Peili

Kun olin lapsi, äitini kauneuspussukassa oli nuhruinen käsipeili, jonka kääntöpuolella luki:

Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.

(Joh. 3:16, vuoden -38 käännös)

Pienoisevankeliumin alla luki myös

Toisella puolella näet sen, jota Jumala niin on rakastanut.

Pienenä tyttönä tykkäsin hipsiä kylpyhuoneeseen, kaivaa peilin esille, lukea tekstin ja kurkistaa sitten toiselta puolelta löytyvää kuvaa. Aina sieltä löytyi sama iloinen, vaaleatukkainen ja harmaasilmäinen pikkutyttö.

Katsoin eilen illalla pitkästä aikaa pitkään peiliin. Olen viime päivät ollut hyvin, hyvin väsynyt ja kieltämättä sen huomaa peilikuvasta. Ikäkin tekee tehtävänsä, vaikka todennäköisesti olen vasta alle puolenvälin tätä aikamatkaani. Mietin, mitä rakastettavaa siinä peilissä näkyvässä naisessa on. Väsymyksestä huolimatta totesin, etten vaihtaisi kasvojani toisiin. Kurtut silmäkulmissa ja otsan syvenevät juonteet kertovat nauramisesta, itkemisestä ja huolehtimisesta. Se on ihmisen osa, ja epätäydellistä (ja väsynyttäkin) ihmistä voi rakastaa.

Kristillisen kasvatuksen kiemuroita

Lasten kasvattaminen on monella tapaa vaikeaa, eikä hengellinen kasvatus ole siitä helpoimmasta päästä. Minua itseäni ei ole lapsena juuri kristilliskasvatettu - jollen aivan erehdy, ensivisiittini johonkin jumalanpalveluksen tyyppiseen oli koulun joulukirkko. Tästä syystä minun on melko vaikea ymmärtää ns. lapsenuskoa, eikä vaikkapa iltarukouksen opettaminen ole ollut helppoa tai itsestään selvää.

Taustassani on hyvätkin puolensa: mikään uskontoon liittyvä ei ole ollut minulle pakko. Se melko keskeneräinen vakaumus, jonka olen elämäni aikana omaksunut, on oman mielenkiintoni ja pohdintani hedelmää. Toki "tietolähteinäni" on ollut melko erikoislaatuisia teologeja - Vihervaaran Anna ja Marchin perheen "pikku naiset" varmasti aikanaan ensimmäisinä muodostamassa jumalakäsitystäni.

Joka tapauksessa se intuitiivinen usko, joka minulla on, on alusta alkaen ollut samantapaista ikään kuin verhon takana olevan salatun ja korkeamman olennon tavoittelua. En koskaan uskonut joulupukin näköiseen pilven päällä istuskelevaan kaveriin, joka toteuttaisi pienimmätkin toiveeni. Sellaista lapsenuskoa en toivo myöskään lapsilleni. Voisi olla aika kova kolaus kasvaa siitä ulos.

Uskonnon pakkotuputtamisen seurauksia olen saanut seurata aivan riittävän läheltä. Voimakkaasti uskonnollisen lähiomaisen aikuisista pojista toinen on eronnut kirkosta ja aktiivinen vapaa-ajattelija. Toinenkin kertoo olleensa lapsena todella ahdistunut siitä, kun äiti kerran toisensa jälkeen odotti maailmanloppua. Ikä toi sitten uskallusta olla äidin kanssa eri mieltä.

Toivoisin osaavani herättää lapsissani kiinnostuksen hengellisten kysymysten pohtimiseen. Kiinnostuksen herääminen on kuitenkin viime kädessä heistä itsestään kiinni. Voin tarjota mahdollisuuksia, mutta en pysty kiinnostumaan heidän puolestaan.

