Tänä aamuna

Tänä aamuna taivas on kirkas ja korkea. Aurinko paistaa. Olen varma, että tänä aamuna autotkaan eivät pidä yhtä kovaa meteliä kuin tavallisesti. Edes merenrannan hiilikasat eivät näytä yhtä masentavilta kuin yleensä. Tänä aamuna lintujen on hyvä lähteä muuttomatkalleen, ja ympäristökasvattajan on helppo hipsiä työpaikalleen.

Eilen olin väsynyt liioista töistä ja turhautunut luottamustehtävääni seurakuntaneuvostossa. Kirjoitin illalla pitkän purnauspätkän mutta en sitten julkaissut sitä. Hyvä niin - tämä ei ole purnausblogi.

Voi olla, että tänään illalla olen taas väsynyt. Seurakuntaneuvosto tuskin on muuttunut yön aikana dynaamisemmaksi ja aikaansaavammaksi. Se ei silti muuta sitä, että tämä on ihana aamu. Sellainen Jumalan aamu.

Kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa

Olen lukenut Paavalin ensimmäisen kirjeen korinttilaisille ja yrittänyt sulatella sitä päivän, pari. Kirje on merkillinen kokoelma seurakunnan kurinpalautusta, käytännön neuvoja, apostolin aseman puolustamista sekä syvälle luotaavia perimmäisten kysymysten pohdiskeluja.

Nyt pitkän miettimisen jälkeen täytyy todeta, että juuri sekalaisuus tekee kirjeestä aidon. Se käsittelee juuri niitä asioita, joista Paavali halusi tietylle seurakunnalle tietyssä tilanteessa kirjoittaa. Hän tuskin arvasi kirjoittaessaan, että kirje kuuluu vielä liki kahdentuhannen vuoden kuluttua kristittyjen pyhään kirjaan.

Miten Paavalin antamiin kristitylle sopivan käytöksen ohjeisiin tulisi tänä päivänä suhtautua? Jos ajattelisin, että kaikkea pitää noudattaa kirjaimellisesti, en olisi voinut leikkauttaa tukkaani lyhyeksi enkä ruveta seurakuntani luottamushenkilöksi, koska olen nainen. Omasta näkökulmastani molemmat säännöt tuntuvat varsin absurdeilta. Jos taas ajattelen, että jotakin ohjetta ei tarvitse noudattaa nykyaikana, tarkoittaako se, että mitään muutakaan ei tarvitse?

Kun kirjettä tarkastelee kokonaisuutena, on sen keskeinen viesti mielestäni tämä: Eletään ihmisten keskellä ihmisiksi. Kristittyjen ei ole tarkoitus aloittaa vallankumousta. Oma, melko vapaa tulkintani on, että pohjimmiltaan Paavalin siveys- ja käytösohjeet kehottavat ihmisiä tavoittelemaan kohtuullisuutta. Mikään lepsu kaveri Paavali ei ole - hän vähän uhkaileekin kurittomia korinttilaisia välillä, kuulostaa suorastaan tylyltä - mutta tämän kohtuuden minä kuitenkin löydän kulkemassa punaisena lankana useimmissa kirjeen luvuissa.

Lisäksi kirjeen keskeinen viesti tulee 13. luvussa, joka varmaan onkin tämän Raamatun kirjan tunnetuin ja lainatuin luku. Se ei olekaan ihme, onhan koko luku silkkaa runoutta: 

Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

Rakkaus ei koskaan katoa. Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto käy turhaksi. Tietämisemme on näet vajavaista ja profetoimisemme on vajavaista, mutta kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa.

Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen. Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.

Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.

Tämän tekstin äärellä tulee nöyrä olo. Olkoon näin.

Farkkujen uudelleensyntymä

Olen miettinyt pitkään, mitä se tarkoittaa, jos joku kokee olevansa "uudelleensyntynyt kristitty". Mitä se Johanneksen evankeliumissa mainittu vedestä ja hengestä syntyminen oikein on? Pitääkö kristityn kokea jokin päätähuimaava syntymiskokemus, jotta hän on oikea kristitty? Se nimittäin karsisi minut siitä jengistä pois.

Uudelleensyntymisestä tulee ensiksi mieleen jälleensyntyminen, mutta ymmärtääkseni siinä mennään hakoteille. Ihminen ei mene uudestaan kenenkään kohtuun - tai ainakaan kristityt eivät ajattele näin.

Mieheni rikkinäiset farkut kokivat melkoisen uudelleensyntymisen muutama viikko sitten. Niistä ja anopin jäämistöstä löytyneestä lakanapitsistä tuli Neiti Keväällä oikein viehättävä hame. Välillä ihmisaivot löytävät merkillisiä kytköksiä asioiden välillä. Tänään käsityöpuuhat nostivat mieleeni rippileiriltä tutun laulun, joka aukaisi näkökulmia tähän kysymykseen:

Olen särkynyt saviruukku,

pala palalta murtui pois.

