kummi ei tarkoita kaikissa yhteyksissä samaa. Se, että joku haluaa määritellä kummin tehtävän ei-hengelliseksi, ei myöskään tarkoita sitä, että kirkon tarvitsisi määritellä se niin. Kastettavan lapsen kummien tulee olla kristittyjä, koska siinä yhteydessä kummius määritellään niin. Kummin tehtävä on tukea vanhempia lapsen kristillisessä kasvatuksessa.

 

Minulla ja miehelläni on läheisiä sukulaisia ja ystäviä, jotka eivät kuulu kirkkoon. Osassa näistä ihmisistä olisi ollut paljonkin kummiainesta tuossa aikuinen kaveri -mielessä, mutta emme pyytäneet heitä "pakanakummeiksi" tai "kummituksiksi". Ajattelimme, että kristilliset kummit riittävät.

Ritari Yrjänällä on kyllä kummi, joka ei kuulu luterilaiseen kirkkoon. Rakas kälyni on ortodoksi ja hän on myös Yrjänän kummi. Sellaiseen kummiuteen kirkkokin onneksi suhtautuu myötämielisesti - lapsellani on oikein ihana kummitäti, ja samalla kiehtova kurkistusikkuna hiukan erilaiseen kristillisyyteen.

Äiti voiksä tulla

Hetki sitten kolmen kopla oli isänsä johdolla iltapuuhissa. Yhdeksänvuotiaan ritari Yrjänän huoneesta kuului huuto:

- Äiti, voiksä tulla tänne?

- Joo, kohta, vastasin vähän nyreänä, koska oli isin nukutusvuoro ja minulla oli monenlaista puuhaa kesken. (Meidän lapset eivät ole enää ihan pieniä, mutta heidät täytyy siitä huolimatta nukuttaa. Edes 11-vuotias neiti Kevät ei ole tyytyväinen, ellei hänen kanssaan käydä illalla juttelemassa. Hyvä niin.)

Vetkuttelin jonkin aikaa pyykkejä ripustamassa, kunnes yläkerrasta kuului kiukkuinen komento:

- Äiti, voiksä tulla nyt ihan heti!

Minä menin. Ylhäällä ei kuitenkaan odottanut mikään kiukkuinen poika, vaan jo pimeästä huoneesta kuului peiton alta pieni ääni:

- Äiti voiksä lukea mulle sen iltarukouksen?

Luimme sen yhdessä. Sitten Yrjänä huokaisi onnellisena, käänsi kylkeä ja sanoi:

- Nyt mä saan hyvin unta enkä näe ollenkaan pahoja unia.

Viime keväänä kirjoitin siitä, miten minusta oli vaikeaa opettaa rukoilemista lapsille. Tänään mietin, että tapojaan voi muuttaa ja lapsiltaan ihminen oppii.

Taizé-lauluja ja paperienkeleitä

Helsingin Taizé-tapahtuman kylkiäisenä punaisella puukirkolla oli eilen aamulla Taízé-perhemessu. Olin hyvissä ajoin lupautunut sinne avustamaan. Muu perhe oli partioretkillä, mutta kuusivuotias Pellavatukka tuli kanssani messuun.

Ensimmäisiä kertoja messussa avustaessani ajattelin, ettei lapsia voi silloin ottaa mukaan - ainakaan ilman isäänsä. Pellavatukka oli kuitenkin sisarustensa kanssa "avustajan apulaisena" jo kerran viime keväänä, ja hyvinhän tuo onnistui tälläkin kertaa. Piti pikkuisen nuuskia sakastia messun alla ja roikkua aika paljon äidin kädessä, mutta sitten tyttö malttoi istua rauhassa vieressäni tai sylissäni koko messun.

En ole koskaan käynyt Taizéssa tai tunne taizélauluja erityisen hyvin. Punaisella puukirkolla on kerran kuukaudessa pyhäillan messu, jossa niitä lauletaan, mutta olen käynyt siellä vain muutaman kerran. Olen pitänyt niistä ennenkin, mutta täytyy sanoa, että niiden hienous upposi oikein todella vasta eilen.

Kirkko oli melkein täysi. Lapsiperheitä oli vain muutamia, mutta sitten olikin kaikenikäistä väkeä: nuoria, nuoria aikuisia, keski-ikäisiä, sitä vanhempia, miehiä ja naisia. Pari kansainvälistäkin osallistujaa oli löytänyt tiensä paikalle. Laulut alkoivat alun pienen epäröinnin ja kirjojen riittämättömyyden jälkeen kaikua komeasti. Rukoustuohuksia aseteltaessa hiekkaan sali tihkui vahvoja tunteita. Ehtoollisella tuntui häkellyttävältä katsella sitä tuttujen, puolituttujen ja vieraiden kasvojen virtaa, joka virtasi eteen meidän luoksemme.

Kun väkeä oli noin paljon - odottamattoman paljon - ehtoollinen kesti aika pitkään. Pellavatukka istui etupenkissä ja katseli meitä kiinteästi. Sitten ihan viimeisenä hän hipsutti vierelleni ja sai myös ehtoollisleivän.

