Anna meille

Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme.
Ja anna meille meidän syntimme anteeksi,
niin kuin mekin anteeksi annamme niille,
jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.

"Anna" on ensimmäisiä sanoja, jonka jokainen lapsi oppii. Arvelen myös, että monen lapsen omin sanoin sepitetyssä rukouksessa saattaa vilahdella tuo sama sana - anna minulle sitä, anna tätä. Aikuiselle Jumala on eri asia kuin Joulupukki, eikä materiaalisten asioiden pyytäminen rukouksessa ainakaan minulle tulisi ensiksi mieleen. Voimia ja kärsivällisyyttä on eri juttu.

Jokapäiväisen leivän pyytäminen on kuitenkin aika kohtuullista. Nykyaikana sitä melkein unohtaa, että ihminen tosiaan tarvitsee ruokaa elääkseen. Tiedän, että nälkää on Suomessakin ja etenkin muualla maailmassa, mutta itselläni ei ole ollut sellaista tilannetta elämässä, jossa olisi oikeasti pitänyt olla huolissaan ravinnonsaannista. On hyvä muistaa, ettei ruoka ja toimeentulo ole itsestäänselvyys. Hyvä olisi myös muistaa jakaa omasta muille, kun leipää kerran on paitsi tälle päivälle myös huomiselle.

Syntien anteeksiantaminen sen sijaan on jotakin, jota itsestäänselvästi pyydetään Jumalalta. Minusta tuo on aina ollut aika kova väite, että me ihmiset muka antaisimme anteeksi toisillemme. Aika vaikeaa se anteeksiantaminen välillä on. Pikemminkin pitäisikin pyytää kykyä antaa anteeksi.

Pyhitetty olkoon sinun nimesi

Ei, älä pelästy, en sentään aio kirjoittaa omaa pätkää jokaisesta Isä meidän -rukouksen sanasta. Tylsäksihän se kävisi. Tartun tänään ainakin hieman isompaan palaan kuin eilen.

Pyhitetty olkoon sinun nimesi.

Meinasin jo hypätä koko pyhittämisen yli, koska se tuntui niin tyhjältä lauseelta. Tuumasin, etten ole koskaan oikein ymmärtänyt toista käskyäkään - mitä kamalaa seuraa siitä, jos Herran nimeä hiukan huolimattomasti heittelee? Vaan huomasinpa sitten tällaisen seikan: Toinen käsky on muuttunut sitten minun rippikouluni.  Ulkomuistini sanoo sen kuuluvan "Älä turhaan lausu Herran, sinun Jumalasi nimeä" kun kymmenen vuotta vanhan Katekismukseni mukaan se kuuluu "Älä käytä väärin Herran, Jumalasi nimeä". Sehän tarkoittaa ihan eri asiaa.

Tämän hoksasin äsken, ja joudun antamaan pisteen rukouksen pyynnölle numero yksi. Opin siltä sittenkin jotakin tänään! Itse pyynnön jätän silti hautumaan ja siirryn kohtaan, joka kolahtaa paremmin:

Tulkoon sinun valtakuntasi.

Valtakunta on komea sana. Itse en oikeastaan ajattele, että Jumalan valtakunta olisi tulossa jonakin tiettynä tulevaisuuden päivänä. Eiköhän se ole jo olemassa minusta ja pyynnöistäni riippumatta. Tästä pyynnöstä pidän, koska se kertoo mielestäni etsimisestä ja tuntemattoman tavoittelemisesta - juuri siitä, mitä itse parhaillaankin teen.

Tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaassa.

Tämä kertoo nöyryydestä. Jos näin pystyy vilpittömästi sanomaan, on ymmärtänyt sen, ettei kaikkea voi ymmärtää.