Vain ihmettelin ja itkin,

en millään murtunut ois.

Sinä, Herra, minut murskasit,

vaan talletit kaikki palat.

Niin paljon minua rakastit,

tahdoit uutta kokonaan.



Anna savelle uusi muoto,

tee minusta uusi ruukku.

Niin rakkautesi nyt näytät,

taas murtunutta käytät.

Tahdon kertoa särkyneille,

ei siruja heitetä pois.

Kallista halpa savikin

Mestarin kädessä ois.

(EDIT 14.9.09: Saviruukku, säv. Jukka Salminen ja san. Liisa Pukkila-Pajunen)

Saviruukun viesti minulle tänään oli tällainen: Jospa uudelleensyntyminen onkin vain yksinkertaisesti sitä, että usko muuttaa ihmistä. Koska niinhän se tekee. Huomaan itsekin muuttuneeni muutaman viime vuoden aikana, kun olen tätä etsintääni edes kohtalaisen määrätietoisesti jatkanut.

Heikkouskoinen syö vain kasviksia

Kasvissyöjä on hymähdellyt toista viikkoa yhdelle roomalaiskirjeen jakeelle:

Joku katsoo voivansa syödä kaikkea, mutta heikkouskoinen syö vain kasviksia.

(Room. 14:2)

Kuka väitti, että Raamattu on tylsä kirja? Kasvissyöjä toki ymmärtää Paavalin pointin: Vaikka Jumala ei edellytä ihmisiltä tietynlaista ruokavaliota, ei pidä halveksia tai tuomita ihmisiä sen takia, että he noudattavat jotakin tiettyä perinnettä. Paavali kiteyttää asiansa hyvin tässä:

Jumalan valtakunta ei ole syömistä eikä juomista, vaan vanhurskautta, rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa.

(14:17)

Kyllä tuo aiempi lause silti hiukan huvittaa kasvissyöjää.

Muuten: Tänä syksynä miehen syntymäpäiväpakettiin kääräistään Juban tuore Viivi ja Wagner -albumi Kuinka kasvissyöjä kesytetään.

Vihervaaran Anna ja liian vapaa ajattelu

Luen Neiti Keväälle iltasaduksi L.M. Mongomeryn Annan nuoruusvuosia. Anna kuuluu lapsuuteni merkkihenkilöihin - suosikkeihini kuului runsaasti muitakin kirjoja, mutta yksittäisenä henkilönä hän oli varmasti suosikkini. Olemme tyttären kanssa päässeet vasta alle puolen välin, mutta nyt jo täytyy täydentää tätä sarjaa muutamalla kirjan herättämällä pikku havainnolla. Katson myöhemmin, irtoaako Annasta aineksia toiseenkin merkintään.

Anna uskonnollinen kasvatus alkaa heti Vihervaaraan kotiutumisen jälkeen. Marilla kauhistuu melko persoonallista iltarukousta ja käskee Annan opetella Isä meidän -rukouksen. Anna unohtuu haaveilemaan Jeesusta lapsia siunaamassa esittävän taulun eteen, ja kuvailee elävästi Marillalle, kuinka syrjässä oleva pieni tyttö hiljaa hivuttautuisi lähemmäs Jeesusta ja saisi myös siunauksen. Marilla pitää moista vapaata puhetta pakanallisena ja epäkunnioittavana - liian vapaana - ja kieltää Annaa puhumasta moisia ainakaan muiden kuullen.

Kun Anna menee kirkkoon ja pyhäkouluun, hän pitkästyy, koska pastorin saarna on kuiva ja herra Bell rukoilee kovin pitkään ja kovin etäisesti. Hän ei vaivaudu kuuntelemaan, vaan miettii omiaan ja rukoilee pienen kiitosrukouksen omia aikojaan. Tästä Marilla ei kehtaa torua, koska on itsekin sisimmässään pitänyt saarnoja kuivina.

Ja kun Anna on tutustunut Dianaan ja vihdoin saanut oman ystävän, hän kertoo kasvattajalleen, että juuri silloin rukoileminen olisi oikein helppoa. Tähän Marilla tokaisee, että rukousten lukemisen pitäisi aina olla yhtä mieluisaa. "Rukousten lukeminen ei oikeastaan ole sama asia kuin rukoileminen", toteaa Anna.

Yksitoistavuotiaan Annan hengellisyys on lukijan näkökulmasta valloittavan luontevaa, joten tuntuu aika hassulta, että Marilla pitää häntä puolipakanana. Vastakkain asettuvat ympäröivän yhteisön melko kankea uskonnollinen kulttuuri ja kehyksistä vapaa lapsenusko. Jälkimmäiseen on helpompi samaistua.  Anna on vapaa ajattelija vaan ei vapaa-ajattelija. 

