Saa joulu sisään tulla

On siivottu. Aika paljon, ei kaikkea - riittävästi. On paketoitu salaisuuksia - vähintäänkin riittävästi. On leivottu ja laitettu ruokaa, ja vielä laitetaan vähän lisää.

On koristeltu kotia ja etenkin kuusta. Kolmen nuoren henkilön toimesta siinä on tosi paljon koristeita. Jouluaattona ohjelmassa on aamusauna, puuro, joulukirkko ja ilta kotona sukulaisten seurassa. Joulupukkiakin odotellaan.

Meidän joulukirkko näytti toissapäivänä tältä:

Aika jouluinen, vai mitä!

Onnellista ja siunattua joulua sinulle!

Onpas - eipäs

Voiko Jumalan olemassaolosta keskustella?

Kuuntelin lauantaina vähän aikaa radiosta Suoraa puhetta: Jumalaa ei ole -keskusteluohjelmaa, jossa vietettiin uskonnotonta joulua. Olen joskus aiemmin osunut kuulemaan pätkän saman sarjan keskustelua, joka oli mielenkiintoinen. Osallistujat olivat todella perehtyneet siihen, mistä puhuivat, ja keskustelijoissa oli kantoja puolesta ja vastaan.

Tällä kertaa keskustelu tuntui minusta pienen samanmielisen kuppikunnan tyhjänpäiväiseltä jutustelulta. Keskustelijat esittivät argumentteja, jotka olivat minulle kuulijana perin tuttuja ja edustivat kovin ahdasta ja virheellistäkin käsitystä kristinuskosta. Kristinuskon puolestapuhujaa en havainnut kutsutun paikalle, joten vasta-argumentti puuttui. Kaiken lisäksi keskustelijat eivät tuntuneet oikeastaan keskustelevan, ts. heidän sanomisensa eivät varsinaisesti tuottaneet uusia sanomisia, jokainen vain esitti omia näkökulmiaan. (Lisäksi porukka söi jouluruokia siellä radiossa, mikä kuului läpi ikävinä maiskutuksina...) Kyllästyin kymmenessä minuutissa. Pitäkööt ateistit uskonnottoman joulunsa, minä pidän oman kristillisen jouluni.

Jäin miettimään, olenko itse koskaan keskustellut Jumalan olemassaolosta sellaisen ihmisen kanssa, joka olisi ateisti tai lähes ateisti. Joskus ihan nuoruudessa ehkä, mutta aikuisena en.

Uskonkysymyksistä - jos niistä ylipäätään keskustelee - tulee helposti keskustelleeksi ainoastaan samantapaisen vakaumuksen omaavien ihmisten kanssa. Uskosta keskustelemisessa haastavaa on se, että kyse on nimenomaan uskosta, johon rationaaliset argumentit eivät päde. Syntyykö keskustelua, jos toinen osapuoli käyttää kaiken taitonsa todistellakseen Jumalan olemassaolon epätodennäköisyyttä ja toinen vain toteaa uskovansa todisteista huolimatta? Tarvitaanko sellaista keskustelua?

Pellavatukka ja 3 X joulukertomus

Nelivuotias Pellavatukka oli eilen päiväkodin kanssa joulukirkossa. Punaisella puukirkolla oli päiväkodeille perinteinen joulun nukketeatteri, jonka Pellavatukka on nähnyt jo viidesti - kyllä - mutta tuon ikäiselle jokainen kerta on uusi ja ihmeellinen. Kirkossa oli ollut kivaa.

Se oli sellainen Jeesuksen syntymistarina, kertoi Pellavatukka. Mä sain vähän kokeilla yhtä nukkea. Se oli, äiti, enkeli, se nukke.

Eilen illalla oli vuorossa partiolaisten joulujuhla. Isosiskon sudenpentulauman jäsenet suoriutuivat jouluevankeliumin lukemisesta mallikkaasti ja ilman hihityksiä, ja Pellavatukka kuunteli, yllään pelkkä paita ja sukkahousut, kun muut vaatteet oli jo ehditty äidin silmän välttäessä riisua jonnekin.

Viime vuonna valittelin täällä blogissa sitä, että kristilliset ainekset oli kokonaan sivuutettu päiväkodin joulujuhlassa. Tänä vuonna sekin oli toisin. Yhteislauluihin oli kelpuutettu sellaisiakin lauluja, joissa viitattiin Jeesukseen, ja viimeisenä ohjelmanumerona oli ihan oikea perinteinen joulukuvaelma minulle vieraan Joulutähden maassa -laulun soidessa. Se oli myös Pellavatukan tähtihetki - hän sai olla kuvaelmassa enkelinä.

Miltä mä äiti näytin? Näytinkö mä susta ihan enkeliltä? kysyi tytär jälkikäteen.

Ihan enkeliltä, kultaseni. Juuri sellaiselta kuin enkelin kuuluu näyttää.

Turvaverkko

Luen Pauliina Kainulaisen kirjaa Missä sielu lepää. Siitä olisi paljon muutakin kirjoitettavaa, mutta nyt olen takertunut tähän kohtaan:

Tänä aikana ihmiseltä kaivataan epävarmuuden sietokykyä, jotta hän uskaltautuu suureen loikkaan vanhasta ja aikansa palvelleesta todellisuuskäsityksestä uuteen, kokonaisvaltaiseen. Jeesuksen seuraaja harjaantuu tällaiseen riskinottoon. Hänen on mahdollista astua uuteen, koska hänen turvaverkkonsa Jumalassa on paikallaan. Huonosti ei voi käydä. Pyhiinvaeltajalle kaikella, mitä tapahtuu, on merkitys. (s. 111)

Olen miettinyt: Minulla ei ole takeita siitä, että mitään kuolemanjälkeistä elämää on. Minulla ei myöskään ole varmuutta siitä, että Jumala aktiivisesti puuttuisi elämäni kulkuun - etttä minut kutsuttaisiin johonkin tehtävään, että saisin rukousvastauksia tms. Ehkä elämä on pitkälti ihan vain sattumaa - en tiedä. Kuitenkin, jo pelkkä usko Jumalan varauksettomaan rakkauteen kantaa pitkälle. Usko siihen, että kelpaan jollekulle - Jumalalle - kaikkine virheinenikin, on tosiaan turvaverkko ihan sellaisenaan.

Se oli siinä sit

Nyt se sitten käytännössä loppui - luottamustehtäväni seurakunnassa nimittäin.

Tänään oli viimeinen seurakuntaneuvoston kokous, tai ei se mikään kokous ollut, vaan luottamushenkilöiden ja työntekijöiden yhteinen juhla. Oikein mukava ja lämmin tilaisuus, ruoka oli hyvää ja oli kiva jutella rauhassa muutaman nuoremmasta päästä olevan työntekijän kanssa.

Sain lahjankin, kuten myös kaikki muut läsnä olleet: nimikoidun virsikirjan. Kerkesin tässä illalla jo lahjoittaa vanhan, sievän valkoisen virsikirjani Neiti Keväälle, joka on sitä vuosikausia ihaillut.

Olo on hiukan tyhjä. Omahan oli päätökseni, etten asettunut uudelleen ehdolle (tai ainakin melkein oma, oli siinä nimittäin perheelläkin sanansa sanottavana...) Kuitenkin tuntuu haikealta, että tammikuussa päätettäväviksi tulevat asiat eivät oikeastaan enää kuulu minulle. Minulla voi olla niistä mielipide, mutta päätösvaltaa ei ole.

Nyt olisi oiva tilaisuus löytää seurakunnasta joku muu rooli. Aika näyttää, löydänkö. Mitenkään varma en asiasta nimittäin ole.

Todelliset ja keksityt tarpeet

Ensi viikonloppu on se viikonloppu, jolloin en ole menossa hiljaisuuden retriittiin, vaikka haluaisin. Itse asiassa, seuraavakin viikonloppu on sellainen viikonloppu. Molempina viikonloppuina olisi nimittäin ollut retriittejä tarjolla, mutta olen valinnut toisin. Olen priorisoinut muita asioita, kuten esimerkiksi perhettäni ja jouluvalmisteluita (ja siinä sivussa työpaikan pikkujouluja, jouluostoksia, ystäviäni, kauneimpia joululauluja ja siivoamista. Luetellut asiat eivät kuitenkaan ole tässä tärkeysjärjestyksessä).

Työssäkäyvänä perheenäitinä joutuu usein asettamaan asioita tärkeysjärjestykseen. Periaatteessa se on helppoa - perhe on tärkein ja kaikki muu tulee perheen jälkeen - mutta käytännön tilanteissa se on usein hankalaa. Esimerkiksi juuri päätökset ajankäytöstä ovat vaikeita. Mikä on sellainen asia, johon oikeasti tarvitsee käyttää aikaa? Miten paljon aikaa siihen tarvitaan? Entä kun tunnit tuntuvat loppuvan vuorokaudesta - mikä on sellainen asia, jonka voi jättää tekemättä?

Syömisestä ja nukkumisesta tinkiminen kostautuu nopeasti. Töistä ei voi kovin paljon tinkiä ja lasten ja miehenhän piti olla se prioriteetti. Kotitöistä  voi tinkiä ajoittain, mutta lapsiperheessä ei loputtomiin. Perheenäidin vakiotinkiminen onkin usein omat menot: yhteydenpito ystäviin, oma liikunta, aika omalle ajattelulle.

(Ei se tietenkään ihan näin mene. Monta kertaa voisi helposti tinkiä kaikenlaisesta oikeasti turhasta - turhan monesta ruokakauppareissusta viikon aikana, jumittumisesta sosiaaliseen mediaan liian myöhään arki-iltana, työasioiden märehtimisestä kotisohvalla, kun niille ei siellä kuitenkaan mitään voi, turhien tavaroiden pyörittelemiseen kuluvasta ajasta. Samaan aikaan oikeasti tärkeä jää tekemättä: lapsen kuulumiset tulee kuunneltua vain puolella korvalla ja puolison kanssa keskusteleminen jää tunnelmaltaan Oy Perhe Ab:n johtoryhmän kokouksen tasolle.)

On vaikea muistaa, että osa tarpeista on oikeasti toissijaisia - keksittyjä tarpeita. Ja toisaalta, myös itselläni, sillä ihmisyksilöllä, joka minä olen, on oikeita omia tarpeita.

Tästä tuli pitkä johdanto, vaikka varsinainen pointtini oli varsin lyhyt: Olen oivaltanut, että myös hengelliset tarpeet ovat oikeita tarpeita. Ne eivät ole keksitty tai ylimääräinen juttu, vaan jotakin, jota oikeasti tarvitsen. Mikä tarkoittaa, että ehkä niitäkin pitäisi joskus priorisoida?

Aika hurjaa, itse asiassa.

Asetelma komerossa

Joitakin päiviä sitten  lasten kanssa tuli puhe seimiasetelmista. Ehdotin, että lapsethan voisivat rakentaa meille leluistaan seimiasetelman - sitten jouluksi, näin aikuisen tylsän hitaasta näkökulmasta. Puolen tunnin kuluttua sain kutsun tulla katsomaan Jeesus ja Maria -näyttelyä meidän vaatehuoneeseen. Sieltä löytyi asetelmaa moneen lähtöön, tässä Marian ilmestys:

Enkeli tässä ilmestyy Marialle, ei epäilystäkään. Marialla on kivan pirtsakka päivänvarjo.

Paimen, Maria ja Jeesus-vauva. Huomaa myös vaaleanpunainen aasi.

Enkeli, Maria ja Jeesus-vauva. Enkeli on varmaan tullut Marian luo kahville...

Itämaan tietäjä tuo lahjoja Jeesukselle. (Maria on valinnut tähän kuvaan kauniin pitsikoristeisen iltapuvun.)

Joosefia ei asetelmissa näkynyt. Meillä ei kuulemma ole tarpeeksi poikanukkeja.

Lastenkirkko

Pellavatukka on ollut sairaana. Se on tarkoittanut monta pitkää sisäpäivää ilman mahdollisuutta lumileikkeihin ja pulkkamäkeen, joita niin kovasti odotettiin. Sisäpäivien vuoksi olemme myös joustaneet siinä, että TV:tä ja tietokonetta on saanut käyttää huomattavasti tavallista enemmän - normaalisti meillä onkin aika tiukat rajoitukset.

Pellavatukka on vasta neljävuotias mutta tietää jo, että tietokoneelta löytyy hauskoja juttuja. Viimeisen viikon aikana hän on päässyt muutaman kerran käymään suosikkisivustollaan. Sivuston nimi on Lastenkirkko. Siellä lapsi voi luoda oman hahmon, joka sitten tutkii kirkkoa ja sen ympäristöä. Hauskinta kaikesta on se, että samaan aikaa liikkeellä olevat hahmot voivat jutella toisilleen - tosin hyvin rajoitetusti.

Pellavatukka tykkää käydä viemässä haudoille kukkia ja sytyttämässä kynttilöitä. Kellojen ja urkujen soittaminen, musiikin kuuntelu ja värittäminen ovat myös mieluisia. Sivuston pelit sen sijaan ovat nelivuotiaalle liian vaikeita.

Ritari Yrjänää kiinnostavat enemmän Legon sivut ja jotkut autopelit, Neiti Kevät puolestaan on innostunut sivuista, joilla voi suunnitella erilaisia asuja. Pikkusiskon innostamina he kuitenkin innostuivat myös seikkailemaan virtuaalikirkosta. Voi, mikä riemu siitä syntyikään, kun toinen pääsi kirkkoon kotikoneelta ja toinen äidin työläppäriltä. Oli nii-in hauskaa panna hahmot juoksemaan peräkkäin ja huutelemaan toisilleen kommentteja:

Onko koulussa kivaa?

Mennään kuuntelemaan virsiä.

Näin äidin näkökulmasta tuo on kiva sivusto, kun siellä ei ole mitään räiskimispelejä tai muita kamaluuksia. Onko siitä kodin kristillisen kasvatuksen apuvälineeksi? En oikein tiedä. Lapset eivät seikkaile netissä opiskellakseen tai tullakseen kasvatetuiksi, mutta ainahan sieltä saattaa jotakin tarttua mukaan. Pääasia, että on kivaa. Nelivuotias filosofini kyllä teki taas suuria oivalluksia kuunnellessaan Lastenkirkossa isoveljen lempivirttä (neidin oma määritelmä):

Äiti, myös ruotsalaiset ovat Jumalan kämmenellä.

Ei siistiä sisäreittiä

Olen lueskellut piispan runoja.

Tunnustan, että tartuin Helsingin tuoreen piispan Irja Askolan  myös tuoreeseen runokokoelmaan Tie vie, pyhä kantaa hiukan epäilevällä mielellä. Vaikka olin viime keväänä innolla kannattamassa häntä piispaksi ja uskon meidän tosiaan saaneen hyvän piispan, en oikein tiennyt, mitä runokirjan sivuilla odottaisi. Kävin lokakuussa kirjamessuilla kuuntelemassa Askolan haastattelua, ja siellä hän vaatimattomasti totesi runojen usein syntyvän käyttölyriikan tarpeeseen: syntymäpäiväonnitteluiksi, toimituksiin ynnä muuhun. Tämä kuulosti, no, hiukan arvaamattomalta. Uskaltauduin kuitenkin lukemaan.