Itselleni tämä on aika kova pala. Jos yritän suostua Jumalan tahtoon, olenko luovuttanut oman tahtoni kokonaan? En kai sentään. Enkä usko, että jokaista ikävää asiaa elämässä tarvitsee nähdä Jumalan lähettämänä koettelemuksena, josta seuraa ajan kanssa jotakin hyvää. Ajatukseen kokonaan ennaltasuunnitellusta elämästä suhtaudun nihkeästi. Sen sijaan kuulen näissä sanoissa viittauksen armoon - kun ei ymmärrä, kun ei tiedä, kun ei näe suuntaa, voi heittäytyä sen varaan, että Jumalan tahto tapahtuu.

Isä meidän

Isä meidän, joka olet taivaissa.

Olen miettinyt Isä meidän -rukousta, ja jumittunut heti ensimmäiseen sanaan. Miksi Jumala on Isä? Miksi ei koskaan Äiti? Ei kai Jumala oikeasti ole mies?

Jollakin lailla ihmisen jumalankaipuu muistuttaa kaipuuta paikkaan, joka on kuin äidin kohtu. Lämmin ja turvallinen, ympärillä joku itseä suurempi ja lempeä.

(Epäilyksen hetkellä sillä tekee toisinaan mieli selittää koko ilmiö nimeltä uskonto - että me ihmiset kaipaamme vain kaikki sinne takaisin ja siksi keksimme kaikenlaista. Tänään ei kuitenkaan ole sellainen päivä.)

Oma isäni on oikein mukava, mutta aikuisen tyttären silmissä kaikkivoipaisuus on kadonnut. Erityisen hoivaava hän ei muistaakseni koskaan ollut, mutta vietti kyllä paljon aikaa lastensa kanssa. Lasteni isä sen sijaan taitaa myös hoivaamisen, joten en minä isien huolehtivaisuutta epäile. Kunhan purnaan muuten vain.

Keskellä elämää

Minun piti pohdiskella tänne Isä meidän -rukousta, mutta tänään ei ole se päivä. Tänään on toisenlainen päivä.

Jos joku ei tiedä, tällaista on lapsiperheen arki: Aamuyöllä kuopus kömpii isin ja äidin väliin tulikuumana. Viiden maissa juotan hänelle vettä ja mittaan kuumeen: 39 astetta. Pellavatukka nukahtaa vielä, mutta minä en. Luen netistä kaikenlaista sikainfluenssaan liittyvää ja mietin, mitä tapahtuu, jos meidän koko perhe sairastaa taudin peräjälkeen. Kuuden maissa päätän lähteä töihin murehtimaan. Mies jää kotiin hoitamaan potilasta.

Töissä tutkin viikon kalenteria ja totean, että minulla on liikaa töitä, etenkin, koska voin olla vain osan viikosta töissä. Lähetän yhden sähköpostin ja järjestän itselleni lisää töitä, tosin onneksi vasta loppusyksyyn. Rupean ahkeroimaan ja saan hoidettua monta pikkuasiaa, ennen kuin toimiston yhdeksän maissa vilkastuu. Osallistun ensin yhteen, ja sitten toiseen palaveriin. Huomaan ottaneeni vapaaehtoisesti vetovastuun isosta yli vuoden mittaisesta projektista, jonka valmistelu alkaa heti. Minulla on entistä enemmän töitä. Tunnen totaalista uupumusta ja lisäksi harmittelen kollegaa, joka ei ole saanut omaa osuuttaan toisesta hommasta ajoissa valmiiksi. Lounaalla luen lyhyen artikkelin ja hoksaan enemmän asioita kuin viikkoihin. Saan mukavan puhelun ja postitan kasan julisteita Turkuun. Kollega tuo työnsä nähtäväksi, ja se on upea. Tajuan, etten olekaan itse hoitanut omaa osuuttani kokonaan. Lähden väsyneenä kotiin.

