Pyhä torstai

Tämän illan uutisissa todettiin, etteivät suomalaiset enää tiedä, miksi helatorstaita vietetään. Vastaukset kysyttäessä olivat sellaisia kuin "ei hajuakaan" tai "joku uskonnollinen juhla se on".

Kun minä olin lapsi, ei vietetty helatorstaita vaan "helalauantaita". Tosin en tiedä, oliko tuo helalauantai millään tapaa oikeasti käytössä oleva sana. Se sijaan muistan selvästi, missä tutustuin kyseiseen pyhään. Minulla oli tapana pyöräillä kirjastoon aina lauantaisin, ja helalauantai oli se toukokuun lauantai, jona kirjasto oli kiinni ja ovessa oli lappu:

Kirjasto on suljettu Kristuksen taivaaseenastumisen päivänä X. toukokuuta 198Y.

Useampana kuin yhtenä vuotena jouduin kääntymään kirjaston ovelta tyhjin käsin, joten totisesti opin tuntemaan helalauantain toisen nimen.  Nimi oli sen verran selkeä, ettei minun tarvitse vieläkään miettiä helatorstain ja helluntain välillä, kumpi on kumpi.

Helatorstai on suuri pyhä - niin suuri, että tällainen laiskakin kirkossakävijä saattaa silloin eksyä (tai löytää tiensä) jumalanpalvelukseen, ainakin, jos sattuu olemaan kaupungissa. Viime vuonna olin esikoiseni kanssa kahdestaan ja muistan sen hyvin valoisana tilaisuutena, myös hänelle. Tänä vuonna olivat hiippakunnan herrat viisaudessaan päättäneet, että helatorstaina on vain yksi messu, jättimessu Senaatintorilla Helsingissä, ja sen jätin kyllä väliin. Olisihan se voinut olla vaikka kuinka hieno messukokemus, mutta mutta mutta... en ole jättitapahtumien ystävä, ja lapsia en ainakaan olisi sinne jaksanut viedä.

Tulipahan joka tapauksessa vietettyä aikaa perheen kanssa, mikä lopulta kuitenkin on kaikkein paras tapa viettää pyhää kuin pyhää.

Ekoteologiaa!

Olen ruvennut lukemaan Pauliina Kainulaisen toimittamaa kirjaa ”Pyhän kosketus luonnossa. Johdatus kristilliseen ekoteologiaan”. Täytyy sanoa, että kirja on lumoava!

Teologia on minulle täysin vieras tieteenala, mikä asettaa jonkin verran haasteita lukemiselle. Jotta esimerkiksi ymmärtäisi, miten vapautuksen teologia suhtautuu ekoteologiaan, pitäisi ensin tietää, mitä #¤%#:a on vapautuksen teologia. Toisaalta ympäristöalan ammattilaisena tuntuu, että tätä näkökulmaa uskonasioihin minä nimenomaan pystyn ymmärtämään.

Minä teen ja tuen työssäni ympäristökasvatusta, ja näen, että oman työsarkani perimmäinen päämäärä on, että ihmiset oppisivat elämään kohtuudessa. Lopultahan ympäristöasioissa on kysymys nimenomaan siitä, että ihmiskuntana kulutamme liikaa. Kohtuuden opettelu puolestaan on asia, jossa kristillisellä kirkolla olisi ja on paljon annettavaa. Tästä syystä pidän suuressa arvossa kirkon piirissä tapahtuvaa ympäristö(kasvatus)työtä.

No, tämä ”Pyhän kosketus luonnossa” avaa muutenkin mielenkiintoisia näköaloja. En esimerkiksi tiennyt, ettei Jumalan ole aina ajateltu asuvan Taivaassa vaan ennen valistuksen aikaa Hänen katsottiin asuvan luonnossa. Jaakko Hyttisen artikkelia ”Maa psalmeissa” rupesin lukemaan junassa ilman, että psalmit olivat käsillä, mikä tietysti tyssäsi alkuunsa. Rupesin urakkaan uudestaan kotona, enkä ole vielä pitkällä, mutta kyllähän psalmit saavat artikkelista aivan uusia ulottuvuuksia.

Kiehtova kirja. Suosittelen lämpimästi!

Raamatun määritelmä

Aamulla unen ja valveen rajamailla jossakin aivojeni nurkkauksessa kiteytyi sanoiksi se, mitä en ole osannut vastata jehovantodistajille enkä muillekaan kyselijöille silloin, kun minulta on kysytty, uskonko Raamatun olevan Jumalan sanaa vai en.

Raamattu on ihmisten kirjoittama kirja, joka tarjoaa meille heijastuksia Jumalasta.

