Aslanin ylösnousemus

C.S. Lewisin Narnia-kirjat olivat varmasti kristillisimpiä lastenkirjoja, joita minä lapsena luin. Niitä ei voi oikeastaan kutsua tyttökirjoiksi - niitä lukivat silloin, ja lukevat varmasti edelleen, pojat yhtä lailla kuin tytötkin. En kuitenkaan viitsi perustaa loputtomasti kategorioita, joten laskettakoon Narnia-havainnot myös osaksi tyttökirjateologiaa.

Sarjan ensimmäisessä kirjassa "Velho ja leijona" Peter, Susan, Edmund ja Lucy löytävät vaatekaapin läpi tiensä salaperäiseen Narniaan, jossa ilkeä Valkea Velho hallitsee. Narniassa on ikuinen talvi eikä ikinä joulua. Lasten on määrä voittaa velho ja nousta hallitsemaan neljälle valtaistuimelle, mutta Edmund pettää porukan ja joutuu velhon valtaan. Merentakaisen kuninkaan poika Aslan, kultainen leijona, joutuu uhraamaan itsensä pelastaakseen Edmundin. Aslan häpäistään ja surmataan, mutta aamunkoitteessa hän herää henkiin, ja velho voitetaan taistelussa. Lapset kruunataan kuninkaiksi ja kuningattariksi, ja he hallitsevat Narniaa hyvin, kunnes palaavat takaisin omaan maailmaansa.

Kirjan tarina ei ole aivan yhtenevä pääsiäiskertomuksen kanssa, mutta näin aikuisen näkökulmasta yhteys Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen on täysin selvä. Huvittavaa kyllä kymmenvuotiaana en nähnyt moista yhteyttä, vaan olin todella hämmästynyt, kun luokkakaverini siitä huomautti.

Aslanin hahmo ja ja persoona lienee kuitenkin muovannut käsitystäni Jumalasta varsin voimakkaasti. Aslan on samalla kertaa pelottava ja hyvä, kaunis mutta mahdoton katsoa suoraan. Hän tietää tapahtumista, joita ei ole nähnyt, ja on samaan aikaan ankara ja lempeä. Kaipaus Aslanin luo tulee esille moneen otteeseen eri kirjoissa. Sarjan viimeisessä osassa maalataan kuva maailmanlopusta ja sen jälkeisestä maailmasta, jossa kaikilla on hyvä olla. 

Satu on vahva keino vaikuttaa nuoreen mieleen.

Jeesus-paita päälle

Minulla on pöytälaatikossa keskeneräinen novelli, joka käsittelee uskon kutsua. Koska en ole aikeissa julkaista lähiaikoina kaunokirjallista teosta, rohkenen kertoa novellin perusasetelman tässä. Tiedätte sitten, jos törmäätte tällaiseen tarinaan jossakin kirjassa, että idea oli alun perin minun.

Joka sunnuntaiaamu mies pukee juoksuvaatteet ylle ja panee lenkkitossut jalkaan. Hän huutaa heihein vaimolle ja tyttärelle ja lähtee ulos ovesta. Pihalla hän pyrähtää juoksuun, juoksee kulman taakse autotalliin, missä riisuu lenkkivaatteet ja vaihtaa päälleen siistin asun. Sitten hän kävelee läheiselle kirkolle ja osallistuu jumalanpalvelukseen. Messun jälkeen hän vaihtaa lenkkivaatteet takaisin ja juoksee lyhyen lenkin saadakseen itsensä hikiseksi.

Lähtöasetelma on tämä, ja mitä sitten tapahtuu, kerrotaan keskeneräisessä novellissa sitten, kun se joskus valmistuu. Tarinalla on kuitenkin kaksikin keskeistä aihetta, joita se pyörittelee. Ensinnäkin, tässä meidän kulttuurissamme usko on niin yksityinen asia, ettei siitä aina puhuta edes puolisolle. Toiseksi, joskus usko voi tunkea elämään täysin kutsumatta. Tänään puutun kuitenkin vain ensin mainittuun.

Taannoin raamattupiirissä jutustelimme siitä, miten suhtauduttaisiin ihmiseen, jonka paidassa lukisi "I love Jesus". Totesimme yksin tuumin, että höpsähtäneenähän sellaisen paidan kantajaa pidettäisiin. Paidassa voi hyvin lukea "I love New York", vaikka asianomainen ei olisi koskaan kaupungissa käynytkään. Jeesusta ei kuitenkaan sovi rakastaa liian julkisesti.

Välillä uskon yksityisyys saattaa väsyttää. Olenkin leikitellyt ajatuksella, että ryhtyisin taas käyttämään ristiä kaulassani. Se on kuitenkin toistaiseksi jäänyt kokeiluasteelle - rippiristini on niin kovin, kovin tyttömäinen, että se tuntuu vieraalta perheenäidin kaulalla. Harkitsen siis asiaa edelleen.

