Sähköpostisiunaus

Tapasin kadulla sattumalta rippileirini papin, ensimmäistä kertaa ehkä kymmeneen vuoteen. Olin ihan varma, ettei hän enää muistaisi minua, mutta muistipa sittenkin ja tervehti iloisesti. Jälkikäteen tulin ajatelleeksi, että hän on yksi niistä yhden käden sormilla laskettavista ihmisistä, joiden muistan toivottaneen minulle henkilökohtaisesti siunausta.

Tutkailin taas tuota hyllystä löytyvää Katekismusta. Näin se toteaa siunaamisesta:

Kun siunaamme toisiamme tai pyydämme siunausta itsellemme, voimme luottaa siihen, että kolmiyhteinen Jumala kääntyy meidän puoleemme ja on meidän kanssamme.

Viitisentoista vuotta sitten, ollessani parikymppinen opiskelijatyttö, yritin kovasti suhtautua yhtä kielteisesti uskontoon kuin silloinen lähipiirini, lähinnä opiskelukaverit. Sellaisen pyristelyn keskellä satuin silloinkin sattumalta vastakkain rippipappini kanssa. Vaihdoimme muutaman sanan, emme monta, ja hän toivotti minulle siunausta. Edelleen muistan sen hämmennyksen ja lämmön, jonka toivotus toi mukanaan. Siunaus kulki mukanani pitkän aikaa.

Läheisissäni ei juuri ole ihmisiä, jotka olisivat avoimen uskonnollisia. Toisen ihmisen siunaaminen on jotakin, joka tuntuu olevan kuin toisesta kulttuurista. Edesmennyt anoppini oli harvoja poikkeuksia, mutta eipä hänkään siunauksia usein herennyt jakelemaan. Itsekään en uskaltaisi ääneen toivottaa siunausta kenellekään, vaikka nukkuville lapsilleni pyydänkin silloin tällöin siunausta. Sitä hauskemmalta on tuntunut, kun olen työasioissa kirjoitellut sähköpostia erään itselleni aivan vieraan pohjoiskarjalaisen nuorisotyönohjaajan kanssa, joka allekirjoittaa viestinsä ”siunauksin, Timppa”. En ehkä koskaan tapaa Timppaa elävässä elämässä, mutta sähköpostisiunausta osaan arvostaa.

Haistelua

Olen viime päivinä pystynyt haistelemaan vain mielikuvituksessa - nenä on nuhan vuoksi pahasti tukossa. Se hiukan häiritsee Kristuksen tuoksun pohdiskelua, tai sitten ei.

Millaisia hajuja oli Jeesuksen ajan maailmassa? Tästä meidän näkökulmastamme tarkasteltuna hajuja oli varmaan paljon, ja voimakkaita, ehkä pahoja, tai ainakin meille vieraita. Ihmiset haisivat, eläimet haisivat, tulisijat haisivat, jätteet ja jätevedet haisivat. Ehkä mukana tuoksuivat myös ruoka, yrtit ja suitsukkeet. Jos minut tai sinut nyt heittäisiin aikakoneella Jeesuksen ajan Jerusalemiin, ehkä pitelisimme neniämme.

Meidän aikanamme ihmisen omat luonnolliset hajut on pyritty pitkälti peittämään. Hajuilta emme silti pysty välttymään, ja kehitys on tuonut uusia hajuja tullessaan. Voihan olla, että vieras parin tuhannen vuoden takaa pitelisi nenäänsä haistaessaan hajuvesiä tai pakokaasuja.

Hajuaisti on mielenkiintoinen aisti. Vaikka se vaikkapa koiran aistiin verrattuna on mitätön, on sillä oma tärkeä rooli ihmisenkin elämässä. Se varoittaa pilaantuneesta ruoasta ja kannustaa maistamaan hyvää ruokaa. Pienten lasten äitinä olen tottunut päättelemään asioita usein nenäni avulla. En mene tässä yksityiskohtiin.

Monta kertaa hajumuistot ovat hyvin voimakkaasti kytköksissä siihen tunteeseen, joka jossakin menneessä tilanteessa oli. Joskus voi vaikka kadulla kävellessään aistia tuoksun, joka palauttaa mieleen jotakin hyvin tuttua, tai ainakin melkein palauttaa… Itselleni elokuiset illat ulkona saattavat tuoda mukanaan partioleirin tuoksun, joka nostaa haikean nostalgian tunteen – kaipauksen lapsuuden ja nuoruuden suurimpiin seikkailuihin. Joku toinen kesäinen tuoksu tuo mieleen ajat, kun vasta aloin seurustella nykyisen mieheni kanssa. On joulutuoksuja, isoäidin saunan tuoksu, oman lapsen tuoksu, oman kodin tuoksu.

