Kuoleman juhlapäivä

Huomenna on pyhäinpäivä, joka on minulle tärkeä pyhä. Itse asiassa minulla ei ole mitään valtavaa vainajien joukkoa muisteltavana, mutta niitä muutamaa, jotka muistan, haluan yleensä pyhäinpäivänä erityisesti muistella. Lapsuuden perheeni tapoihin ei kuulunut käydä haudalla juuri pyhäinpäivänä, vaan yleensä muulloin. Oman perheeni sen sijaan olen raahannut joka vuosi Hietaniemeen kynttilöitä sytyttämään.

Kynttilöiden syttyessä en kuitenkaan ajattele vain edesmennyttä tätiäni, isoäitiäni ja anoppiani, tai niitä menneitten sukupolvien sukulaisiani, joita en voi muistaa. Hautausmaan hämärässä loistavilla kynttilöillä on minulle muutakin kerrottavaa.

Pyhäinpäivän iltana kuolemasta tulee hetkeksi lempeä.

Minä nimittäin pelkään kuolemaa. Pelkään niin paljon, etten yleensä mielelläni ajattele sitä ja, jos vahingossa ajattelen, vaihdan nopeasti kanavaa.

Pyhäinpäivänä olen onnistunut tavoittamaan kokemuksen sukupolvien jatkumoon kuulumisesta. Lyhtyjen ja tummien puiden Hietaniemessä vainajat ovat vahvasti läsnä mutta eivät pelottavina kummituksina vaan rauhallisena tuntemuksena: Tässä olen, tuohon hiljaiseen seuraan olen joskus liittymässä, ja jälkeeni tulee muita. Ei tarvitse pelätä.

Se elämys on hyvä kokea kerran vuodessa.

*****

Näin tovi postaamisen jälkeen totesin, etten osannutkaan pukea sanoiksi sitä, mitä yritin. Kuolemassa ja kuolemisessa on niin paljon ikävää, synkkää ja pelottavaa, että koko ajatus kuolemisesta on vaikea. Omasta arjestani se on parhaillaan myös varsin kaukana, ja suorastaan epäterveellisen helppo sulkea pois. Joskus aivan nuorena naisena väitin nykyiselle miehelleni, joka ei silloin vielä ollut edes poikaystävä, etten suostuisi kuolemaan. Realistina hän vain nauroi minulle ja totesi, ettei minulla taida lopulta olla vaihtoehtoja.

Ei tietysti olekaan. Suostumustani ei tulla kysymään - mutta olisiko kuitenkin parempi, jos sen ajallani antaisin pyytämättä?

Pyhäinpäivänä yritän nähdä kuolemassa hyvää. Jospahan siellä kynttilän liekin lepatuksessa sittenkin pilkahtaisi rauha - ja armo.

Blogin väliarvio

Blogini täytti seitsemän kuukautta eilen. Jos se olisi vauva, se söisi jo kiinteitä. Minun piti kirjoittaa jonkinlainen välitilinpäätös jo puolen vuoden kohdalla, mutta kiireitten sun muitten takia se jäi tekemättä. Synttärien kunniaksi taidan vaihtaa uuden pohjan - toivoen sydämestäni, että se tällä kertaa toimii kaikilla selaimilla.

Blogia on ollut mukava pitää. Perustin sen pohtiakseni uskonkysymyksiä ja antaakseni potkua Raamatun läpilukuun. Pohtinut olen ja Raamattuakin lukenut, tosin en läpi - vielä.  

Perustin blogin melkein hetken mielijohteesta aikoen vain katsoa, miten käy. Jos totta puhutaan, olen ajoittain käyttänyt blogiin paljon enemmänkin aikaa ja energiaa kuin etukäteen kuvittelin. Arvelin, että ehkä kerran viikossa tai kahdessa joutaisin kirjoittamaan, mutta monelta viikolta näyttää olevan kolme, neljäkin merkintää. Se on ollut mukava yllätys itselleni, että melkoisen puuhakkaasta arjesta olen kuitenkin löytänyt hetkiä edes lyhyeen ajatusten talteen merkitsemiseen. Vaikka viime viikkoina aikaa on ollut niukalti ja hirmuinen kiire on painanut niskaa, arvelen ja toivon aikaa bloginpitoon taas löytyvän loppusyksystä.

