Lastenkirkko

Pellavatukka on ollut sairaana. Se on tarkoittanut monta pitkää sisäpäivää ilman mahdollisuutta lumileikkeihin ja pulkkamäkeen, joita niin kovasti odotettiin. Sisäpäivien vuoksi olemme myös joustaneet siinä, että TV:tä ja tietokonetta on saanut käyttää huomattavasti tavallista enemmän - normaalisti meillä onkin aika tiukat rajoitukset.

Pellavatukka on vasta neljävuotias mutta tietää jo, että tietokoneelta löytyy hauskoja juttuja. Viimeisen viikon aikana hän on päässyt muutaman kerran käymään suosikkisivustollaan. Sivuston nimi on Lastenkirkko. Siellä lapsi voi luoda oman hahmon, joka sitten tutkii kirkkoa ja sen ympäristöä. Hauskinta kaikesta on se, että samaan aikaa liikkeellä olevat hahmot voivat jutella toisilleen - tosin hyvin rajoitetusti.

Pellavatukka tykkää käydä viemässä haudoille kukkia ja sytyttämässä kynttilöitä. Kellojen ja urkujen soittaminen, musiikin kuuntelu ja värittäminen ovat myös mieluisia. Sivuston pelit sen sijaan ovat nelivuotiaalle liian vaikeita.

Ritari Yrjänää kiinnostavat enemmän Legon sivut ja jotkut autopelit, Neiti Kevät puolestaan on innostunut sivuista, joilla voi suunnitella erilaisia asuja. Pikkusiskon innostamina he kuitenkin innostuivat myös seikkailemaan virtuaalikirkosta. Voi, mikä riemu siitä syntyikään, kun toinen pääsi kirkkoon kotikoneelta ja toinen äidin työläppäriltä. Oli nii-in hauskaa panna hahmot juoksemaan peräkkäin ja huutelemaan toisilleen kommentteja:

Onko koulussa kivaa?

Mennään kuuntelemaan virsiä.

Näin äidin näkökulmasta tuo on kiva sivusto, kun siellä ei ole mitään räiskimispelejä tai muita kamaluuksia. Onko siitä kodin kristillisen kasvatuksen apuvälineeksi? En oikein tiedä. Lapset eivät seikkaile netissä opiskellakseen tai tullakseen kasvatetuiksi, mutta ainahan sieltä saattaa jotakin tarttua mukaan. Pääasia, että on kivaa. Nelivuotias filosofini kyllä teki taas suuria oivalluksia kuunnellessaan Lastenkirkossa isoveljen lempivirttä (neidin oma määritelmä):

Äiti, myös ruotsalaiset ovat Jumalan kämmenellä.

Ei siistiä sisäreittiä

Olen lueskellut piispan runoja.

Tunnustan, että tartuin Helsingin tuoreen piispan Irja Askolan  myös tuoreeseen runokokoelmaan Tie vie, pyhä kantaa hiukan epäilevällä mielellä. Vaikka olin viime keväänä innolla kannattamassa häntä piispaksi ja uskon meidän tosiaan saaneen hyvän piispan, en oikein tiennyt, mitä runokirjan sivuilla odottaisi. Kävin lokakuussa kirjamessuilla kuuntelemassa Askolan haastattelua, ja siellä hän vaatimattomasti totesi runojen usein syntyvän käyttölyriikan tarpeeseen: syntymäpäiväonnitteluiksi, toimituksiin ynnä muuhun. Tämä kuulosti, no, hiukan arvaamattomalta. Uskaltauduin kuitenkin lukemaan.

Kannatti uskaltaa. En ole minkään sortin runoudentuntija, enkä osaa arvioida runoja hienoilla termeillä. Luen kuitenkin runoja toisinaan ja arvioin niitä itsekseni asteikolla kolahti - ei kolahtanut.

Askolan runot kolahtivat.

Askolan käyttämä kieli on miellyttävää, selkeää ja täsmällistä suomea ja luontevaa rytmiltään. Runot, jotka liittyvät kirkkovuoden kiertoon, puhuvat vaikeistakin asioista, jättävät tilaa ajattelulle mutta toisaalta eivät lukijaa hunningolle. Niistä saa kiinni mutta ne eivät selitä liikaa. Ne ovat ajassa, hetkessä kiinni - ja haastavat lukijansa. Eivät ehkä kieltä uudistavina kokeiluina, mutta sisällöltään ja sanomaltaan.

Lainaan tässä tuomiosunnuntaihin liitetyn runon:

Uskolla on ikävä maailmaan

se homehtuu jäädessään

vain sielun syvimpiin onkaloihin

se laimenee pysyessään

vain minussa ja minua varten.