Siis ihmiset ovat kirjoittaneet Raamatun teksteihin Jumalan sanaa niin hyvin kuin ovat osanneet. Tekstissä on aina mukana kirjoittajan (kirjoittajien) tulkinta. Minä lukijana puolestani tulkitsen myös. Tarkoitan jotakin saman tapaista kuin Platonin ideaoppi. Useampien tulkintakierrosten jälkeen alkuperäinen tarkoitus hämärtyy, mutta toisaalta omaan tulkintaan ehkä saa syvyyttä kuuntelemalla myös muiden tulkintoja.

Puoliunessa tehdyt oivallukset eivät yleensä ole valvemaailmassa yhtä kirkkaita kuin syntyessään. Tähän olen kuitenkin vielä näin puolilta päivin ainakin melko tyytyväinen.

Nimipäiväonnittelut kuningattarelle

Tartuin vielä eilen illalla tämänpäiväisen nimipäiväsankarittaren Esterin kirjaan. Ester on kiinnostava lähinnä siksi, että hän on toinen kahdesta naisesta, joilla on Raamatussa oma kirja. Toki Esterissä on särmää - Ruut on turhankin kiltti. Kirjan loppupäässä kuvatut juutalaisten kostotoimet lähinnä kuvottavat ja tuntuvat kohtuuttomilta.

Opiskelin aikanaan vuoden verran Amerikassa. Minulla oli siellä juutalainen tuttavaperhe ja sain osallistua heidän kanssaan purim-juhlaan. Purimia vietetään juuri Esterin kirjassa kuvattujen tapahtumien muistoksi. Juhla oli iloinen, ja kaikilla (paitsi minulla itselläni ulkopuolisena) oli naamiaisasut päällä. Esterin kirja luettiin ääneen muistaakseni sekä englanniksi että hepreaksi. Joka kerta kun tarinan konnan Hamanin nimi mainittiin, kaikki pitivät kovaa meteliä. Juutalaisille tarina siitä, kuinka kuningatar Ester pelasti heidän kansansa tuholta, vaikutti edelleen olevan osa heidän omaa historiaansa.

Minulle itselleni Vanha testamentti on ylipäätään aika hankala. Mitä aineksia sillä on antaa minun uskolleni? Mitä siitä pitäisi saada irti? Siellä on toki mielenkiintoisia kertomuksia, mutta myös loputtomia sukuluetteloita, sotia ja verenvuodatusta, sekä Jumala, joka suosii vain valittua kansaansa, johon minä en kuulu. Se jättää jälkeensä hämmentyneen olon.

Rakkain opetuslapsi

Johanneksen evankeliumin loppu on yksi niistä kertomuksista, joka teki minuun lapsena suuren vaikutuksen. Niin ainakin täytyy päätellä siitä, että muistan sitä moneen otteeseen pohtineeni. Mietin sitä, miksi Jeesus rakasti yhtä enemmän kuin muita, ja sitä, kuoliko Johannes vai eläisikö hän mahdollisesti sittenkin vielä jossakin.

Luulen, että pidin sitä hieman epäreiluna, että Jeesus rakasti Johannesta enemmän kuin muita opetuslapsia. Ehkä epäreiluuden tunne syntyi siitä, että kyseessä oli opetuslapsi - kolmelapsisen perheen esikoisena osasin olla tarkka tasapuolisuudesta.

Tuo evankelistan käyttämä sanamuoto "se opetuslapsi, joka oli Jeesukselle rakkain" on kyllä kieltämättä varsin salaperäinen. Apostoli Johannesta ja evankelista Johannesta jotkut tutkijat ilmeisesti pitävät samana ja jotkut eri henkilönä. Johannesta ei missään kohtaa nimetä evankeliumin kirjoittajaksi, mistä voi tietysti spekuloida kaikenlaista - jos moista pitää tärkeänä.  Evankeliumin toiseksi viimeinen jae sanoo suoraan näin:

Juuri tämä opetuslapsi todistaa kaikesta tästä. Hän on tämän kirjoittanut, ja me tiedämme, että hänen todistuksensa on luotettava.

Joh. 21:24

Minä oikeastaan ymmärtäisin tuon niin, että kyseinen opetuslapsi on joillekuille kertonut tai sanellut tämän tarinansa ja nämä vielä lopussa vahvistavat luottavansa hänen sanaansa. En silti lähde tutkijoiden kanssa väittelemään.

Jäin vielä miettimään tuota lapsuuteni tasapuolisuuden vaatimusta. Osaanko itse rakastaa lapsiani tasapuolisesti, vai onko joku heistä rakkaampi kuin muut? Jos oikein tarkkaan heitä ajattelen, jokainen heistä on rakkaampi kuin muut. Kyllä, juuri sillä hetkellä, kun häntä ajattelen. Ehkä se on riittävän tasapuolista?

Johannes on tällä erää paketissa. Ehkä seuraavaksi tartun Apostolien tekoihin tai teen loikan Vanhan testamentin puolelle.

Taas kukkasilla kukkulat

Näin Kukan päivän kunniaksi rupesin tekemään sekalaisia havaintoja Raamatun florasta eli kasvistosta. Tässäpä muutama poiminta muille kukkasten ystäville.

