Sampo Lappalainen ja kasteen taikavoima

Sampo Lappalainen on epäilemättä yksi Topeliuksen tunnetuimpia satuja. Se kertoo Lapin syrjäseuduilla asuvasta seitsemän-kahdeksanvuotiaasta pojannaskalista, jota ei ole vielä kastettu, koska vanhemmat eivät ole joutaneet lähtemään matkojen taakse papin luokse. Sampo osuu etäiselle Rastekais-vuorelle eläinten ja haltioiden auringonjuhlan aikaan ja suututtaa pahan vuorenkuninkaan. Hän pakenee vuorenkuningasta poron avulla pappilaan, mistä kuningas tulee häntä hakemaan vedoten siihen, ettei hän ole kristitty vaan kuuluu vuorenkuninkaalle. Pappi kastaa Sampon vikkelästi ja vuorenkuningas muuttuu kiukusta lumipyryksi. Kasteen mahti on suurempi kuin vuorenkuninkaan.

Olin aikeissa kirjoittaa kepeästi siitä, miten vanhoissa saduissa kristilliset elementit yhdistyvät usein taikauskoon. Sellaisiakin satuja varmasti on mutta, kun tutkailin Katekismukseni kasteesta kertovia sivuja, totesin, etten tässä voi moittia Topeliusta taikauskoisuudesta. Tuohan on satu, ja saduissa on satujen maailma vuorenkuninkaineen ja puhuvine eläimineen. Sadun keskeinen viesti on kuitenkin ihan oikea: Jumalan sanaan liitettynä kastevesi on pelastavaa vettä, ja kaste pesee ihmisen puhtaaksi kaikesta synnistä. (Tämä melkein suoraan Katekismuksesta.)

Ymmärränkö minä, miten kaste toimii ja mikä sen merkitys on? En täsmälleen. Ehkä sitä ei voikaan ymmärtää. Ihmettelen esimerkiksi sitä, voiko kasteesta sanoutua irti? Jos on kastettu, mutta ei usko? Kasteen arvo ei riipu meidän asenteestamme, sillä kaste ja usko ovat Jumalan teko meissä, toteaa Katekismus. Nöyränä myönnän, että tämäkin sakramentti, kuten ehtoollinen, on minulle suuri mysteeri.

Olen muistellut lasteni kastejuhlia. Ne ovat olleet tärkeitä, järisyttäviä hetkiä. En ehkä ymmärrä kasteen merkitystä läpikotaisin, mutta kunnioitan sitä. Itse asiassa oma uskoni kasteen "taikavoimaan" on niin vahva, että lasteni serkun kastamatta jättäminen tuntui kipeältä. Aivan kuin pieni ihminen jätettäisiin suojatta tähän kylmään maailmaan. Taikauskoa? Riippuu, keneltä kysytään.

Tähdet

Mistä johtuvat päivät, joina kaikki on pielessä? Päivät, joina ärtymys ja paha tuuli kuplivat sisällä aamusta alkaen ja saattavat kuohahtaa ilman näkyvää syytä? Päivät, joina itku väijyy lähellä ja tekopirteän facebook-statuksen kirjoittaminen on sula mahdottomuus? Päivät, joina ystävälliselle ihmiselle on helppo vastata tylysti eikä hyvissä asioissa näe mitään ilahduttavaa? Ehkä väsymyksestä, kiireestä, ehkä jostakin muusta - tuskin kuitenkaan siitä, että on noussut vuoteesta eri jalalla kuin yleensä.

Ulkona yö on kirkas ja kaunis. Hengitys höyryää. Kaupunkipihallakin näkyvät tähdet ja tumma taivas. Sieltä ne katsovat äksyilemättä - ovat vain.

Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä,

kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen

- mikä on ihminen!

Kuitenkin sinä häntä muistat.

Mikä on ihmislapsi!

Kuitenkin pidät hänestä huolen.

