Sain kuulla olevani rohkea äiti enkä ole varma oliko se kehu

Olin sunnuntaiaamuna ehtoollisavustajana messussa. Aikomus oli alun perin mennä yksin mutta lauantai-iltana meille valkeni, että ritari Yrjänän koripalloturnaus a) jatkuu sunnuntaina ja b) hänellä on ensimmäinen matsi klo 11 aamulla. Mies lähti taksikuskiksi ja kannustusjoukoiksi. Kaksitoistavuotias neiti Kevät ilmoitti ison tytön oikeudella jäävänsä kotiin. Kuusivuotias Pellavatukka ei halunnut lähteä katsomaan korismatsia vaan halusi mieluummin mukaan messuun.

Olen kerran ennenkin avustanut Pellavatukan kanssa ilman kirkonpenkistä löytyvää lapsen isää, mutta silloin kyseessä oli perhemessu ja myös tavallista epämuodollisempi istumajärjestys, joten tilanne oli hiukan erilainen. Hiukan jännitti, miten moiseen kokeiluun suhtaudutaan, mutta molemmat papit - Pellavatukan hyviä tuttuja - sekä toinen maallikkoavustaja suhtautuivat hyvin suopeasti. Tyttö istui sitten sylissäni siellä sivulla edessä, missä papit ja avustajat messun aikana istuvat. Hyvin meni.

Hiukan kyllä tuli hikikarpaloita otsalle, kun neitonen rupesi kesken saarnan kuiskimaan, että pitäisi päästä vessaan... Vessahätä taisi kuitenkin olla lähinnä kyllästymistä saarnan pituuteen - siihen  auttoi, kun kehotin etsimään erilaisia numeroita virsikirjasta.

Kirkkokahveilla useampi ihminen kävi kehumassa Pellavatukkaa siitä, miten suloinen tyttö hän on. (No niinhän hän tietysti onkin.) Joku sitten totesi minulle ajatelleensa messun aikana, että olen rohkea äiti, kun uskallan ottaa lapsen sinne pappien joukkoon. Siihen totesi pöytänaapuri hiukan hämmästelevään sävyyn, että kyllä nykyään nuoret perheet saattavat ottaa lapsia mukaan kirkkoon. Molemmat keskustelijat olivat minulle vieraita.

Vaikka sävy oli myönteinen, jäin keskustelusta vähän hämmentyneeksi. Olen Punaisella puukirkolla aina kokenut olevani tervetullut messuun lasten kanssa. Olen myös pitänyt messuun osallistumista suorastaan lasten oikeutena. Pidänkö kuitenkin itsestään selvänä asioita, jotka eivät ole niitä muille? Otanko jonkinlaisia erivapauksia? Onko sittenkin liian rohkeaa ottaa lapsi mukaan, kun lähtee avustamaan messussa?

Saako ateistin puolesta rukoilla?

Olen tällä viikolla ollut jälleen lähimmäisenä. En ole voinut varsinaisesti tehdä mitään apua tarvitsevalle läheiselleni, ollut vain ja kuunnellut sekä lausunut muutaman kannustavan sanasen sinne tänne.

Läheiselläni on elämässä tilanne, joka on vaikea mutta tuskin mahdoton. Huolen aiheita on kyllä paljon. Suurin vaikeus on kuitenkin oman pään sisällä: että uskaltaisi uskoa itseensä ja tulevaisuuteen. Että uskaltaisi luottaa elämään. Olen itse ollut hieman samantapaisessa tilanteessa ja muistan, miten selvisin siitä.

Rukoilin.

Läheiseni ei usko Jumalaan. Hänellä ei ole uskontoa. Siksi, vaikka mieli on hetkittäin tehnyt lohduttaa ja kertoa, miten itse joskus pääsin vaikeasta vaiheesta eteenpäin rukoilemalla, en ole rohjennut. Epäilen, että se vain haittaisi hänen luottamustaan minuun eikä olisi avuksi kenellekään.

Sellaisen ihmisen puolesta, jolla on edes heikko kytkös johonkin uskontoon, on minusta helpompi rukoilla kuin selkeän ateistin. Jotenkin tuntuu, että en kunnioita rukoukseen uskomattoman ihmisen vakaumusta, jos rukoilen hänen puolestaan. Toisaalta, voiko häntä vahingoittaa asia, jota hän itse pitää hölynpölynä?