Kannatti uskaltaa. En ole minkään sortin runoudentuntija, enkä osaa arvioida runoja hienoilla termeillä. Luen kuitenkin runoja toisinaan ja arvioin niitä itsekseni asteikolla kolahti - ei kolahtanut.

Askolan runot kolahtivat.

Askolan käyttämä kieli on miellyttävää, selkeää ja täsmällistä suomea ja luontevaa rytmiltään. Runot, jotka liittyvät kirkkovuoden kiertoon, puhuvat vaikeistakin asioista, jättävät tilaa ajattelulle mutta toisaalta eivät lukijaa hunningolle. Niistä saa kiinni mutta ne eivät selitä liikaa. Ne ovat ajassa, hetkessä kiinni - ja haastavat lukijansa. Eivät ehkä kieltä uudistavina kokeiluina, mutta sisällöltään ja sanomaltaan.

Lainaan tässä tuomiosunnuntaihin liitetyn runon:

Uskolla on ikävä maailmaan

se homehtuu jäädessään

vain sielun syvimpiin onkaloihin

se laimenee pysyessään

vain minussa ja minua varten.

Usko haluaa likaantua

tuntea tuskan ja toivottomuuden

pysyä lähellä sirpaleita ja säröjä

kulkea sinne,

missä vierailijoita ei kulje ruuhkaksi asti.

Kristitty löytää Kristuksen kasvot

kun hän katsoo silmiin

suoraan ja syvälle

nälkäistä, vangittua

syrjään sysättyä ja häpeällä merkittyä.

Heistä ei usko pääse irti

koska Kristuksen katsomiseen ei ole oikotietä

ei siistiä sisäreittiä

on vain ankara kohtalonyhteys:

     Hän läsnä vähimmissä

     siellä ja heissä tavattavissa.

Pyhän Pietarin pölynimuri

Olin eilen Liedossa pitämässä iltapäiväkoulutusta opettajille. Huonosta ajosäästä johtuen lähdin liikkeelle erittäin hyvissä ajoin ja olin sitten lopulta varsin hyvissä ajoin myös perillä. Lieto on minulle vieras paikkakunta, ja vaikka määränpää löytyikin nopeasti, ei oikeasta osoitteesta heti löytynyt parkkipaikkaa. Päädyin siis ajamaan hiukan ohi ja löysin itseni harmaakivikirkon parkkipaikalta.

Eihän tällaista tilaisuutta voi jättää käyttämättä: Ylimääräistä aikaa kesken pitkän ja aika raskaan työpäivän vieraan, vanhan kirkon vieressä - kirkkoa täytyy mennä katsomaan lähempää. Arvelin, ettei kirkko ehkä talviaikaan olisi auki, mutta niin vain kävi, että ovi oli raollaan ja pääsin pujahtamaan sisään. Kirkko oli tyhjä - elämän merkkeinä näkyi ainoastaan keskikäytävän takaosassa lattialla oleva pölynimuri. Joku täällä on ollut, ehkä ihan hetki sitten!

Istuin hetkeksi penkkiin.

Liedon seurakunnan laatimassa esitteessä kerrotaan Pyhän Pietarin kirkon olevan iältään noin 500-vuotias. Syystä tai toisesta esitteessä on korostettu kirkon olevan vaatimaton. Moneen muuhun varsinaissuomalaiseen kivikirkkoon verrattuna ehkä näin onkin, mutta minusta kirkko oli kaunis, arvokas ja tunnelmallinen.

Kameran mukanaolo tällaisella yllätysbongauksella olisi jo ollut liikaa pyydetty. Kuvia en siis saanut otettua, mutta kiinnostunut voi käydä kurkistamassa kirkon ulkonäköä täältä.

Vaalituloshuumaa

Saako hiukan hehkuttaa: Oman seurakunnan Tulkaa kaikki -lista, siis MINUN listani (minä olen listan asiamies), sai sekä seurakuntaneuvostoon että yhteiseen kirkkovaltuustoon puolet jaossa olleista paikoista. Tämä siitäkin huolimatta, että listamme lähti vaaleihin jonkinlaisena haastajana - toisella listalla oli paljon konkareita ja ylipäätään enemmän ehdokkaita. Neuvosto nuoreni kertaheitolla: läpi meni 8/14 alle 45-vuotiasta ehdokasta, näistä kuusi meidän listalta. (Vrt. tämänhetkinen neuvosto: kolme alle 60-vuotiasta!) Äänestysprosentti nousi vajaasta kymmenestä päälle 17 prosentin. Näyttäisi siis kovasti siltä, että alueen suurin aikuisryhmä, 18-39-vuotiaat, on saatu äänestämään! 16-17-vuotiaiden äänet näkyvät vaalissa myös mm. läpimenneen partiojohtajan ja toisen nuoren naisen muodossa.

Hienoa! Upeaa! Mahtavaa!

Samalla on toki hiukan haikeaa. Monta hyvää ehdokasta kummaltakin listalta jäi ilman paikkaa. Toisaalta nämä ovat  loppufanfaarin alkusointuja omalle luottamustoimelleni. Enää yksi neuvoston kokous jäljellä... ja mitä sitten? Takariviin vai jotakin enemmän? En yhtään tiedä.

Jumalan kämmenen koko ja muita arkisia huomioita

Ritari Yrjänä istui portailla ja lauloi Jumalan kämmenellä. Äkkiä hän keskeytti laulun ja huusi alakertaan:

Äiti, minkä kokoinen Jumala on?

Öö... iso, vastasin hämmästyneenä.

Ai jaa. Mä vaan kysyin, kun en tiennyt, totesi Yrjänä ja jatkoi laulua. Minä jäin miettimään, vastasinko oikein. Onko Jumalalla koko? Täytyyhän Jumalan olla iso, jos hänen kämmenelleen kerran mahtuu lintunen ja ihminen, eikö?

***

Pitkälti toistakymmentä tuttua on huomauttanut minulle siitä, etten ole ehdolla seurakuntavaaleissa. Joukossa on sellaisiakin, joiden en olisi arvannut noteeranneen sitä, että ylipäätään olen istunut neljä vuotta seurakunnan luottamustehtävässä. Huomautuksiin on usein sisältynyt hienoinen moite: Ketä minä nyt äänestäisin? Olen kannustanut äänestämään seurakuntamme superhienoa Tulkaa kaikki -listaa, jonka asiamies itse olen. Mutta kieltämättä on myös tuntunut ihan mukavalta, kun vaikkapa naapurin vanha herra ja satunnainen äitituttava olisivatkin halunneet äänestää minua. Ehkä vielä joskus.

Olemme muuttaneet. Uusi koti on aivan edellisen lähellä ja täynnä purkamattomia laatikoita. Selkä on pakkaamisen, purkamisen, siivoamisen ja nostelemisen jäljiltä kipeä, mutta mieli iloinen. Nyt kaikilla lapsilla on omat huoneet ja lisäksi saimme ihmeen nimeltä KODINHOITOHUONE. Pidän kotitöistä sen verran vähän, että erittäin mielelläni suljen ne omaan huoneeseensa... Niin, ja on täällä oma saunakin.

Olen ruvennut hellimään ajatusta tupaantuliaisista ja niiden yhteydessä pidettävästä kodinsiunauksesta. En ole koskaan ollut sellaisessa, mutta kuulemma sellaisia on... Mahtaisikohan armas herra puolisoni lämmentä ajatukselle? Täytyy kysyä.

Veljesten sanailua

Pikkuveli Daavid kyselee sotilailta, mitä se, joka tappaisi pelottavan filistealaisen Goljatin, oikein saisi. Isoveli Eliab huomaa tämän ja kuulee keskustelun, ja kommentoi:

Kun vanhin veli Eliab kuuli, mitä Daavid puhui miehille, hän suuttui ja sanoi: "Mitä sinä tänne tulit? Ja kenen huostaan jätit ne lammasparat siellä vuorilla? Minä kyllä tunnen sinun julkeutesi ja pahan sisusi. Sotaa katselemaan sinä vain olet tullut." Daavid sanoi: Mitä minä nyt olen tehnyt? Eikö täällä saa edes puhua?" (1. Sam. 17:28-29)

Minun korviini tämä kuulostaa hyvin elämänmakuiselta. Veljekset nokittelevat toisilleen. Ihan kuulen korvissani Neiti Kevään, joka säksättää pikkuveljelleen osittain huolissaan ja osittain tämän uusista taidoista tai uskalluksesta mustasukkaisena - ja Ritari Yrjänän, joka liioittelevan reteästi vastaa:

Siis mitä? Eikö täällä saa edes puhua?

Hengitä rukousta

Jossakin vaiheessa joku antoi minulle neuvon rukoilemiseen täällä blogissa. En muista ihan tarkkaan koska - se saattoi olla noin vuosi sitten mutta voi olla että siitä on enemmän tai vähemmän aikaa. Luulen, että se joku oli ehkä Aija, mutta saattoi se olla joku muukin. En äkkiä löytänyt sitä tuolta menneistä merkinnöistä.

Yksinkertaisuudessaan minulle vihjattu rukous kuuluu näin: Jeesus Kristus, armahda minua. Ensimmäiset sanat Jeesus Kristus huoataan sisäänhengittäessä ja jälkimmäiset Armahda minua uloshengitettäessä. Tätä voi ja kannattaakin toistaa monta kertaa.

Jos hetki on oikein paha, tämä rukous on oikein hyvä. Kiitos sille, joka vihjeen antoi!

Sen mielen rauhoittumisen, jonka rukoilemisen seurauksena joskus voi saavuttaa, voi halutessaan aivan varmasti selittää psykologialla ja lääketieteellä: Itsesuggestiolla tai vaikka tasaisen hengittämisen aiheuttamana aivojen parempana hapensaantina. Itse tunnen kuitenkin iloista varmuutta siitä, että tieteellä ei selitetä kaikkea. Ei, rukoilemalla en armahda itse itseäni - sen tekee joku minua suurempi.

Uskollinen ja sinnikäs Ruut

Olen lukenut Ruutin kirjan varsin monta kertaa ja aina se näyttäytyy vähän erilaisena. Tykkään Ruutista. Hän on kiltti. Vaikka joskus olen tuumannut, että Ruut on liiankin kiltti, tällä lukemalla tuumasin, ettei kiltteys ole pahasta. Kilttejä ihmisiä saisi maailmassa olla enemmänkin.

On kyllä todettava, että Ruutin motiivi lähteä anoppinsa mukaan jää hiukan hämäräksi. Onko anoppi hänelle vain niin rakas, vai onko motiivina lisäksi se, että hän kokee velvollisuudekseen pitää huolta yksin jääneestä anopista. Kovin voimakkaat ovat Ruutin sanat Noomille:

Minne sinä menet, sinne minäkin menen, ja minne sinä jäät, sinne minäkin jään. Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani. Missä sinä kuolet, siellä minäkin tahdon kuolla ja sinne minut haudattakoon. Rangaiskoon minua Jumala nyt ja aina, jos muu kuin kuolema erottaa minut sinusta. (Ruut 1:16-17)

Tämähän kuulostaa aivan avioliittovalalta! Rehellisyyden nimessä on tunnustettava, että näin lämpimiä sanoja en koskaan itse osoittanut omalle anopilleni, vaikka hän ihan mukava olikin...

Jotenkin Ruutin määrätietoisuus, jolla hän pyrkii pitämään huolta Noomista ja itsestään, miellyttää minua. Naisen valinnanmahdollisuudet ovat tuolloin olleet varsin kapeat, mutta Ruut ei tyydy ajalehtimaan vaan toimii niissä raameissa, jotka hänellä on. Boas vaikuttaa ihan reilulta kaverilta, mutta ilman Ruutin aloitetta olisi Noomin pelto jäänyt lunastamatta ja avioliitto solmimatta.

Voi Jefta, miten sinä saatoit?

Tuomarien kirjan 11. luvussa kerrotaan tuomarista nimeltä Jefta, joka sotaretken alla lupaa Jumalalle uhriksi sen, joka sotaretkeltä palattaessa ensiksi tulee kotiportista läpi, jos voittaa taistelun. Jefta ei selvästikään ole perillä perinteisten tarinoitten klassisista juonenkäänteistä, kun menee lupaamaan moista. Eihän tuollaisesta avoimesta lupauksesta voi seurata mitään hyvää!

Kun Jefta palaa voittajana kotiin, vastaan tulee TIETENKIN hänen ainoa tyttärensä, vieläpä tanssien ja rumpua lyöden. Onneton isä kertoo lapselleen, mitä on luvannut, ja tytär urheasti kehottaa isäänsä pitämään lupauksensa. Jeftan tyttärellä ei ole niin hyvä tuuri kuin Iisakilla - tähän uhraamiseen Jumala ei puutu, vaan

Jefta täytti Herralle antamansa lupauksen, ja hänen tyttärensä kuoli koskemattomana neitsyenä. (Tuom. 11:39)

Voi Jefta, miten saatoit olla noin tyhmä? Lupasit tuollaista! Sitäpaitsi, Jumala tuskin himoitsi lapsesi verta - etkö tiennyt, että Hän on armollinen ja hyvä? Hän ei varmastikaan tarvitse ihmisuhreja.

Ai niin, mutta tässä Jeftan ja nykypäivän välissä ehti syntyä ja kuolla se Jeesus-niminen kaveri. Jotenkin minusta on kivempi olla nykypäivän kristitty kuin muinainen juutalainen.

***

Kiinnitin huomioni tähän: Vielä Joosualle Jumala puhui suoraan, mutta tuomareille välikäden kautta. Dramaattinen muutos.

Voi hyvänen aika

Sain eilen sähköpostitse pyynnön kirjoittaa artikkelin artikkelikokoelmaan. Se ei ole tavallista mutta ei nyt sentään aivan ainutkertaistakaan - olen muutaman ympäristökasvatusaiheisen artikkelin kirjoittanut eri julkaisuihin. Mutta tämä tämänkertainen aihe! En avaa aihetta tässä aivan suoraan, mutta sen pitäisi liittyä ruokaan, maailman rikkaisiin ja köyhiin, Raamattuun ja kohtuuteen.

Kiehtova aihe, eikö? Lukisin mielelläni hyvin kirjoitetun artikkelin tuosta aiheesta, mutta sen kirjoittaminen - no, minun vahvinta asiantuntemusaluettani ei ole mikään noista. Soitin ja kyselin lisätietoja ja saisin kuulemma  muokata aihetta itselleni sopivaan suuntaan. Aikaa on jouluun tai ehkä jopa vuodenvaihteeseen. Muut kirjoittajat ovat etupäässä teologeja.

Mitä tekee ihminen, jolla ei ole asiantuntemusta eikä oikeastaan aikaakaan kirjoittaa artikkelia? Hän sanoo tietysti kyllä, mikäpä siinä, eiköhän se onnistu.

