Kiireinen kiirastorstai

Kiirastorstai ei sujunut niin kuin olin suunnitellut: piti lähteä töistä ajoissa, siivota pikaisesti koti, laittaa päivällinen myös ajoissa ja karata sitten perheeltä iltamessuun. Toisin kävi. Esikoinen ei ilmaantunut koulusta ajallaan ja häntä sitten etsittiin sieltä ja täältä, kunnes puolentoista tunnin jälkeen löydettiin - oli unohtunut kaverin kanssa leikkimään. Lasten päivällistä ei voi jättää laittamatta, ja siivoaminenkin oli enemmän kuin tarpeen, joten se, mikä jäi väliin, oli äidin kirkolle karkaaminen.

Olin yllättynyt siitä, miten pettynyt olin. Harmistunut, kiukustunut, vihainenkin - vaikka itsehän tein päätöksen jättää lähtemättä. Keksin kiirastorstain ehtoollisen vasta vuosi sitten. Aiemmin olen käynyt jumalanpalveluksessa pääsiäispäivänä tai pääsiäisyönä, jos olen käynyt ollenkaan. Pitkäperjantaina olen hiljentynyt itsekseni. Viimevuotisen kokemuksen muisto oli niin hyvä, niin kirkas, että odotin tosiaan pääseväni uusimaan sen.

Jäin ilman ehtoollista tänä iltana, mutta sain tilalle tilaisuuden itsetutkiskeluun ja tämän uskonetsimisprojektini syiden pohdiskeluun. Joudun tunnustamaan, etten tiedä, miksi tämä on minulle niin tärkeää ja juuri nyt ajankohtaista.

No, pääsen kirkkoon lauantaiyönä. Se on jo sovittu tuon katoilevan lapsen kanssa. Menemme yhdessä.

Viides etsintä

Laskeskelin tässä, että tämä meneillään oleva etsimisprojekti on jo elämäni viides elämän totuuden etsintävaihe. Ensimmäinen oli lapsena, joskus kahden-kolmentoista nurkilla, sitten lukioikäisenä, sitten reilu parikymppisenä - silloin yritin kovasti ruveta ateistiksi siinä kuitenkaan onnistumatta - ja edellinen "projekti" ajoittui niihin aikoihin, kun sain ensimmäisen lapseni.

Tämänhetkinen etsintäni on kuitenkin luonteeltaan erilainen. Ensinnäkin, se on pitkäkestoisin - se on jatkunut jo pari - kolme vuotta eikä loppua näy. Toiseksi, olen hoksannut lukea Raamattua määrätietoisemmin, vertailevammin ja kärsivällisemmin kuin aiemmin. Määrätietoisuuteen sisältyy osittain myös se, että olen antanut itselleni luvan lukea sitä, mitä huvittaa. Koko kirja näyttäytyy paljon fiksumpana, kun ei yritä lukea sitä alusta loppuun, niin kuin joskus... en tainnut päästä edes Mooseksen kirjoja  loppuun.

Keskustelua kaipaisin kyllä. Meillä toimi pari vuotta muutaman naisen Raamattu-piiri, joka oli todella antoisa. Joku aina etsi taustatietoa luettavasta tekstistä, ja keskustelu ylsi ajoittain huimiin korkeuksiin, kriittistä ajattelua ja epäilyä ei pelätty. Piiri jäi vuosi sitten arkisten kiireiden jalkoihin, mitä olen usein harmitellut. Ajatuksia voi pyöritellä itsekseenkin, mutta hedelmällisempää on, jos niitä voi pallotella jonkun kanssa.

Kolmas erityinen piirre tässä etsimisprojektissani on, etten tunne enää samanlaista paniikkia löytämisestä kuin nuorempana. Olen ainakin suurin piirtein hyväksynyt sen, että saatan jäädä etsimään lopuksi elämääni. Varmaan vastaavia kausia tulee vastakin, vaikka välillä tuntisikin löytäneensä etsimänsä. Etsiminen on arvokasta jo sellaisenaan.

