Nimipäiväonnittelut kuningattarelle

Tartuin vielä eilen illalla tämänpäiväisen nimipäiväsankarittaren Esterin kirjaan. Ester on kiinnostava lähinnä siksi, että hän on toinen kahdesta naisesta, joilla on Raamatussa oma kirja. Toki Esterissä on särmää - Ruut on turhankin kiltti. Kirjan loppupäässä kuvatut juutalaisten kostotoimet lähinnä kuvottavat ja tuntuvat kohtuuttomilta.

Opiskelin aikanaan vuoden verran Amerikassa. Minulla oli siellä juutalainen tuttavaperhe ja sain osallistua heidän kanssaan purim-juhlaan. Purimia vietetään juuri Esterin kirjassa kuvattujen tapahtumien muistoksi. Juhla oli iloinen, ja kaikilla (paitsi minulla itselläni ulkopuolisena) oli naamiaisasut päällä. Esterin kirja luettiin ääneen muistaakseni sekä englanniksi että hepreaksi. Joka kerta kun tarinan konnan Hamanin nimi mainittiin, kaikki pitivät kovaa meteliä. Juutalaisille tarina siitä, kuinka kuningatar Ester pelasti heidän kansansa tuholta, vaikutti edelleen olevan osa heidän omaa historiaansa.

Minulle itselleni Vanha testamentti on ylipäätään aika hankala. Mitä aineksia sillä on antaa minun uskolleni? Mitä siitä pitäisi saada irti? Siellä on toki mielenkiintoisia kertomuksia, mutta myös loputtomia sukuluetteloita, sotia ja verenvuodatusta, sekä Jumala, joka suosii vain valittua kansaansa, johon minä en kuulu. Se jättää jälkeensä hämmentyneen olon.

Rakkain opetuslapsi

Johanneksen evankeliumin loppu on yksi niistä kertomuksista, joka teki minuun lapsena suuren vaikutuksen. Niin ainakin täytyy päätellä siitä, että muistan sitä moneen otteeseen pohtineeni. Mietin sitä, miksi Jeesus rakasti yhtä enemmän kuin muita, ja sitä, kuoliko Johannes vai eläisikö hän mahdollisesti sittenkin vielä jossakin.

Luulen, että pidin sitä hieman epäreiluna, että Jeesus rakasti Johannesta enemmän kuin muita opetuslapsia. Ehkä epäreiluuden tunne syntyi siitä, että kyseessä oli opetuslapsi - kolmelapsisen perheen esikoisena osasin olla tarkka tasapuolisuudesta.

Tuo evankelistan käyttämä sanamuoto "se opetuslapsi, joka oli Jeesukselle rakkain" on kyllä kieltämättä varsin salaperäinen. Apostoli Johannesta ja evankelista Johannesta jotkut tutkijat ilmeisesti pitävät samana ja jotkut eri henkilönä. Johannesta ei missään kohtaa nimetä evankeliumin kirjoittajaksi, mistä voi tietysti spekuloida kaikenlaista - jos moista pitää tärkeänä.  Evankeliumin toiseksi viimeinen jae sanoo suoraan näin:

Juuri tämä opetuslapsi todistaa kaikesta tästä. Hän on tämän kirjoittanut, ja me tiedämme, että hänen todistuksensa on luotettava.

Joh. 21:24

Minä oikeastaan ymmärtäisin tuon niin, että kyseinen opetuslapsi on joillekuille kertonut tai sanellut tämän tarinansa ja nämä vielä lopussa vahvistavat luottavansa hänen sanaansa. En silti lähde tutkijoiden kanssa väittelemään.

Jäin vielä miettimään tuota lapsuuteni tasapuolisuuden vaatimusta. Osaanko itse rakastaa lapsiani tasapuolisesti, vai onko joku heistä rakkaampi kuin muut? Jos oikein tarkkaan heitä ajattelen, jokainen heistä on rakkaampi kuin muut. Kyllä, juuri sillä hetkellä, kun häntä ajattelen. Ehkä se on riittävän tasapuolista?