Miten tässä näin pääsi käymään?

Kummallinen elämä. Mutta haasteita pitää olla!

Päivän sana

Paukahdin äsken ev.lut. kirkon pääsivulle ja silmiin osui päivän sana. Jotenkin se kolahti. Näin se kuuluu:

Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat, ensin juutalaisille, sitten myös kreikkalaisille. Room. 1:16

Häpeä on yksi tunne, jonka kanssa on saanut painia viime viikkojen kohun myötä - kuten myös kokemus siitä, että EN häpeä olla kristitty vaikka  saman nimikkeen alle mahtuukin niin monenlaista sakkia.

Jotakin puhdistavaakin tässä on ollut. Huomaan, etten pelkää enää tunnustaa väriä - olen aika hanakkakin kertomaan ääneen sen, että kirkko ja uskonto ovat minulle tärkeitä asioita.

Raamatuntulkinnasta verkossa

Muutamia tuoreita, mielestäni hyviä kirjoituksia koskien raamatuntulkintaa:

Terhi Paananen: Raamattua ei voi lukea tulkitsematta

Pentti Tepsa: Evankelis-luterilaisen kirkon seksuaalietiikan perusteista (Facebookissa)

Panu Pihkala: Hesarin kirkkotestin ruumiinavaus

Point of no return

Lueskelin vanhoja blogimerkintöjäni. Parin viime kuukauden aikana on tuntunut, etten saa tästä blogista oikein enää otetta - tuntuu ettei ole sellaisia ajatuksia, jotka kannattaisi kirjoittaa ylös. Toisaalta ihan viime päivinä olen tuntenut taas pientä kirjoituskutinaa. Ehkä blogi rupeaakin kiinnostamaan taas enemmän. Vanhoja merkintöjä lukiessa tuntui, että siellä täällä olen tosiaan tehnyt jonkun itselleni ja etsinnälleni tärkeän oivalluksen.

Etsintäretkelläni - joka toki alkoi jo paljon aiemmin kuin tämä blogi - olen kulkenut yllättävän pitkälle. Puolitoista vuotta sitten arvioin, että tämä retki on erilainen kuin aiemmat etsimisen vaiheeni. Se on totta, olen nimittäin tullut paljon, paljon pitemmälle kuin koskaan aiemmin: niin pitkälle, että paluuta aikaisempaan ei enää ole. Etsiminen ja usko muuttavat ihmistä - enkä voi enää jättää leikkiä kesken tai yrittää olla, kuin en koskaan mitään olisi etsinytkään.

Muuttuminen ei ole välttämättä helppoa tai edes mukavaa. Toisaalta voi olla vaikea ymmärtää, että muut ihmiset eivät kaikki jaakaan mielenkiintoani aiheeseen. Toisaalta aihepiiri on niin henkilökohtainen ja arkakin, että haluaa jotenkin pysytellä sen kanssa katseilta suojassa. Polulla on ollut ja toivottavasti myös tulee olemaan monia antoisia ja riemastuttavia välietappeja - mutta myös epävarmuutta siitä, mihin valitsemani reitti johtaa.

(Tällaisesta ei voi kirjoittaa osuvasti. Lauseisiin tulee ihan liikaa kielikuvia.)

Päivän, viikon, kuukauden puheenaiheesta

En katsonut viikko sitten television homokeskustelua, koska arvelin, että siitä tulee vain paha mieli. Yhtä hyvin olisin voinut katsoa -mieli on ollut paha joka tapauksessa.

Kirkosta on virrannut väkeä pois siihen tahtiin, että suvaitsevaisina itseään pitävät kirkon jäsenet ja työntekijät voivat kohta huudella toisilleen tyhjissä kirkkosaleissa:

Tulispa tänne joku homo, että me voitaisiin suvaita sitä.

Suvaitsevaisuus on merkillinen juttu. Oikeasti suvaitsevaisia toisen suhteen ollaan vasta sitten, kun suvaitsevaisuutta ei tarvitse erikseen korostaa. Kun toisen erilaisuutta ei enää pidetä mitenkään erikoisena. Niin kauan kuin puhutaan suvaitsevaisuudesta, siinä on puutteita, luulen.

Minä elän todellisuudessa, jossa samaa sukupuolta oleva pariskunta on melko lailla normaali juttu. Ei aivan tavanomainen, mutta ei missään tapauksessa tavatonkaan. Tuttavapiiriini kuuluu useita samaa sukupuolta olevia pareja - ihmisiä, jotka elävät mielestäni hyvin tavallista elämää. Minun ei tarvitse olla erityisen suvaitsevainen homotuttujani kohtaan, koska heissä ei ole mitään suvaittavaa. Minun on myös vaikea ymmärtää kirjaimellista raamatuntulkintaa ja sitä ajatusta, että juuri homous olisi kovin suuri synti.

Viime päivinä olen saanut lukea suvaitsevaisuuttani koettelevia kommentteja tämän vellovan keskustelun eri osapuolilta. Olen oppinut uuden sanankin, fundis, ja näiden fundisten toimesta eri viestimissä on ollut kerta kaikkiaan pöyristyttävän vastenmielisiä lausuntoja ja mielipiteitä homoista - sellaisia, joita ei kristittynä itseään pitävän ihmisen luulisi kanssaihmisestään esittävän. Hoksasin jo, ettei kaikkia tuttujen facebookin kautta lähettämiä linkkejä tosiaan kannata avata.

Yhtä lailla raastavaa on kuitenkin ollut lukea samaisesta naamakirjasta omien kavereitten suorasukaisen kielteisiä kommentteja kirkosta, sen työntekijöistä ja jäsenistä. Suvaitsevaisuuttani koettelee se, kun sosiaalisen median seinälläni hurrataan joka kerta, kun kirkosta eronneitten määrä tekee uuden ennätyksen, ja minulle paljon antaneesta organisaatiosta käytetään yhdessä lauseessa seitsemää voimakkaan negatiivista adjektiivia (en viitsi niitä toistaa). Vastaan on vaikea lähteä väittämään, korkeintaan välittää eteenpäin homoihin avoimemmin suhtautuvien kirkkohenkilöiden näkemyksiä.

Olo on väsynyt ja surullinen.

Joitakin mukaviakin juttuja tämän vellonnan myötä on seuloutunut vastaan. Esimerkiksi tämä Jukka Relanderin kolumni ilahdutti. Samaten laulavat pastorit, joiden joukosta mielestäni bongasin erään blogitutun.  Joko tästä kohta päästään eteenpäin?

Epäilystä

Olen huomannut, että uskosta on lopulta kuitenkin helpompi kirjoittaa kuin epäuskosta. Usko on myönteistä, rakentavaa ja sen tavoittelu esimerkiksi tämän blogin lukijoiden (tai ainakin niiden lukijoiden, jotka jättävät itsestään jälkiä!) mielestä jotakin myönteistä. Epäily ja epäusko ovat kuin toukkien koloja tukipuissa - ne murentavat rakenteita, aiheuttavat horjuvan olon.

Joskus on kuitenkin päiviä, jolloin on vaikea uskoa mihinkään korkeampaan voimaan, suureen suunnitelmaan tai ylipäätään järkeen tai hyvään maailmassa. Tai jos jokin jumala olisikin olemassa, on vaikea uskoa, että häntä juuri kiinnostaisi ihmiskunnan puuhastelu - tai minun puuhasteluni ainakaan. Ehkä ilkeimpiä epäilys-ajatuksia ovat ne, jotka kuiskuttelevat, että uskon tavoittelu on vain itsepetosta - haluaisin, että olisi olemassa joku Suuri Armo, ja siksi leikin uskovani, vaikka oikeasti tiedän, ettei sellaista ole.

Toisinaan suurimmat epäilykset eivät kohdistu niinkään Jumalan olemassaoloon tai hyvyyteen vaan lähinnä ihmiseen. Välillä tuntuu, että ihminen on inhottava, itsekäs ja tyhmä otus, joka sietääkin ajaa itsensä sukupuuttoon lämmittämällä planeetan itselleen elinkelvottomaksi... Huonoja tai muuten vain ihmisuskoa koettelevia uutisia tulee vastaan tasaiseen tahtiin, tässä vain yksi esimerkki. Vanhaa testamenttia lukiessa olen myös miettinyt, voiko ihminen oikeastaan ymmärtää Jumalasta yhtään mitään. Ainakin muinaisten juutalaisten ajattelumallit tuntuvat ajoittain perin oudoilta.

Tänään on suorastaan sydäntäsärkevän kaunis lokakuun päivä. Lapset ovat syyslomalla ja minä myös - olkoonkin, että kaikkien hoidettavien asioiden viidakossa lomailu on oikeastaan stressaavampaa kuin työnteko olisi... Syksyn loistoa katsellessa yritän keskittyä nauttimaan siitä ja olla murehtimatta, ja ehkä ottaa oppia lapsiltani yksinkertaisessa uskossa.

Houkuttava hiljaisuus

Minulla on ajatus.

Se on epämääräinen ja jäsentymätön, mutta ei anna minulle rauhaa. Haluaisin toteuttaa jotakin hiljaisuuteen liittyvää, mutta en oikein vielä tiedä mitä.

Olen katsellut hiljaisuuden retriittejä. Olen aikeissa osallistua sellaiseen, mutta en tiedä vielä koska. Ennemmin tai myöhemmin, epäilemättä. Arvelen, että retriitti voisi sopia minulle - että löytäisin sieltä jotakin etsimääni. Kuitenkin vielä houkuttavampi ajatus olisi löytää tapa olla sosiaalisesti hiljaa jotenkin - arkisemmin. Jokapäiväisesti, tai, no, vaikkapa jokaviikkoisesti.

Viime keväänä jo pyörittelin ajatusta siitä, miten voisi olla olemassa jonkinlainen ryhmä, joka kokoontuisi säännöllisesti olemaan yhdessä hiljaa. En tietenkään tiedä varmasti, olisiko ryhmään tulijoita, mutta jotenkin uskon, että sitä voisi kokeilla.

Kuka kokeilisi? Missä kokeilisi? Ketkä osallistuisivat? Ja onko varma, etten pyörittele turhaan - jospa noita onkin jo joka toisessa seurakunnassa Helsingissä? - En osaa vastata näihin, mutta - jatkan asian hautomista.

Jonakin päivänä siitä ehkä tulee jotakin.

Kevyesti kirjaimellisesti

Joitakin aikoja sitten sekä Marika että Aija suosittelivat minulle A.J. Jacobsin kirjaa Raamatullinen vuosi. Kirja kertoo maallistuneen amerikanjuutalaisen Jacobsin yrityksestä elää vuoden verran mahdollisimman kirjaimellisesti Raamatun ohjeita noudattaen. Käytännössä tämä tarkoittaa koko joukkoa omituisia tempauksia (parran kasvattamista, heinäsirkkojen syömistä, torvensoittoa joka kuukauden aluksi, setelien pudottelua kadulla ja lehtimajan rakentamista olohuoneessa - vain muutaman mainitakseni) mutta myös keskustelemista monenlaisten uskonnollisten suuntausten edustajien kanssa ja vilpitöntä yritystä ymmärtää uskontoa.

Luin kirjan varsin nopeasti. Mielestäni se oli aika kepeä ja kerronnan painopiste oli pitkälti toiminnassa, eikä edellyttänyt lukijalta kummempaa viipyilemistä. Koska olen itse parhaillani lukemassa Vanhaa testamenttia ja ihmetellyt siinä monia asioita, sain monta hauskaa hetkeä irti Jacobsin yrityksistä noudattaa milloin mitäkin sääntöä. Samaten oli mielenkiintoista verrata hänen tulkintojaan joistakin Raamatun teksteistä omiini - joskus ne osuivat yksiin, mutta erojakin oli. Esimerkiksi Tamarin tarinasta Jacobs sai irti sen, että hienoja asioita voi syntyä myös eettisesti epäilyttävistä taustoista, mikä helpotti hänen huoltaan keinohedelmöityksen eettisyydestä. Omat pohdintani samasta kertomuksesta taannoin johtivat aivan toisenlaisiin aiheisiin.

Jacobs vietti suurimman osan vuodestaan ymmärrettävästi nimenomaan Vanhan testamentin parissa mutta käytti muutaman kuukauden myös perehtyäkseen Uuteen testamenttiin. Minä koin kirjan Uutta testamenttia käsittelevät osat jossakin määrin teennäisiksi. Niissä ei mielestäni ollut samaa luontevaa innostusta kuin Vanhan testamentin käsittelyssä. Tämä on ymmärrettävää kirjoittajan juutalaisen taustan näkökulmasta, mutta kristitylle lukijalle hiukan harmillista. Melkein olin sitä mieltä, että kirjoittaja olisi saanut pitäytyä pelkästään Vanhan testamentin puolella.

Jacobs kirjoittaa myös omasta muutoksestaan projektin aikana. Vuosi Raamatun parissa ei voi olla muuttamatta ihmistä. Ainakin Jacobs oppii rukoilemaan, vaikka katsookin olevansa agnostikko vielä vuoden lopulla. Tämä muuttumiskertomus oli mielestäni toisaalta kirjan mielenkiintoisinta antia - ja toisaalta turhauttavaa luettavaa, koska jollakin tavalla tuntui, ettei kirjoittaja kertonut oikeasti syvimpiä tuntojaan. Kepeä ja toiminnallinen sävy söi syvyyttä. Jonkinlaista ymmärrystä kirjoittajaa kohtaan joka tapauksessa tunsin - itsekin koen muuttuneeni tuota samaista kirjaa pohtiessani eikä sille muutokselle ole helppo löytää sanoja.

Maailma on Jumalan ruumis

Syksy etenee ja kiire on melkoinen. Hyviä postausaiheita kertyy, enkä kerkeä niitä tänne naputtelemaan... tätäkin aihetta olin jo kertaalleen aloittamassa, kun tuli keskeytys, ja niinhän se lipsahti tänne keskeneräisenä tynkänä. Ups.

Mutta nyt. Kyse on siis Ilkka Sipiläisen viime keväänä ilmestyneestä rukouskirjasta Maailma on Jumalan ruumis. Hommasin kirjan itselleni heti pian sen ilmestyttyä, onhan aihe - ihmisen yhteys luomakuntaan - minua lähellä ja sitä paitsi Kirkkohallituksessa yhteiskunnallisen työn sihteerinä työskentelevä kirjoittaja on viisas ja mukava ihminen. Luin sen pienissä palasissa varsin nopeasti, ja olen palannut sen pariin myöhemminkin.

Minähän en ole mikään tottunut rukouskirjojen lukija, joten vertailupohjaa "tyypillisiin" rukouksiin minulla on niukasti. Uskaltaudun kuitenkin arvelemaan, että jotakin tuoretta näissä tosiaan on. Rukoukset käyvät useimmiten suoraan asian ytimeen - tässä tapauksessa ympäristöasian. Vaikka kokoelmassa on myös puhtaan iloisia ylistysrukouksia, suurimmassa osassa on läsnä varjo siitä, miten me ihmiset olemme kohdelleet luomakuntaa, ja toisiammekin, kaltoin:

Oman maamme ja etelän köyhien hätä

ei ole meille niin tärkeää

kuin harvojen taloudellinen hyöty.