Hiljaisen tiistain rukous

Korkea Herra, Taivaallinen Isä,

Sinä olet minulle kovin vieras, vaikka Sinä epäilemättä tunnet minut.
Olen unohtanut, miten Sinun kanssasi puhutaan,
mistä läsnäolosi huomaa,
miten Sinua lähestytään.
Herra, minä tahtoisin tulla Sinun luoksesi, otatko Sinä minut vastaan?
Jos minä nyt tulen Sinun taloosi, avaatko minulle oven?
Herra, minä olen tehnyt syntiä ja olen monella tapaa vajaa. Silti pyydän Sinulta:
Anna minun taas uskoa sinuun yhtä puhtaasti kuin lapseni osaavat uskoa.

Aamen

Kolkuttelua

Raamattua ei kai pitäisi lukea niin, että tökkää sormella keskelle kirjaa ja toimii sen mukaan, mikä kohta sattui osumaan kohdalle. Omat silmäni osuivat kuitenkin eilen ihanan rohkaisevaan kappaleeseen.

Etsiminen on välillä väsyttävää, ja välillä ajattelen, etten luultavasti tule mitään kummempaa koskaan löytämäänkään. Eilen otin Raamatun käteeni lukeakseni hiukkasen eteenpäin Johanneksen evankeliumia - se on minulla parhaillaan työn alla - kun kirja avautuikin Luukkaan 11 luvun kohdalta. Ja mihin silmäni osuivatkaan:

Niinpä sanon teille: Pyytäkää niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä pyytävä saa, etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan. Ei kai kukaan teistä ole sellainen isä, että antaa pojalleen käärmeen, kun poika pyytää kalaa? Tai skorpionin, kun hän pyytää munaa? Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin totta kai teidän Isänne paljon ennemmin antaa taivaasta Pyhän Hengen niille, jotka sitä häneltä pyytävät. (Luuk. 11:9-13.)

Eipä tuohon tarvitse mitään lisätä.

Palmusunnuntain mietteitä

Näin aiheeseen huonosti perehtyneelle maallikolle on hiukan hämmentävää se, että Jeesus ratsastaa Jerusalemiin kahdesti vuodessa. Kuninkaan ratsastukset - tai siis nämä kyseiset pyhät - ovat kuitenkin luonteeltaan erilaiset. Ensimmäinen adventti, paitsi aloittaa  kirkkovuoden, virittää joulun odotuksen. Ratsastus aloittaa matkan kohti suurta perhejuhlaa. Siihen hoosiannaan ei liity mitään sekoitettua, se on puhtaan iloinen huuto.

Tämä jälkimmäinen ratsastus on surumielisempi. Palmusunnuntain kun itselleen kuvittelee kuviksi, näkee, miten hurraavan väkijoukon selkien takana jo kuiskutellaan, punotaan juonia ja syytellään. Suosio vaihtuu syytökseen tuossa tuokiossa.

Omasta lapsuudestani muistan palmusunnuntain hauskana päivänä, kun kavereiden kanssa käytiin virpomassa kaikissa naapuritaloissa. Oksat koristeltiin yhdessä edellisenä päivänä ja sunnuntaina sitten kokoonnuttiin jonkun kotiin pukeutumaan noidiksi. Posket maalattiin punaisiksi, hameita oli monta kerrosta päällekkäin. Sittemmin olen tietysti saanut ymmärtää, että olimme pahan kerran sotkeneet kaksi traditiota, virpomisen ja trullit, kristillisen perinteen ja taikauskon. Nykyinen virpojapolvi puolestaan tarttuu usein Harry Potterin koulun velhonhattuihin kierrokselle lähtiessään.

