Onnellista joulua!

Meillä tuoksuu piparilta ja piimäkakulta. Se ja tämä ja tuo on vielä hiukan kesken, mutta vaikuttaa jo siltä, että joulu tulee tänäkin vuonna. Huomenna meille säntää puoli sukua, mutta Jeesuksen oikeaa synttäriä saamme viettää sitten ihan vain oman perheen kesken.

Kävimme äsken saunassa ja keskustelimme siitä, ketkä haluavat lähteä kirkkoon huomenna alkuiltapäivästä. Kaikki halusivat. Ritari Yrjänä tosin totesi, että äidin ainakin pitää lähteä kirkkoon, koska äiti KUULUU siihen. Kirkkoon siis. Mikä hämmästys ja riemu syntyikään, kun Yrjänä sai tietää tään: meidän perheessä kaikki kuuluvat kirkkoon.  Kuusivuotiaankin kanssa voi näemmä keskustella siitä, olisivatko henkilö- vai paikallisseurakunnat parempi juttu. Siihenkin nimittäin pääsimme, ja lopputulos oli, että hän kuuluu mieluiten meidän omaan punaiseen kirkkoon. Hyvä niin.

Ihanteellinen joulu voi olla hauska, iloinen, riemukas tai rauhallinen. Toivotan sinulle lukijani, kanssaetsijäni, juuri sellaista joulua kuin sinulle parhaiten sopii! Palaan taas pohdintoihini pyhien jälkeen ja toivon, että pohdit jälleen kanssani. 

Joululauluja

Pidän monista joululauluista. Suosikkeihini kuuluvat mm. Rauhaa, vain rauhaa, Varpunen jouluaamuna, En etsi valtaa loistoa, Ilouutinen ja lasten muskarista tuttu Joulu on tullut. Enkeli taivaan ei ehkä kuulu niihin, jotka tulevat mieleen omana suosikkina, mutta kyllä viime sunnuntain Kauneimmat joululaulut -tilaisuudessa sen laulaminen taas nosti jotakin pintaan hyvin syvältä.

Eilen kuulin radiosta Leevi & the Leavingsin Joulukertomuksen, joka ehdottomasti myös on joululaulu koskettavimmasta päästä. Tämä on se laulu, jossa vanheneva pariskunta istuu hiljakseen jouluiltaa ilman juhlia, ilman koristeita, kun tytär saapuu yllätten lapsi kainalossa. Jos laulu ei ole sinulle tuttu, voit käydä kuuntelemassa sen vaikkapa täältä.

Jäin vielä miettimään keskusteluani virolaisen kollegan kanssa - ja tätä: Jonkin verran kristillisen perinteen ymmärrystä tarvitaan, jotta tuotakaan laulua pystyy kunnolla ymmärtämään.

 

Joulu saapuu jokaiselle

Koska satuin käyttämään pari postausta sitten otsikossa lainausta Jukka Salmisen sanoittamasta ja säveltämästä laulusta Joulu saapuu jokaiselle, alkoi hakukoneitten kautta välittömästi tulla visiittejä tänne blogiini - arvatenkin sanoja etsimään. Niitä ei täältä ole löytynyt, mutta tässäpä joululahja laulun etsijälle!

Joulu saapuu jokaiselle

Piparin tuoksua, tonttujen juoksua,

siinäkö joulu on?

Kiirettä, huisketta, salaisuuskuisketta,

siinäkö joulu on?

Joulu saapuu jokaiselle,

lapselle ja aikuiselle.

Sydämiimme joulun lahja seimen luona annetaan.

Tähti ja kuusi, lyhtykin uusi,

siinäkö joulu on?

Lapsenko juhlaa, paljon kun tuhlaa,

siinäkö joulu on?

Joulu saapuu jokaiselle,

lapselle ja aikuiselle.

Sydämiimme joulun lahja seimen luona annetaan.

Säveltänyt ja sanoittanut siis Jukka Salminen. Sanat ja nuotit löytyvät mm. tämänvuotisesta Kauneimmat joululaulut -vihkosesta. Sellaista voi varmaan tiedustella vaikkapa lähimmästä kirkosta.  Iloisia säveliä sinulle!

