Isä meidän

Isä meidän, joka olet taivaissa.

Olen miettinyt Isä meidän -rukousta, ja jumittunut heti ensimmäiseen sanaan. Miksi Jumala on Isä? Miksi ei koskaan Äiti? Ei kai Jumala oikeasti ole mies?

Jollakin lailla ihmisen jumalankaipuu muistuttaa kaipuuta paikkaan, joka on kuin äidin kohtu. Lämmin ja turvallinen, ympärillä joku itseä suurempi ja lempeä.

(Epäilyksen hetkellä sillä tekee toisinaan mieli selittää koko ilmiö nimeltä uskonto - että me ihmiset kaipaamme vain kaikki sinne takaisin ja siksi keksimme kaikenlaista. Tänään ei kuitenkaan ole sellainen päivä.)

Oma isäni on oikein mukava, mutta aikuisen tyttären silmissä kaikkivoipaisuus on kadonnut. Erityisen hoivaava hän ei muistaakseni koskaan ollut, mutta vietti kyllä paljon aikaa lastensa kanssa. Lasteni isä sen sijaan taitaa myös hoivaamisen, joten en minä isien huolehtivaisuutta epäile. Kunhan purnaan muuten vain.

Keskellä elämää

Minun piti pohdiskella tänne Isä meidän -rukousta, mutta tänään ei ole se päivä. Tänään on toisenlainen päivä.

Jos joku ei tiedä, tällaista on lapsiperheen arki: Aamuyöllä kuopus kömpii isin ja äidin väliin tulikuumana. Viiden maissa juotan hänelle vettä ja mittaan kuumeen: 39 astetta. Pellavatukka nukahtaa vielä, mutta minä en. Luen netistä kaikenlaista sikainfluenssaan liittyvää ja mietin, mitä tapahtuu, jos meidän koko perhe sairastaa taudin peräjälkeen. Kuuden maissa päätän lähteä töihin murehtimaan. Mies jää kotiin hoitamaan potilasta.

Töissä tutkin viikon kalenteria ja totean, että minulla on liikaa töitä, etenkin, koska voin olla vain osan viikosta töissä. Lähetän yhden sähköpostin ja järjestän itselleni lisää töitä, tosin onneksi vasta loppusyksyyn. Rupean ahkeroimaan ja saan hoidettua monta pikkuasiaa, ennen kuin toimiston yhdeksän maissa vilkastuu. Osallistun ensin yhteen, ja sitten toiseen palaveriin. Huomaan ottaneeni vapaaehtoisesti vetovastuun isosta yli vuoden mittaisesta projektista, jonka valmistelu alkaa heti. Minulla on entistä enemmän töitä. Tunnen totaalista uupumusta ja lisäksi harmittelen kollegaa, joka ei ole saanut omaa osuuttaan toisesta hommasta ajoissa valmiiksi. Lounaalla luen lyhyen artikkelin ja hoksaan enemmän asioita kuin viikkoihin. Saan mukavan puhelun ja postitan kasan julisteita Turkuun. Kollega tuo työnsä nähtäväksi, ja se on upea. Tajuan, etten olekaan itse hoitanut omaa osuuttani kokonaan. Lähden väsyneenä kotiin.

Kotona odottaa rauhallinen mies, hyväntuulisia lapsia ja aivan käsittämättömän hirvittävä sotku. Teen ruokaa ja yritän päästä läpi puhelinautomaattiin ilmoittaakseni ritari Yrjänän uimakouluun. Pellavatukka syö kylmiä perunoita kuormasta. Päivällispöydässä hän suostuu syömään vain luumuja. Neiti Kevät vaatii äitiä lukemaan mutta lukee sitten itse Viisikkoa. Ritari Yrjänä levittää lisää leluja lattialle. Tuumaan, että pitäisi ruveta siivoamaan, mutta etsinkin mehumaijan ja rupean mehuntekoon. Mies lähtee kauppaan. Totean, ettei minulla ole itselleni yhtään puhtaita vaatteita. Rupean kirjoittamaan blogia. Ehdin siivota ja pyykätä huomenna... ööö... samalla kun hoidan sairasta lasta ja teen töitä siinä sivussa minkä kerkeän.

Kun olin koululainen 80-luvulla, aamunavausten yhteydessä soitettiin moneen otteeseen sellaista laulua kuin "Keskellä elämää". Taidettiin sitä partiossakin laulaa, rippileirillä ehkä ei. Muistan siitä lähinnä sen, että opettajan mies loikki pakoon talonmiehen naisen kanssa. Ja sitten kertosäkeen, jotenkin näin:

Keskellä elämää
aina Sinua en nää,
silti tiedän, että meistä pidät huolta.
Rakkaus on voittava
valtakuntas koittava
kerran vielä oomme kaikki samaa puolta.