Johannes on tällä erää paketissa. Ehkä seuraavaksi tartun Apostolien tekoihin tai teen loikan Vanhan testamentin puolelle.

Taas kukkasilla kukkulat

Näin Kukan päivän kunniaksi rupesin tekemään sekalaisia havaintoja Raamatun florasta eli kasvistosta. Tässäpä muutama poiminta muille kukkasten ystäville.

Eedenissä ihminen oli kasvissyöjä:

Jumala sanoi vielä: ”Minä annan teille kaikki siementä tekevät kasvit, joita maan päällä on, ja kaikki puut, joissa on siementä kantavat hedelmät. Olkoot ne teidän ravintonanne.”

1. Moos. 1:29

Vanhan testamentin aikaan virtahevot viihtyvät lootusten, kaislojen ja pajujen keskellä:

Lootuspensaan alla se makaa kaislojen keskellä, liejun kätköissä. Lootuspensaat suojaavat sitä, antavat sille varjonsa, rannan pajut sen ympäröivät.

Job 40:21-22

Tämä on epäilemättä totta, koska virtahevot ottavat mielellään mutakylpyjä ja nuo ovat kosteikoiden kasveja.

Aika pitkälti vastaan tulevat kasvit ovat viljelylajeja: esimerkiksi vehnä, viiniköynnös ja hedelmäpuut vilahtelevat moneen otteeseen. Muutaman kerran törmäsin iisoppiin, josta tuon linkin takana kyllä todetaan, että Raamatun iisoppi saattoikin olla jokin meiramilaji. Tämä ei kyllä kuulosta ollenkaan tutulta meiramilta vaan pitkä- ja jäykkävartiselta kasvilta:

Siellä oli astia täynnä hapanviiniä. Sotilaat kastoivat siihen sienen ja nostivat sen iisoppiruo’on päässä Jeesuksen huulille.

Joh. 19:29

Kukat pärjäävät mukavasti, vaikka eivät teekään työtä:

Katsokaa kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää. Minä sanon teille: ei edes Salomo kaikessa loistossaan ollut niin vaatetettu kuin mikä tahansa niistä.

Luuk. 12:27

Varsinainen kukkatarha aukesi Laulujen laulun sivuilta:

Rakkaani, valittuni!
Sinä olet suljettu puutarha,
lukittu tarha, sinetöity lähde;
paratiisi, jonka purojen äärellä
kasvaa granaattiomenoita,
monia maukkaita hedelmiä,
hennaa ja nardusta,
nardusta ja sahramia,
kanelia ja mausteruokoa
ja suitsukepuita,
mirhaa ja aaloeta,
kaikkein parasta balsamia.

Laul. 4:12-14

Kahdesti mainittu nardus näyttäisi olevan heinäkasvi. Suomessakin kasvaa laji nimeltä nardus stricta eli jäkki.

Kova pala purtavaksi

Vaikka muutama postaus takaperin vaadinkin Jeesusta takaisin laulun sanoihin, täytyy minun myöntää, että Jeesus on toisinaan aika kova pala purtavaksi.

Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani."

(Joh. 14:6)

Kuulostaa kauniilta, kiehtovalta, kutsuvaltakin. Mutta voiko siihen ihan tosissaan uskoa? Siis, ettei kukaan pääse Jumalan luo muutoin kuin Jeesuksen kautta. Entäs ne, jotka eivät ole koskaan kuulleetkaan Jeesuksesta? Kastamatta kuolleet pikkulapset, muiden uskontojen harjoittajat, ennen Jeesusta eläneet sukupolvet? Eikö heillä tosiaan ole mitään asiaa Isän luo? Eihän se niin voi mennä.

Ja toisaalta: voiko olla uskomatta, että Jeesus on "tie, totuus ja elämä"?