Sanotaan, että Jumala ei tarvitse rukouksiamme, vaan ainoastaan ihminen tarvitsee rukousta. Jos ajattelee niin, voiko toisen puolesta rukoilemisella ylipäätään olla mitään merkitystä? Onko merkitys joka tapauksessa vain minulle itselleni?

En osaa vastata. Ehkä minun ei tarvitsekaan. Usko ei pohjimmiltaan kuitenkaan ole loogista päättelyä vaan melko lailla sokeaa luottamusta. Ja siltä pohjalta päädyin tällaiseen ajatukseen:

Jos kertoisin opettavaiseen ja ikään kuin itseäni sillä ylentävään tapaan uskonnottomalle läheiselleni, että rukoilen tai aion rukoilla hänen puolestaan - tekisin asiasta jonkinlaisen rukoilemisshown siis - tekisin väärin. Silloin en kunnioittaisi hänen vakaumustaan. Jos taas rukoilen hänen puolestaan spontaanisti, häntä kohtaan tuntemastani huolesta lähtöisin, se on vilpitöntä, oikein ja sopivaa. Vaikka hän ei siihen uskokaan.

Ja itse asiassa, kristittynä rukous on minussa joka tapauksessa. Jos ajatellaan, että rukous voi olla vain yksinkertainen huokaus, olen rukoillut läheiseni puolesta useampia kertoja kuin itsekään tiedän.

Kivulla sinun pitää tutkimuksesi synnyttämän

Tulin tässä ajatelleeksi ja ihmetelleeksi syntiinlankeemuskertomusta jotenkin uusin silmin. Oikeastaan se on aika kumma tarina.

Olen aina spontaanisti ajatellut, että Jumala on antanut ihmiselle järjen ja vapaan tahdon sekä kyvyn tehdä moraalisia valintoja. Että ne ovat olennainen osa ihmisen olemusta, sitä Jumalan kuvaa, joka hän luomiskertomuksen mukaan on. Syntiinlankeemuskertomuksessa taas ihminen oikeastaan varastaa ymmärryksen itselleen ja tulee sen takia karkotetuksi paratiisista. Olen tulkinnut kertomuksen kuvaukseksi siitä, miten ihmisestä tuli ihminen - muita eläimiä älykkäämpi ja kykenevä juurikin noihin moraalisiin valintoihin.

Tosin tulkintaani nyt hieman hämmentää se, että silmiensä avautuessa Aatami ja Eeva huomaavat pelkästään olevansa alasti. Muita kaiken tai hyvän ja pahan tietämisen merkkejä tekstissä ei mainita. Omasta näkökulmastani suhtautuminen alastomuuteen näyttäisi olevan lähinnä kulttuurinen tai sopivaan käytökseen liittyvä kysymys, ei niinkään moraalinen ongelma.

Oletetaan kuitenkin, että kielletyn puun hedelmä tosiaan antoi ihmiselle kyvyn oppia uutta sekä ymmärtää hyvää ja pahaa. Se on kieltämättä työlästä ja kivuliastakin usein. Tiedon perässä ja avulla kulkiessaan ihminen on monta kertaa aiheuttanut valtavasti pahaa. Sanotaan, että tieto lisää tuskaa, ja joskus voisi olla mukavaa tuudittautua lapsen tietämättömyyteen sen sijaan että tietäisi näin paljon maailman ongelmista. Kuitenkin ymmärrys, siis todellinen, syvällinen ymmärrys, on myös jotakin huikaisevan hienoa ja - lopulta - ehdottomasti tavoiteltavaa.

Syntiinlankeemus on parasta mitä ihmiselle on tapahtunut? Hm. En taida nyt oikein ymmärtää kertomusta. Mikä sen varsinainen pointti on? (Viisaammat saavat toki mielellään selittää!)

Niin, ja mistä tämä tuli mieleen? Kävi mielessäni, että tutkimusprosessia voisi kuvata vaikka näillä sanoilla:

Tutkijalle hän sanoi: - Minä teen suuriksi sinun tutkimusprosessisi vaivat, ja kivulla sinä olet synnyttävä tieteelliset artikkelisi. Kuitenkin tunnet halua aiheeseesi, ja se pitää sinua vallassaan.
 