Sinun luomakuntasi monimuotoisuus vähenee,

koska emme näe sen arvoa.

(s. 44, Auta meidän kuolleiden jumalien vallasta)

Itse asiassa kirja ei ole pelkästään rukouskirja, vaan samalla kertaa jonkinmoinen johdatus ekoteologiaan - ainakin, jos haluaa tulla johdatetuksi. Ennen kutakin rukousta Sipiläinen nimittäin esittelee rukouksen ja sen aiheen lyhyesti. Usein samassa yhteydessä viitataan johonkin kansainväliseen ekoteologiin, jonka ajatuksista Sipiläinen on juuri tähän rukoukseen saanut kipinän. Minua tämä ominaisuus kirjassa viehätti kovasti.

Jos Sipiläisen rukoukset olisivat runoja, osa niistä olisi paikoin kömpelöitä. Tekstissä nimittäin vilahtelee sellaisia sanoja kuin ekologinen jalanjälki, ilmaston lämpeneminen, konkreettiset toimet - ja niin edelleen. Yritä nyt tuollaisia sanoja saada soljumaan sulavasti! Koska kysymys kuitenkin on rukouksista, ei runoista, kankeat sanat eivät haittaa. Pikemminkin koin ne virkistävinä. Jollakin tavalla rukous, jossa puhutaan todellisilla nykypäivän sanoilla todellisista nykypäivän ongelmista, tuntuu läheisemmältä kuin sellainen, joka on kovin, no, kaanaankielinen. (Tämän perään täytyy vielä lisätä, että ekologinen jalanjälki ynnä muut ovat minun omaa ammattislangiani, joten osaan kovin huonosti arvioida, miltä ne kuulostavat jonkun toisen alan ihmisen korvissa osana rukousta.)

Kaikki kirjan rukoukset eivät ole Sipiläisen itsensä kirjoittamia, vaan seassa on joitakin hänen käännöksiään muiden kirjoittamista rukouksista, kuten Fransiskus Assisilaisen aurinkolaulusta ja Martin Lönnebon rukouksesta kompostin äärellä. Viimeksi mainittua käännöstä hieman oudoksuin, koska rukous on minulle jonkun toisen kääntämänä jo hyvinkin tuttu.

Yksi viehättävä piirre rukouksissa on Sipiläisen moninaiset puhuttelutavat Jumalalle. Jumala on muun muassa luomakunnan Äiti ja Isä, mutta lisäksi Hänet havaitaan kuikassa, kalliossa ja tuulessa - nämä ovat Jumalan ruumis. Jumala on mysteeri, joka samaan aikaan on ja ei ole maailma:

Tiedät varpusen putoavan

Sinä tiedät maahan putoavan varpusen,

onhan varpunen sinussa,

sinä maassa ja myös tuossa varpusessa,

jonka lento päättyi.

Sinä tiedät myös minut,

olethan sinä minussa ja varpusessa.

Kaikki mitä tapahtuu,

vaikuttaa jotenkin sinuun;

kaikki mitä on sinussa,

on läsnä maailmassa,

salaisuutena ja avoimena.

Sinä et ole maa, varpunen tai minä,

mutta me olemme sinun kuvaasi ja ruumistasi,

ja kuitenkin olet jotain aivan muuta.

Aamen.

Pellavatukka raportoi

Äiti: Oliko kiva päiväkotipäivä?

Pellavatukka: Muuten ei ollut mitään erikoista tänään paitsi se kirkko.

Äiti: Ai niin teillä oli kirkkohetki. Oliko kivaa?

Pellavatukka: Oli.

Äiti: No, mistä siellä puhuttiin?

Pellavatukka: En muista. (miettii) Muuten en muista mitään mutta oli siellä lauluja. Ja sitten jotain asiaa. (miettii vielä) En muuten muista mutta sinä ihan ekana lauluna, äiti, sinä ihan EKANA lauluna oli se kämmenlaulu. Siis ihan ENSIMMÄISENÄ lauluna. Eikä siellä mitään enkeleitä ollut mutta oli Marja-Liisa.

 

Kaikin puolin onnistunut kirkkoretki siis, ilmeisesti. Vaikka enkeleitä ei ollutkaan.

Hyräilevä asiamies

Olen potenut jo monta kuukautta ajoittaista seurakuntavaaliahdistusta. Ahdistuksen syinä on ollut päättämättömyys siitä, asettuako itse ehdolle vai ei, koska toisaalta haluaisi mutta toisaalta luottamustehtävä ei millään enää mahtuisi elämään. Toisaalta ahdistusta on aiheuttanut myös se, että on tuntunut, että olisi PAKKO asettua itse ehdolle, koska muitakaan ehdokkaita ei ole. Tai onhan niitä, mutta eri leirissä. Sitten olen turhautunut siitä, ettei ketään muuta kiinnosta, tai ettei kukaan edes viitsi miettiä näitä vaalijuttuja kanssani. Lisäksi olen turhautunut siitä, että viitsin ahdistua tällaisesta asiasta.

Äsken sain hyviä uutisia. Meille tulee sittenkin Tulkaa kaikki -liikkeen siipien alla toimiva lista, jolla on yhdeksän hienoa ehdokasta! Minun nimeni ei ole listalla - minusta tulee listan asiamies.

Säteilen, hymyilen ja hyräilen tyytyväisenä. Saamme loistavia luottamushenkilöitä uuteen seurakuntaan! Minä itse saan olla avuksi mutta ehdolla ei ole pakko olla. Näin on hyvä!

Vielä: Seurakuntavaalien varsinainen vaalipäivä on 14.11. Muista äänestää!

Paahdettua rottaa ja friteerattuja heinäsirkkoja

Kolmannen Mooseksen kirjan 11. luku käsittelee puhtaita ja saastaisia eläimiä. On toki yleisesti tunnettua, että juutalaiset eivät syö sikaa, mutta listalla on paljon muutakin mielenkiintoista.

Jänistä ei saa syödä, koska sillä ei ole sorkkia mutta se märehtii. Sikaa ei saa syödä, koska sillä on sorkat mutta se ei märehdi. Sen sijaan lehmää saa syödä, koska sillä on sorkat ja se märehtii. Mikähän tässäkin on takana? Sianlihakielteisyyden olen aiemmin ymmärtänyt johtuneen sianlihassa olleesta ihmiselle vaarallisesta loisesta, mutta Raamatullinen vuosi -kirjassa (jota olen juuri lukemassa, kiitos vain vinkistä Marika ja Aija!) väitettiin, että kyse olisi vain erottautumisenhalusta.

(Jänis ei muuten oikeasti märehdi, mutta muistelen jostakin lukeneeni, että tämä on tulkittu käännösvirheeksi: jänis syö ruokansa tavallaan kahteen kertaan, koska se syö papanoitaan. Lähdettä tähän en nyt muista.)

Maistuisiko partakorppikotka, varpuspöllö tai pelikaani? Entä maamyyrä, gekko tai  sisilisko? Ei minullekaan, ja nämä ovatkin kaikki erikseen mainittu saastaisiksi. Sen sijaan heinäsirkkoja, hepokatteja ja kulkusirkkoja saisi pistellä napaansa mielin määrin. Hyvä tietää!

Rottaa ei mainita erikseen nimeltä, joten jäin miettimään, olisiko se sittenkin sallittujen eläinten listalla. Mikäpä siinä: nopeasti lisääntyvä ja kasvava eläin, vähän niin kuin kani... Sitten kuitenkin huomasin, että kaikki sellaiset nelijalkaiset eläimet, joilla on käpälät, ovat saastaisia. Rotalla voisi kai tulkita olevan käpälät, eikö? Jätetään siis rotat syömättä.

Tästä luvusta heräsi minussa ainakin kaksi ajatusta. Ensinnäkin, onkohan niin, että tämä juutalainen laki vieläkin heijastelee länsimaiseen ruokavalioon, vaikka Paavali meidät ruokasäännöistä kirjeissään vapauttikin ja sikaa syödään yleisesti? Ymmärtääkseni esimerkiksi Kiinassa syödään aika ennakkoluulottomasti matelijoita ynnä muita, joita täällä ei ihan ensimmäiseksi pannulle nostaisi.

Toiseksi, kasvissyöjänä on ihan mukava olla.

Uppo-Nallen kirkkoretki

Olen pitkään halunnut kirjoittaa myös nykylastenkirjojen hengellisistä elementeistä. Se vain on osoittautunut melko mahdottomaksi tehtäväksi: Niitä ei ole. Uskonto ilmiönä, hengellisten kysymysten pohdinta ja kristillinen tapakulttuuri tuntuu puuttuvan uusista lastenromaaneista kokonaan. Edes kristillisiä juhlapyhiä ei kirjoissa vietetä, paitsi ehkä joulua, mutta siitä taas on karsittu kaikki kristillisyys.

Vastaan tulleet poikkeukset ovat olleet harvassa. Itse asiassa ainoa nyt mieleeni tuleva on englantilaisen Eva Ibbotssonin kirja Kazanin tähti, jonka päähenkilö siteeraa muistaakseni Ruutin kirjaa moneen otteeseen. Ja minä olen sentään lukenut aika monta kirjaa ääneen lapsilleni!

Sitten varsinaiseen tämänkertaiseen aiheeseen: Elina Karjalaisen Uppo-Nalle-kirjojen ensimmäiset ilmestyivät jo silloin, kun minä olin lapsi, joten uusiksi niitä ei  voi kutsua. Ovat ne kuitenkin uudempia kuin klassiset tyttökirjat...

Luen Ritari Yrjänälle iltasaduksi sarjan neljättä kirjaa Uppo-Nalle ja Nukku-Ukko. Yllättyksekseni Uppo-Nalle lähti sunnuntaina isoäidin komentamana kirkkoon! Nallen kirkkoretki osoittautui varsin leppoisaksi, vaikka kommelluksiakin toki oli.

Reetan ja Uppiksen mielestä kirkkoon on mukava lähteä, koska pappi puhuu pöntöstä käsin jännittäviä asioita. Tällä kertaa pappi kertoo miehestä nimeltä Nooa. Uppo-Nallea alkaa kuitenkin nukuttaa kesken kaiken ja niinpä kolehtihaavin saapuessa kohdalle hän hämmentyneenä nappaa haavista rahaa sen sijaan, että panisi sinne isoäidin antaman markan. Järkevä Reeta korjaa tilanteen. Lopuksi vielä virrenveisuusta tulee melko persoonallista, kun Laulava Lintukoira ja Uppis laulavat ihan omia virsiään.

Erityisen mukavaa kirkkotarinassa oli ympäristön leppoisa suhtautuminen tilanteeseen. Perheen aikuisia kyllä nolotti jonkin verran, mutta seurakuntalaiset vain katsoivat hämmästyneinä ja pappi taputti lopuksi Laulavan Lintukoiran päätä ja sanoi pääasian olevan, että he olivat mukana messussa.

Elina Karjalainen on epäilemättä joskus käynyt lasten kanssa kirkossa. Jospahan itsekin osaisi suhtautua pieneen hämminkiin yhtä leppoisasti.

On kuitenkin jotenkin lohdullista huomata, etten ole ainoa, joka toisinaan hermoilee lasten käyttäytymisestä kirkossa. Eilen facebookissa tuttavani, joka on itse pappi, pohdiskeli, onko tervetullut messuun lasten kanssa. Oli mielenkiintoista lukea hänen saamiaan kommentteja aiheesta. Toki tällä kertaa oli kyseessä tavallisesta poikkeava messu, eli Eero Huovisen läksiäismessu.

Älä keitä karitsaa

Olen lukenut Mooseksen lakia. Tällä kertaa olin päättänyt ennalta olla turhautumatta, joten olen sen sijaan hihitellyt joillekin määräyksille. Tosin täytyy sanoa, että minusta on suunnattoman epäreilua, että

Jos joku myy tyttärensä orjattareksi, tyttö ei pääse [seitsemäntenä vuotena] vapaaksi niin kuin miesorjat. (2. Moos. 21:7)

On kuitenkin kaiken varalta lohdullista tietää, että

Jos isäntä ottaa toisen vaimon, hän ei saa vähentää ensimmäisen ruokaa, vaatetusta eikä aviollisia oikeuksia (21:10)

Kasvissyöjälle ei onneksi tulisi mieleenkään tämä:

Älä keitä karitsaa emänsä maidossa. (23:18)

Toisaalta, vakavasti puhuen, ei se niin huono laki ole. Jos yrittää kuvitella, millainen maailma on lain kirjoittamisen aikaan ollut, se on varmaan kuitenkin aika onnistunut laki. Kun tekstiä lukee ajatuksella, mitä jää päällimmäisenä mieleen:

Älä tee muukalaiselle vääryyttä äläkä riistä häntä, sillä olet itsekin ollut muukalaisena Egyptissä. Älkää kohdelko huonosti leskiä älkääkä orpoja. (22:20-21)

Jos otat pantiksi lähimmäisesi viitan, palauta se hänelle auringonlaskuun mennessä; onhan se hänen ainoa peitteensä, hänen ruumiinsa ainoa suoja. (22:25-26)

Kun tapaat vihamiehesi härän tai aasin kuljeksimassa karkuteillä, vie se hänelle takaisin. (23:4)

Reilu peli. Heikkojen auttaminen. Anteeksianto.

Maanviljelykseen ja eläimiin liittyvät säännöt ja ohjeet ovat myös mielenkiintoisia. Huomaa, että eläimet ovat olleet tärkeitä. Toisaalta esimerkiksi määräys antaa maan olla kesannolla joka seitsemäs vuosi on mielestäni selvästi kehotus kestävään elämäntapaan.

Nuorena tyttönä muistan suorastaan ahdistuneeni näillä main Vanhaa testamenttia ja jättäneeni lukemisen sikseen. Tuntui, ettei tämän kirjan jumala voi olla minun Jumalani. Nyt arvelen, että näilläkin sanoilla voi ehkä olla jotakin annettavaa.

Enkeleitä koulutielle

Saattelin aamulla Ritari Yrjänän ensimmäistä kertaa kouluun. Ensimmäistä ja ensimmäistä - talo on tuttu jo eskarivuoden jäljiltä. Oli se hänelle silti eri juttu mennä sinne koululaisena.

Eilen punaisella puukirkolla siunattiin ekaluokkalaiset koulutielle. Olimme koko perheen voimin paikalla, kummitätikin tuli mukaan. Tilaisuus oli juuri sellainen kuin piti - sopivan juhlava, sopivan leppoisa, sopivan lyhyt. Lopuksi tarjottiin jäätelöä.

Ritari Yrjänä tuppasi alkuun vähän pelleilemään kaverin kanssa etupenkissä, kun kesän jälkeen ensimmäistä kertaa näkivät. Pojat malttoivat sitten kuitenkin laulaa mukana ja olivat rauhallisesti siunattavina. Jäätelö katosi lautaselta nopeasti, kun piti päästä kirkon pihalle leikkimään. Äidin korviin jäi soimaan uruilla ihanasti soitettu Suojelusenkeli.