Jos joulu kiellettäisiin

Työkaverini E. on syntyjään virolainen. Juttelin hänen kanssaan lounaspöydässä joulusuunnitelmista. E. totesi, ettei hänellä ole lapsuuden joulumuistoja, koska hänen lapsuutensa Virossa joulu oli kielletty. Samaan hengenvetoon hän kertoi, että kielto tuntuu jälkikäteen kummalliselta, mutta kieltämättä se tepsi: hän ei myöhemminkään ole erityisemmin oppinut välittämään joulusta.

Joulu on vain muutama ylimääräinen vapaapäivä ja syy juhlia vähän. "Jumalajutut" eivät E:tä kiinnosta.

Jäin miettimään, miten itse suhtautuisin, jos joulu ja uskonto kiellettäisiin? Olisiko minusta välittämään perinteitä eteenpäin salaa, omassa perhepiirissä? Olisiko minusta puolustamaan omaa uskoani? Pelkään, että ei. Ehkä kastaisin lapsenlapsen salaa, kuten monet virolaismummotkin menneinä vuosina tekivät, mutta siihen se helposti jäisi. Olisin osa sitä suurta massaa, joka ei uskaltaisi uhmata kieltoja.

Olen kiitollinen siitä, että minulla on ensi viikolla vapaus viettää joulua juuri niin kuin haluan.

Piparin tuoksua, tonttujen juoksua - siinäkö joulu on?

Eilen oli Pellavatukan päiväkotiryhmän joulujuhla. Oikeammin joulutapahtuma, jossa kukin perhe sai kulkea omaan tahtiinsa ja käydä läpi neljä pientä toimintapistettä.

Henkilökunta oli nähnyt kovasti vaivaa. Pisteet olivat mukavia ja talvista joulutunnelmaa oli lavastettu sisätiloihin oikein urakalla. Tonttuja ja metsän eläimiä kurkisteli sieltä täältä. Oli joulun tuoksuja, askartelua, joulujumppaa, tonttulauluja. Seimiasetelmaa, enkeleitä tai muitakaan kristillisiä viitteitä ei kuitenkaan ollut edes sivuroolissa.

Kaipasin niitä. Mietin, pitäisikö henkilökunnalle jotenkin sanoa asiasta, mutta en osannut sitä tehdä. Tänään lapset - ne kirkkoon kuuluvat - ovat olleet seurakunnan järjestämässä lasten joulukirkossa. En voisi väittää, että kristillinen joulu olisi kokonaan sivuutettu. En myöskään osaa paheksua tonttuseikkailua - mukavahan sellainen on. Kuitenkin joulun perimmäisen sanoman sivuuttaminen juhlassa jättää surumielisen olon. Näin nimittäin kävi myös viime vuonna. Tätäkö se jatkossa aina on?

Partiolaisten puurojuhlassa maanantaina oli jouluevankeliumi murrosikäisten tyttöjen esittämänä nukketeatterina. Se esitettiin omatekoisilla nukeilla melkoisen hihityksen säestämänä. Esitettiin kuitenkin - eikä hihitys haitannut tunnelmaa. Iloisesta tarinastahan siinä on kyse. Vielä on edessä esikoulun ja koulun joulujuhlat. Odotan mielenkiinnolla, pääsenkö näkemään toista versiota jouluevankeliumista tänä vuonna.

Lapsen uskosta

Kirkko ja kaupunki on mielenkiintoinen lehti. Tämänpäiväisessä lehdessä oli jälleen artikkeli, joka haastoi ainakin minut ajattelemaan. Otsikkona oli "Lapsi painii uskon kanssa", joka kertoo aiheen vaikkakaan ei mielestäni johtopäätöksiä - artikkelissa haastatellut viisaat naiset nimittäin tuumaavat, että uskosta keskustelemisen pitäisi lapsen kanssa olla luontevaa, ei "painimista".

Toimittaja Kaisa Raittila on haastatellut pastori Anita Ahtiaista Seurakuntien Lapsityön Keskuksesta. Ahtiainen väittää, ettei Raamatussa tai kristillisessä uskossa ole mitään vaikeaa. Tämä kyllä saa minut hiukan köhimään - omissa silmissäni molemmissa on hyvin paljon vaikeaa. Pointti on kuitenkin mielenkiintoinen: kun kontakti kristillisyyteen on ohentunut, kuvitellaan, että Jumalaan uskominen on jotakin vaikeaa.

