Seurakunta, missä olet?

Mikä oikein on seurakunta ja miten siihen kuulutaan, paitsi asumalla, pysymällä rekistereissä ja maksamalla veroa?

Silloin, kun istuin Punaisen puukirkon nimeä kantavan seurakunnan seurakuntaneuvostossa, tuntui minusta, että tunsin paljon seurakuntalaisia. Ensinnäkin, tunsin tietysti kaikki työntekijät. Toiseksi, tunsin luottamustehtäväni kautta seurakuntaneuvoston jäsenet ja lisäksi koko joukko muita seurakunnan aktiiveja tunsi minut. En silloinkaan ollut varsinaisesti ahkera messussa kävijä, mutta yritin pitää osallistumisvälit kohtuullisen pituisena ja lisäksi koin tärkeäksi, että käyn edes silloin tällöin kuuntelemassa jokaisen seurakunnan papin saarnaa.

Viime sunnuntaina olin Pellavatukan ja ritari Yrjänän kanssa avustamassa perhemessussa tiilikirkolla. Kirkonpenkistä löytyi runsaasti tuttuja kasvoja - eteläpuolen IP-kerholaiset olivat perheineen paikalla - ja paikalla olivat ne seurakunnan työntekijät, jotka ovat minulle kaikkein tutuimpia. Jotenkin siinä kirkkokahveilla rupatellessa oivalsin, miten tuttuuden ja yhteenkuulumisen tunne on luiskahtanut minulta, jos nyt ei aivan ulottumattomiin, niin ainakin kauemmas. Tajusin nimittäin, miten kauan oli edellisestä kerrasta, kun messussa oli ollut paljon tuttuja. (Joulukirkkoa ei lasketa.)

Yhteisöllisyyden kokemus taitaa ainakin kaupungissa olla yllättävän helppo hukata. Itselleni siihen vaikuttaa mm. harventunut messuunosallistumistahti. Ns. ruuhkavuodet vaativat veronsa ja, vaikka mieli tekisi lähteä messuun, lähteminen jää usein tapahtumatta. Siihen ei ole mitään yhtä syytä vaan paljon eri sattumuksia: lasten koripallo-ottelut, migreeni, perheen yhteinen ulkoileminen, partiotapahtumat, kyläileminen, lastenkutsut, mökkimatkat. Tai sitten ei vain jaksa.

Tuttuja kasvoja on kadonnut kirkon penkistä. Jotkut ovat muuttaneet, jotkut kadonneet ties minne, ja pari ihanaa iäkkäämpää tuttavaa lähti viime vuonna Taivaalliseen seurakuntaan. Nyt kaksi vuotta toiminut uusi, isompi seurakunta on myös sekoittanut kuvioita jonkin verran. Varmaan vaikuttaa myös se, että vähistä messukäynneistäni osa suuntautuu nykyisin seurakunnan toiselle kirkolle. Niin, ja tänä vuonna perheessä ei ole yhtään IP-kerholaistakaan.

Ehtoollisavustajana toimiminen on tavallaan seurakuntayhteyttä vahvistavaa, ja tavallaan sitten ei. Tulen eri aikaan kirkolle kuin muu kirkkokansa, istun eri paikassa kuin muu kirkkokansa ja lisäksi päälläni on taatusti erottuva alba. Lisäksi vierastan sitä, että joskus minulta tullaan messun jälkeen kysymään asioita, joita en tiedä, koska jotkut tulkitsevat minut  papiksi tai muuksi seurakunnan työntekijäksi. Minähän en tiedä mitään, varsinkaan nykyisin, kun en enää ole luottamushenkilökään...

Myönteisenä kehityksenä mainittakoon kuitenkin hiljaisuuden ryhmä, joka on pieni mutta sinnikäs ja epäilemättä yhteenkuuluvuutta vahvistava. Vaikka ryhmässä ei puhutakaan yhtään mitään. ;-)