Usko haluaa likaantua

tuntea tuskan ja toivottomuuden

pysyä lähellä sirpaleita ja säröjä

kulkea sinne,

missä vierailijoita ei kulje ruuhkaksi asti.

Kristitty löytää Kristuksen kasvot

kun hän katsoo silmiin

suoraan ja syvälle

nälkäistä, vangittua

syrjään sysättyä ja häpeällä merkittyä.

Heistä ei usko pääse irti

koska Kristuksen katsomiseen ei ole oikotietä

ei siistiä sisäreittiä

on vain ankara kohtalonyhteys:

     Hän läsnä vähimmissä

     siellä ja heissä tavattavissa.

Pyhän Pietarin pölynimuri

Olin eilen Liedossa pitämässä iltapäiväkoulutusta opettajille. Huonosta ajosäästä johtuen lähdin liikkeelle erittäin hyvissä ajoin ja olin sitten lopulta varsin hyvissä ajoin myös perillä. Lieto on minulle vieras paikkakunta, ja vaikka määränpää löytyikin nopeasti, ei oikeasta osoitteesta heti löytynyt parkkipaikkaa. Päädyin siis ajamaan hiukan ohi ja löysin itseni harmaakivikirkon parkkipaikalta.

Eihän tällaista tilaisuutta voi jättää käyttämättä: Ylimääräistä aikaa kesken pitkän ja aika raskaan työpäivän vieraan, vanhan kirkon vieressä - kirkkoa täytyy mennä katsomaan lähempää. Arvelin, ettei kirkko ehkä talviaikaan olisi auki, mutta niin vain kävi, että ovi oli raollaan ja pääsin pujahtamaan sisään. Kirkko oli tyhjä - elämän merkkeinä näkyi ainoastaan keskikäytävän takaosassa lattialla oleva pölynimuri. Joku täällä on ollut, ehkä ihan hetki sitten!

Istuin hetkeksi penkkiin.

Liedon seurakunnan laatimassa esitteessä kerrotaan Pyhän Pietarin kirkon olevan iältään noin 500-vuotias. Syystä tai toisesta esitteessä on korostettu kirkon olevan vaatimaton. Moneen muuhun varsinaissuomalaiseen kivikirkkoon verrattuna ehkä näin onkin, mutta minusta kirkko oli kaunis, arvokas ja tunnelmallinen.

Kameran mukanaolo tällaisella yllätysbongauksella olisi jo ollut liikaa pyydetty. Kuvia en siis saanut otettua, mutta kiinnostunut voi käydä kurkistamassa kirkon ulkonäköä täältä.

Vaalituloshuumaa

Saako hiukan hehkuttaa: Oman seurakunnan Tulkaa kaikki -lista, siis MINUN listani (minä olen listan asiamies), sai sekä seurakuntaneuvostoon että yhteiseen kirkkovaltuustoon puolet jaossa olleista paikoista. Tämä siitäkin huolimatta, että listamme lähti vaaleihin jonkinlaisena haastajana - toisella listalla oli paljon konkareita ja ylipäätään enemmän ehdokkaita. Neuvosto nuoreni kertaheitolla: läpi meni 8/14 alle 45-vuotiasta ehdokasta, näistä kuusi meidän listalta. (Vrt. tämänhetkinen neuvosto: kolme alle 60-vuotiasta!) Äänestysprosentti nousi vajaasta kymmenestä päälle 17 prosentin. Näyttäisi siis kovasti siltä, että alueen suurin aikuisryhmä, 18-39-vuotiaat, on saatu äänestämään! 16-17-vuotiaiden äänet näkyvät vaalissa myös mm. läpimenneen partiojohtajan ja toisen nuoren naisen muodossa.

Hienoa! Upeaa! Mahtavaa!

Samalla on toki hiukan haikeaa. Monta hyvää ehdokasta kummaltakin listalta jäi ilman paikkaa. Toisaalta nämä ovat  loppufanfaarin alkusointuja omalle luottamustoimelleni. Enää yksi neuvoston kokous jäljellä... ja mitä sitten? Takariviin vai jotakin enemmän? En yhtään tiedä.

Jumalan kämmenen koko ja muita arkisia huomioita

Ritari Yrjänä istui portailla ja lauloi Jumalan kämmenellä. Äkkiä hän keskeytti laulun ja huusi alakertaan:

Äiti, minkä kokoinen Jumala on?

Öö... iso, vastasin hämmästyneenä.