Aamulla koulun pihalla Yrjänä oli ensin hiukan ujo, mutta meni sitten reippaasti jonoon muiden mukana. Sinne he menivät ovesta sisään lippalakit päässä ja reput selässä uutta opettajaa seuraten. Iltapäivällä kuulen kuulumiset.

Olkoon enkelit mukana jokaisella reppuselällä niin tänään kuin kaikkina muinakin koulupäivinä.

Apua! Joku tykkää blogistani!

Tutkiskelin tässä hiukan blogini kävijätilastoja. Huomasin, että pari päivää sitten tänne oli tullut monta vierailijaa facebookista. Tämä yllätti, koska en itse oikeastaan koskaan linkitä kirjoituksiani sinne.

Niin epäluuloinen on ihmismieli, että ensimmäiseksi rupesin miettimään, onko joku kirjoittanut naamakirjaan blogistani jotakin ikävää. Huoli oli (ilmeisesti ) kuitenkin turha - huomasin, että kesäisestä kirkkovisiitistämme kertova merkintä oli saanut peräti neljä tykkääjää. Apua! Joku vieras ihminen tykkää kirjoituksistani!

Onneksi facebookissa tai vuodatuksessa ei ole sellaisia punaisia peukkuja kuin Kotimaa24:n blogeissa. Olisi kovin ikävää saada sellaisia perustelemattomia "en tykkää"-ilmauksia.

Toisinaan mietin, että olisi mukava tietää, keitä täällä käy. Tietysti tiedän nimeltä tai nimimerkiltä ne kävijät, jotka kommentoivat melko säännöllisesti kirjoituksiani. Arvelisin, että heitä on noin kymmenen. Luulen, että harvoin tai ei lainkaan kommentoivia kävijöitä voisi olla ainakin saman verran, ehkä enemmänkin. Itse ainakaan en tule kommentoineeksi kaikkia blogeja, joissa käyn, ainakaan usein. Satunnaisia kävijöitä on aika paljon, heistä useimmat tulevat googlen kautta etsimään Jäähyväiset-laulun sanoja.

Toimeen tarttumisen taito

Eilen näin ihmisen kuolevan enkä tehnyt mitään.

Tuo lause ei aivan tarkkaan ottaen ole totta. Ensinnäkään en tiedä, kuoliko ihminen. Toiseksi hänen kuolemisensa tai henkiinjäämisensä ei ollut minun tekojeni varassa, joten minun ei varsinaisesti tarvinnut tehdä mitään. Kuitenkin se voisi olla totta. Ohikäveleminen on nimittäin todella helppoa.

Eilen kotimatkalla odottelin polkupyöräni kanssa liikennevalojen vaihtumista. Risteyksen toisella puolella nuori mies ajoi pyörällä suojatielle ja samaan aikaan pakettiauto kääntyi oikealle. Kuului pamaus, pyörä lensi yhteen suuntaan ja pyöräilijä toiseen. Hän sätki maassa hetken ja jäi sitten makaamaan tajuttomana.

Toljotin tapahtunutta muutaman sekunnin hölmistyneenä, tajuamatta oikein mitä tapahtui. Kävikö pahasti vai ei niin pahasti? Kun rupesi vaikuttamaan siltä, että kävi pahasti eikä loukkaantuneen avuksi rientänyt kuin yksi ihminen, lähdin ylittämään katua. Nuori nainen (ehkä samaa seuruetta loukkaantuneen kanssa) oikeaoppisesti jo näppäili kännykkäänsä hätänumeroa samalla, kun tarkisti, hengittääkö mies. Pakettiauto pysähtyi kadunvarteen ja sieltä kömpi hämmentynyt mieshenkilö ihmettelemään tilannetta.

En ehtinyt kuin tien puoleenväliin, kun ambulanssi oli jo paikalla. En tiedä, miten se oli mahdollista - aikaa pamauksesta oli kulunut ehkä 20 sekuntia.

Koska ammattilaiset olivat paikalla, päättelin, ettei minun EA1-tasoisia ensiaputaitojani tarvita. Palasin takaisin odottelemaan liikennevalojen vaihtumista ja jatkoin matkaa kotiin. En voisi tehdä mitään loukkaantuneen hyväksi.

Matkan varrella minua jäi kuitenkin painamaan mielikuva nuoresta naisesta, joka seisoi maassa makaavan pyöräilijän takana ambulanssimiesten puuhatessa hänen ympärillään. Nainen, joka hetkeä aiemmin oli rauhallisesti toiminut juuri niin kuin onnettomuustilanteessa pitää, vaikutti hysteeriseltä - eikä ihme.

Jäin miettimään, olisinko sittenkin voinut tehdä jotakin. Olisinko voinut mennä uhrin sijaan naisen avuksi? Panna käden olkapäälle, halata, itkeä hänen kanssaan, varmistaa, että hän pääsee turvallisesti kotiin? Olla ihminen ihmiselle? Mutta eihän meillä Helsingissä sillä tavalla toimita - vieras ihminen ja kaikkea. Se jäi siis tekemättä.

Mietin myös, miten monta kertaa päivässä minulta jää huomaamatta jokin pieni asia, jossa kanssaihmiselle voisi olla avuksi. Eikä pelkästään niin - monta kertaa jossakin tajunnan taustalla käväisee ajatus, että tuossa tilanteessa tarvittaisiin apua. Usein se jää vain ajatukseksi eikä johda toimintaan. Pitäisi auttaa mutta kun ei tule autettua. Oikea lause kuuluukin:

Näin ihmisen kärsivän enkä tehnyt mitään.

Ensiapu on kansalaistaito, jota kaikkien pitäisi osata vähän.  Vakavien vammojen jatkohoito kuuluu ammattilaisten vastuulle. Myötäelämisen taito on mielestäni myös kansalaistaito, eikä sen toteuttamista tule sysätä ammattilaisten vastuulle.

Hei. Olen Flora. Olen ekonisti.

Minäkö riippuvainen? Ehdottomasti. Varmasti monesta muustakin, mutta ainakin luonnosta.

Sanalla ekonisti tarkoitetaan luontoriippuvaista. Kaikki ihmiset ovat luonnosta ja sen hyvinvoinnista riippuvaisia ja siinä mielessä ekonisteja.

Ekonistin käsikirja (toim. Heli Pruuki)

Ekonisti - luontoriippuvainen on myös Nuorten Keskuksen koordinoima hanke, jossa nuoria ja varhaisnuoria kannustetaan toimimaan omassa arjessaan ja lähipiirissään ympäristön hyväksi. Toiminnan laajuuden voi ratkaista itse, mutta tukea ja ideoita on tarjolla monenmoiseen ympäristötekemiseen - rakentavaan ja hyvähenkiseen, tietysti. Ympäristöaiheiset aktiviteetit ja nuorten itse ideoimat tempaukset sopivat oikein hyvin seurakunnan kasvatustyön osaksi. Olen itse saanut työni kautta toimia jonkinmoisena konsulttina Ekonistille, ja se onkin aivan mieluisimpia töitä. Hieno idea! Lisää tällaista!

Hanke alkoi jo pari vuotta sitten, mutta se ei ole oikein tosissaan saanut tuulta siipiensä alle. Käsikirja on oikeasti hyvä, erilaisia tilaisuuksia on ollut, hankkeelle on paljon nyökytelty hyväksyvästi, mutta ne innokkaat, aktiiviset ekonistiryhmät seurakunnissa - niitä ei oikein ole syntynyt. Siihen on paljon hyviä syitä - tiedän ja ymmärrän ne kaikki. Kyllä se silti vähän harmittaa!

Parhaillaan Ekonistin suuntaan puhaltaa kuitenkin raikas ja navakka tuuli. Nyt voisi albatrossi lähteä lentoon. Hankkeella on nimittäin nuori, fiksu ja energinen koordinaattori Anssi, joka pyrkii tulevan syksyn aikana mobilisoimaan ekonisteja oikein tosissaan. Anssi on myös luvannut mennä vierailemaan kiinnostuneissa seurakunnissa.

Lähetin juuri kaunopuheisen viestin oman seurakuntani nuorisotyön tiimille. Jospa tätä voisi edes kokeilla? Edes yhden nuortenillan uhrata siihen, että esittelisi hankkeen ja utelisi, onko siihen kiinnostusta? Eihän sitä koskaan tiedä.

Pakeneva Jumala

Jos yrittää kiivasti lokeroida, analysoida ja määritellä Jumalan, Hän pakenee. Jos väittää tietävänsä, millainen Jumala on, luukku menee kiinni ja yhteys katkeaa. Jos taas Jumalaa lähestyy nöyränä ja hiljaa, inttämättä, väittämättä ja olettamatta liikoja, voi saada kokea aavistuksen Hänen läsnäolostaan ja olemuksestaan. Vaikeus on siinä, miten pysyä nöyränä ja hiljaa.

Kivikirkkoja

Kesälomaan kuuluu visiitit vieraisiin kirkkoihin. Haaveenani on ollut, että joskus elämässä tulisin kiertäneeksi kaikki Suomen keskiaikaiset harmaakivikirkot... Toki muutkin kirkot ovat mielenkiintoisia nähtäviä. Tavoitteeseen on vielä runsaasti matkaa mutta tänäkin kesänä olemme parissa kivikirkossa käyneet.

Lohjan Pyhän Laurin kirkko

Lohjan Pyhän Laurin kirkko näyttää näin rakennustaiteen historiaa tuntemattoman silmissä hyvinkin tavalliselta harmaakivikirkolta ulkoa käsin. Sisäpuolelta se on kuitenkin ainutlaatuinen. Värikkäät seinämaalaukset häkellyttävät kauneudellaan - niitä voisi katsella vaikka kuinka pitkään. Tässä esimerkkinä Jeesuksen sukupuu:

Kova kolmikko tietää kyllä, mitä alttarikaiteen äärellä tehdään.

Voi, kun pääsisi kiipeämään tuonne saarnastuoliin, on ollut Pellavatukan toistuva toive kirkossa kuin kirkossa.

Naantalin birgittalaiskirkko

Naantalin keskiaikainen kirkko on ainoa birgittalaisluostarin jäljellä oleva rakennus. Täytyy sanoa, että hämmästyin kirkon kokoa. Se on ISO!

Naantalin kirkossa vierailimme erittäin kuumana päivänä muumimaailmavisiitin jälkeen. Lapset ensin vastustelivat kirkonmäelle kiipeämistä, mutta osasivat kyllä arvostaa kirkon rauhallisuutta (ja viileyttä) hektisen huvipuistoilun jälkeen. Hetken ajan sain olla ylpeä oikein sivistyneistä lapsistani, jotka kiertelivät kirkkoa puhuen hiljaisella äänellä ja kysyen hyviä kysymyksiä koskien Jeesusta kuvissa, alttarikaappia ynnä muuta. 

Visiitti kesti kuitenkin muutaman minuutin liian kauan ja päättyi pikaisesti, kun Ritari Yrjänä ja Pellavatukka rupesivat aloittelemaan hippaleikkiä penkkien välissä... Auts. Toivon toki lasteni tuntevan olonsa kirkossa mukavaksi, mutta jonkinlainen pyhän tajukin olisi ihan kiva. Joka tapauksessa täydet pisteet ystävälliselle oppaalle, joka vastasi selkeästi ja perusteellisesti Neiti Kevään kysymyksiin. Pisteet myös Neiti Keväälle, joka jaksaa keskittyä, miettiä ja ottaa selvää.

Kesä kutsuu

Kesä on toki ollut läsnä jo pitkään mutta parin tunnin päästä armas puolisonikin on lomalla, jonka jälkeen houkutus istua tietokoneen äärellä alkaa olla mitättömän pieni, ja sitäpaitsi mahdollisuudet siihen vähenevät merkittävästi. Lähdemme - kyllä - punaiseen tupaan kirkasvetisen järven rannalle. Perunamaa vain puuttuu. Hyttysiä on onneksi sitäkin enemmän.

En lupaa olla kirjoittamatta tänne mitään heinäkuussa mutta en lupaa myöskään kirjoittaa. Katsotaan nyt, miten aika ja ajatukset antavat myöten.

Joka tapauksessa haluan toivottaa Sinulle, täällä vieraileva, onnellista, sopivan aurinkoista, myös pikkuruisen sateista sekä siunattua kesää.

 

(Näin sitä ihminen muuttuu. Pari vuotta sitten en olisi uskaltautunut toivottamaan siunattua kesää kenellekään kuin korkeintaan ajatuksissani.)

Herra kovetti faraon sydämen

Olen lukenut toista Mooseksen kirjaa. En ole ihan varma pidänkö Mooseksesta. On siinä sankari - kaveri joka aikuistuttuaan ensi töikseen tappaa ihmisen. Minulle tuli mieleen, että faraon tytär on hemmotellut kasvattipoikansa piloille. Eikö lyömistilannetta olisi voinut ratkaista millään rauhanomaisella tavalla?

Egyptiläisiä kohdanneet vitsaukset tuntuvat kohtuuttomilta, kun kerran ne johtuivat siitä, että Herra itse paadutti faraon sydämen eikä päästänyt juutalaisia lähtemään. Tästä tosin en voi moittia Moosesta, hänhän on vain välikappale.

En oikein tiedä, mitä tästä pitäisi saada irti.

***

Lapset katsoivat DVD:ltä Saariston lapset -elokuvaa. Katsoessaan kohtausta, jossa Malin ja sulhanen (nimi jo unohtui minulta) vihitään, kolmevuotias Pellavatukka istui ensin hiljaa ja kiljaisi sitten riemastuneena:

Äiti, siellä kirkossa, missä me käydään, siellä sanotaan ihan samalla tavalla!

Niinpä. Sielläkin sanotaan:

Isän, Pojan ja Pyhän hengen nimeen.

Rippikoululaisen puhelinsoitto

Eilen kesken työpäivän puhelimeni soi. Siellä esittäytyi minulle vieras nuori poika. Hän kysyi, olenko seurakunnan luottamushenkilö. Vastasin hiukan hämmentyneenä myöntävästi.

Poika oli menossa urheiluriparille ja hänellä oli etukäteistehtävänä soittaa oman seurakunnan luottamushenkilölle ja kysyä, miksi tämä haluaa olla luottamushenkilö. Minähän tietysti innostuin kysymyksestä ja aloin vuolaasti selittää, miten seurakunta tekee mielestäni tärkeää työtä ja haluan olla avuksia ja, miten muutamat työalat kiinnostavat minua erityisesti, ja, että etenkin uusien työntekijöiden valitseminen on ollut seurakuntaneuvostossa jännittävää, ynnä muuta, ynnä muuta.

Poika kuunteli kiltisti ja kysyi sitten, kirjoittaako hän vastaukseksi, että mielestäni seurakunta tekee tärkeää työtä. Öö.. niin... kirjoita vain, vastasin takaisin maan pinnalle pudonneena. Arasti pyysin vielä lisäämään, että olen yrittänyt olla erityisesti partion ja lapsi- ja nuorisotyön asialla neuvostossa.