Ps. 8:4-5

eKr. - jKr. - Polkuja Raamattuun

Olen jo jonkin aikaa seurannut pastori Terhi Paanasen blogia, ja nyt keksin lainata kirjastosta hänen kirjoittamansa pienen Raamattu-oppaan. eKr. - jKr. – Polkuja Raamattuun mahtuu käsilaukkuun eikä sivuja ole kuin 152 - niinpä lukaisin sen työmatkalla lentokoneessa. Kirjaa olisi epäilemättä tarkoitus lukea yhdessä Raamatun kanssa, mutta kävi se näinkin.

Kirjan kirjoittajalla on tausta rippikoulupastorina, ja se näkyy kirjan sivuilla alusta loppuun. Lukijan ei odoteta tuntevan Raamattua oikeastaan ollenkaan. Tekstiä on helppo ja mukava lukea. Väliotsikoilla, tietolaatikoilla ynnä muilla tehokeinoilla nostetaan tärkeitä asioita esille, ja sekaan on siroteltu hauskoja pikkutietoja sekä oppimista edistäviä pohdintatehtäviä. Ristisanan jätin tekemättä mutta Paavalin teologisten sanojen testissä pärjäsin, kiitos äskettäin lukemieni Roomalaiskirjeen ja 1. korinttilaiskirjeen.

Pidin siitä, että kirjassa lähinnä kerrottiin taustoja ja Raamatun eri kirjojen merkityksiä myöhemmällä teologiselle ajattelulle. Tekstiä ei pureskeltu valmiiksi. Koska kirja on niin lyhyt, ei kovin perusteellisiin selityksiin olisi edes ollut mahdollisuutta. Muutamassa kohdassa törmäsin oikopolkuihin - johtopäätöksiin, joita ei kirjan eväillä pystynyt mielestäni tekemään. Toisaalla taas jäi langanpäitä roikkumaan auki. Arvelen, että molemmat saattavat olla tarkoituksellisia. Ne suorastaan komentavat lukijan tarttumaan Raamattuun ja ajattelemaan itse.

Kenelle kirja on tarkoitettu? Minulle itselleni se on vähän turhan helppo - sen verran paljon olen tuota paksua ohutlehtistä kirjaani jo tutkinut. Lisäksi olen akateemisuuteen taipuvainen, ja periaatteessa lukisin mielelläni tekstiä, jossa olisi edes silloin tällöin lähdeviitteet näkyvilllä. Totesin kuitenkin, että näinkin ohueen oppaaseen mahtui kasoittain taustatietoa, jonka olen joko unohtanut tai jota en ole koskaan tiennytkään. Kiireinen perheenäiti voi vain kiittää siitä, että jollakulla on taito paketoida keskeiset asiat helposti ja nopeasti löydettävään muotoon. Muutamankin kerran harmittelin lukiessani sitä, ettei vastaavaa teosta ollut ulottuvillani silloin, kun lukioikäisenä tällaisia asioita pohdiskelin.

Madoista kiitollisena

Yleensä olen sitä mieltä, että kaunis päivä syksyllä on kauniimpi kuin kaunis päivä minään muuna vuodenaikana. Yleensä kauniit päivät ovat syksyisin vähissä, ja auringonpaiste saa ruskan todella loistamaan. Tänä syksynä aurinkoisia päiviä on ollut paljon, mutta lämmin sää on vienyt osan niiden syksyisyydestä.

Tänään kuitenkin iltalenkillä totesin, että ilmassa oli oikeaa syksyä. Paikoitellen ruskan värit alkavat olla kunnolla esillä, ja syksyn tuoksuja hiipii kaupunkimetsiinkin. Kun katselin muutamia jo maahan pudonneita lehtiä, mieleeni tuli muuan rukous, jonka ystäväni H. lähetti minulle vuosi tai puolitoista sitten. Näin se kuuluu:

Rukous kompostin äärellä

Jumala, me kiitämme sinua näistä sokeista maan työläisistä, bakteereista, madoista, sienistä ja hyönteisistä, näistä elämän mullan ahkerista tekijöistä.