Tuo viimeksi mainittu on siitä jännittävä, että sen huomaa vasta, kun on ollut kotoa hiukan pitempään poissa. Töistä arkena palatessa kotona ei tuoksu yhtään miltään mutta, kun olet viikon poissa ja palaat, ovella odottaa tuttu tuoksu.

Tuoksuja mietittyäni alan taipua siihen, että Paavalin kielikuva on sittenkin osuva. Hajuaistilla taitaa olla aika voimakas vaikutus meidän tunteisiimme. Kristuksen tuoksu voisi olla se salaperäinen ”jokin”, joka minuakin kristinuskon suuntaan houkuttaa. Sitä on vaikea määritellä mutta olemassa se on.

Paavali jakaa ihmiset kahteen ryhmään, niihin, joille Kristuksen tuoksu on elämän tuoksu, ja niihin, joille se on kuoleman haju. Uskaltaudun väittämään, että niitäkin on, joiden nenä on yksinkertaisesti tukossa. Ajatus saman tuoksun kokemisesta kuoleman hajuksi on kuitenkin mielenkiintoinen. Siksikö jotkut suhtautuvat kirkkoon ja uskontoon niin vihamielisesti, että tuntevat kuoleman lemun nenässään?

Meidän luterilaista kirkkoamme haukutaan välillä hajuttomaksi. Ehkä siinä on kyse hieman samasta, kuin kodin tuoksussa – sen haistaa vasta, kun on ollut pitemmän aikaa poissa. Kun itse palasin takaisin Suomeen ulkomailla asuttuani, suomalainen seurakunta tuntui aivan eri tavalla arvokkaalta kuin ennen lähtöäni. Tuoksustako se johtuikin?

Kristuksen tuoksu

Sain käsiini uusimman Villi-lehden (kristillisen nuorisotyön tiedotuslehden), jonka pääkirjoituksessa PTK:n toiminnanjohtaja Eero Jokela kirjoittaa Kristuksen tuoksusta. Siis mikä "#¤%:n Kristuksen tuoksu?

Raamattuni huonosti lukeneena jouduin kysymään neuvoa kuukkelilta, ja näin lintunen visersi:

Kiitos olkoon Jumalalle, joka aina kuljettaa meitä Kristuksen voittosaatossa ja antaa meidän kaikkialla levittää Kristuksen tuntemisen tuoksua! Me olemme Kristuksen tuoksu, joka nousee Jumalan eteen; tämän tuoksun tuntevat sekä ne, jotka pelastuvat, että ne, jotka joutuvat kadotukseen.

2. Kor. 2:14-15

Tulinko viisaammaksi? Hieman, vaikka aika kova pala tämä tuoksujuttu taitaa olla. Olenhan minä korinttolaiskirjeitä ennenkin lukenut mutta näemmä en nenälläni. Ehkä pitäisi jättää pääsiäinen tällä haavaa rauhaan ja keskittyä haistelemaan. Hakukone tarjosi kyllä koko joukon valmiita pohdintoja tästä aiheesta, mutta ensi alkuun taidan pohdiskella ihan itse. Palaan aiheeseen vielä.

Sitten takaisin Jokelan Eeron pääkirjoitukseen. Hän arveli nuorten sitoutumattomuuden kirkkoon johtuvan siitä, ettei kirkossa tunnu riittävän voimakasta Kristuksen tuoksua. Itse jäin miettimään, että ehkä nuorisotyössä tuntuukin, ainakin hetkittäin, mutta kirkossa yleisesti se voi olla nuorelle vaikeampi havaita. Sitoutumista kirkkoon ei pääse tapahtumaan, jos nuorisotyön "tuoksu" kovasti eroaa muusta seurakuntatyöstä - jos nuorisotyöllä ja muulla työllä ei ole tukevia siltoja välillään.

Voi se tuoksu puuttua nuorisotyöstäkin. Kerran kuulin erään nuorisotyönohjaajan kertovan, että nuoret kyllä tulevat sankon joukoin seurakunnan nuorteniltoihin, mutta poistuvat hartauden ajaksi pihalle tupakalle. Sellaisessa tilanteessa on joku pahasti pielessä.

