Palmusunnuntain mietteitä

Näin aiheeseen huonosti perehtyneelle maallikolle on hiukan hämmentävää se, että Jeesus ratsastaa Jerusalemiin kahdesti vuodessa. Kuninkaan ratsastukset - tai siis nämä kyseiset pyhät - ovat kuitenkin luonteeltaan erilaiset. Ensimmäinen adventti, paitsi aloittaa  kirkkovuoden, virittää joulun odotuksen. Ratsastus aloittaa matkan kohti suurta perhejuhlaa. Siihen hoosiannaan ei liity mitään sekoitettua, se on puhtaan iloinen huuto.

Tämä jälkimmäinen ratsastus on surumielisempi. Palmusunnuntain kun itselleen kuvittelee kuviksi, näkee, miten hurraavan väkijoukon selkien takana jo kuiskutellaan, punotaan juonia ja syytellään. Suosio vaihtuu syytökseen tuossa tuokiossa.

Omasta lapsuudestani muistan palmusunnuntain hauskana päivänä, kun kavereiden kanssa käytiin virpomassa kaikissa naapuritaloissa. Oksat koristeltiin yhdessä edellisenä päivänä ja sunnuntaina sitten kokoonnuttiin jonkun kotiin pukeutumaan noidiksi. Posket maalattiin punaisiksi, hameita oli monta kerrosta päällekkäin. Sittemmin olen tietysti saanut ymmärtää, että olimme pahan kerran sotkeneet kaksi traditiota, virpomisen ja trullit, kristillisen perinteen ja taikauskon. Nykyinen virpojapolvi puolestaan tarttuu usein Harry Potterin koulun velhonhattuihin kierrokselle lähtiessään.

Omille lapsilleni olen antanut mahdollisuuden nauttia samankaltaisesta iloisesta palmusunnuntaista kuin itselläni aikanaan oli. Eilen oksia koristellessa totesin kuitenkin, etten osaa enää itse nähdä palmusunnuntaita iloisena juhlana. Se on alkusoitto hiljaiselle viikolle. Kärsimysnäytelmä on aivan kohta edessä, ja ilo tulee vasta sen jälkeen.

Edelleen uskovaisuudesta

Sen verran sirpaleista tämä perheenäidin "oma" aika, että blogikirjoituksenkin joutuu joskus julkaisemaan keskeneräisenä. Jatkan siis vielä edelliseen aiheeseen:

En ole laskenut itseäni kuuluvaiseksi ryhmään nimeltä "uskovaiset". Sen sijaan tiedän, että omassa seurakunnassani minut kyllä lasketaan sellaiseen epämääräiseen ryhmään kuin "aktiiviset seurakuntalaiset". Moiseen titteliin olen oikeutettu lähinnä siksi, että olen luottamushenkilö. Toki pyörähdän kirkolla muutenkin milloin missäkin tilaisuudessa, vaikka en messussa viikottain käykään.

Parivuotisen luottamushenkilöurani aikana olen välillä kokenut vaikeaksi sen, ettei minulla ole samanlaista uskonvarmuutta kuin joillakin muilla samoissa kokouksissa istuvilla. Toisaalta se ei ole vähentänyt mielestäni oikeuttani istua seurakuntaneuvostossa - olenhan epäilyineni varmaan lähempänä sitä suurinta osaa seurakuntalaisista kuin moni muu.

Sukupolvien välisestä erostakin voi olla tietysti kyse. (No onhan siellä toki kaksi muutakin alle 60-vuotiasta... eikä kuusikymppinen ole vanha, isäkin täyttää 60 vielä tänä vuonna...) Minulla on luonnontieteellinen korkeakoulututkinto, työskentelen ympäristöalalla, asun Helsingissä - minun lähipiirissäni ei ole ollenkaan itsestään selvää, että ihminen kuuluu kirkkoon tai uskoo Jumalaan. Se ehkä korostaa uskon yksityisyyttä.

Uskovainen vai ei?