Ai jaa. Mä vaan kysyin, kun en tiennyt, totesi Yrjänä ja jatkoi laulua. Minä jäin miettimään, vastasinko oikein. Onko Jumalalla koko? Täytyyhän Jumalan olla iso, jos hänen kämmenelleen kerran mahtuu lintunen ja ihminen, eikö?

***

Pitkälti toistakymmentä tuttua on huomauttanut minulle siitä, etten ole ehdolla seurakuntavaaleissa. Joukossa on sellaisiakin, joiden en olisi arvannut noteeranneen sitä, että ylipäätään olen istunut neljä vuotta seurakunnan luottamustehtävässä. Huomautuksiin on usein sisältynyt hienoinen moite: Ketä minä nyt äänestäisin? Olen kannustanut äänestämään seurakuntamme superhienoa Tulkaa kaikki -listaa, jonka asiamies itse olen. Mutta kieltämättä on myös tuntunut ihan mukavalta, kun vaikkapa naapurin vanha herra ja satunnainen äitituttava olisivatkin halunneet äänestää minua. Ehkä vielä joskus.

Olemme muuttaneet. Uusi koti on aivan edellisen lähellä ja täynnä purkamattomia laatikoita. Selkä on pakkaamisen, purkamisen, siivoamisen ja nostelemisen jäljiltä kipeä, mutta mieli iloinen. Nyt kaikilla lapsilla on omat huoneet ja lisäksi saimme ihmeen nimeltä KODINHOITOHUONE. Pidän kotitöistä sen verran vähän, että erittäin mielelläni suljen ne omaan huoneeseensa... Niin, ja on täällä oma saunakin.

Olen ruvennut hellimään ajatusta tupaantuliaisista ja niiden yhteydessä pidettävästä kodinsiunauksesta. En ole koskaan ollut sellaisessa, mutta kuulemma sellaisia on... Mahtaisikohan armas herra puolisoni lämmentä ajatukselle? Täytyy kysyä.

Veljesten sanailua

Pikkuveli Daavid kyselee sotilailta, mitä se, joka tappaisi pelottavan filistealaisen Goljatin, oikein saisi. Isoveli Eliab huomaa tämän ja kuulee keskustelun, ja kommentoi:

Kun vanhin veli Eliab kuuli, mitä Daavid puhui miehille, hän suuttui ja sanoi: "Mitä sinä tänne tulit? Ja kenen huostaan jätit ne lammasparat siellä vuorilla? Minä kyllä tunnen sinun julkeutesi ja pahan sisusi. Sotaa katselemaan sinä vain olet tullut." Daavid sanoi: Mitä minä nyt olen tehnyt? Eikö täällä saa edes puhua?" (1. Sam. 17:28-29)

Minun korviini tämä kuulostaa hyvin elämänmakuiselta. Veljekset nokittelevat toisilleen. Ihan kuulen korvissani Neiti Kevään, joka säksättää pikkuveljelleen osittain huolissaan ja osittain tämän uusista taidoista tai uskalluksesta mustasukkaisena - ja Ritari Yrjänän, joka liioittelevan reteästi vastaa:

Siis mitä? Eikö täällä saa edes puhua?

Hengitä rukousta

Jossakin vaiheessa joku antoi minulle neuvon rukoilemiseen täällä blogissa. En muista ihan tarkkaan koska - se saattoi olla noin vuosi sitten mutta voi olla että siitä on enemmän tai vähemmän aikaa. Luulen, että se joku oli ehkä Aija, mutta saattoi se olla joku muukin. En äkkiä löytänyt sitä tuolta menneistä merkinnöistä.

Yksinkertaisuudessaan minulle vihjattu rukous kuuluu näin: Jeesus Kristus, armahda minua. Ensimmäiset sanat Jeesus Kristus huoataan sisäänhengittäessä ja jälkimmäiset Armahda minua uloshengitettäessä. Tätä voi ja kannattaakin toistaa monta kertaa.

Jos hetki on oikein paha, tämä rukous on oikein hyvä. Kiitos sille, joka vihjeen antoi!

Sen mielen rauhoittumisen, jonka rukoilemisen seurauksena joskus voi saavuttaa, voi halutessaan aivan varmasti selittää psykologialla ja lääketieteellä: Itsesuggestiolla tai vaikka tasaisen hengittämisen aiheuttamana aivojen parempana hapensaantina. Itse tunnen kuitenkin iloista varmuutta siitä, että tieteellä ei selitetä kaikkea. Ei, rukoilemalla en armahda itse itseäni - sen tekee joku minua suurempi.