Suurempi yllätys oli, että blogimaailma on sosiaalinen. Että oikeasti on ihmisiä, jotka vaivautuvat lukemaan mietteitäni ja jopa kommentoimaan niitä. Ja että samojen ihmisten blogit voivat kiinnostaa minua, vaikka kirjoittajan elämäntilanne ja blogin aihe olisivat (näennäisesti) varsin kaukana omistani. Se on ollut hienoa. Kiitos teille!

Olen tosiaan saanut potkua ajatteluun siitä, että olen kirjoittanut ajatuksia julki ja saanut niistä palautetta. Moneen otteeseen olen kuitenkin joutunut nöyrtymään sen edessä, että pohdinnat jäävät melko kepeiksi. En ehdi ajatella perinpohjin, en ehdi lukea taustoja - kirjoitan vain siitä, miltä tuntuu ja mitä vaikutelmia olen saanut. Suurimpana vaikeutena olen kokenut tämän: varmuuden hetkistä on paljon helpompi kirjoittaa kuin epäilyksen hetkistä. Sikäli siis välillä tuntuu, että blogiin pääsee lähinnä etsimisen toisen puolen asioita.

Onko jokin minussa muuttunut? Blogin nimi on "Uskoa etsimässä" ja edelleen se pitää siinä mielessä paikkaansa, että en voi väittää löytäneeni perille. Tämä ei tietenkään yllätä - sitäpaitsi paljon arvostamani mm vakuutti taannoin, että etsimistä on edessä elämässä vielä pitkään. Arvelen kuitenkin tulleeni hitusen viisaammaksi blogin ansiosta jo nyt.

*******

Jaahas, en vaihda uutta pohjaa ainakaan vielä. Vuodatus ei näytä suostuvan sitä juuri nyt tekemään. Uusi yritys joku toinen kerta!

Ongelma katosi yhtä äkkiä kuin ilmenikin. Nyt on uusi pohja, tällä kertaa faunaa floran sijaan.

Luonnon pyhyydestä vielä

Tänään muistin asian, jonka olen useaan otteeseen kuullut mutta aktiivimuististani unohtanut: Pyhä on kirkon yhteinen painopiste tulevina vuosina 2010-2012, ja Luomakunta on yksi pyhän teemoista. Pyhä-painopisteen jo olemassa olevissa materiaaleissa luomakunnan varjeleminen korostuu - mukana on mm. itselleni läheinen Nuorten Keskuksen Ekonisti-hanke.

Odotan mielenkiinnolla, mitä pyhästä saadaan irti.

Sitten vielä loppukaneetti asian vierestä: Luomakunta on tosi kaunis sana. Käytän sitä mielelläni.

Luonnon pyhyys - pyhän kokeminen luonnossa

Olen jälleen pyöritellyt mielessäni kysymyksiä liittyen luonnon pyhyyteen. Aihe, johon varmasti palaan vielä monta kertaa, pulpahti pinnalle toissaviikolla valtakunnallisilla Ympäristökasvatuspäivillä. Seminaarissa kuvataiteilija Sanni Seppo kertoi projektistaan Metsänhoidollisia toimenpiteitä sekä suomalaisesta metsämystiikasta. Sepon ja Ritva Kovalaisen lyhytelokuva Sateenkaaren pää oli niin voimakasta katsottavaa, etten varmasti ollut salissa ainoa, joka pyyhki salaa silmiään.

Elokuvassa Ilomantsin seudulla kasvaneet muistelivat lapsuutensa aikaisia laajoja metsiä ja kertoivat siitä, miltä tuntui nähdä metsän katoavan ympäriltä. Vaikka meillä Suomessa on edelleen paljon puita, koskematonta tai edes miltei koskematonta metsää on hyvin niukalti. En edes yritä kuvailla elokuvaa kattavasti - kunnioitetut lukijani joutuvat tyytymään vakuutteluihini, että koskettava se oli.

Kiinnostavaa oli, että Sepon mielenkiintoisen esityksen jälkeen luonnon pyhyys tuntui nousevan yhdeksi koko tapahtuman tärkeimmäksi teemaksi. Siitä keskusteltiin lounaspöydässä ja luullakseni työpajoissa myös. Itse olen pyöritellyt aihetta mielessäni kohta kaksi viikkoa haluten sanoa siitä jotakin ja saamatta kuitenkaan kunnon otetta siitä, mitä oikeastaan haluaisin sanoa.