Omista viimeaikaisista tuoksumuistoistani palaan vielä pääsiäisyön messuun ja tuohuksen makeaan tuoksuun. Omasta mielestäni tunsin siinä hunajaisessa tuoksussa hyvinkin konkreettisesti Korkeimman läsnäolon. Lämpimästi toivon, että se oli Kristuksen tuoksua myös mukana olleelle tyttärelleni.

Raamatun Mariat

Hajahavainnoista vielä jatkopohdiskelua: Montako Mariaa Raamatussa esiintyy? Itse osaan nimetä neljä: Jeesuksen äidin, Magdalan Marian, siellä haudalla olleen toisen Marian sekä Betanian Marian, Martan ja Lasaruksen siskon. Onko muita?

Tarvitsisin näemmä jonkun Kuka kukin on Raamatussa -teoksen luku-urakkani tueksi.

Teinivuosina luin Pirkko Saision näytelmän "Hävinneiden legenda" (vai kadonneiden legenda, ei vanha enää muista...). Muistan siitä vain sen, että se teki suuren vaikutuksen ja että siinä oli tosi monta Maria-nimistä naista. Ehkä pitäisi lainata se kirjastosta ja lukea uudestaan.

Kaunis nimi, Maria. Yleisin naisennimi Suomessa eikä pätkääkään kulunut.

Hajahavaintoja pääsiäisen kertomuksista

Olen jatkanut pääsiäisen pureskelua tässä pitkin viikkoa, ja jatkan varmasti edelleen. Tässä muutamia satunnaisia havaintoja neljästä evankeliumista:

Luukkaan mukaan ylipappien ja Pilatuksen lisäksi myös Herodes kuulusteli Jeesusta.

Matteuksen mukaan Pilatuksen vaimo vetosi Jeesuksen puolesta.

Pietari kieltää Jeesuksen kolmasti kaikissa evankeliumeissä, vieläpä hyvin samantapaisin sanoin.

Kolmen evankeliumin mukaan Simon-niminen kyreneläinen mies kantoi Jeesuksen ristin Golgatalle, mutta Johanneksen mukaan Jeesus kantoi ristinsä itse.

Markuksen mukaan Jeesus ristiinnaulittiin kolmannella tunnilla eli 8-9 maissa aamulla. Matteus ja Luukas ovat samoilla linjoilla: kaikkien kolmen mukaan puolen päivän maissa tuli pimeys ja yhdeksännellä tunnilla Jeesus kuoli. Johanneksen mukaan Pilatus toi Jeesuksen Kivipihalle vasta puolilta päivin.

Matteuksen mukaan naiset Jeesuksen haudalla olivat Magdalan Maria ja Jaakobin ja Joosefin äiti Maria. Markus lisää näihin Salomen. Luukas mainitsee kahden Marian lisäksi Johannan ja toteaa, että heidän lisäkseen siellä oli muitakin naisia. Johannes mainitsee vain Magdalan Marian.

Markuksen ja Johanneksen mukaan Jeesus ilmestyi ensiksi Magdalan Marialle. Matteuksen mukaan Jeesus ilmestyi molemmille Marioille, kun nämä olivat palaamassa takaisin tyhjältä haudalta. Luukas ei mainitse Jeesuksen ilmestymistä naisille, vaan ensimmäinen mainittu ilmestyminen tapahtuu kahdelle opetuslapselle Emmauksen tiellä.

Yhteenvetona voin todeta, että suorastaan yllätyin siitä, miten yksimielisiä evankeliumit ovat pääsiäisen tapahtumista. Toisaalta täytyy sanoa, että jotkut versiot ovat jääneet elämään omaan mielikuvitukseeni vahvemmin kuin toiset. Esimerkiksi Matteuksen versio naisista haudalla on se, joka itselleni piirtyi mieleen jo lapsena: kaksi Mariaa, yksi enkeli, joka vierittää kiven pois, ja kotimatkalla vastaan tuleva Jeesus.

Yksin Jumala

Katsoin eilen sunnuntaina TV:stä tulleen elokuvan. Oli mielenkiintoinen tunti espoolaisessa karmeliittaluostarissa. Elokuva oli rauhallinen, hiljainen, kauniskin - ja jäi mietityttämään monella tavalla.