Luin reilu vuosi sitten suurella mielenkiinnolla emeritusprofessori Antti Eskolan kirjan "Yksinkertainen usko". En ole kaikesta samaa mieltä Eskolan kanssa, mutta tunnistan hänen kuvauksensa yksinkertaisesta uskosta. Kun panen silmät kiinni ja kuvittelen maailman ilman Jumalaa ja Jumalan kanssa, minusta itsestäni löytyy vastaava taso, pohjimmainen varmuus (tai ainakin liki varmuus) Jumalan olemassaolosta - siitä, että "jotakin on".

Tätä samaa yksinkertaista varmuutta en pysty tuntemaan siitä, että Jeesus oli Jumalan ainoa poika. Jeesus-uskossani osaan olla vain osittain varma. Mutta riittääkö 85% usko?

Uskonasioiden pyörittely tuo muistoja siitä, kun lapsena yritin kuvitella ääretöntä avaruutta. Ajattelin ensin niin kauas kuin osasin, sitten vielä kauemmas ja vielä kauemmas, eikä avaruus loppunut sinnekään. Sen ajatteleminen suorastaan sattui. Lopulta tuntui turvallisemmalta ajatella vain vähän.

Kotikirkon penkissä alttaritaulua katsellessa ei tarvitse kamalasti miettiä. Voi olla vain ja ottaa Jeesuksen lämpimän surumielisen katseen vastaan. Tie, totuus ja elämä.

Peili

Kun olin lapsi, äitini kauneuspussukassa oli nuhruinen käsipeili, jonka kääntöpuolella luki:

Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.

(Joh. 3:16, vuoden -38 käännös)

Pienoisevankeliumin alla luki myös

Toisella puolella näet sen, jota Jumala niin on rakastanut.

Pienenä tyttönä tykkäsin hipsiä kylpyhuoneeseen, kaivaa peilin esille, lukea tekstin ja kurkistaa sitten toiselta puolelta löytyvää kuvaa. Aina sieltä löytyi sama iloinen, vaaleatukkainen ja harmaasilmäinen pikkutyttö.

Katsoin eilen illalla pitkästä aikaa pitkään peiliin. Olen viime päivät ollut hyvin, hyvin väsynyt ja kieltämättä sen huomaa peilikuvasta. Ikäkin tekee tehtävänsä, vaikka todennäköisesti olen vasta alle puolenvälin tätä aikamatkaani. Mietin, mitä rakastettavaa siinä peilissä näkyvässä naisessa on. Väsymyksestä huolimatta totesin, etten vaihtaisi kasvojani toisiin. Kurtut silmäkulmissa ja otsan syvenevät juonteet kertovat nauramisesta, itkemisestä ja huolehtimisesta. Se on ihmisen osa, ja epätäydellistä (ja väsynyttäkin) ihmistä voi rakastaa.

Kristillisen kasvatuksen kiemuroita

Lasten kasvattaminen on monella tapaa vaikeaa, eikä hengellinen kasvatus ole siitä helpoimmasta päästä. Minua itseäni ei ole lapsena juuri kristilliskasvatettu - jollen aivan erehdy, ensivisiittini johonkin jumalanpalveluksen tyyppiseen oli koulun joulukirkko. Tästä syystä minun on melko vaikea ymmärtää ns. lapsenuskoa, eikä vaikkapa iltarukouksen opettaminen ole ollut helppoa tai itsestään selvää.

Taustassani on hyvätkin puolensa: mikään uskontoon liittyvä ei ole ollut minulle pakko. Se melko keskeneräinen vakaumus, jonka olen elämäni aikana omaksunut, on oman mielenkiintoni ja pohdintani hedelmää. Toki "tietolähteinäni" on ollut melko erikoislaatuisia teologeja - Vihervaaran Anna ja Marchin perheen "pikku naiset" varmasti aikanaan ensimmäisinä muodostamassa jumalakäsitystäni.