Jeesus kuriin

Ekaluokkalainen tyttäreni opettelee ulkoa lasten virsikirjastakin löytyvää kaunista Jäähyväiset -laulua, jonka on sanoittanut Anna-Mari Kaskinen. Heidän luokkansa esittää sen kevätjuhlassa peruskoulun päättäville yhdeksäsluokkalaisille. Olin hieman (ihan positiivisesti) yllättynyt siitä, että laulavat juhlassa hengellisen laulun. Vaan miten onkaan:

Tyttö ihmetteli ääneen sitä, miksi laulusta on vaihdettu sana toiseksi. Utelin tietysti, mistä sanasta on kysymys, ja Jeesushan siitä on poistettu. Sen sijaan, että laulettaisiin

Ei huomispäivän teitä voi kukaan aavistaa.
On joskus kyyneleitä ja joskus naurattaa.
On yksi, joka pysyy, kaiken ymmärtää:
Jeesus vierellemme aina jää

kevätjuhlaversiossa lauletaan "ystävä vierellemme jää".

Olen toki tiennyt, että Suvivirrestä on kouluissa siirrytty laulamaan vain kahta ensimmäistä säkeistöä, ja jätetty "liian hengelliset" muut säkeistöt laulamatta. Monissa paikoissa jouluevankeliumista on ollut kiistaa. Jotenkin ilmiö kuitenkin konkretisoitui minulle kunnolla vasta tässä. Jeesus pannaan totisesti kuriin koulussa!

Tuntuu oudolta päätökseltä valita juhlaan hengellinen laulu, ja muuttaa sen sanoja niin, että hengellisyys - ja keskeinen sanoma - katoaa. Mikä viesti tässä oikein annetaan? Kun emme me ihmiset toisillemme kuitenkaan osaa olla pysyviä ja kaiken ymmärtäviä. Elämän haikea tosiasia on, että rakkaimmat ja läheisimmätkin ovat toisilleen olemassa vain väliaikaisesti. Jos jotakuta toivoo vierelleen aina, täytyy katse nostaa ihmistä korkeammalle. Jeesusta ei voi korvata ystävällä tuosta vain - jos Jeesus ei kelpaa, täytyy pärjätä ilman.

Noin yleisesti ottaen olen luullut olevani melko avoin ja suvaitsevainen, mutta nyt suorastaan kihisen konservatiivisuutta. Olen nipo, niuhottaja, tiukkapipo ja pilkunviilaaja. Ei laulun sanoja saa mennä muuttamaan. Eikö ei-hengellisten laulujen joukosta muka olisi löytynyt hyvää korvaavaa laulua? Jeesus takaisin jäähyväislauluun!

Valssaten virsiä

Reilu vuosi sitten kävin ostamassa virsikirjan. Virsikirjan akuutti tarve nousi siitä, ettei meillä ollut voimassaolevaa virsikirjaa ja piti valita virret lähiomaisen siunaustilaisuuteen. Käytin sitten yhden illan (ja puoli yötä) siihen, että tutkin virsikirjaa. Totesin osaavani melko vähän virsiä.

Virsikirjani on hyvin sievä. Siinä on valkoiset nahkakannet ja kultausta sivujen reunoissa. Kahdeksanvuotias tyttäreni lukee sitä mielellään. Viisivuotias poikani kuuntelee, ja he yrittävät löytää tuttuja virsiä. Kerran viime kesänä uppo-outojen tekstien määrään turhautunut nuori mies tokaisi vihaisena minulle: "Me osattaisiin näitä virsiä paljon paremmin, jos me käytäisiin useammin kirkossa eikä oltaisi aina vaan siellä mökillä."

Niinpä. Puolustukseni harvahkoon kirkossa (etenkin lasten kanssa) käymistahtiin on, että ainakin lapseni pääsevät kirkkoon sen sijaan että joutuisivat käymään siellä.

En ylipäätään mielelläni aja autoa, mutta helsinkiläisenä joudun toisinaan ajamaan ruuhkassa. Olen havainnut Samuli Edelmannin virsilevyt hyviksi apuvälineiksi, kun pitää pystyä pitämään pää kylmänä täysin tukossa olevalla Mäkelänkadulla tai Mannerheimintiellä. Härskisti eteen kiilaavat autot tai rästissä olevat työt eivät nouse elämää suuremmiksi kysymyksiksi, kun kaiuttaa täysillä "Oi Herra, jos mä matkamies maan". Sillä tavalla on helpompi pysyä tiellä.