Tuo nyt vain sattui tänään mieleen. Enkä tarkoita valittaa. Lapsiperheen arki on tällaista kuin tänään silloin, kun menee hyvin. Silloin, kun menee huonosti, se on paljon ikävämpää.

Pieni pysähdys

Kuuntelen töissä toisinaan musiikkia kuulokkeilla - se helpottaa keskittymistä avokonttorissa. Tässä kesällä kiikutin sinne taannoin lahjaksi saamani Tilkkutäkki 3 -levyn, joka - tunnustan - on jäänyt kokonaan kuuntelematta. Levyltä löytyy onnistuneita ja ei ihan niin onnistuneita tulkintoja nuorten veisuista, osa hyvin tuttuja ja osa minulle vieraampia.

Sitten levyllä on helmi. Se on tuttu Jaakko Löytyn laulu Juha Tapion esittämänä. Sen puute työpaikkamusiikkina on, ettei se suostu jäämään taustamusiikiksi. Toisaalta, ehkä kerran päivässä on luvallista vetäytyä hetkeksi työajatuksista ihan toisiin korkeuksiin. Ei se kovin monta minuuttia vie.

Tässä Löytyn sanat Sinunkin iloksesi. Hyvää viikonloppua!

Viimeisen laulun vielä laulan
ennen kuin matkaa jatketaan.
Viimeinen huuto vasten yötä:
Käy, Herra, meitä siunaamaan.

Vieläkin toivon, vaikka täällä
toivoa ei näy ollenkaan.
Nyt käteen tartun Vapahtajan.
Käy, Herra, meitä siunaamaan.

Rukoilla jos en osaisikaan,
mä ikävöidä Häntä saan.
Saan sairastaa taas sylisssänsä.
Käy, Herra, meitä siunaamaan.

Muut kaikki hylkää, vaan ei Herra,
Hän hyvin hoitaa lapsiaan.
Ja kuivaa kaikki kyyneleemme.
Käy, Herra, meitä siunaamaan.

Yhteistä matkaa tehdä saamme
turvaten vain Vapahtajaan.
Ja risti näyttää meille suunnan,
käy, Herra, meitä siunaamaan.

Perille kerran taivaan kotiin
päästään vain yksin armostaan.
Armahda heikkoa ja kurjaa,
käy, Herra, meitä siunaamaan.

Uskosta ja etiikasta

Olen lukenut Roomalaiskirjettä eteenpäin, ja heti seuraavasta luvustahan se löytyi. Emme pelastu omasta ansiostamme vaan Jeesuksen kautta:

Tämä Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omakseen kaikki, jotka uskovat. Kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Jeesus Kristus on lunastanut heidät vapaiksi.

(3:22-24)

Uskon ja etiikan, tai armon ja etiikan, välinen suhde askarruttaa minua edelleen. Kuudennen ja seitsemännen luvun lain ja synnin välinen pyörittely ei auennut minulle ensimmäisellä lukemalla ollenkaan. Ei vaikka yritän sulkea ajatuksistani pois kaikenlaiset ihmistenväliset tekemiset syntinä ja ajatella sitä vain "sydämen luopumisena Jumalasta", kuten rippikoulussa aikanaan oppimani sanamuoto kuuluu.

Äskettäin löytämässäni blogissa Kirjailjan häiriöklinikka Kirsi Ellillä kirjoittaa, ettei näe uskonnollisuutta oikein elämisenä vaan mystiikkana. Ellilä perustelee sillä, etteivät uskonnolliset ihmiset todellisuudessa onnistu elämään sen paremmin oikein kuin ei-uskonnollisetkaan. Tämän uskon minäkin todeksi.

Itseäni etiikka on kiinnostanut aina - itse asiassa luulen olleeni kiinnostunut "oikeista" ja "vääristä" teoista jo ennen kuin kiinnostuin tavoittelemaan sitä tuonpuoleisuuden verhoa, jota mystiikka pyrkii leyhyttelemään. En väitä onnistuvani oikein toimimisessa erityisen hyvin, mutta aikaa ja ajatuksia olen asialle uhrannut.

Pakeneva armo

Armo käsitteenä ja ilmiönä tuntuu pakenevan käsistäni. Jatkoin Apostolien teoista luontevasti Roomalaiskirjeeseen, ja tuntuu, kuin olisi seinä noussut pystyyn. Parin ensimmäisen luvun jälkeen ei armosta ole tietoa. Näin kirjoittaa Paavali:

Niille, jotka uupumatta hyvää tehden etsivät kirkkautta, kunniaa ja katoamattomuutta, hän antaa ikuisen elämän, mutta niitä, jotka ovat itsekkäitä ja tottelevat totuuden sijasta vääryyttä, kohtaa ankara viha. Tuska ja ahdistus tulee jokaisen osaksi, joka tekee pahaa, ensin juutalaisen, sitten myös kreikkalaisen.

(2:7-9)

Ei Jumala hyväksy vanhurskaiksi niitä, jotka vain kuulevat lain sanoja, vaan vanhurskaiksi julistetaan ne, jotka myös noudattavat lakia.