Minä koen hyvin vahvasti olevani lähimpänä Jumalaa luonnossa. Panteistiksi en kuitenkaan ole rupeamassa, vaan olen kristitty - epävarma, uskossa heikko ja monelta osin tietämätön, mutta pesunkestävä kristitty yhtä kaikki. Kuitenkin, kun olen tätä luonnon pyhyys -teemaa heitellyt keskustelunaloitukseksi erilaisille sekalaisille seurueille, olen saanut aikaan lähinnä varautuneita hymyjä tai huulenheittoja uusvanhoista uskomuksista. Ajatukset luonnon pyhyydestä eivät tunnu sopivan järkevälle ihmiselle.

Palasin kesällä kehumani kirjan Pyhän kosketus luonnossa pariin. Pauliina Kainulaisen artikkeli Maan pyhyys ja metsämystiikka liikuu tällä samalla alueella. Kainulaisen ajatukset kieltämättä lohduttavat - en olekaan kummajainen näine ajatuksineni. Katsopa vaikka tätä:

Syvimmiltään metsä on kirkko - pyhä ja koskematon alue. Kristittynä katson, että täyteläisimmillään hengellisyys on silloin, kun Jumala Luojana ja Henkenä koskettaa ihmistä luonnon kauneudessa ja Jumala Kristuksen hahmossa koskettaa ihmistä ehtoollisen salaisuudessa. (S. 176-177)

Palaan jälleen miettimään, että tässä on jotakin tärkeää, jonka melkein tavoitan mutta en vielä aivan. Mietin, miten kasvaville lapsille ja nuorille voisi tarjota pyhyyden kokemuksia luonnossa. Tämä ei minun osaltani ole vielä loppuun käsitelty aihe.

Sampo Lappalainen ja kasteen taikavoima

Sampo Lappalainen on epäilemättä yksi Topeliuksen tunnetuimpia satuja. Se kertoo Lapin syrjäseuduilla asuvasta seitsemän-kahdeksanvuotiaasta pojannaskalista, jota ei ole vielä kastettu, koska vanhemmat eivät ole joutaneet lähtemään matkojen taakse papin luokse. Sampo osuu etäiselle Rastekais-vuorelle eläinten ja haltioiden auringonjuhlan aikaan ja suututtaa pahan vuorenkuninkaan. Hän pakenee vuorenkuningasta poron avulla pappilaan, mistä kuningas tulee häntä hakemaan vedoten siihen, ettei hän ole kristitty vaan kuuluu vuorenkuninkaalle. Pappi kastaa Sampon vikkelästi ja vuorenkuningas muuttuu kiukusta lumipyryksi. Kasteen mahti on suurempi kuin vuorenkuninkaan.

Olin aikeissa kirjoittaa kepeästi siitä, miten vanhoissa saduissa kristilliset elementit yhdistyvät usein taikauskoon. Sellaisiakin satuja varmasti on mutta, kun tutkailin Katekismukseni kasteesta kertovia sivuja, totesin, etten tässä voi moittia Topeliusta taikauskoisuudesta. Tuohan on satu, ja saduissa on satujen maailma vuorenkuninkaineen ja puhuvine eläimineen. Sadun keskeinen viesti on kuitenkin ihan oikea: Jumalan sanaan liitettynä kastevesi on pelastavaa vettä, ja kaste pesee ihmisen puhtaaksi kaikesta synnistä. (Tämä melkein suoraan Katekismuksesta.)

Ymmärränkö minä, miten kaste toimii ja mikä sen merkitys on? En täsmälleen. Ehkä sitä ei voikaan ymmärtää. Ihmettelen esimerkiksi sitä, voiko kasteesta sanoutua irti? Jos on kastettu, mutta ei usko? Kasteen arvo ei riipu meidän asenteestamme, sillä kaste ja usko ovat Jumalan teko meissä, toteaa Katekismus. Nöyränä myönnän, että tämäkin sakramentti, kuten ehtoollinen, on minulle suuri mysteeri.