Minulle ympäristökasvattajana tätä ajatusta on helpoin ymmärtää vertaamalla uskonnosta vieraantumista luonnosta vieraantumiseen. Kun luonto ei ole arjessa läsnä, eikä oman toimeentulon, elämän, hyvinvoinnin näe tulevan luonnosta, se voi muuttua etäiseksi "luonnottomaksi" elementiksi, johon ei oikein osaa suhtautua. Näinköhän olisi myös Jumalan laita?

Ahtiaisen pohdiskelu lapsen uskon kehittymisestä vie mielenkiintoisille reiteille. Hänen mukaansa lapsi tarvitsee aluksi kartan uskontoon, ja ajan kuluessa kartta sitten käy tarpeettomaksi. Olen yrittänyt ymmärtää, mikä se kartta voisi olla, enkä ole aivan varma. Neuvosta vahvistaa lapsen pyhän tajua sen sijaan pidän kovastikin.

Toinen Raittilan haastateltava on viiden lapsen äiti Heli Pruuki. Heli puhuu artikkelissa nimenomaan äidin näkökulmasta, mutta on itsekin teologi. Tunnen Helin henkilökohtaisesti, ja olen vakuuttunut, että nämä sanat hän on sanonut sekä järjellä että sydämellä:

Haluaisin kasvattaa lapseni niin, ettei heidän tarvitsisi kasvaa ulos siitä, mihin he lapsena ovat uskoneet. Liian yksinkertaistettu ei enää aikuiselle kelpaa. Jos Jumala on lapselle partasuu ja enkeli aina suojelee, todellisuus pakottaa luopumaan moisesta uskosta.

Näin minäkin haluaisin lapseni kasvattaa. Siihen on kuitenkin matkaa, että meidän perheessä puhuttaisiin Jumalasta arkisesti kuin ruoasta.  Tiedä häntä, josko koskaan kasvamme moiseen.

Viikkolehden artikkeli on toki vain viikkolehden artikkeli, mutta ihan mukavan pohdintatuokion sain tästä jutusta tänään!

EDIT 30.12.: Kas kun en heti hoksannut, artikkelihan on myös netissä. Jos haluat sen lukea, se löytyy täältä.

Lahjoja

Meillä oli tänään seurakuntaneuvoston vuoden viimeinen kokous. Asialistalla oli tavallisia asioita, mukavia asioita ja yksi ikävä asia. Päätöksiä tehtiin kaikesta. Kokouksen lopuksi juteltiin mukavia ja jaettiin lahjoja. Minäkin sain lahjan, tai oikeastaan kaksi.

Ensimmäinen lahja on paketissa ja vaikuttaa kirjalta. Se on melko lailla Raamatun paksuinen ja painoinen. Kuulemani mukaan minulla on jo sellainen mutta tässä uudessa kappaleessa on jotakin uutta (ja samalla hyvin vanhaa) mukana. Jokainen voi tästä itse arvailla, mitä paketissa mahtaa olla.

Toinen lahja oli yhteinen eikä sitä voinut paketoida. Kun kokous saatiin päätökseen, ovelle kolkutti nuori viiksekäs nainen ja kysyi, saiko tulla laulamaan. Myönteisen vastauksen saatuaan Herännäisnuorten kuoron tiernapojat astuivat sisälle ja esittivät osansa vallan mainiosti. Erinomainen lahja - ja ilahdutti kovasti sen juuri kokouksessa käsitellyn ikävän asian jälkeen.

Minä pidän tiernapojista. Olen joskus itsekin ollut tiernatyttönä, partiolaisten joulujuhlassa ainakin. Tosin olen aina hiukan ihmetellyt tarinan juonta - sehän ei oikein johda tai pääty mihinkään. Se ei kuitenkaan haittaa esityksestä nauttimista. Suosikkitiernapoikani on aina ollut Murjaanien kuningas. En oikein tiedä miksi, ehkä olen aina pitänyt kilteistä, joita kiusataan.

Näin vuoden lopulla luottamustehtävä ei tunnukaan niin huonolta jutulta. Kyllähän siitä riesaa on, kun arki on lapsiperheessä muutenkin niin kiireistä. Toisaalta seurakuntaneuvostossa istuminen on antanut mielenkiintoisen näköalapaikan seurakunnan toimintaan. Tiedän siitä hurjasti enemmän kuin, jos en olisi jo kolmea vuotta neuvostossa istunut. Ja kuka tietää, ehkä ne olisivat tehneet siellä huonompia päätöksiä ilman minua... Niinkin voi olla.