En olet koskaan ajatellut itseäni uskovaisena. Jos minulta on kysytty - varsinkin nuorempana - olenko uskovainen, olen vastannut kieltävästi. Kuitenkin olen suurimman osan elämääni ainakin jollakin tapaa uskonut Jumalaan, ja katson olevani kristitty. Siis ei-uskovainen kristitty?

Muistan, että lukioaikoina minulla oli ystäviä, jotka olivat "uskossa" ja muodostivat jonkinlaisen löyhän ryhmän. He kävivät iltaisin jossakin Sanan kulmalla eli "Saniksella", jossa oli muita uskossa olevia nuoria. Olin ehkä kerran mukana, ja minua pyydettiin innokkaasti mukaan jonnekin leirillekin. Ehkä pyyntö oli liian innokas, tai usko liian varmaa, mutta minusta nämä uskovaiset olivat porukkana vähän pelottavia. Tuntui siltä, että minut yritettiin nielaista mukaan johonkin sellaiseen, jonka aitoudesta en ollut itse varma.

Ehkä vastentahtoisuuteni leimautua uskovaiseksi juontaa juurensa osittain noista ajoista. Vaikka olen aina uskonut, tavallaan, en ole koskaan kokenut sellaista varmuutta kuin nuo 16-17-vuotiaat nuoret. Siksi en ole myöskään koskaan katsonut olevani omine uskoineni varmemmin oikeassa kuin muu maailma.

Minulle usko on hyvin yksityinen asia. Minulla ei ole kovin kummoista hengellistä taustaa. Kotona ei käyty kirkossa tai edes opetettu iltarukousta. Omat hengelliset etsintäni olen tehnyt partioleireillä, tyttökirjoja (no aikuisena vähän muitakin kirjoja) lukiessa ja varmaan koulun uskonnonopetuksellakin oli osansa. Rippikoulun arvo ei minulle ollut hirmuisen suuri.

Paastosta

Paastonaika lähenee pikku hiljaa loppuaan, viikon päästä ollaan jo hiljaisella viikolla. Olen tänä vuonna paastonnut ensimmäistä kertaa edes hieman enemmän tosissani. Suklaasta olen luopunut muutaman kerran ennenkin, tänä vuonna jätin pois kaiken sokerisen. Eihän sekään kovin tiukka paasto ole, mutta tulipahan kokeiltua.

Mitä hengellisiä tavoitteita paastolla pitäisi olla? Olen sitä tässä viikkojen  vieriessä pohtinut. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että luopuminen on ollut hyväksi. Makeasta luopuminen on kiistämättä terveellistä, ja luohan se pääsiäiseen tavallista suurempaa hohtoa, kun voi ajatella leipovansa vaikkapa kakun... Ehkä juhla tuntuu sitten enemmän juhlalta. Yllättävän vaikeaa on ollut olla ilman makeaa. On mielenkiintoista huomata, miten monta kertaa päivässä joudun valitsemaan, otanko pullan, suklaapalan tai lusikallisen hunajaa teeheni.

Mitään hirmusuuria oivalluksia en ole kokenut, mutta ehkä en niitä odottanutkaan. Paasto on valmistautumista pääsiäiseen ja sen suureen mysteeriin, joten oikeastaan oivallusten pitäisi olla vasta tulossa.

Parikymppisenä olin suuri jouluihminen, ja kyllähän joululla on minulle edelleen suuri merkitys. Pääsiäisen sanoma puhuttelee kuitenkin tällaista varhaiskeski-ikäistä perheenäitiä ihan eri tavalla. Tietoisuus kuoleman väistämättömyydestä on omassa arjessa nykyisin enemmän läsnä kuin ennen - lasten syntymän, vanhempieni sairastelujen ja lähipiirissä tapahtuneiden kuolemantapausten myötä. Toivo pelastuksesta on tärkeä, ja siihen on kuitenkin helpompi uskoa ristin kuin seimen äärellä.

Mistä aikaa ajatella?

Etsiminen ja pohtiminen tarvitsisi aikaa. Vaan mistä otat aikaa, kun on lapset, puoliso, työ ja pari luottamustehtävää? Perunoita kuoriessa sopii miettiä monenmoista, mutta vaikkapa lukemiseen - ison ja vähän pienempien kirjojen - tarvitsisi rauhallista aikaa. Mieluiten vielä keskustelukumppanin, jonka kanssa ääneen kelailla lukemaansa.

