Muistoja rukousnauhasta

Aija kysyy blogissaan, miltä pyhä tuntuu. Lönnebon rukoushelmiä katsellessa ja Aijan mietteitä lukiessa minulle tuli mieleen oma rukousnauhani ja siihen liittyvät muistot.

Lukiolaisena yli 20 vuotta sitten vietin viikon Wienissä yhden ystävän luona. Luonnollisesti kiersimme kaupungin keskeisiä nähtävyyksiä yhdessä. Stephansdomissa eli Pyhän Tapanin katedraalissa oli jonkinmoinen myymälä, josta päätin ostaa itselleni rukousnauhan. Katselin, koskettelin ja kääntelin myytävänä olevia nauhoja, kunnes valitsin niistä pisimmän - sellaisen, jota pystyi pitämään myös kaulassa. Aikomukseni oli kai käyttää nauhaa sekä koruna että jonkinlaisena rukousesineenä. Luterilaisena ja vieläpä tällaisena maallistuneen perheen vesana minulla ei ollut koskaan ennen ollut rukousnauhaa tai mitään vastaavaa kädessäni.

Kassan takana istunut rouva katsoi minua hyväksyvästi ja totesi saksaksi, että olin valinnut heidän pisimmän ja kauneimman mallinsa. Änkytin siihen jotakin vähän kömpelöä koulusaksallani, ja samalla tietenkin paljastin ulkomaalaisuuteni. Naisen kasvoille valahti jonkinlainen pettymys - jota hän kohteliaasti yritti kyllä peitellä - ja poistuessani kaupasta kuulin hänen toteavan kollegalleen jotakin sen suuntaista, että nuo ulkomaalaiset pitävät rukousnauhoja vain kauniina koruina eivätkä ymmärrä niiden oikeaa merkitystä.

Luterilaisena en tiennyt enkä tiedä edelleenkään, onko jonkinlainen pyhäinhäväistys pitää rukousnauhaa koruna. Suhtautumiseni hankkimaani esineeseen oli kuitenkin kunnioittava ja siksi tuo kuiskuttelu tuntui aika kurjalta. Toisaalta, ehkä juuri kuulemani kuiskuttelun vuoksi nauhasta tuli minulle hyvin tärkeä. Käytin sitä koruna - kyllä - mutta taisin kokea jo nauhan kaulaan pujottamisen eräänlaisena rukouksena. Helmet tuntuivat kädessä hyvältä ja niin tuntui myös nauhaan kiinnitetty krusifiksi.

Rukousnauha kulki kaulassani melko usein muutaman seuraavan vuoden ajan. Muistan, ettei äitini oikein tykännyt siitä - ei varsinkaan, jos pukeuduin kokonaan mustiin. Näytin kuulemma ihan papilta.  Ei hän sentään kieltänyt minua käyttämästä sitä. Sitten opiskeluaikoina, kun lähipiirini suhtautui kristinuskoon kovin nurjasti ja itsekin yritin tiukasti olla uskomatta, rukousnauha sai jäädä korurasiaan moneksi vuodeksi.

Nuorena äitinä kaivoin rukousnauhan taas esille ja pidin sitä usein pöydällä. Pikkuinen neiti Kevät rakasti sitä ja oli sitä aina salaa näpelöimässä, kunnes kerran nykäisi krusifiksin irti helminauhasta. Nauhan saisi korjattua, mutta syystä tai toisesta, tai ehkä oikeastaan monesta, osat ovat edelleen irrallaan. Molemmat silti tallessa.

En tiedä, katsoisiko Stephansdomin rouva nauhaa koskaan käytetyn oikein. Minulle itselleni rikkinäinen rukousnauha on kuitenkin kertomus omasta rikkinäisestä ja haparoivasta mutta sittenkin tärkeästä uskostani. Helmet tuntuvat edelleen hyvältä kädessä.

Abiturientilla on kaulassaan rukousnauha, rippiristi, ankkuri ja sydän.