Ensinnäkin totesin, etten oikeastaan ymmärrä, mitä rukous on. On vaikea ymmärtää, että jonkun ihmisen elämän keskeinen sisältö ja päämäärä on rukoileminen. Että luostari sääntöineen on olemassa siksi, että sen jäsenet voisivat keskittyä rukoilemiseen. Onhan se nyt oikeastaan aika hassua: naisia on raahattu Kaliforniasta ja Keniasta Suomeen, jotta he voisivat pysytellä yhdessä talossa ja yhdellä pihamaalla rukoillakseen.

En ollut aiemmin tullut ajatelleeksi, että Suomessa sijaitsevassa luostarissa ei ole yhtään suomalaista - vaikka täällä ei katolisia paljon olekaan. Nostan tässä epäolennaisuuksia, mutta hieman hätkähdin tätä: karmeliittasisaret ja katolinen pappi puhuivat kaikki murtaen suomea. He rukoilivat suomeksi - olivat opetelleet hankalan kielen. Millainen merkitys luostarilla on Suomen katolisille? Miksi täällä pitää olla karmeliittaluostari?

Mutta takaisin olennaiseen, eli rukoukseen. Katekismus määrittelee rukouksen sydämen puheeksi Jumalan kanssa. Kotien rukouskirja kuvaa rukoilemista olemiseksi, viipymiseksi Jumalan edessä. Ehkä olen liiaksi ajatellut rukousta sanoitetuksi puheeksi, vähän niin kuin keskusteluksi, jossa pitäisi olla jotakin keskusteltavaakin - elettyä elämää. Viipymistä Jumalan edessä voi

Itse en rukoile kovin usein, siis risti käsiäni ja puhu selkeitä sanoja Jumalalle. Sen sijaan virsiä laulelen päivittäin - ja se taitaakin olla sama asia kuin rukoileminen.

Pääsiäispäivän valoa

Otimme tyttäreni kanssa varaslähdön pääsiäissunnuntaihin menemällä pääsiäisyön messuun jo myöhään lauantain puolella. Oli harvinaisen rauhoittava kokemus jumalanpalveluksesta, vaikka omat kommervenkkinsä onkin siinä, että ottaa 8-vuotiaan mukaan klo 23 alkavaan tilaisuuteen. Lapsen kanssa osaa itsekin nähdä monet asiat lapsenomaisesti.

Oli mukavaa hiipiä pimeään ja hiljaiseen kirkkoon. Paikka on tuttu ja minulle tärkeä, mutta harvoin olen tuntenut itseäni yhtä tervetulleeksi kuin viime yönä. Tuntui, että hämärä ympärillä suorastaan kuiskutti meille tervetulotoivotuksiaan.

Pidän pääsiäisyön messussa siitä, että valo pikkuhiljaa lisääntyy. Tuohusten sytyttäminen yksi kerrallaan valaisi kirkkoa jo niin paljon, että sähkövalojen sytyttäminen tuntui miltei tarpeettomalta. Itsestäni tuntui, että tuohusten makea tuoksukin julisti pääsiäisjuhlaa ja paaston päättymistä. Tytär oli innoissaan tuohuksesta mutta ei jaksanut pitää sitä kädessä kovin kauaa - kuuman vahan valuminen varmaan pelotti. Kiitosvirsi jäi minulta laulamatta, kun en pystynyt kahden tuohuksen kanssa etsimään virsikirjasta oikeaa sivua... mutta ei se mitään. Ajatuksissa olin mukana.

Sen verran väsynyt tyttö oli, että rupesi nuokkumaan olkapäätäni vasten loppupuolella. Hän jaksoi kuitenkin olla loppuun asti ja tulla kanssani ehtoolliselle. Tunnelmassa mukavaa oli se, ettemme saaneet lainkaan kummastuneita katseita vaan ainoastaan iloisia ja ymmärtäväisiä hymyjä. (Lasten kanssa kirkossa se ei ikävä kyllä aina ole selvää.) Ilahduttavalta tuntui myös kirkkoherran vilpittömän riemastuneet hyvän pääsiäisen toivotukset lapselleni messun päätyttyä.

Kotimatkalla näimme pääsiäispupun kadulla. Aamulla pupun tuomia munia sitten etsittiin ja löydettiin olohuoneesta. Itselläni on ollut koko päivän hyvä ja rauhallinen olo. Ulkona on pilvistä mutta sisälläni paistaa aurinko. On pääsiäinen.