Vaikka olenkin melko kehno virsien tuntija, minulla on paljon lempivirsiä. Osa on sieltä synkästä ja dramaattisesta päästä, joku on rauhoittava, joku toinen iloinen. Virsiä voi hyräillä vaikka perunoita kuoriessa, ja valita virren päivän tunnelman mukaan. Tällaisenä säteilevänä kevätiltana päässä alkaa soida yksi lapsena opituista tutuimmista, nro 125. Se on kutkuttavan keveä sävelmä yhdistettynä koruttoman kauniisiin sanoihin. Tässä sitä mennään valssia Pyhän Hengen kanssa:

Kosketa minua, Henki,
kosketa, kirkkaus!
Anna elämälle
suunta ja tarkoitus.

Kosketa, Jumalan Henki,
syvälle sydämeen.
Sinne paina hiljaa
luottamus Jeesukseen.

Rohkaise minua, Henki,
murenna pelkoni.
Tässä maailmassa
osoita paikkani.

Valaise, Jumalan Henki,
silmäni aukaise,
että voisin olla
ystävä toisille.

Kosketa minua, Henki!
Herätä kiittämään,
sinun lähelläsi
armosta elämään.

Martta ja Maria

Lasarus-tarinan jatkeeksi upottauduin hetkeksi hänen sisariinsa. Martta ja Maria ovat mielenkiintoiset sisarukset, jollakin lailla kahden erilaisen naisen arkkityypit. Maanläheinen Martta, unelmointiin taipuvainen Maria - sellaiset mielikuvat heistä kiistämättä nousee.

Luukas (10:38-41) kertoo, kuinka Jeesus vierailee heidän luonaan. Martta hätäilee tarjoiluista ja on harmissaan, kun Maria vain istuu ja kuuntelee Jeesuksen puheita. Lasaruksen herättämisestä jää mieleen Martan lausahdus "Herra, hän haisee jo" (Joh. 11:39). Mariasta Johannes kertoo vielä, että hän voiteli Jeesuksen jalat  kalliilla nardusöljyllä ja kuivasi ne hiuksillaan. Juudas Iskariot torui häntä siitä, koska voiteen olisi voinut myydä ja antaa rahat köyhille.

(Näin ohimennen täytyy todeta, että tuo voitelu on kovin samantapainen kuin Matteuksen (26:6-13) kuvaama voitelu, joka myös tapahtuu Betaniassa mutta spitaalia sairastaneen Simonin talossa. Martasta, Mariasta ja Lasaruksesta Matteus ei kerro mitään.)

Muistan lapsena tunteneeni sympatiaa Mariaa kohtaan. Ymmärsin hyvin, että oli kivempi kuunnella tarinoita kuin auttaa keittiössä. Ymmärrän sen edelleen, mutta täytyy tunnustaa, että nykyisin tunnen suurempaa sympatiaa Marttaa kohtaan. Kolmen lapsen äitinä olen joutunut martan asemaan vaikka taipumukset ehkä viittaisivatkin enemmän mariaan... Kovin vaikea on arjen keskellä olla "huolehtimatta ja hätäilemättä niin monista asioista." Jospahan kiireistä huolimatta osaisi hivenen säilyttää sisäisestä mariastaan?

Lasarus, tule ulos!

Kertomus siitä, kuinka Jeesus herättää Lasaruksen kuolleista, on toki tuttu, mutta nyt joudun tunnustamaan, etten ymmärrä sitä. Draamaa siinä on kyllä kenen tahansa tarpeisiin:

Jeesuksen rakas ystävä, jonka sisaret (ilmeisesti veljestään riippuvaiset?) ovat myös Jeesukselle rakkaita, on sairaana. Jeesus saa siskoilta pyynnön tulla parantamaan veli, mutta jää kahdeksi päiväksi odottelemaan sinne, missä on. Kun Lasarus on jo kuollut, hän päättää palata Juudeaan, silläkin uhalla, että hänet kivitettäisiin siellä. Tähän toteaa Tuomas: "Mennään vain, kuollaan kaikki yhdessä."