Jälkikäteen hoksasin, ettei kukaan muu ole tainnut koskaan kysyä minulta, miksi haluan toimia seurakunnan luottamustehtävässä. Olenkohan kysynyt sitä itsekään itseltäni, lopulta?

Tamar ja vaihtoehtojen vähyys

Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta minua jäi kaihertamaan 38. luku, joka kertoo Juudasta ja Tamarista. Rankkoja tarinoita Raamatussa riittää, eikä tämä ole ollenkaan pahimmasta päästä. Kuitenkin se mietityttää. Jälleen kerran huomaan ajattelevani, ettei vanhojen "hyvien" aikojen perään kannata haikailla. Tamarin tarina kertoo minulle siitä, miten vähissä ovat olleet ja ovat useimmissa maissa edelleen naisten vaihtoehdot elämässä.

Tamarin mies kuolee ennen kuin vaimo ehtii saada lasta. Hänet naitetaan langolleen, mutta tämä ei halua lasta hänen kanssaan. Sitten lankokin kuolee. Appi, Juuda, ei halua naittaa miniäänsä enää kolmannelle pojalleen vaan lähettää hänet isänsä luokse sillä verukkeella, että nuorin poika ei ole vielä aikuinen. Aikansa odotettuaan Tamar ottaa ohjat omiin käsiinsä, tekeytyy portoksi ja alkaa odottaa lasta apelleen Juudalle. Lopulta Tamar synnyttää kaksospojat. Synnytys on ilmeisen rankka, koska toinen pojista saa nimekseen Peres eli repeämä.

Selvisikö Tamar synnytyksestä tai saiko hän pojistaan itselleen elättäjät vanhuuden päiviksi - sitä tarina ei kerro.

Se, että nainen joutuu hankkimaan toimeentulonsa seksillä, ei ole oikein. Ihmisellä pitäisi olla muitakin vaihtoehtoja itsensä elättämiselle kuin olla naimisissa ja äiti tai olla prostituoitu.

Katsoin lauantai-iltana TV:stä elokuvan Ylpeys ja ennakkoluulo. Austenin hahmot ovat minulle romaanin sivuilta tuttuja ja rakkaita. Tarinaa en kuitenkaan osaa nähdä niin maalailevan romanttisena kuin elokuva oli - minulle se on nuorten naisten aika karu selviytymistarina, vaikkakin hauskasti kerrottu. Vähävaraisten tyttöjen ainoa keino saavuttaa turvattu asema elämässä oli löytää itselleen riittävän hyvin toimeentuleva mies. Vaan miten käy, kun luonteen, lahjojen ja toiveiden puolesta olisi edellytyksiä muuhunkin kuin synnyttämiseen? Austen toki päättää romaaninsa aina häihin ja sankarittaren käy hyvin. Puoliso ei ole pelkästään toimeentulon lähde vaan rakastettu.

Minä uskon tyttöjen kouluttamiseen kehitysmaissa. Itsepäisen naivisti uskon, että on mahdollista saavuttaa maailma, jossa kaikilla naisilla on vaihtoehtoja.

Minä olen

Mooses sanoi Jumalalle: "Kun minä menen israelilaisten luo ja sanon heille, että heidän isiensä Jumala on lähettänyt minut heidän luokseen, he kysyvät minulta: 'Mikä on hänen nimensä?' Mitä minä heille silloin sanon?" Jumala sanoi Moosekselle: "Minä olen se joka olen." Hän sanoi vielä: Näin sinun tulee sanoa israelilaisille: 'Minä-olen on lähettänyt minut teidän luoksenne.'"

(2. Moos. 3:13-14)

Jumala puhuu väkeviä lauseita. Kenellä on uskallusta sanoa nimekseen Minä-olen? Ajatus olennosta, jonka olemus on, että hän on se joka on, hiljentää. Tekee nöyräksi. Perimmäistä olentoa ei voi oikeasti ymmärtää.

Alussa Jumala loi taivaan ja maan

Arvasit oikein. Olen aloittanut alusta.

Psalmien kirjan lukuisista anneista yksi oli se, että vakuutuin Vanhan testamentin lukemisen tarpeellisuudesta. Kyllä, haluan lukea sen läpi, huolimatta sukuluetteloista, julmuuksista ja muista juutalaisten eriskummallisista edesottamuksista. Ensimmäinen Mooseksen kirja onkin jo luettuna. Se mennä hujahti tämän viikon kuluessa, kun iltaisin leirillä teltassa luin ihan vähän vain saadakseni ajatukset pois kuluneen ja tulevan päivän töistä. (Leirille voisi toki ottaa mukaan vaikka dekkarin iltalukemiseksi, mutta onhan tässäkin isosta arvoituksesta kyse...)

***

Luomiskertomus on minulle tärkeä palanen Raamattua ja olen sitä tässä viime vuosinakin useampaan otteeseen lukenut. En usko siihen kirjaimellisesti, mutta siitä huolimatta pidän sitä arvossa. Minulle oli jo lapsena kristallinkirkasta ja selkeää, että luomiskertomus on symbolinen kertomus maailman synnystä ja evoluutiosta. Kaikessa siinä on Jumala ollut läsnä.

Luomiskertomuksen sanat, lauseet, jakeet miellyttävät minun korviani. Teksti on yksinkertaisesti kaunista.

Jumala sanoi: "Tulkoon valo!" Ja valo tuli. Jumala näki, että valo oli hyvä.

Tässä ollaan niin suurten asioiden äärellä, että ihminen tuntee itsensä hyvin pieneksi ja nöyräksi. Toisaalta tämä kaikki ilahduttaa, riemastuttaa suorastaan. Luomiskertomuksen keskeisin viesti mielestäni on, että Jumala arvostaa luomakuntaansa. Havisevat haavat, visertävät peipot, solisevat purot ja taivaalla purjehtivat pilvet ovat hyviä ja arvokkaita asioita siinä missä ihmisetkin.

Vaikein paikka minulle on ollut tuo muiden lajien hallitseminen tai vallitseminen (molemmat sanat löytyvät nykyisestä käännöksestä). Kristinuskoa on moitittu kovin ihmiskeskeiseksi uskonnoksi. Opiskeluaikoinani törmäsin tällaiseen ajatteluun usein. Kristinuskoa syytettiin suorastaan maailman suurimmaksi ympäristöongelmien aiheuttajaksi.

Näin ei kuitenkaan tarvitse olla - vallitsemiseen voi liittyä myös vastuullisuus. Tähän löytyy selkeä kehotus jakeesta 2:15:

Herra Jumala asetti ihmisen Eedenin puutarhaan viljelemään ja varjelemaan sitä.

 Lapsuuden muistikuvista täytyy vielä mainita se hämmästys, minkä koin, kun joku kertoi Raamatussa olevan kaksi luomiskertomusta. Etsin ja etsin sitä toista enkä millään meinannut löytää. Taisin olla hiukan pettynyt, kun vihdoin ymmärsin, että olin jo lukenut sen toisenkin kertomuksen.

Yksi kiinnostava detalji näin kasvissyöjän näkökulmasta on, että aluksi Jumala antaa ihmiselle ruoaksi vain siementä tekevät kasvit ja hedelmät. Liha lisätään ihmisen ruokavalioon vasta vedenpaisumuksen jälkeen.

Pyhän taju

Minulla oli tänään kesän mukavin työpäivä. Olin oman seurakunnan päiväleirin vieraana Mustasaaressa pitämässä lapsille Itämeri-päivää. Aurinko paistoi ja saari hehkui kesäkuun heleissä väreissä. Leiriläisten kesken vallitsi hyvä henki, rantojen tutkiminen kiinnosti ja sokerina pohjalla oli yhteiset hetket oman lapsen kanssa. Yhdeksänvuotias neiti Kevät kuuluu leiriläisiin.

Heti aamun alkajaisiksi sain seurata, mitä seurakunnan tarjoama kristillinen kasvatus parhaimmillaan on. Koko nelikymmenpäinen sakki sulloutui saaren pieneen kappeliin laulamaan yhden virren ja kuuntelemaan tarinaa. Vilkas lapsilauma rauhoittui kappelin penkeillä nopeasti, lakit lensivät pojilta päästä ja laulu sujui. Tarinankertojaa olin kuullut kehuttavan legendaariseksi, enkä suotta. Hiirenhiljaa ja suut auki lapset kuuntelivat tarinaa Ilmari-pojasta ja kuninkaasta.

Kun tarina päättyi, mietittiin yhdessä, mistä siinä oikein oli kyse. Oli hauska huomata, miten suurella osalla palaset loksahtelivat paikoilleen. Se kuningas, sehän voisi olla Jumala!

Lapsityönohjaajamme M. kertoi haluavansa pitää aamun pienet tuokiot kappelissa eikä luonnossa. Lapset ovat ulkona luonnossa koko muun päivän. Pieni hetki sisällä kappelissa rauhoittaa ja korostaa hetken hartautta. Vaikka itse olen partiotaustani ynnä muun vuoksi hyvinkin viehättynyt ulkona pidettäviin hartauksiin ja messuihin, ymmärrän tämän näkemyksen kyllä. Kokoontuminen saaren pieneen kappeliin kasvattaa varmasti lapsen pyhän tajua.

Suvivirsi hotelli Helkassa

Muistan, kun Suomessa vihittiin ensimmäiset naispapit. Olin silloin nuori mutta asiasta hyvinkin tietoinen - ensimmäisessä rippikoulutapaamisessani alkuvuodesta 1988 rippipappini Toto, kolmekymppinen nainen, ei vielä ollut pappi. Kesäkuussa leirillä hän jo oli.

Tänään olen iloinen siitä, että Suomeen tulee ensimmäinen naispuolinen piispa. Olen siitä iloinen naisena ja kahden tyttären äitinä - uskon tämän(kin) olevan yksi askel sukupuolten tasa-arvon toteutumisen tiellä. Kirkon jäsenenä puolestani olen iloinen siitä, että henkilö nimeltä Irja Askola on nähdäkseni mitä parhainta piispa-ainesta sukupuolestaan riippumatta. Olen myös iloinen siitä, että sain olla häntä äänestämässä.

Luikahdin iltapäivällä mukaan Irja Askolan vaalivalvojaisiin. Kun tulin paikalle, oli tunnelma hyvinkin hermostunut. Vasta osa äänistä oli tiedossa. Riemu repesi melko lailla kattoon, kun tulos lopulta selvisi.

Ehdin olla paikalla vain reilun tunnin, mutta täytyy todeta, että harvoin näkee yhtä monta yhtä iloista ihmistä yhtä aikaa. Suvivirsi koko väen voimin laulettuna kuulosti, no, hienolta. Vahvalta. Toiveikkaalta.

Irja Askolan taakse syntynyt kansanliike on kuuluttanut kirkon kevättä: kirkon uudistumista ja kirkon merkityksen uutta nousua. Yksi piispa ei käännä raskasta kirkkolaivaa yksinään, mutta ehkä jotakin uutta on tosiaan tulossa. Aika näyttää - toiveikas sopii olla.

***

Olen tehnyt havaintoja itsestäni, ja yksi niistä on, että minussa istuu edelleen erittäin voimakas maallistuneen riviluterilaisen identiteetti. Luokittelen itseni kovin helposti ulkopuoliseksi, jos paikalla on jonkin sortin kirkollista sisäpiiriä (ihan miten pientä sisäpiiriä vain, eikä laadullakaan ole väliä). En ole mitenkään hirvittävän ujo (tavallisen suomalaisen ujo korkeintaan) mutta tottahan ulkopuolisuuden kokemus haittaa vaikkapa keskustelunyrityksiä.

Tänäänkään en tiedä, olisinko todella uskaltautunut tuonne Irjan kannattajien keskuuteen paikalle, ellen olisi ollut juuri ennen kokoustamassa ihmisen kanssa, joka oli sinne menossa. Aika turhaa kainostelua - yksikään läsnäollut ei sanalla, eleellä tai katseella ilmaissut pitävänsä minua ulkopuolisena, vaikka ei minua tuntenutkaan. Pikemminkin päinvastoin. P. (alkuun ainoa tuttu) vakuutteli minulle, että olen juuri oikealla paikalla, ja voihan sen niinkin nähdä - Irjan tukija mikä Irjan tukija.

Jälkikäteen harmittelin, että en ollut värvännyt miestä lastenhakuvuoroon. Olisihan tuolla voinut viipyä hiukan pitempäänkin. Tuttuja kasvojakin ilmaantui lopulta aika monta.

Päivän kysymys kuuluukin: Olisiko minun aika hiukan tinkiä maallistuneen riviluterilaisen identiteetistäni ja antaa hiukkasen tilaa ihmiselle, joka on aika kiinnostunut kirkon asioista ja hetkittäin jopa kuvailtavissa aktiiviseksi seurakuntalaiseksi? Mitähän siitä seuraisi?

Äänestin

Äänestin piispaa. Piirsin äänestyslippuun numeron 4 (Askola) ja poljin parin kilometrin päähän naapuriseurakunnan kirkolle toimittamaan sen perille. Sinne meni. Toivotaan parasta.

Joka tapauksessa oli jännittävää saada äänestää piispaa.  Toista tilaisuutta ei ehkä kohdalleni tule.

Narnian viimeinen taistelu

Minun on aivan välttämättä palattava vielä kerran Narnia-kirjojen pariin. Saimme pari viikkoa sitten Neiti Kevään kanssa sarjan viimeisen kirjan loppuun. Se herätti - jälleen kerran - ajatuksia.

Narnian viimeinen taistelu on nimensä mukaisesti viimeinen. Narnian maailma loppuu ja päähenkilöt kuolevat. Maailmanloppua edeltää melko epätoivoinen vaihe, jossa hyvät, aidot narnialaiset taistelevat pahaa vastaan voimattomina.

Maailman loppuessa henkilöt pääsevät kuitenkin toiseen maailmaan. Ränsistyneestä ladosta löytyy uusi maailma, joka on suurempi, kauniimpi ja jotenkin todellisempi kuin ensimmäinen Narnia. Kun henkilöt lähtevät kulkemaan tässä uudessä maailmassa, he löytävät lopulta vielä uuden maailman, joka on vieläkin ihmeellisempi ja vieläkin todempi. Siitä maailmasta löytyivät rakkaat ihmiset, kaikki entisen maailman hyvä ja arvokas ja ennen muuta - Aslan.

Lapsena tämä Narnia-sarjan viimeinen kirja oli ainoa, jossa tunnistin olevan joitakin kristillisiä aineksia. (Näin aikuisena ne melko lailla hyppivät silmille. ) Ymmärsin, että Peter, Edmund, Lucy, Jill ja Eustace löysivät tiensä Taivaaseen. Lewisin kuvaus Aslanin maasta lienee vaikuttanut varsin paljon siihen, millainen intuitiivinen mielikuva Taivaasta minulle on muodostunut.