Kotona odottaa rauhallinen mies, hyväntuulisia lapsia ja aivan käsittämättömän hirvittävä sotku. Teen ruokaa ja yritän päästä läpi puhelinautomaattiin ilmoittaakseni ritari Yrjänän uimakouluun. Pellavatukka syö kylmiä perunoita kuormasta. Päivällispöydässä hän suostuu syömään vain luumuja. Neiti Kevät vaatii äitiä lukemaan mutta lukee sitten itse Viisikkoa. Ritari Yrjänä levittää lisää leluja lattialle. Tuumaan, että pitäisi ruveta siivoamaan, mutta etsinkin mehumaijan ja rupean mehuntekoon. Mies lähtee kauppaan. Totean, ettei minulla ole itselleni yhtään puhtaita vaatteita. Rupean kirjoittamaan blogia. Ehdin siivota ja pyykätä huomenna... ööö... samalla kun hoidan sairasta lasta ja teen töitä siinä sivussa minkä kerkeän.

Kun olin koululainen 80-luvulla, aamunavausten yhteydessä soitettiin moneen otteeseen sellaista laulua kuin "Keskellä elämää". Taidettiin sitä partiossakin laulaa, rippileirillä ehkä ei. Muistan siitä lähinnä sen, että opettajan mies loikki pakoon talonmiehen naisen kanssa. Ja sitten kertosäkeen, jotenkin näin:

Keskellä elämää
aina Sinua en nää,
silti tiedän, että meistä pidät huolta.
Rakkaus on voittava
valtakuntas koittava
kerran vielä oomme kaikki samaa puolta.

Tuo nyt vain sattui tänään mieleen. Enkä tarkoita valittaa. Lapsiperheen arki on tällaista kuin tänään silloin, kun menee hyvin. Silloin, kun menee huonosti, se on paljon ikävämpää.

Pieni pysähdys

Kuuntelen töissä toisinaan musiikkia kuulokkeilla - se helpottaa keskittymistä avokonttorissa. Tässä kesällä kiikutin sinne taannoin lahjaksi saamani Tilkkutäkki 3 -levyn, joka - tunnustan - on jäänyt kokonaan kuuntelematta. Levyltä löytyy onnistuneita ja ei ihan niin onnistuneita tulkintoja nuorten veisuista, osa hyvin tuttuja ja osa minulle vieraampia.

Sitten levyllä on helmi. Se on tuttu Jaakko Löytyn laulu Juha Tapion esittämänä. Sen puute työpaikkamusiikkina on, ettei se suostu jäämään taustamusiikiksi. Toisaalta, ehkä kerran päivässä on luvallista vetäytyä hetkeksi työajatuksista ihan toisiin korkeuksiin. Ei se kovin monta minuuttia vie.

Tässä Löytyn sanat Sinunkin iloksesi. Hyvää viikonloppua!

Viimeisen laulun vielä laulan
ennen kuin matkaa jatketaan.
Viimeinen huuto vasten yötä:
Käy, Herra, meitä siunaamaan.

Vieläkin toivon, vaikka täällä
toivoa ei näy ollenkaan.
Nyt käteen tartun Vapahtajan.
Käy, Herra, meitä siunaamaan.

Rukoilla jos en osaisikaan,
mä ikävöidä Häntä saan.
Saan sairastaa taas sylisssänsä.
Käy, Herra, meitä siunaamaan.

Muut kaikki hylkää, vaan ei Herra,
Hän hyvin hoitaa lapsiaan.
Ja kuivaa kaikki kyyneleemme.
Käy, Herra, meitä siunaamaan.

Yhteistä matkaa tehdä saamme
turvaten vain Vapahtajaan.
Ja risti näyttää meille suunnan,
käy, Herra, meitä siunaamaan.

Perille kerran taivaan kotiin
päästään vain yksin armostaan.
Armahda heikkoa ja kurjaa,
käy, Herra, meitä siunaamaan.

Uskosta ja etiikasta

Olen lukenut Roomalaiskirjettä eteenpäin, ja heti seuraavasta luvustahan se löytyi. Emme pelastu omasta ansiostamme vaan Jeesuksen kautta:

Tämä Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omakseen kaikki, jotka uskovat. Kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Jeesus Kristus on lunastanut heidät vapaiksi.