Jumala, lähetä meidän terveiset näille maan työläisille. Kerro, että me ihmiset, jotka hetken elämme maan päällä, olemme riippuvaisia heidän työstään. Kerro, että päivittäin iloitsemme heidän työstään. Kerro, että olemme heidän sukulaisiaan.

Jumala siunatkoon teitä, te pienet kompostimme sisaret ja veljet, maanalaisen seurakunnan jäsenet. Olkoon ruokahalu ja terveys aina kanssanne. Aamen.

Martin Lönnebo

Jotenkin minuun vetoaa se, että joku on vaivautunut kirjoittamaan rukouksen, jossa kiitetään madoista. Sanotaan, että syksyllä luonto kuolee, vaikka todellisuudessa syksyinen maaperä kuhisee elämää. Maaperän hajottajaeliöt jatkavat puuhiaan niin metsässä kuin puutarhassa pakkasiin asti, ja keväällä kasveilla on käytössään uutta multaa. Kyllä, siitä voi olla kiitollinen.

Viikon oivallus

Tässä eräänä päivänä pohdiskelin taas ehkä sadannenensimmäisen kerran, pitäisikö Raamattua lukiessa olla jokin hakuteos koko ajan käsillä, tai pitäisikö netistä etsiä selityksiä teksteille. Toisaalta tuntuu, että pitäisi olla lisä- ja taustatietoa saatavilla, koska kysymyksiä kuitenkin herää ja moni asia jää oivaltamatta. Toisaalta arvelen, että osa lukukokemuksen oivalluksista jäisi saavuttamatta, jos käyttäisi apunaan jonkun toisen tekemää valmista tulkintaa.

Sitten oivalsin tämän: Minähän tulen lukemaan tämän kirjan vielä toiseen kertaan.

Oivallus rauhoitti. Onhan se Raamattu aika pitkä kirja, mutta melko todennäköisesti minulla on vuosia jäljellä nin paljon, että tosiaan luen sen (tai ainakin kaiken haluamani siitä) kahteen, kolmeen, ehkä useampaankin kertaan. Minulla on tapana lukea hyvät kirjat moneen otteeseen, ja Raamattu on hyvä kirja. Mielenkiintoinen, arvaamaton, riittävän pitkä.

Siispä voin huoletta lukea sitä nyt ilman muiden ihmisten tulkintoja, ja ajatella asian siten, että seuraavalla kerralla - sitten joskus - hommaan myös hakuteoksen. Jos elämäni vuosien määrä ei sitten jostakin ennustamattomasta syystä yltäisi likelle suomalaisnaisen keskimääräisiä elinvuosia, voin kuitenkin käyttää aikani paremmin kuin murehtimalla sitä, etten ennättänytkään lukea Raamattua kahdesti. 

Mitä yritän sanoa: En tarvitse valmiita vastauksia tänään, huomenna tai ensi maaliskuussa. Vastauksia voin varmaankin etsiä siihen viimeiseen päivään asti.

Aslanin ylösnousemus

C.S. Lewisin Narnia-kirjat olivat varmasti kristillisimpiä lastenkirjoja, joita minä lapsena luin. Niitä ei voi oikeastaan kutsua tyttökirjoiksi - niitä lukivat silloin, ja lukevat varmasti edelleen, pojat yhtä lailla kuin tytötkin. En kuitenkaan viitsi perustaa loputtomasti kategorioita, joten laskettakoon Narnia-havainnot myös osaksi tyttökirjateologiaa.