Omille lapsilleni olen antanut mahdollisuuden nauttia samankaltaisesta iloisesta palmusunnuntaista kuin itselläni aikanaan oli. Eilen oksia koristellessa totesin kuitenkin, etten osaa enää itse nähdä palmusunnuntaita iloisena juhlana. Se on alkusoitto hiljaiselle viikolle. Kärsimysnäytelmä on aivan kohta edessä, ja ilo tulee vasta sen jälkeen.

Edelleen uskovaisuudesta

Sen verran sirpaleista tämä perheenäidin "oma" aika, että blogikirjoituksenkin joutuu joskus julkaisemaan keskeneräisenä. Jatkan siis vielä edelliseen aiheeseen:

En ole laskenut itseäni kuuluvaiseksi ryhmään nimeltä "uskovaiset". Sen sijaan tiedän, että omassa seurakunnassani minut kyllä lasketaan sellaiseen epämääräiseen ryhmään kuin "aktiiviset seurakuntalaiset". Moiseen titteliin olen oikeutettu lähinnä siksi, että olen luottamushenkilö. Toki pyörähdän kirkolla muutenkin milloin missäkin tilaisuudessa, vaikka en messussa viikottain käykään.

Parivuotisen luottamushenkilöurani aikana olen välillä kokenut vaikeaksi sen, ettei minulla ole samanlaista uskonvarmuutta kuin joillakin muilla samoissa kokouksissa istuvilla. Toisaalta se ei ole vähentänyt mielestäni oikeuttani istua seurakuntaneuvostossa - olenhan epäilyineni varmaan lähempänä sitä suurinta osaa seurakuntalaisista kuin moni muu.

Sukupolvien välisestä erostakin voi olla tietysti kyse. (No onhan siellä toki kaksi muutakin alle 60-vuotiasta... eikä kuusikymppinen ole vanha, isäkin täyttää 60 vielä tänä vuonna...) Minulla on luonnontieteellinen korkeakoulututkinto, työskentelen ympäristöalalla, asun Helsingissä - minun lähipiirissäni ei ole ollenkaan itsestään selvää, että ihminen kuuluu kirkkoon tai uskoo Jumalaan. Se ehkä korostaa uskon yksityisyyttä.

Uskovainen vai ei?

En olet koskaan ajatellut itseäni uskovaisena. Jos minulta on kysytty - varsinkin nuorempana - olenko uskovainen, olen vastannut kieltävästi. Kuitenkin olen suurimman osan elämääni ainakin jollakin tapaa uskonut Jumalaan, ja katson olevani kristitty. Siis ei-uskovainen kristitty?

Muistan, että lukioaikoina minulla oli ystäviä, jotka olivat "uskossa" ja muodostivat jonkinlaisen löyhän ryhmän. He kävivät iltaisin jossakin Sanan kulmalla eli "Saniksella", jossa oli muita uskossa olevia nuoria. Olin ehkä kerran mukana, ja minua pyydettiin innokkaasti mukaan jonnekin leirillekin. Ehkä pyyntö oli liian innokas, tai usko liian varmaa, mutta minusta nämä uskovaiset olivat porukkana vähän pelottavia. Tuntui siltä, että minut yritettiin nielaista mukaan johonkin sellaiseen, jonka aitoudesta en ollut itse varma.

Ehkä vastentahtoisuuteni leimautua uskovaiseksi juontaa juurensa osittain noista ajoista. Vaikka olen aina uskonut, tavallaan, en ole koskaan kokenut sellaista varmuutta kuin nuo 16-17-vuotiaat nuoret. Siksi en ole myöskään koskaan katsonut olevani omine uskoineni varmemmin oikeassa kuin muu maailma.

Minulle usko on hyvin yksityinen asia. Minulla ei ole kovin kummoista hengellistä taustaa. Kotona ei käyty kirkossa tai edes opetettu iltarukousta. Omat hengelliset etsintäni olen tehnyt partioleireillä, tyttökirjoja (no aikuisena vähän muitakin kirjoja) lukiessa ja varmaan koulun uskonnonopetuksellakin oli osansa. Rippikoulun arvo ei minulle ollut hirmuisen suuri.