Eedenissä ihminen oli kasvissyöjä:

Jumala sanoi vielä: ”Minä annan teille kaikki siementä tekevät kasvit, joita maan päällä on, ja kaikki puut, joissa on siementä kantavat hedelmät. Olkoot ne teidän ravintonanne.”

1. Moos. 1:29

Vanhan testamentin aikaan virtahevot viihtyvät lootusten, kaislojen ja pajujen keskellä:

Lootuspensaan alla se makaa kaislojen keskellä, liejun kätköissä. Lootuspensaat suojaavat sitä, antavat sille varjonsa, rannan pajut sen ympäröivät.

Job 40:21-22

Tämä on epäilemättä totta, koska virtahevot ottavat mielellään mutakylpyjä ja nuo ovat kosteikoiden kasveja.

Aika pitkälti vastaan tulevat kasvit ovat viljelylajeja: esimerkiksi vehnä, viiniköynnös ja hedelmäpuut vilahtelevat moneen otteeseen. Muutaman kerran törmäsin iisoppiin, josta tuon linkin takana kyllä todetaan, että Raamatun iisoppi saattoikin olla jokin meiramilaji. Tämä ei kyllä kuulosta ollenkaan tutulta meiramilta vaan pitkä- ja jäykkävartiselta kasvilta:

Siellä oli astia täynnä hapanviiniä. Sotilaat kastoivat siihen sienen ja nostivat sen iisoppiruo’on päässä Jeesuksen huulille.

Joh. 19:29

Kukat pärjäävät mukavasti, vaikka eivät teekään työtä:

Katsokaa kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa eivätkä kehrää. Minä sanon teille: ei edes Salomo kaikessa loistossaan ollut niin vaatetettu kuin mikä tahansa niistä.

Luuk. 12:27

Varsinainen kukkatarha aukesi Laulujen laulun sivuilta:

Rakkaani, valittuni!
Sinä olet suljettu puutarha,
lukittu tarha, sinetöity lähde;
paratiisi, jonka purojen äärellä
kasvaa granaattiomenoita,
monia maukkaita hedelmiä,
hennaa ja nardusta,
nardusta ja sahramia,
kanelia ja mausteruokoa
ja suitsukepuita,
mirhaa ja aaloeta,
kaikkein parasta balsamia.

Laul. 4:12-14

Kahdesti mainittu nardus näyttäisi olevan heinäkasvi. Suomessakin kasvaa laji nimeltä nardus stricta eli jäkki.

Kova pala purtavaksi

Vaikka muutama postaus takaperin vaadinkin Jeesusta takaisin laulun sanoihin, täytyy minun myöntää, että Jeesus on toisinaan aika kova pala purtavaksi.

Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani."

(Joh. 14:6)

Kuulostaa kauniilta, kiehtovalta, kutsuvaltakin. Mutta voiko siihen ihan tosissaan uskoa? Siis, ettei kukaan pääse Jumalan luo muutoin kuin Jeesuksen kautta. Entäs ne, jotka eivät ole koskaan kuulleetkaan Jeesuksesta? Kastamatta kuolleet pikkulapset, muiden uskontojen harjoittajat, ennen Jeesusta eläneet sukupolvet? Eikö heillä tosiaan ole mitään asiaa Isän luo? Eihän se niin voi mennä.

Ja toisaalta: voiko olla uskomatta, että Jeesus on "tie, totuus ja elämä"?

Luin reilu vuosi sitten suurella mielenkiinnolla emeritusprofessori Antti Eskolan kirjan "Yksinkertainen usko". En ole kaikesta samaa mieltä Eskolan kanssa, mutta tunnistan hänen kuvauksensa yksinkertaisesta uskosta. Kun panen silmät kiinni ja kuvittelen maailman ilman Jumalaa ja Jumalan kanssa, minusta itsestäni löytyy vastaava taso, pohjimmainen varmuus (tai ainakin liki varmuus) Jumalan olemassaolosta - siitä, että "jotakin on".

Tätä samaa yksinkertaista varmuutta en pysty tuntemaan siitä, että Jeesus oli Jumalan ainoa poika. Jeesus-uskossani osaan olla vain osittain varma. Mutta riittääkö 85% usko?

Uskonasioiden pyörittely tuo muistoja siitä, kun lapsena yritin kuvitella ääretöntä avaruutta. Ajattelin ensin niin kauas kuin osasin, sitten vielä kauemmas ja vielä kauemmas, eikä avaruus loppunut sinnekään. Sen ajatteleminen suorastaan sattui. Lopulta tuntui turvallisemmalta ajatella vain vähän.

Kotikirkon penkissä alttaritaulua katsellessa ei tarvitse kamalasti miettiä. Voi olla vain ja ottaa Jeesuksen lämpimän surumielisen katseen vastaan. Tie, totuus ja elämä.