(Room. 2:13)

Tämähän kuulostaa siltä, kuin armo tai pelastus pitäisi sittenkin ansaita itse - tottelemalla lakia ja tekemällä hyvää. Olen luntannut hieman ja ymmärtänyt, että juuri Roomalaiskirjeen keskeinen viesti olisi pelastuminen yksin armosta. Jatkan siis lukemista.

Olen muutenkin mietiskellyt armoa, ja todennut sen hankalammaksi kuin miltä se ensi silmäyksellä näyttää. Miten armo toimii? Eihän armo kuitenkaan vapauta ihmistä siitä, että pitäisi yrittää tehdä oikein, eihän? Joissakin asioissa on helppo tietää, mikä on oikein, ja pyrkiä siihen. Esimerkiksi tiedän, että olisi hyvin väärin, jos pahoinpitelisin lapsiani. Jos jostakin syystä joskus löisin lastani, olisin jälkikäteen varmaan asiasta ahdistunut - voisin toki pyytää lapseltani anteeksi, mutta todellisen armahduksen tunteen voisin varmaan saada vain pyytämällä sitä Jumalalta.

Edellyttääkö armo sitä, että kadun? Vai edellyttääkö se vain sitä että uskon? Voiko uskoa ilman että ainakin yrittää toimia oikein? Voiko tietoisesti tehdä väärin ja sitten heittäytyä sen varaan, että Jumala on armollinen? Tässäpä pureskeltavaa muutamaksi illaksi.

Stressaantunut Paavali

Kirjoitin Paavalista kesän alussa. Olen kesän aikana kerennyt lukea sekä Waltarin "Ihmiskunnan viholliset" että Juban sarjakuva-albumin "Älä pingota, Paavo - ota viinirypäleitä". Näiden kahden herran kuvitteellisista paavaleista olen tehnyt muun muassa havainnon, että vaikka Paavali heidän(kin) näkemystensä mukaan onkin toimelias ja melko jyrkkä, ei häntä voi suoranaisesti niuhoksi moittia.

Pikemminkin Paavali on väsynyt ja stressaantunut. Tulkinta onkin ihan uskottava - joku muukin saattaisi stressaantua, jos pitäisi käännyttää koko maailma ja samalla varoa joutumasta kivitetyksi.

En ole vielä sujut Paavalin kanssa. Olen lueskellut kesän mittaan Apostolien tekoja, mutta sitä kautta en saa hänestä kunnon otetta. Panen hänet nyt jonoon - täytyy lukea lisää, kunhan ehdin.

Uskontotiedosta

Opetusministeri esitti kesän keskellä siirtymistä kaikille yhteiseen uskontotietoon, ja ei sitten esittänytkään. Se on vain "mahdollisuus, joka käydään läpi opetussuunnitelmauudistuksen yhteydessä".

Itse en ole ollut kovin innostunut tuosta kaikille yhteisestä uskontotiedosta. Yllättävää kyllä mielipiteeni ei johdu siitä, että olisin huolissani esimerkiksi omien luterilaisten lasteni saaman opetuksen muuttumisesta. Arvelen nimittäin, että moinen uskontotieto muistuttaisi melko paljon sitä nykyistä tunnustuksetonta uskonnonopetusta, jota luterilaislapset koulussa saavat.

Suurempi muutos kohtaisi pienten uskontojen ja elämänkatsomustiedon opetusta. Esimerkiksi ortodoksisen uskonnon opetus on ymmärtääkseni nykyisin paljon enemmän kasteopetuksen kaltaista kuin "tavallinen" uskonto. Elämänkatsomustieto puolestaan vaikuttaa edelleen melko keskeneräiseltä oppiaineelta. Opetussuunnitelma on väljä eikä oppiaineen didaktiikka ole yhtä kehittynyt kuin uskonnon. Riippuu paljon opettajasta ja koulusta, millaista ET:n opetus on.

Minusta arvoihin ja vakaumukseen liittyviä kysymyksiä on hyvä opiskella sellaiselta pohjalta, joka on lähellä oman lähipiirin vakaumusta. En ole innostunut puristamaan vakaumusten kirjoa yhteen pakettiin, jota kaikki koululaiset opiskelisivat. Ymmärrän kyllä pienten uskontojen opetuksen järjestämisen vaikeudet.

Rohkenenpa ennustaa: Jos kaikille yhteinen uskontotieto joskus lähivuosina tulee, se ei tarkoita sitä, että kaikki opiskelisivat elämänkatsomustietoa, vaan siitä tulee oppiaine, joka muistuttaa nykyistä uskontoa jonkin verran laajennettuna elämänkatsomustiedon suuntaan.

P.S. Jos kommentoit tätä, vastaan kyllä mutta viiveellä. Lähden kohta mökkeilemään nettiyhteyden ulottumattomiin.