Olen muistellut lasteni kastejuhlia. Ne ovat olleet tärkeitä, järisyttäviä hetkiä. En ehkä ymmärrä kasteen merkitystä läpikotaisin, mutta kunnioitan sitä. Itse asiassa oma uskoni kasteen "taikavoimaan" on niin vahva, että lasteni serkun kastamatta jättäminen tuntui kipeältä. Aivan kuin pieni ihminen jätettäisiin suojatta tähän kylmään maailmaan. Taikauskoa? Riippuu, keneltä kysytään.

Tähdet

Mistä johtuvat päivät, joina kaikki on pielessä? Päivät, joina ärtymys ja paha tuuli kuplivat sisällä aamusta alkaen ja saattavat kuohahtaa ilman näkyvää syytä? Päivät, joina itku väijyy lähellä ja tekopirteän facebook-statuksen kirjoittaminen on sula mahdottomuus? Päivät, joina ystävälliselle ihmiselle on helppo vastata tylysti eikä hyvissä asioissa näe mitään ilahduttavaa? Ehkä väsymyksestä, kiireestä, ehkä jostakin muusta - tuskin kuitenkaan siitä, että on noussut vuoteesta eri jalalla kuin yleensä.

Ulkona yö on kirkas ja kaunis. Hengitys höyryää. Kaupunkipihallakin näkyvät tähdet ja tumma taivas. Sieltä ne katsovat äksyilemättä - ovat vain.

Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä,

kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen

- mikä on ihminen!

Kuitenkin sinä häntä muistat.

Mikä on ihmislapsi!

Kuitenkin pidät hänestä huolen.

Ps. 8:4-5

eKr. - jKr. - Polkuja Raamattuun

Olen jo jonkin aikaa seurannut pastori Terhi Paanasen blogia, ja nyt keksin lainata kirjastosta hänen kirjoittamansa pienen Raamattu-oppaan. eKr. - jKr. – Polkuja Raamattuun mahtuu käsilaukkuun eikä sivuja ole kuin 152 - niinpä lukaisin sen työmatkalla lentokoneessa. Kirjaa olisi epäilemättä tarkoitus lukea yhdessä Raamatun kanssa, mutta kävi se näinkin.

Kirjan kirjoittajalla on tausta rippikoulupastorina, ja se näkyy kirjan sivuilla alusta loppuun. Lukijan ei odoteta tuntevan Raamattua oikeastaan ollenkaan. Tekstiä on helppo ja mukava lukea. Väliotsikoilla, tietolaatikoilla ynnä muilla tehokeinoilla nostetaan tärkeitä asioita esille, ja sekaan on siroteltu hauskoja pikkutietoja sekä oppimista edistäviä pohdintatehtäviä. Ristisanan jätin tekemättä mutta Paavalin teologisten sanojen testissä pärjäsin, kiitos äskettäin lukemieni Roomalaiskirjeen ja 1. korinttilaiskirjeen.

Pidin siitä, että kirjassa lähinnä kerrottiin taustoja ja Raamatun eri kirjojen merkityksiä myöhemmällä teologiselle ajattelulle. Tekstiä ei pureskeltu valmiiksi. Koska kirja on niin lyhyt, ei kovin perusteellisiin selityksiin olisi edes ollut mahdollisuutta. Muutamassa kohdassa törmäsin oikopolkuihin - johtopäätöksiin, joita ei kirjan eväillä pystynyt mielestäni tekemään. Toisaalla taas jäi langanpäitä roikkumaan auki. Arvelen, että molemmat saattavat olla tarkoituksellisia. Ne suorastaan komentavat lukijan tarttumaan Raamattuun ja ajattelemaan itse.

Kenelle kirja on tarkoitettu? Minulle itselleni se on vähän turhan helppo - sen verran paljon olen tuota paksua ohutlehtistä kirjaani jo tutkinut. Lisäksi olen akateemisuuteen taipuvainen, ja periaatteessa lukisin mielelläni tekstiä, jossa olisi edes silloin tällöin lähdeviitteet näkyvilllä. Totesin kuitenkin, että näinkin ohueen oppaaseen mahtui kasoittain taustatietoa, jonka olen joko unohtanut tai jota en ole koskaan tiennytkään. Kiireinen perheenäiti voi vain kiittää siitä, että jollakulla on taito paketoida keskeiset asiat helposti ja nopeasti löydettävään muotoon. Muutamankin kerran harmittelin lukiessani sitä, ettei vastaavaa teosta ollut ulottuvillani silloin, kun lukioikäisenä tällaisia asioita pohdiskelin.