Nyt jäin kyllä miettimään monia asioita. Esimerkiksi, mikä oikeastaan oli tuo välimaailma varsinaisen Aslanin puutarhan ja entisen Narnian välissä? Jonkin sortin Taivaan esikartano?

Yksi kiinnostavimpia sivujuonia kirjassa oli nuori kalormenilaismies Emet. Kalormen on Narnian naapurimaa, mahtava tuhannenjayhdenyön valtakunta, joka viimeisessä kirjassa (ja välillä muissakin) pyrkii valloittamaan Narnian. Kalormenilaisten jumala on Tars, joka suosii pahaa siinä missä Aslan hyvää. Toisin kuin muut kalormenilaiset Emet pääsee Aslanin maahan. Hän kertoo palvelleensa lapsesta asti Tarsia ja vihanneensa Aslanin nimeä, mutta kuitenkin Aslan kohtelee häntä omana poikanaan, kun he tapaavat. Aslanin mukaan

Kaiken, minkä olet tehnyt Tarsin palvelemiseksi, minä lasken minun palvelemisekseni.

Ei siksi, että Tars ja Aslan olisivat sama asia, vaan koska Tarsia ei voi palvella hyvällä eikä Aslania pahalla. Tehtyään hyviä tekoja Tarsin nimessä Emet siis pelastuu, vaikka ei olekaan Aslania eläessään tuntenut. Voiko tästä päätellä, että Lewisin mielestä vilpitön muslimi pelastuu, vaikka ei olisi Jeesuksesta kuullutkaan?

Satakieli laulaa

Muutamana iltana olen pitänyt parvekkeen ovea auki ja kuunnellut, kuinka läheisessä metsikössä laulaa satakieli. Se naksuttaa, pärskäyttää ja helisyttää - minä kuuntelen. Satakieli on minulle tärkeä lintu.

Ritari Yrjänä täytti toissapäivänä seitsemän vuotta. Silloin seitsemän vuotta sitten kävimme mieheni kanssa yhdellä elämämme mieleenpainuvimmista kävelyretkistä. Kun synnytys ei oikein tuntunut edistyvän, kätilö lähetti meidät yökävelylle. Teimme pitkän lenkin Kätilöopiston lähiympäristössä yhden-kahden aikaan yöllä. Tuntui, että joka puussa lauloi satakieli täysin rinnoin.

Aamulla syntyi kurttuinen ja ponteva poika. Minulle satakieli on hänen lintunsa.

Satakieleen liittyy paljon satuja ja tarinoita. Tunnetuin niistä lienee H.C. Andersenin satu Satakieli, jossa linnunlaulu pelastaa Kiinan keisarin kuolemalta. Joitakin muitakin muistan - kaikissa niissä satakieli on hyvä lintu. Ehkä tarinankertoja ajattelee, ettei noin kauniisti laulava lintu voi muuta ollakaan. Satakielen laulu tuntuu kantavan mukanaan kaiun Paratiisin ajoilta.

Jäin miettimään, mainitaanko Raamatussa satakieltä. Koska yhden sanan löytäminen paksusta kirjasta on vaikeaa, googlettelin asiaa hiukan. Hakukoneen tuloksista päätellen ei varmaankaan mainita. Sen sijaan löysin paljon muuta mielenkiintoista, kuten artikkelin Raamatun linnuista ja tiedon, että Luther arvosti suuresti satakielen laulua.

Jumala on materialisti

Sain viime viikolla viettää kaksi päivää kouluttaen kourallista kirkon työntekijöitä ympäristökasvatuskurssilla. Luullakseni kurssi oli osallistujien mielestä antoisa - ainakin minä kouluttajana sain ja opin sieltä paljon. Harvoin kohtaa sellaista intoa keskustella, kokeilla ja kehittää toimintaa.

Otsikon lauseen heitti toinen kouluttajamme Panu meille pohdittavaksi. Onko Jumala materialisti? Ainakin hän on valinnut materian olennaiseksi osaksi luomaansa maailmankaikkeutta. Siksi materiaa ei pidä vähätellä - maailma ei ole pelkkää henkeä. Ympäristöasiat eivät ole kristinuskon näkökulmasta toissijaisia vaan niistä keskusteltaessa ollaan aivan teologisten peruskysymysten äärellä. Vaikkapa Panun kymmenen teesiä valaisevat hyvin kristillisen ympäristökasvatuksen luonnetta.

Omasta maallikon näkökulmastani kirkon kasvatustyöntekijöillä on hieno mahdollisuus tehdä vaikuttavaa ympäristökasvatustyötä. Tuntuu hyvältä tietää, että tuolla kentällä työskentelee viisaita, asiaan sitoutuneita ihmisiä, joiden halu kasvattaa lapsia ja nuoria pitämään huolta ympäristöstä nousee suoraan omasta kristillisestä vakaumuksesta.

Mistä psalmista sinä pidät?

Olen lueskellut psalmeja. Niihin jää koukkuun. Aioin lukea vain pari-kolme päivässä, mutta kymmenkunta on ollut lähempänä todellista "päiväannostani".

On toki selvää, että osa on mielenkiintoisempia kuin toiset. Myös sisäistä vaihtelua on paljon: vaikka osa jakeista lipuu ohi silmien mitään kummempaa herättämättä, kesken kaiken saatan löytää muutaman todellisen helmen. Toki sanojen koskettavuus riippuu paljon mielialasta ja omista kokemuksista - se, mikä koskettaa tänään, ei välttämättä kosketa huomenna, ja se, mikä ei yhtään kolahtanut eilen, saattaa hyvinkin kolahtaa tänään.

Haluaisin heittää sinulle, lukijani, haasteen. Kerro minulle jokin psalmi tai psalmin kohta, josta sinä pidät! Kuulisin mielelläni. Vaikka blogillani ei olekaan mitään valtaisaa lukijajoukkoa, teidän psalmivinkeistänne saisi varmasti mielenkiintoisen listan.

Kerronkin heti alkuun yhden oman pitkäaikaisen suosikkini, joka on psalmi 104. Se tukee omaa kokemustani siitä, että Jumala on läsnä luonnossa, ja muutenkin soittaa jotakin nimetöntä kieltä sielussani. Siihen täytyy toisinaan palata.

Ilmestyskirjan veriset kuvat

Luin Johanneksen ilmestyksen. Luin on kyllä aika kepeä sana kuvaamaan tuota tahmeaa ja hidasta prosessia. Siihen meni monta viikkoa. Teksti oli niin tuhtia ja veristä, ettei sitä voinut lukea kuin pienen pätkän kerrallaan. Voimakkaiden kohtausten taustalla tuntui värjyvän silmittömän vihainen Jumala.

En oikein osaa sanoa, mitä ajattelin lukiessani. Teksti sisältää kyllä vahvoja kuvia, mutta minulle niiden viesti jäi epäselväksi. Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? ONKO tässä jokin merkitys sisällä? Vai onko tämä vain hullun houreita, joita sitten koko länsimainen kulttuuri on toisintanut taiteessaan ja ajattelussaan kaksi vuosituhatta?

Saako Raamattua kritisoida? Jos jokin jae, luku tai kirja ei vain aukea, onko vika tekstissä vai minussa? Muiden kirjojen kohdalla olisi helppo syyttää kirjaa, Raamatun kohdalla päätyy helpommin etsimään puutteita omasta ymmärryksestään.

Äh. Pitäisikö se lukea uudestaan? Heti? (Ei. Heti siis. Myöhemminkin ehtii.)

***

Uusi testamentti on nyt luettu ja vaihtelevalla menestyksellä yritetty ymmärtää. Siihen meni vuosi ja neljä kuukautta. Melko hidas oli tahti, tosin tuossa sivussa tuli luettua melkoinen määrä kaikkea muuta myös. En oikein tiedä, mihin tarttuisin seuraavaksi. Loogista olisi käydä Vanhan testamentin kimppuun mutta tuon ilmestysurakan jälkeen tekee mieli nurista koululaismaisesti "onko pakko?" VT sisältää monia aika kummallisia pätkiä... Jospahan psalmien kautta saisin myönteisen otteen Vanhasta testamentista? Vai palaanko evankeliumien pariin? Täytyy miettiä.

Keskusteluja Jeesuksesta

Jeesus on askarruttanut kolmevuotiasta Pellavatukkaa viime viikkoina. Keskustelunavauksia aiheeseen liittyen on tipahdellut tasaiseen tahtiin pääsiäisestä asti.

Pellavatukka: Mä voin kertoa teille yhden asian.

Äiti: No, minkä?

Pellavatukka: Mä olen kuullut, että kun me kuollaan, me mennään kaikki Taivaaseen.

Äiti: Niinkö sä olet kuullut?

Pellavatukka: Joo. Mutta äiti, me ei mennä sinne yksin. (Alentaa ääntään kuiskaukseksi.) Me mennään sinne Jeesuksen kanssa.

*****

Äiti ja isosisko ovat saunassa, Pellavatukka uittaa ankkoja pesuhuoneessa ja kurkistaa äkkiä löylyhuoneen ovesta sisään.

Pellavatukka: Tiesittekö te, että Jeesus syntyy koko ajan?

Äiti: No syntyyhän se Jeesus tavallaan... mitähän sä oikeastaan nyt tarkoitat?

Pellavatukka: Mä olen vaan kuullut sen jostakin. (Palaa takaisin leikkeihin. Keskustelu on selvästi päättynyt.)

*****

Pyhäillan messussa Pellavatukka haluaisi jutella mutta äiti komentaa olemaan hiljaa ja kuuntelemaan Hannu-papin saarnaa. Hannu-pappi puhuu koti-ikävästä Taivaaseen.

Pellavatukka: (rypistää otsaansa) Äiti, mistä se puhuu?

Äiti: (yrittää kuunnella saarnaa) No koti-ikävästä Taivaan kotiin, tiedäthän, onhan sullakin joskus ollut koti-ikävä.

Pellavatukka: Niin mutta MISTÄ se oikein puhuu?

Äiti: Ollaan nyt vaan hiljaa vähän aikaa, jooko kulta?

Pellavatukka istuu hiljaa ja miettii otsa rypyssä. Sitten: Nyt mä tiedän. Se puhuu Taivaan kodista. Koska Taivaassakin on koti. Sellainen Taivaan koti.

Saarna loppuu hiljaiseen hetkeen. Pellavatukka toteaa kuuluvasti kirkkaalla äänellä kirkon parvelta:

Taivaassa ollaan Jeesuksen kanssa.

*****

Mistä nämä Jeesus-keskustelut kumpuavat? En minä vain tiedä. Jokin selvästi askarruttaa pientä ihmistä. Aikuisen vain on vaikea heittäytyä ymmärtämään kolmevuotiaan ajatusmaailmaa. MITÄ hän oikeastaan ymmärtää? Mitä ovat ne asiat, joita hän yhdistelee toisiinsa? Millaisia oivalluksia hän saa?

Hauskoja keskusteluja joka tapauksessa.

Jumalan kasvojen edessä

Pellavatukka ehdotti toiveikkaana muutama päivä takaperin, että äiti ja isi menisivät häihin (=naimisiin). Tyttönen tuumasi, että olisi kivaa, jos äidillä olisi prinsessapuku. Ehkä tyttäretkin saisivat juhliin sellaiset. Ehdotus olisi varsin kannatettava, ellei sille olisi olemassa painava este - äiti ja isi ovat jo naimisissa.

Meillä on huomenna 10-vuotishääpäivä. Häät olivat aikanaan juuri sellaiset kuin häiden kuuluu olla: minulla oli kaunis mekko ja tukka, vieraita oli paljon, ruoka oli hyvää ja tunnelma sopivassa määrin juhlava ja toisaalta kuitenkin rento. Mikään ei ollut aivan viimeisen päälle mietittyä tai viimeisteltyä - ei meillä ole - mutta ehkä siksi juuri ne olivatkin juuri meidän, minun ja mieheni, näköiset juhlat.

Se varsinainen tapahtuma, jonka vuoksi juhlat järjestettiin, oli lopulta varsin yksityinen. Intiimi suorastaan. Punaisessa puukirkossa alttarille astellessa meillä oli suku ja ystävät ympärillä. Todistajia riitti. Alttarin äärellä jäljelle jäi kuitenkin vain minä, mies, pappi - ja Jumala. Enpä muista, koska olisin yhtä vahvasti kokenut olleeni Jumalan kasvojen edessä. Mitä kirkon penkissä takanamme mahtoikaan tapahtua, huusiko kummilapsi, itkikö anoppi - en tiedä. Sillä ei ollut merkitystä.

Jälkikäteen yhdessä totesimme, että häät olivat ihan kivat. Avioliittoon vihkiminen oli kuitenkin hommassa se kova juttu. Paljon suurempi ja hienompi kuin ennalta osasimme aavistaa. Se kulkee edelleen mukana joka päivä. 

Meditaatiopohdintoja lääkäriaseman aulassa

Pitkittyneen flunssan takia jouduin eilen lähtemään käymään lääkärissä. Vuoroani odotellessani jäin selailemaan lehtiä ja katse osui juttuun, jossa nuori naistoimittaja oli osallistunut zen-mietiskelyn kurssille. Kymmenen minuutin seinääntuijottamiskokemus oli tulkintani mukaan haastavuudestaan huolimatta ollut ihan OK. Paikallaan pysyminen oli vaikeaa mutta mietiskelyn jälkeen oli hyvä olo. Jutussa korostettiin, ettei meditaatio edellytä uskonnollisuutta ja että zen sopii buddhalaisten lisäksi hyvin myös luterilaisille ja ateisteille.

Juttu ei saanut myytyä zen-meditaatiota minulle. Minusta olisi vähän hassua maksaa kurssista, jossa istuisin ryhmän kanssa seinää katsellen buddhan kuvalla varustetussa huoneessa. Vieras ajatus. Lehtijuttu johdatti minut kuitenkin miettimään kristillistä meditaatiota. Mitä tiedän siitä? Aika vähän lopulta.

Kysyin hakukoneelta neuvoa, mutta jouduin miltei eksyksiin. Ensimmäiset osumat johtivat joko jonnekin ihan muualle kuin kristillisyyteen tai sitten eivät sisältäneet oikein mitään lukemisen arvoista. Lisäksi löytyi yksi pitkä kirjoitus, jonka johtopäätös tuntui olevan, ettei meditaatio tai hiljaisuuden viljely ylipäätään sovellu kristitylle! Flunssaisena ja päänsärkyisenä en jaksanut availla linkkejä enempää.

Omasta muistista sen sijaan löytyi parempia murusia. Jotakin, mitä joskus luin, jotakin mitä tuttava sanoi, kommentteja blogissani - ja niin edelleen. Aion jäljittää näitä lähiaikoina.

Mielessä heräsi kaipaus päästä istumaan tyynyllä vaikkapa vanhan, hirsisen nuorisotalon lattialla ja olemaan hiljaa yhdessä muutaman muun kanssaihmisen kanssa. Ilman vieraan uskonnon rekvisiittaa ajatus ei kuulosta keinotekoiselta vaan luonnolliselta ja hyvinkin mahdolliselta.