Sarjan ensimmäisessä kirjassa "Velho ja leijona" Peter, Susan, Edmund ja Lucy löytävät vaatekaapin läpi tiensä salaperäiseen Narniaan, jossa ilkeä Valkea Velho hallitsee. Narniassa on ikuinen talvi eikä ikinä joulua. Lasten on määrä voittaa velho ja nousta hallitsemaan neljälle valtaistuimelle, mutta Edmund pettää porukan ja joutuu velhon valtaan. Merentakaisen kuninkaan poika Aslan, kultainen leijona, joutuu uhraamaan itsensä pelastaakseen Edmundin. Aslan häpäistään ja surmataan, mutta aamunkoitteessa hän herää henkiin, ja velho voitetaan taistelussa. Lapset kruunataan kuninkaiksi ja kuningattariksi, ja he hallitsevat Narniaa hyvin, kunnes palaavat takaisin omaan maailmaansa.

Kirjan tarina ei ole aivan yhtenevä pääsiäiskertomuksen kanssa, mutta näin aikuisen näkökulmasta yhteys Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen on täysin selvä. Huvittavaa kyllä kymmenvuotiaana en nähnyt moista yhteyttä, vaan olin todella hämmästynyt, kun luokkakaverini siitä huomautti.

Aslanin hahmo ja ja persoona lienee kuitenkin muovannut käsitystäni Jumalasta varsin voimakkaasti. Aslan on samalla kertaa pelottava ja hyvä, kaunis mutta mahdoton katsoa suoraan. Hän tietää tapahtumista, joita ei ole nähnyt, ja on samaan aikaan ankara ja lempeä. Kaipaus Aslanin luo tulee esille moneen otteeseen eri kirjoissa. Sarjan viimeisessä osassa maalataan kuva maailmanlopusta ja sen jälkeisestä maailmasta, jossa kaikilla on hyvä olla. 

Satu on vahva keino vaikuttaa nuoreen mieleen.

Jeesus-paita päälle

Minulla on pöytälaatikossa keskeneräinen novelli, joka käsittelee uskon kutsua. Koska en ole aikeissa julkaista lähiaikoina kaunokirjallista teosta, rohkenen kertoa novellin perusasetelman tässä. Tiedätte sitten, jos törmäätte tällaiseen tarinaan jossakin kirjassa, että idea oli alun perin minun.

Joka sunnuntaiaamu mies pukee juoksuvaatteet ylle ja panee lenkkitossut jalkaan. Hän huutaa heihein vaimolle ja tyttärelle ja lähtee ulos ovesta. Pihalla hän pyrähtää juoksuun, juoksee kulman taakse autotalliin, missä riisuu lenkkivaatteet ja vaihtaa päälleen siistin asun. Sitten hän kävelee läheiselle kirkolle ja osallistuu jumalanpalvelukseen. Messun jälkeen hän vaihtaa lenkkivaatteet takaisin ja juoksee lyhyen lenkin saadakseen itsensä hikiseksi.

Lähtöasetelma on tämä, ja mitä sitten tapahtuu, kerrotaan keskeneräisessä novellissa sitten, kun se joskus valmistuu. Tarinalla on kuitenkin kaksikin keskeistä aihetta, joita se pyörittelee. Ensinnäkin, tässä meidän kulttuurissamme usko on niin yksityinen asia, ettei siitä aina puhuta edes puolisolle. Toiseksi, joskus usko voi tunkea elämään täysin kutsumatta. Tänään puutun kuitenkin vain ensin mainittuun.

Taannoin raamattupiirissä jutustelimme siitä, miten suhtauduttaisiin ihmiseen, jonka paidassa lukisi "I love Jesus". Totesimme yksin tuumin, että höpsähtäneenähän sellaisen paidan kantajaa pidettäisiin. Paidassa voi hyvin lukea "I love New York", vaikka asianomainen ei olisi koskaan kaupungissa käynytkään. Jeesusta ei kuitenkaan sovi rakastaa liian julkisesti.

Välillä uskon yksityisyys saattaa väsyttää. Olenkin leikitellyt ajatuksella, että ryhtyisin taas käyttämään ristiä kaulassani. Se on kuitenkin toistaiseksi jäänyt kokeiluasteelle - rippiristini on niin kovin, kovin tyttömäinen, että se tuntuu vieraalta perheenäidin kaulalla. Harkitsen siis asiaa edelleen.