Perillä Betaniassa Martta ja Maria surevat, mutta eivät syyttele viivytellyttä Jeesusta. Jeesuskin suree, mutta käskee sitten ottaa kiven pois haudan suulta ja komentaa Lasaruksen ulos. Lasarushan tottelee ja kävelee käärinliinoissaan ulos haudasta.

Miksi Jeesus viivyttelee parantamaan lähtemistä? Pelkääkö hän kivittäjiä vai haluaako tehdä suuremman vaikutuksen herättämällä kuolleen sen sijaan, että vain parantaisi sairaan? Ilmeisesti haluaa, koska toteaa: "Teidän tähtenne olen iloinen, etten ollut siellä: tämä vahvistaa teidän uskoanne."

Jotenkin se tuntuu aika tylyltä. Mies on kuolemansairas, ja sisaret huolissaan, surevat, ja ovat varmaan huolissaan omasta tulevaisuudestaan. Martan, Marian ja Lasaruksen näkökulmasta on vaikea ymmärtää sitä, ettei Jeesus lähde heti kun pyydetään. On kyllä epäilemättä totta, että moinen ihmeteko vahvisti uskoa - neljä päivää kuolleena olleen herättäminen ei onnistu painelu-puhallus-elvytyksellä...

Ihmettelen myös tuota Tuomaan lausahdusta. Onko se ironiaa? Martan ja Marian alistunutta suhtautumista täytyy myös hämmästellä. He kyllä molemmat toteavat, ettei veli olisi kuollut, jos Jeesus olisi ollut paikalla. Kumpikaan ei kuitenkaan syytä Jeesusta, vaan uskovat tähän edelleen.

Jeesuksen suru puhkeaa vasta Marian surun lähettyvillä. Hän itkee Lasarusta - miksi? Hänhän tuli herättämään tämän kuolleista ja tietää, miten tulee käymään - luulisin.

Tarina päättyy siihen, kun Lasarus kävelee ulos. Olisi mielenkiintoista tietää, miltä hänestä tuntuu. Miten Lasaruksen kävi? Osasiko hän elää vielä ihmisiksi oltuaan useita päiviä kuolleena? menikö naimisiin, saiko lapsia, elikö vanhaksi mieheksi? Vai jäikö hän jotenkin erilaiseksi?

Toistan itseäni, mutta silläkin uhalla: Tässä on dramatiikkaa. Ei ihme, että tarina on monen kaunokirjallisen teoksen materiaalina.

Johanneksen lampaat

No lampaat ovat tietysti oikeasti Jeesuksen lampaita, mutta olen siis palannut pääsiäisen harharetkilta varsinaisen tämänhetkisen projektini Johanneksen evankeliumin pariin. Sattumalta olen juuri päässyt lukuun 10, joka on ensi sunnuntain tekstinä.

Mielikuva Jeesuksesta Hyvänä Paimenena on hyvin voimakas. Mikäs tässä on lampaan laiduntaessa, kun paimen pitää sudet loitolla. Tämä on niitä lapsuudesta tuttuja aiheita, ja  odotan kuulevani sen käännettynä nykylasten kielelle ensi sunnuntain perhemessussa.

Itseäni alkoi tekstissä kuitenkin eniten kiinnostaa tämä kohta:

Minulla on myös muita lampaita, sellaisia, jotka eivät ole tästä tarhasta, ja niitäkin minun tulee paimentaa. Ne kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen.

Joh. 10:16

Keitä nämä muut lampaat ovat? Itselleni tulee tuosta jakeesta aika ekumeeninen olo - tarhoja riittää, mutta paimenia on vain yksi. Hyvä jae.