Joka tapauksessa se intuitiivinen usko, joka minulla on, on alusta alkaen ollut samantapaista ikään kuin verhon takana olevan salatun ja korkeamman olennon tavoittelua. En koskaan uskonut joulupukin näköiseen pilven päällä istuskelevaan kaveriin, joka toteuttaisi pienimmätkin toiveeni. Sellaista lapsenuskoa en toivo myöskään lapsilleni. Voisi olla aika kova kolaus kasvaa siitä ulos.

Uskonnon pakkotuputtamisen seurauksia olen saanut seurata aivan riittävän läheltä. Voimakkaasti uskonnollisen lähiomaisen aikuisista pojista toinen on eronnut kirkosta ja aktiivinen vapaa-ajattelija. Toinenkin kertoo olleensa lapsena todella ahdistunut siitä, kun äiti kerran toisensa jälkeen odotti maailmanloppua. Ikä toi sitten uskallusta olla äidin kanssa eri mieltä.

Toivoisin osaavani herättää lapsissani kiinnostuksen hengellisten kysymysten pohtimiseen. Kiinnostuksen herääminen on kuitenkin viime kädessä heistä itsestään kiinni. Voin tarjota mahdollisuuksia, mutta en pysty kiinnostumaan heidän puolestaan.

Jeesus kuriin

Ekaluokkalainen tyttäreni opettelee ulkoa lasten virsikirjastakin löytyvää kaunista Jäähyväiset -laulua, jonka on sanoittanut Anna-Mari Kaskinen. Heidän luokkansa esittää sen kevätjuhlassa peruskoulun päättäville yhdeksäsluokkalaisille. Olin hieman (ihan positiivisesti) yllättynyt siitä, että laulavat juhlassa hengellisen laulun. Vaan miten onkaan:

Tyttö ihmetteli ääneen sitä, miksi laulusta on vaihdettu sana toiseksi. Utelin tietysti, mistä sanasta on kysymys, ja Jeesushan siitä on poistettu. Sen sijaan, että laulettaisiin

Ei huomispäivän teitä voi kukaan aavistaa.
On joskus kyyneleitä ja joskus naurattaa.
On yksi, joka pysyy, kaiken ymmärtää:
Jeesus vierellemme aina jää

kevätjuhlaversiossa lauletaan "ystävä vierellemme jää".

Olen toki tiennyt, että Suvivirrestä on kouluissa siirrytty laulamaan vain kahta ensimmäistä säkeistöä, ja jätetty "liian hengelliset" muut säkeistöt laulamatta. Monissa paikoissa jouluevankeliumista on ollut kiistaa. Jotenkin ilmiö kuitenkin konkretisoitui minulle kunnolla vasta tässä. Jeesus pannaan totisesti kuriin koulussa!

Tuntuu oudolta päätökseltä valita juhlaan hengellinen laulu, ja muuttaa sen sanoja niin, että hengellisyys - ja keskeinen sanoma - katoaa. Mikä viesti tässä oikein annetaan? Kun emme me ihmiset toisillemme kuitenkaan osaa olla pysyviä ja kaiken ymmärtäviä. Elämän haikea tosiasia on, että rakkaimmat ja läheisimmätkin ovat toisilleen olemassa vain väliaikaisesti. Jos jotakuta toivoo vierelleen aina, täytyy katse nostaa ihmistä korkeammalle. Jeesusta ei voi korvata ystävällä tuosta vain - jos Jeesus ei kelpaa, täytyy pärjätä ilman.

Noin yleisesti ottaen olen luullut olevani melko avoin ja suvaitsevainen, mutta nyt suorastaan kihisen konservatiivisuutta. Olen nipo, niuhottaja, tiukkapipo ja pilkunviilaaja. Ei laulun sanoja saa mennä muuttamaan. Eikö ei-hengellisten laulujen joukosta muka olisi löytynyt hyvää korvaavaa laulua? Jeesus takaisin jäähyväislauluun!