Lisää tyttökirjateologiaa: Salainen puutarha

Frances Hodgson Burnettin Salainen puutarha ei ensi silmäyksellä vaikuta kristilliseltä lastenkirjalta. En ole tarkistanut, mutta luulen, että sanaa "Jumala" ei löydy koko kirjasta. Se ei ole niin läpinäkyvän opettavainen kuin Pikku Heidi. Kirja on myös 30 vuotta myöhempää tekoa: ajalta, jolloin lastenkirja sai jo olla ensisijaisesti viihdyttävä.

 

Tästä huolimatta kirjan maailmankatsomus näyttäytyy minulle pesunkestävän kristillisenä. Siinä ei käydä kertaakaan kirkossa, kukaan ei opettele rukoilemaan eikä henkilöiden joukossa ole viisasta pastoria. Kirjan henkilöt elävät melko lailla kokonaan kristillisen tapakulttuurin ulkopuolella, englantilaisuudestaan huolimatta. Colinin parantuminen ja Maryn oma henkinen ja fyysinen kehitys kuvataan kuitenkin jonkinlaisina Jumalan ihmetekoina. Lapset itse puhuvat "taiasta", joka saa maan kasvamaan kasveja ja Colinin jalat toimimaan kymmenen turhan lepovuoden jälkeen. Dickon-pojan äiti Susan puhuu suoremmin Jumalasta. Hän viittaa Suureen ja Hyvään, joka ei välitä siitä, millä nimellä lapset häntä kutsuvat.

 

Tavallaan Salainen puutarha kertoo myös spontaanista uskonnollisuudesta. Colin ja Mary ovat molemmat kasvaneet vailla kasvatusta - uskonnollista tai muunlaista. Kuitenkin salaisessa puutarhassa heillä herää halu ymmärtää sitä, mikä on kaiken elämän takana, sekä kiitollisuus elämän antajaa kohtaan.

 

Salainen puutarha on minulla melko tuoreessa muistissa luettuani sen Neiti Keväälle noin vuosi sitten ääneen. Lehteilin sitä eilen ja mieleeni juolahti yhtymäkohtia myös ekoteologiaan. Kirjassa Jumala on läsnä puutarhassa ja luonnossa muutenkin. Luomakunnan ihanuus houkuttelee sekä ärtyisää Maryä, sairaalloista Colinia että onnetonta herra Cravenia puoleensa - "kutsuu elohon" Suvivirren sanoin. Armo on tässäkin tarjolla kaikille.

Tyttökirjojen teologiaa, osa 1: Pikku Heidi

Olen miettinyt, mistä palasista olen lapsena ryhtynyt elämänkatsomustani kokoamaan. Maallistuneen perheen vesana uskonopit eivät tulleet minulle kotoa. Tärkeimpien "teologien" joukkoon sen sijaan kuuluivat ehdottomasti klassisten tyttökirjojen henkilöt.

Johanna Spyrin Pikku Heidi tuli minulle tutuksi jo varsin varhain. Luulen, että äitini luki sitä minulle jo ennen kuin itse osasin lukea. Unohduin eilen kirjaa selaamaan, ja kovin tuttuja olivat kohtaukset ja keskustelut sen sivuilla.

Pikku Heidin hengellisiä opetuksia ovat  rukoilemaan opettelu ja toisaalta tarina tuhlaajapojasta - Jumalan armollisuus. Frankfurtissa Klaran isoäiti opettaa Heidin rukoilemaan, ja selittää myös juurta jaksain, miten rukoukseen ei aina vastata heti. Jotta asia ei jäisi epäselväksi, myös Heidi itse kokee jälkikäteen Frankfurtin ajan hyödylliseksi, ja kiittää Jumalaa siitä, että tämä ei heti vastannut pyyntöön päästä kotiin.

Tuhlaajapojan tarina taas tulee todeksi Heidin isoisässä. Isoisä on ollut jonkinmoinen tuhlaajapoika nuorena ja katkeroitunut sitten menetettyään vaimonsa ja myöhemmin poikansa. Moneen otteeseen todetaan, että hän elää epäsovussa Jumalansa kanssa. Kirjan lopussa Heidin takaisin saanut isoisä kuitenkin herkeää rukoilemaan ja pyytää anteeksiantoa tuhlaajapojan sanoin. Loppu onkin yhtä onnellista kuorolaulua.

Pikku Heidissä korostuu nimenomaan Jumalan armo. Ei koskaan ole myöhäistä palata Taivaallisen Isän luo. Vähän kyllä kohottelin kulmiani sille, kun pariin kertaan todettiin myös Jumalan unohtavan sen, joka unohtaa rukoilla. Eiköhän aika monella ole kokemus siitä, että usko Jumalaan tunkee elämään likimain kutsumatta. Kieltäydyn uskomasta, että Jumala unohtaisi ne, jotka unohtavat hänet.