Sitä en kyllä tiedä, oliko tuo ihan kaikken onnistunein perhemessu. Sellaiseksi se oli kovin pitkä, tunti ja kymmenen minuuttia, ja huomasinkin, että Pellavatukan eskarikaveri oli kadonnut penkistä kesken messun. (Tietysti pituus johtui osittain tuosta osallistujien suuresta lukumäärästä.) Laulutkin olivat tietysti lapsille vieraita. Sen sijaan niille perheille, joissa vanhemmat kaipasivat osallistua Taizé-messuun, se oli oikein hyvä messu. Lapset oli huomioitu siellä monella tapaa. Mieleenpainuvinta taisi olla kesken messun lapsille jaetut kirjekuoret, joista löytyi askartelutarpeet kartonkienkeliin. Pellavatukkakin askarteli sellaisen.

Jälkikäteen kyselin tytöltä, mitä hän oli tykännyt messusta. Miettiväisenä Pellavatukka vastasi:

Se oli vähän erilainen kirkko. Ne haavit oli vasta siellä ovella ja sitten siellä laulettiin niitä lautalauluja. Ne kynttilät oli kivoja.

Totta. Kolehti kerättiin vasta poistuessa ja kyllä, aluksi laulettiin Laudate omnes gentes...

Enkeli paistaa pizzaa

Ritari Yrjänä on nyt peruskoulun kolmannella luokalla ja vieläpä uudessa koulussa. Kolmasluokkalaisen elämässä on paljon uusia asioita: uuden koulun, uusien opettajien ja uusien kaverien lisäksi uusia oppiaineita sekä se, että läksyjä tulee monesta eri aineesta kerralla. Nyt alkusyksystä erityistä päänvaivaa on ollut uskonnonläksyistä.

"Äiti, ussanläksyt on tosi vaikeita", ritari Yrjänä on huokaillut useampana viikkona. Se on ollut kyllä totta, mutta lisäksi minusta ne ovat olleet aika mielenkiintoisia. Toivottavasti jälkikäteen ajateltuna Yrjänästäkin.

Ritari Yrjänä on joutunut tekemään paljon minä-tehtäviä, joissa omaa itseä ja omaa elämää on pitänyt pohtia tietystä näkökulmasta. Mistä sinulla tulee riitaa vanhempiesi kanssa? Mikä on kallein aarteesi ja miten pidät siitä huolta? Vaikein tehtävä taisi olla se, jossa piti miettiä, millainen hän olisi, jos hän olisi syntynyt tytöksi. Siitä meillä keskusteltiin kotona monena iltana. Lopputulos oli, että tehtäväkirjaan syntyi piirros ja kuvaus vaaleatukkaisesta, siniseen mekkoon pukeutuneesta tytöstä, joka olisi hyvä matematiikassa.

Ritari Yrjänä ei ole erityisen innostunut itsensä analysoimisesta - onkohan se yleensäkin enemmän tyttöjen laji? - mutta luulen, että läksyjen kirvoittamat yhteiset keskustelut ovat olleet lopulta hänestä kuitenkin mukavia.  Samalla on tullut todistetuksi, että Yrjänän tavassa tehdä läksyt olohuoneen lattialla tai ruokapöydän ääressä oman huoneen sijaan on myös hyvät puolensa. Siskotkin innostuivat pohtimaan, onko kallein aarre joku tavara vai voiko se tarkoittaa myös ihmisiä.

Yrjänä päätyi siihen, että hänen kallein aarteensa on oma perhe.

Loppukevennyksenä kerrottakoon, että kaikki uskonnonläksyt eivät ole olleet vaikeita. Ihan ensimmäisenä läksynä oli piirtää vihkoon kuva jostakin Raamatun tapahtumasta. Silmät vilkkuen Yrjänä kertoi, että kuvaan saisi lisätä jotakin hassua. Kynä suhisi ja piirros syntyi. Kuvassa on Jeesus, enkeli, radio, kännykkä ja koko joukko lampaita. Lisäksi on kaksi puhekuplaa, yhden lampaan ajatuskupla "Mul on nälkä" ja Jeesuksen tokaisu enkelille "Pidä huolta lampaista." Kuvateksti kuuluu näin:

Jeesus on lähdössä etsimään kadonnutta lammasta. Muut lampaat kuuntelevat sillä aikaa radiota. Enkeli paistaa pizzaa.

Kyllä lampaiden kelpaa.

Äidin uskontunnustus

Minun piti kirjoittaa tänään peruskoulun uudesta tuntijaosta ja uskonnon/elämänkatsomustiedon tuntien vähentämisestä. Ilta meni kuitenkin hysterian partaalla olevan pikkutytön nukuttamisessa. Jääköön tuntijakouudistus jonnekin hamaan tulevaisuuteen.



Pellavatukka oli hyvällä tuulella ja halusi jutella. Juttelimme iltapuuhissa monenlaista mutta, kun olisi pitänyt sammuttaa valot ja ruveta nukkumaan, tyttöä alkoikin pelottaa.