Tänä aamuna

Tänä aamuna taivas on kirkas ja korkea. Aurinko paistaa. Olen varma, että tänä aamuna autotkaan eivät pidä yhtä kovaa meteliä kuin tavallisesti. Edes merenrannan hiilikasat eivät näytä yhtä masentavilta kuin yleensä. Tänä aamuna lintujen on hyvä lähteä muuttomatkalleen, ja ympäristökasvattajan on helppo hipsiä työpaikalleen.

Eilen olin väsynyt liioista töistä ja turhautunut luottamustehtävääni seurakuntaneuvostossa. Kirjoitin illalla pitkän purnauspätkän mutta en sitten julkaissut sitä. Hyvä niin - tämä ei ole purnausblogi.

Voi olla, että tänään illalla olen taas väsynyt. Seurakuntaneuvosto tuskin on muuttunut yön aikana dynaamisemmaksi ja aikaansaavammaksi. Se ei silti muuta sitä, että tämä on ihana aamu. Sellainen Jumalan aamu.

Kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa

Olen lukenut Paavalin ensimmäisen kirjeen korinttilaisille ja yrittänyt sulatella sitä päivän, pari. Kirje on merkillinen kokoelma seurakunnan kurinpalautusta, käytännön neuvoja, apostolin aseman puolustamista sekä syvälle luotaavia perimmäisten kysymysten pohdiskeluja.

Nyt pitkän miettimisen jälkeen täytyy todeta, että juuri sekalaisuus tekee kirjeestä aidon. Se käsittelee juuri niitä asioita, joista Paavali halusi tietylle seurakunnalle tietyssä tilanteessa kirjoittaa. Hän tuskin arvasi kirjoittaessaan, että kirje kuuluu vielä liki kahdentuhannen vuoden kuluttua kristittyjen pyhään kirjaan.

Miten Paavalin antamiin kristitylle sopivan käytöksen ohjeisiin tulisi tänä päivänä suhtautua? Jos ajattelisin, että kaikkea pitää noudattaa kirjaimellisesti, en olisi voinut leikkauttaa tukkaani lyhyeksi enkä ruveta seurakuntani luottamushenkilöksi, koska olen nainen. Omasta näkökulmastani molemmat säännöt tuntuvat varsin absurdeilta. Jos taas ajattelen, että jotakin ohjetta ei tarvitse noudattaa nykyaikana, tarkoittaako se, että mitään muutakaan ei tarvitse?

Kun kirjettä tarkastelee kokonaisuutena, on sen keskeinen viesti mielestäni tämä: Eletään ihmisten keskellä ihmisiksi. Kristittyjen ei ole tarkoitus aloittaa vallankumousta. Oma, melko vapaa tulkintani on, että pohjimmiltaan Paavalin siveys- ja käytösohjeet kehottavat ihmisiä tavoittelemaan kohtuullisuutta. Mikään lepsu kaveri Paavali ei ole - hän vähän uhkaileekin kurittomia korinttilaisia välillä, kuulostaa suorastaan tylyltä - mutta tämän kohtuuden minä kuitenkin löydän kulkemassa punaisena lankana useimmissa kirjeen luvuissa.

Lisäksi kirjeen keskeinen viesti tulee 13. luvussa, joka varmaan onkin tämän Raamatun kirjan tunnetuin ja lainatuin luku. Se ei olekaan ihme, onhan koko luku silkkaa runoutta: 

Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

Rakkaus ei koskaan katoa. Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto käy turhaksi. Tietämisemme on näet vajavaista ja profetoimisemme on vajavaista, mutta kun täydellinen tulee, vajavainen katoaa.

Kun olin lapsi, minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli ja lapsen ajatukset. Nyt, kun olen mies, olen jättänyt sen mikä kuuluu lapsuuteen. Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee.

Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.

Tämän tekstin äärellä tulee nöyrä olo. Olkoon näin.

Farkkujen uudelleensyntymä

Olen miettinyt pitkään, mitä se tarkoittaa, jos joku kokee olevansa "uudelleensyntynyt kristitty". Mitä se Johanneksen evankeliumissa mainittu vedestä ja hengestä syntyminen oikein on? Pitääkö kristityn kokea jokin päätähuimaava syntymiskokemus, jotta hän on oikea kristitty? Se nimittäin karsisi minut siitä jengistä pois.

Uudelleensyntymisestä tulee ensiksi mieleen jälleensyntyminen, mutta ymmärtääkseni siinä mennään hakoteille. Ihminen ei mene uudestaan kenenkään kohtuun - tai ainakaan kristityt eivät ajattele näin.

Mieheni rikkinäiset farkut kokivat melkoisen uudelleensyntymisen muutama viikko sitten. Niistä ja anopin jäämistöstä löytyneestä lakanapitsistä tuli Neiti Keväällä oikein viehättävä hame. Välillä ihmisaivot löytävät merkillisiä kytköksiä asioiden välillä. Tänään käsityöpuuhat nostivat mieleeni rippileiriltä tutun laulun, joka aukaisi näkökulmia tähän kysymykseen:

Olen särkynyt saviruukku,

pala palalta murtui pois.