(3:22-24)

Uskon ja etiikan, tai armon ja etiikan, välinen suhde askarruttaa minua edelleen. Kuudennen ja seitsemännen luvun lain ja synnin välinen pyörittely ei auennut minulle ensimmäisellä lukemalla ollenkaan. Ei vaikka yritän sulkea ajatuksistani pois kaikenlaiset ihmistenväliset tekemiset syntinä ja ajatella sitä vain "sydämen luopumisena Jumalasta", kuten rippikoulussa aikanaan oppimani sanamuoto kuuluu.

Äskettäin löytämässäni blogissa Kirjailjan häiriöklinikka Kirsi Ellillä kirjoittaa, ettei näe uskonnollisuutta oikein elämisenä vaan mystiikkana. Ellilä perustelee sillä, etteivät uskonnolliset ihmiset todellisuudessa onnistu elämään sen paremmin oikein kuin ei-uskonnollisetkaan. Tämän uskon minäkin todeksi.

Itseäni etiikka on kiinnostanut aina - itse asiassa luulen olleeni kiinnostunut "oikeista" ja "vääristä" teoista jo ennen kuin kiinnostuin tavoittelemaan sitä tuonpuoleisuuden verhoa, jota mystiikka pyrkii leyhyttelemään. En väitä onnistuvani oikein toimimisessa erityisen hyvin, mutta aikaa ja ajatuksia olen asialle uhrannut.

Pakeneva armo

Armo käsitteenä ja ilmiönä tuntuu pakenevan käsistäni. Jatkoin Apostolien teoista luontevasti Roomalaiskirjeeseen, ja tuntuu, kuin olisi seinä noussut pystyyn. Parin ensimmäisen luvun jälkeen ei armosta ole tietoa. Näin kirjoittaa Paavali:

Niille, jotka uupumatta hyvää tehden etsivät kirkkautta, kunniaa ja katoamattomuutta, hän antaa ikuisen elämän, mutta niitä, jotka ovat itsekkäitä ja tottelevat totuuden sijasta vääryyttä, kohtaa ankara viha. Tuska ja ahdistus tulee jokaisen osaksi, joka tekee pahaa, ensin juutalaisen, sitten myös kreikkalaisen.

(2:7-9)

Ei Jumala hyväksy vanhurskaiksi niitä, jotka vain kuulevat lain sanoja, vaan vanhurskaiksi julistetaan ne, jotka myös noudattavat lakia.

(Room. 2:13)

Tämähän kuulostaa siltä, kuin armo tai pelastus pitäisi sittenkin ansaita itse - tottelemalla lakia ja tekemällä hyvää. Olen luntannut hieman ja ymmärtänyt, että juuri Roomalaiskirjeen keskeinen viesti olisi pelastuminen yksin armosta. Jatkan siis lukemista.

Olen muutenkin mietiskellyt armoa, ja todennut sen hankalammaksi kuin miltä se ensi silmäyksellä näyttää. Miten armo toimii? Eihän armo kuitenkaan vapauta ihmistä siitä, että pitäisi yrittää tehdä oikein, eihän? Joissakin asioissa on helppo tietää, mikä on oikein, ja pyrkiä siihen. Esimerkiksi tiedän, että olisi hyvin väärin, jos pahoinpitelisin lapsiani. Jos jostakin syystä joskus löisin lastani, olisin jälkikäteen varmaan asiasta ahdistunut - voisin toki pyytää lapseltani anteeksi, mutta todellisen armahduksen tunteen voisin varmaan saada vain pyytämällä sitä Jumalalta.

Edellyttääkö armo sitä, että kadun? Vai edellyttääkö se vain sitä että uskon? Voiko uskoa ilman että ainakin yrittää toimia oikein? Voiko tietoisesti tehdä väärin ja sitten heittäytyä sen varaan, että Jumala on armollinen? Tässäpä pureskeltavaa muutamaksi illaksi.