- Äiti mä en tahdo että sä menet pois. Äiti mua niin kovasti pelottaa olla yksin.



Yritin rauhoitella, lauloin Suojelusenkelin, juttelin ja rukoilin ääneen iltarukouksenkin. Välillä tyttö jo rauhoittui mutta, kun olin lähdössä ulos huoneesta, hätä iski taas. Muistelin hänelle sitä, mitä olin itse tehnyt pienenä tyttönä silloin, kun pelotti: rukoillut iltarukouksen. Sanoin myös, että uskoin suojelusenkelin vartioivan hänenkin untaan. Pellavatukka huokaisi syvään, harkitsi asiaa ja antoi sitten tulla:



- Äiti, uskotko sä ihan oikeasti, että enkeleitä on olemassa?



- Kyllä mä uskon.



- Uskotko sä myös ihan oikeesti että Taivaan Isä on olemassa?



- Kyllä mä uskon sen ihan varmasti.



- Äiti, uskotko sä ihan kaikkiin kirkon juttuihin?



Tähän kysymykseen en osannut vastata suoraan, "suunnilleen" oli täsmällisintä, mitä pystyin vastaamaan. Mitä ovat "kaikki kirkon jutut"?



Melkein kuusivuotiaan kysymykset ovat suoria ja rehellisiä - ja melko ehdottomia. Hänellä on kiihkeä tarve saada vastauksia. Huomaan, että äidin uskontunnustus lapselle on paljon tiukempi paikka kuin uskontunnustuksen lateleminen ulkoa messussa.



Pellavatukka oli tällä kertaa vastauksiini tyytyväinen ja kertoi myös oman kantansa:



- Äiti, mäkin uskon, että Taivaan Isä on olemassa. Mutta joskus mä kyllä olen sitä mieltä, että enkelit ei kovin paljon auta. On parempi, että näkyvät ihmiset auttaa. Niin kuin sä, äiti.



Nyt neitonen on jo unten mailla - isän ja äidin sängyssä. Sallittakoon sellainen toisinaan isolle pienelle tytölle.

Aikamatkalla Kallion kirkolla

Neiti Kevät oli keskiviikkona luokkansa kanssa aikamatkalla. Aikamatka alkoi 1830-luvulta ja päättyi nykypäivään. Paikkana helsinkiläiskoululaisten matkalla oli luonnollisesti Helsingin keskusta.



Hankalien aikataulujen takia menin hakemaan tyttöä suoraan retken päätepisteeltä Kallion kirkolta. En tiennyt tapahtuman ohjelmasta yhtään mitään, mistä syystä vastaanotto kirkon eteisessä tuntuikin hieman hämmentävältä. Luokka ei ollut vielä tullut kirkolle, mutta eteisessä oli vastassa jonkin sortin vastaanottokomitea: Hyvin ystävällinen, mutta voimakkaasti meikattu ja pörrötukkainen nuori naispuolinen pastori, jolla - kumma kyllä - oli violetti paita yllä. Yhtä lailla ystävällinen mutta teatraalisen pörrötukkainen nuori mies, joka vaikutti jonkinlaiselta oppaalta. Lisäksi oli myöskin ystävällinen suntion oloinen nainen, joka vaikutti kolmikosta ainoalta "aidolta" - kaksi muuta olivat vähän sketsihahmon oloisia.



No näinhän tietysti oli asian laita. Kun luokka saapui paikalle, violettipaitainen naispastori oli kadonnut jonnekin ja opas otti ryhmän vastaan yksinään, alkaen melko teatraalisesti luennoida kirkon historiasta. Montakaan lausetta ei ehtinyt kuulua, kun sakastista ryntäsi esille nuori tyttö yllättävien uutisten kanssa, ja tässä vaiheessa höpsö äitikin tajusi, että kyse oli näytelmästä. Luokka sai yhdessä roolihahmojen kanssa pohtia sekä kirkon satavuotisjuhlia että nuoren parin hääjuhlallisuuksia ja todistaa jopa kosintaa. Piispa Irja Askolakin - se violettipaitainen pörröpää - vieraili tarinassa.



Neiti Kevään kertomuksesta sain vaikutelman, että tasa-arvon kehittyminen Suomessa oli ollut yksi aikamatkan keskeisistä teemoista. Arvatenkin tästä syystä ensimmäinen naispuolinen piispa oli otettu tarinaan mukaan.



Hengelliset elementit olikin sitten jätetty vartin kirkkovisiitiltä reippaasti sivuun. Eipä niitä tietysti tänä päivänä kaikille yhteisessä ohjelmassa sallittaisikaan. Mietin, josko tämä oli jollekulle ET-oppilaalle ensimmäinen ja ainoa kerta peruskoulussa, kun joutuu/pääsee kirkon seinien sisäpuolelle. Itse olisin suonut lapsille edes hetken omatoimiseen kirkkotilan ihailemiseen - Kallion kirkon sisätilat ovat mielestäni kovin kauniit.