Vain ihmettelin ja itkin,

en millään murtunut ois.

Sinä, Herra, minut murskasit,

vaan talletit kaikki palat.

Niin paljon minua rakastit,

tahdoit uutta kokonaan.



Anna savelle uusi muoto,

tee minusta uusi ruukku.

Niin rakkautesi nyt näytät,

taas murtunutta käytät.

Tahdon kertoa särkyneille,

ei siruja heitetä pois.

Kallista halpa savikin

Mestarin kädessä ois.

(EDIT 14.9.09: Saviruukku, säv. Jukka Salminen ja san. Liisa Pukkila-Pajunen)

Saviruukun viesti minulle tänään oli tällainen: Jospa uudelleensyntyminen onkin vain yksinkertaisesti sitä, että usko muuttaa ihmistä. Koska niinhän se tekee. Huomaan itsekin muuttuneeni muutaman viime vuoden aikana, kun olen tätä etsintääni edes kohtalaisen määrätietoisesti jatkanut.

Heikkouskoinen syö vain kasviksia

Kasvissyöjä on hymähdellyt toista viikkoa yhdelle roomalaiskirjeen jakeelle:

Joku katsoo voivansa syödä kaikkea, mutta heikkouskoinen syö vain kasviksia.

(Room. 14:2)

Kuka väitti, että Raamattu on tylsä kirja? Kasvissyöjä toki ymmärtää Paavalin pointin: Vaikka Jumala ei edellytä ihmisiltä tietynlaista ruokavaliota, ei pidä halveksia tai tuomita ihmisiä sen takia, että he noudattavat jotakin tiettyä perinnettä. Paavali kiteyttää asiansa hyvin tässä:

Jumalan valtakunta ei ole syömistä eikä juomista, vaan vanhurskautta, rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa.

(14:17)

Kyllä tuo aiempi lause silti hiukan huvittaa kasvissyöjää.

Muuten: Tänä syksynä miehen syntymäpäiväpakettiin kääräistään Juban tuore Viivi ja Wagner -albumi Kuinka kasvissyöjä kesytetään.

Vihervaaran Anna ja liian vapaa ajattelu

Luen Neiti Keväälle iltasaduksi L.M. Mongomeryn Annan nuoruusvuosia. Anna kuuluu lapsuuteni merkkihenkilöihin - suosikkeihini kuului runsaasti muitakin kirjoja, mutta yksittäisenä henkilönä hän oli varmasti suosikkini. Olemme tyttären kanssa päässeet vasta alle puolen välin, mutta nyt jo täytyy täydentää tätä sarjaa muutamalla kirjan herättämällä pikku havainnolla. Katson myöhemmin, irtoaako Annasta aineksia toiseenkin merkintään.

Anna uskonnollinen kasvatus alkaa heti Vihervaaraan kotiutumisen jälkeen. Marilla kauhistuu melko persoonallista iltarukousta ja käskee Annan opetella Isä meidän -rukouksen. Anna unohtuu haaveilemaan Jeesusta lapsia siunaamassa esittävän taulun eteen, ja kuvailee elävästi Marillalle, kuinka syrjässä oleva pieni tyttö hiljaa hivuttautuisi lähemmäs Jeesusta ja saisi myös siunauksen. Marilla pitää moista vapaata puhetta pakanallisena ja epäkunnioittavana - liian vapaana - ja kieltää Annaa puhumasta moisia ainakaan muiden kuullen.

Kun Anna menee kirkkoon ja pyhäkouluun, hän pitkästyy, koska pastorin saarna on kuiva ja herra Bell rukoilee kovin pitkään ja kovin etäisesti. Hän ei vaivaudu kuuntelemaan, vaan miettii omiaan ja rukoilee pienen kiitosrukouksen omia aikojaan. Tästä Marilla ei kehtaa torua, koska on itsekin sisimmässään pitänyt saarnoja kuivina.

Ja kun Anna on tutustunut Dianaan ja vihdoin saanut oman ystävän, hän kertoo kasvattajalleen, että juuri silloin rukoileminen olisi oikein helppoa. Tähän Marilla tokaisee, että rukousten lukemisen pitäisi aina olla yhtä mieluisaa. "Rukousten lukeminen ei oikeastaan ole sama asia kuin rukoileminen", toteaa Anna.

Yksitoistavuotiaan Annan hengellisyys on lukijan näkökulmasta valloittavan luontevaa, joten tuntuu aika hassulta, että Marilla pitää häntä puolipakanana. Vastakkain asettuvat ympäröivän yhteisön melko kankea uskonnollinen kulttuuri ja kehyksistä vapaa lapsenusko. Jälkimmäiseen on helpompi samaistua.  Anna on vapaa ajattelija vaan ei vapaa-ajattelija.