Saapa nähdä, jääkä ajatus vain ajatukseksi vai johtaako johonkin. Ensi alkuun pitäisi kuitenkin toipua tästä ikävästä flunssasta... Olin tänään aikonut uskaltautua Leppävaaraan Sydänääniä ihmettelemään, mutta se jää nyt sitkeän pöpön vuoksi tekemättä. Harmillista!

H:n seurakunta tulee - olenko valmis?

Tämä nykyinen seurakuntani, jonka jäseneksi minut on aikanaan kasteessa liitetty ja johon olen melkein koko elämäni kuulunut, lakkaa vuodenvaihteessa olemasta. Kun 1.1.2011 koittaa - paff - punaisen puukirkon nimen jakavaa seurakuntaa ei enää ole. Sama kohtalo on H:n  pohjoisen puolen seurakunnalla. Yhteinen kirkkovaltuusto on kaikessa viisaudessaan päättänyt perustaa niiden tilalle koko kaupunginosan kattavan H:n seurakunnan.

Kun aika monta vuotta sitten ensimmäisen kerran kuulin helsinkiläisseurakuntien yhdistelysuunnitelmista, en ollut ollenkaan innostunut. Päinvastoin, vastustin ajatusta, vaikka arvasinkin, että kerran henkiin herätetty yhdistämispeikko ei rauhoitu ennen kuin on saanut ainakin muutaman "ylimääräisen" seurakunnan nitistettyä. Muutoksesta saatava hyöty jäi epäselväksi, mutta siitä koituva hankaluus näytti selvääkin selvemmältä.

Sittemmin olen oppinut näkemään tulevassa H:n seurakunnassa myös hyviä puolia. Kaikista meidän alueelle heitellyistä yhdistelyideoista H:n seurakunnan muodostaminen H:n kaupunginosaan oli ainoa järkevän kuuloinen. Onhan kaupunginosa jotenkin luonteva kokonaisuus seurakunnalle, ja täytyyhän tavoitteena olevasta turhan hallinnon karsimisesta joitakin hyviä seurauksia olla. Täytyyhän? Ehkä isommassa seurakunnassa on resursseja voidaan jakaa jotenkin järkevämmin? Ehkä saamme vaikkapa oman seurakunnan perhemessut vähintäänkin tuplattua, jopa triplattua? Jospa niillä on tuolla pohjoispuolikkaassa osaamista varhaisnuorisotyöstä? Kuka tietää.

Kuitenkin ensi vuonna tapahtuva uudistuminen aiheuttaa edelleen sekä surua että huolta. Surua, koska jostakin joudutaan väistämättä luopumaan. Huolta siitä, katoaako yhdistymisessä jotakin arvokasta.  Lisäksi yhdistymisprosessi on molempien seurakuntien työntekijöille raskas.

Miten käy tuttuuden?

Minun nähdäkseni yhteisöllisyyden edellytys on jonkinlainen tuttuus. Jotta voi kokea yhteenkuulumista, täytyy ensin tuntea toisia yhteisön jäseniä. Itselleni punainen puukirkko on yhteisöllisyyden paikka, koska tunnen ihmisiä, jotka siellä ovat ja käyvät. Tunnen seurakuntalaisia - melko paljon. Työntekijät tunnen kaikki, osan omasta lapsuudestani asti. H:n seurakunnan myötä, väki- ja työntekijämäärän tuplaantuessa arvelen tämän väistämättä muuttuvan. Tähän liittyy nykyisen seurakunnan lakkauttamisen suurin haikeus.

Tiedän, että olen helsinkiläiseksi poikkeus. Tällainen samaan kaupunginosaan juurtuminen (jämähtäminen?) on kaupunkioloissa lopulta aika harvinaista. Suurin osa helsinkiläisistä on edelleen muualta muuttaneita tai ainakin monella puolella kaupunkia asuneita. H:n alueella en kuitenkaan ole ainoa kaltaiseni, ja varmasti vastaavia "tapauksia" on myös muualla Helsingissä. Tulevan seurakunnan varsinainen haaste ei kuitenkaan ole säilyä mahdollisimman muuttumattomana itseni kaltaisille pitkäaikaisille "kyläläisille" vaan löytää uusia ja vanhoja tapoja päästä lähelle mahdollisimman monia H:n alueella asuvia.

Kenen tapa valitaan?

Varsin subjektiivisen tuttuuden lisäksi seurakuntaliitoksessa väistämättä muuttuu moni muukin asia. Vaikka hyviä perinteitä ja tapoja ei kukaan halua hukata, monessa kohdassa joudutaan tekemään valintoja kahden seurakunnan tapojen välillä. Uudessa organisaatiossa ei voida noudattaa molempia käytäntöjä yhtä aikaa. Tai sitten tarvitaan kokonaan uusia ratkaisuja. Nämä ovat usein herkkiä paikkoja.

Esimerkiksi sunnuntain pääjumalanpalveluksen kellonajoista on käyty keskustelua. On helppo todeta, että molemmissa  melko lähekkäin sijaitsevissa kirkoissa ei jatkossa kannata järjestää messua sunnuntaisin klo 10. Kaikki (tai melkein kaikki) ovat tästä yhtä mieltä. Kuitenkaan kysymykseen siitä, kummalla kirkolla messun kellonaikaa siirretään ja minne, ei ole yhtä helppo löytää yksimielistä vastausta. Minun tietääkseni tämä(kin) kysymys on ollut jo puolitoista vuotta auki. Pikku juttu? Ehkä, mutta pienikin kivi kengässä saa jalan kipeäksi, kun se on siellä riittävän kauan.

Rasittava epävarmuus

Epävarmuus tulevasta lienee se, mikä eniten rasittaa niin työntekijöitä, seurakuntien luottamushenkilöitä kuin muitakin asiasta kiinnostuneita seurakuntalaisia. Kun ei tiedä, alkaa arvella. Sitoutuminen vähenee. Meiltäkin on prosessin aikana lähtenyt työntekijöitä ja lisää lähtöjä saattaa olla edessä. Syyt eivät virallisesti liity organisaatiomuutokseen mutta, no, silti voi olla, että muutos lievittää lähtökitkaa.

Kirkkoherra ja konsultti sanovat, että prosessi on edennyt olosuhteisiin nähden hyvin. Itselläni ei ole juuri mahdollisuuksia vertailuun, joten tätä täytynee uskoa. Väsymystä ja harmistumistakin olen kuitenkin aistinut. Toivottavasti niitä on olosuhteisiin nähden ilmassa vain kohtuullisesti. Työntekijöiden jaksaminen on tärkeä asia.

Lopuksi: Mitä väliä?

Onko seurakunnan nimellä ja koolla väliä? Suuri osa H:n kirkkoonkuuluvista asukkaista tuskin edes tietää nykyisen seurakuntansa nimeä. Nimenmuutoksella tuskin on heille järin suurta merkitystä. Me, joille sillä ON väliä, totumme kyllä. Mitä kokoon tulee - Helsingin suurimman seurakunnan Malmin muutamakin työntekijä on minulle vakuuttanut, ettei hallinnollisen seurakunnan valtava koko estä hyvää työskentelyä ja tiivistä paikallishenkeä. Murrosvaiheen jälkeen siihen voidaan varmasti päästä myös paljon Malmia pienemmässä H:ssa.

Haikeuteen minulla on varmaan silti oikeus.

Öinen kirkkoseikkailu

Pääsiäisen pyhäpäivät ovat olleet rauhallisia, sopivasti sosiaalisia ja paineista vapaita päiviä. Englannissa asuva veljeni on parhaillaan Suomessa ja on viime päivinä piipahtanut tai viivähtänyt meillä peräti kolmesti, mistä on ollut koko perheelle paljon iloa. Veli, lanko ja eno on kaikkien suosikki.

Lauantai-iltana veljeni ja sisareni istuivat meillä iltaa. Ritari Yrjänän ja Pellavatukan mentyä nukkumaan Neiti Kevät sai jäädä valvomaan ja odottamaan yömessuun lähtöä. Tyttöä haukotutti aika tavalla jo etukäteen mutta odotettavissa oleva öinen kirkkoseikkailu sai sinnittelemään hereillä. Eno tuli mukaan ja olimme kirkolla hyvissä ajoin.

Rehellisyyden nimessä on sanottava, että kokemus yhteisestä pääsiäisyön messusta ei ollut aivan yhtä lämmin ja valoisa kuin vuosi sitten. Ensinnäkään lapsen ensimmäistä kertaa jossakin ei voi toistaa... Toiseksi viime vuonna messun toimitti hyväntuulinen ja leppoisa kirkkoherra, kun tänä vuonna asialla oli nuori, kokematon ja minulle vielä varsin vieras seurakuntapastori. Tämä (oletan) näkyi myös osallistujamäärässä - tai ainakin väkeä oli paikalla paljon viime vuotta vähemmän. Sekin muutti tietysti tilannetta, että eno oli mukana - lisäsi siihen jotakin hyvää mutta toki myös poisti jotakin.

Yhteinen kokemus öisestä messusta oli kuitenkin hyvä. Neitonen jaksoi melko hyvin koko messun. Tuohus on edelleen kova juttu tytölle ja ehtoolliselle hän tulee aina mielellään mukaan. Virsivalinnoissa täydet pisteet virrestä nro 88 Lensi maahan enkeli - sen tokaluokkalainen osaa laulaa vaikka ulkoa.

Neiti Kevät - toisin kuin sisaruksensa - ei yleensä halua puhua asioita puhki. Tästäkään kokemuksesta emme jälkikäteen kamalasti jutelleet, kunhan totesin hänelle, että oli mukava olla siellä hänen kanssaan yhdessä.

Itse totesin, että jotakin merkillistä jumalanpalvelus ja etenkin ehtoollinen tekee ihmiselle. Kirkolta kotiin palattua yöllä ja seuraavana aamuna mieli oli hyvä ja lämmin. Harmaakin pääsiäisaamu on erikoisella tavalla valoisa.

Pitkä pitkäperjantai

Äiti, musta tuntuu, ettei tää pitkäperjantai lopu koskaan, valitti Neiti Kevät iltapäivällä. Tapahtumaköyhyys ei ollut aivan suunniteltua, mutta toki päivän henkeen sopivaa. Kolmevuotias Pellavatukka valvotti tapojensa vastaisesti meitä vanhempiaan viime yönä oikein urakalla - mitä lie painajaisia - eivätkä lopen väsyneet vanhemmat jaksaneet järjestää lapsilleen muuta ohjelmaa kuin pienen pyrähdyksen pihalla. Toisaalta, hiljakseen kotosalla olo on lapsellekin välillä tarpeen. Kyllähän nuo itsekin ohjelmoivat itsensä: leikkivät, pelasivat, piirsivät - ja sotkivat.

Pienten päiväunien jälkeen alkuillasta heräsin siihen, että kolme pientä ihmistä tuijottaa minua. Sain itsestäni sentään hiukan energiaa irti ja leivoimme banaanikakun pääsiäistä odottamaan. Sitten seikkailimme hetken Lasten kirkossa.

Neiti Kevät huomasi uutisista Helsingin Via Crusis -näytelmän ja sanoi, että olisi halunnut mennä katsomaan sitä. Ei tänä vuonna - niin kiehtovalta kuin japanilainen Yuko Takeda Kristuksena kuvien perusteella vaikuttaakin - mutta tässä jälleen yksi asia listaan tehtävä tulevina pääsiäisinä. Veljeni jo eilen houkutteli meitä tulemaan jonakin vuonna hänen ja ortodoksisen vaimonsa kanssa ortodoksien pääsiäisyön messuun ja Neiti Kevät innostui siitäkin kovasti. Valvominen on yhdeksänvuotiaasta kivaa... Huomenna neiti saakin valvoa puoleen yöhön, kun lähdemme kaksistaan ihan kotoisaan luterilaiseen pääsiäisyön messuun punaiselle puukirkolle.

Sitä iloa odotellessa mieli on edelleen hiljainen.

Vuosi täynnä blogosfäärissä

Blogini täyttää tänään vuoden. Vuosi sitten perustin sen pitkän harkinnan jälkeen hetken mielijohteesta - juuri näin. Olin pari kertaa aiemminkin yrittänyt aloittaa bloggausta, mutta aiemmat aiheet eivät tuntuneet ottavan tuulta siipien alle. Uskon etsiminen kuitenkin loksahti jotenkin kummasti kohdalleen ja lopullisen päätöksen aloittaa blogi tein tosiaan varsin spontaanisti. Nimimerkki syntyi samalla tavalla hetken tuotteena, ja nyt olen sitten margariininnimisenä vuoden verran kirjoitellut ja muiden blogeja kommentoinut.

Lueskelin tässä pari päivää sitten noita ensimmäisten viikkojen kirjoituksiani. Ensin kirjoitin vain itselleni, mutta aika nopeasti huomasin, että blogiin ilmestyi satunnaisesti kävijöitä. Ja kyllä oli jännittävää saada ensimmäinen kommentti!  Kommenttien saaminen on edelleen aina hieno hetki - kiitos kaikille teille kävijöille, jotka jätätte myös merkin itsestänne edes silloin tällöin!

Ajattelin silloin reilu vuosi sitten perustavani blogin omien etsimisteni ja epäilyjeni kirjaamiseksi. Molempia olen tehnytkin, mutta aika pian huomasin, että blogin perustaminen oli myös eräänlainen julistus ja päätös kulkea juuri kristityn polkua eteenpäin.

Toki olin aiemminkin käynyt satunnaisesti lukemassa joitakin blogeja, mutta oman blogin perustaminen toi mukanaan myös sen, että rupesin tiiviimmin seuraamaan muiden blogeja, etenkin muita, joissa käsitellään kristinuskoa. Nykyisellään seuraan varsin monta blogia - osaa tiiviimmin, osaa harvemmin, mutta kaikista niistä on iloa. Tänään mielessäni on erityisesti kaksi kirjoittajaa.

Ensimmäinen näistä on Aija, jonka blogi oli aivan ensimmäinen, johon omani perustettuani päädyin vierailemaan. Löysin sen näin: Listattuani oman blogini Vuodatuksen kategorioihin menin katsomaan, miltä se näyttää listalla ja mitä muita blogeja sieltä löytyy. Tuolloin Tätipappi polkkaa oli vielä listassa aivan oman blogini yläpuolella, joten napsautin linkkiä ja jäin saman tien koukkuun. Aijan elämänläheisiä, rehellisiä kirjoituksia olen nyt vuoden seurannut ja toivon saavani seurata vastakin!

Jos joku olisi sanonut minulle vuosi sitten, että kiinnostun seuraamaan jonkun tuikituntemattoman pitkäaikaissairaan ihmisen vaiheita hänen bloginsa kautta, en ehkä olisi uskonut. Näin kuitenkin kävi: Leenan älykkäät, rakentavat ja kaikin puolin muutenkin toivotut kommentit omassa blogissani saivat minut kiinnostumaan ihmisestä niiden takana. Leena on ollut paljon ajatuksissani viime päivinä ja toivon hänelle voimia ja parempaa vointia.