Viimeksi mainittu on sitten syytä lukea pikkuinen pilke silmäkulmassa. Terveisiä vain täältä tutkijankammiosta.

Muistoja rukousnauhasta

Aija kysyy blogissaan, miltä pyhä tuntuu. Lönnebon rukoushelmiä katsellessa ja Aijan mietteitä lukiessa minulle tuli mieleen oma rukousnauhani ja siihen liittyvät muistot.

Lukiolaisena yli 20 vuotta sitten vietin viikon Wienissä yhden ystävän luona. Luonnollisesti kiersimme kaupungin keskeisiä nähtävyyksiä yhdessä. Stephansdomissa eli Pyhän Tapanin katedraalissa oli jonkinmoinen myymälä, josta päätin ostaa itselleni rukousnauhan. Katselin, koskettelin ja kääntelin myytävänä olevia nauhoja, kunnes valitsin niistä pisimmän - sellaisen, jota pystyi pitämään myös kaulassa. Aikomukseni oli kai käyttää nauhaa sekä koruna että jonkinlaisena rukousesineenä. Luterilaisena ja vieläpä tällaisena maallistuneen perheen vesana minulla ei ollut koskaan ennen ollut rukousnauhaa tai mitään vastaavaa kädessäni.

Kassan takana istunut rouva katsoi minua hyväksyvästi ja totesi saksaksi, että olin valinnut heidän pisimmän ja kauneimman mallinsa. Änkytin siihen jotakin vähän kömpelöä koulusaksallani, ja samalla tietenkin paljastin ulkomaalaisuuteni. Naisen kasvoille valahti jonkinlainen pettymys - jota hän kohteliaasti yritti kyllä peitellä - ja poistuessani kaupasta kuulin hänen toteavan kollegalleen jotakin sen suuntaista, että nuo ulkomaalaiset pitävät rukousnauhoja vain kauniina koruina eivätkä ymmärrä niiden oikeaa merkitystä.

Luterilaisena en tiennyt enkä tiedä edelleenkään, onko jonkinlainen pyhäinhäväistys pitää rukousnauhaa koruna. Suhtautumiseni hankkimaani esineeseen oli kuitenkin kunnioittava ja siksi tuo kuiskuttelu tuntui aika kurjalta. Toisaalta, ehkä juuri kuulemani kuiskuttelun vuoksi nauhasta tuli minulle hyvin tärkeä. Käytin sitä koruna - kyllä - mutta taisin kokea jo nauhan kaulaan pujottamisen eräänlaisena rukouksena. Helmet tuntuivat kädessä hyvältä ja niin tuntui myös nauhaan kiinnitetty krusifiksi.

Rukousnauha kulki kaulassani melko usein muutaman seuraavan vuoden ajan. Muistan, ettei äitini oikein tykännyt siitä - ei varsinkaan, jos pukeuduin kokonaan mustiin. Näytin kuulemma ihan papilta.  Ei hän sentään kieltänyt minua käyttämästä sitä. Sitten opiskeluaikoina, kun lähipiirini suhtautui kristinuskoon kovin nurjasti ja itsekin yritin tiukasti olla uskomatta, rukousnauha sai jäädä korurasiaan moneksi vuodeksi.

Nuorena äitinä kaivoin rukousnauhan taas esille ja pidin sitä usein pöydällä. Pikkuinen neiti Kevät rakasti sitä ja oli sitä aina salaa näpelöimässä, kunnes kerran nykäisi krusifiksin irti helminauhasta. Nauhan saisi korjattua, mutta syystä tai toisesta, tai ehkä oikeastaan monesta, osat ovat edelleen irrallaan. Molemmat silti tallessa.

En tiedä, katsoisiko Stephansdomin rouva nauhaa koskaan käytetyn oikein. Minulle itselleni rikkinäinen rukousnauha on kuitenkin kertomus omasta rikkinäisestä ja haparoivasta mutta sittenkin tärkeästä uskostani. Helmet tuntuvat edelleen hyvältä kädessä.

Abiturientilla on kaulassaan rukousnauha, rippiristi, ankkuri ja sydän.