Sama koskee seurakuntayhteyden etsimistä. Omista rutiineistani puuttuu sunnuntain pääjumalanpalvelus kokonaan. Kun sinne ei lähde aina, voi mennä pitkiä aikoja, ettei mene ollenkaan. Oma etsiminen tuntuu yksityiseltä, ehkä olen hieman arka koko asiasta - ja siksi tuntuisi kohtuuttomalta järjestää koko perheen sunnuntait oman toiveeni mukaisesti. Tästä kuitenkin seuraa se, että oma hengellinen elämä jää aika köyhäksi.

Silloin, kun olin vielä kotona lasten kanssa, kävin viikottain perhekerhossa kirkolla. Sen lopussa ollut lyhyt hartaushetki oli minulle tosi tärkeä, joka korvasi pitkälti säännöllisen jumalanpalveluksessa käymisen. Ikävä kyllä oman seurakuntani perhetyön piiriin me työssäkäyvät vanhemmat lapsinemme sovimme tosi huonosti. Esimerkiksi perhemessuja on ollut vain kerran vuodessa + aattohartaus jouluna.

Luin äskettäin erästä tutkimusta, joka koski uskonnonopetusta. Siinä todettiin, että tutkimuskohteena olleista aikuisopiskelijoista yli 45-vuotiaat olivat kiinnostuneimpia uskonnon pohtimisesta, ja arveltiin tämän olevan ikäryhmälle tyypillinen ilmiö. Itseni kohdalla voin todeta, että olisin kyllä kovasti kiinnostunut asioita pohtimaan jo näin 10 vuotta "alaikäisenä", mutta saatan hyvinkin ehtiä täyttää tuon 45 ennen kuin minulla on siihen oikeasti aikaa...

Marian ilmestys

Kävin sunnuntaina pitkästä aikaa messussa. Olen laiska käymään, tai, no, ehkä pikemminkin arka. Arka ottamaan itselleni sitä aikaa - perhe vaatii omansa viikonloppuisin - ja arka olemaan siellä, olemaan osa seurakuntaa.

Nyt kuitenkin ryhdistäydyin ja menin sunnuntain jumalanpalvelukseen. Marian ilmestyspäivä on näin naisena ja äitinä minulle jollakin tapaa merkittävä pyhä. Raamattu on niin täynnä miehiä, että sen harvojen naisten juhliminen tuntuu tärkeältä. 

Ei niin, että tähän kyseiseen Mariaan olisi erityisen helppo samaistua. Maria on niin kovin nuori, nöyrä, niin luottavainen. Itsestäni tuskin olisi moiseen, ja esikuvaksi hän tuntuu vaikealta. Läheisemmältä tuntuu se toinen Maria, Martan sisko. Hänestä kirjoitan joskus toiste.

Onko Maria shokissa, kun hän aluksi kuulee suuren uutisen? En muista, mistä olen tämän ajatuksen poiminut, mutta niinkin voisi olla. Ylistyslaulussaan Elisabetin luona hän ei enää ole shokissa - eikä kyllä itse asiassa niin nöyräkään. Näkeekö hän vain toiveikkaana alun matkasta, vai arvaako jotakin tarinan murheellisista käänteistä?

Läheisin Maria on minulle pääsiäisenä. Äitinä ajatus lapsen menettämisestä tuntuu kauhealta. Jollakin tapaa äidin suruun yhtyminen on minulle luontevin tapa ymmärtää Kristuksen kärsimyksiä.

Etsimisestä

Mistä etsiä uskoa? Itsestä vai itsen ulkopuolelta? En kasvanut sellaisessa ympäristössä, missä uskonnolla olisi ollut merkitystä. Kuitenkin olen aina kaivannut uskoa johonkin ihmistä suurempaan.

Olen etsinyt pitkään, ja jatkan etsimistä. Käytän tätä blogia vastedes matkani käänteiden kirjaamiseen. Jospa siitä olisi iloa minulle itselleni - kuka tietää vaikka jollekin toisellekin.