Seurakuntien tekemä ympäristökasvatus ei ehkä ole blogini kaikkein lukijaystävällisin aihe. Se on aika erikoistunut aihe - vaikkapa rukoilemisen voi olettaa kiinnostavan useimpia uskonnollisista aiheista kiinnostuneita, mutta tämä vaatii mielenkiintoa sekä seurakunnan toimiintaan että ympäristökasvatukseen. Hyppää siis ihmeessä yli, jos ei kiinnosta! Lukijakatoa uhmatenkin kirjoitan tästä, jossa yhdistyvät kaksi omaa, tärkeää mielenkiinnon kohdettani.
Olen töissä lukenut erään ison kaupungin seurakuntien ympäristökasvatussuunnitelmia. Olen myös huokaillut raskaasti lukiessani - ne eivät olleet iloista luettavaa. Useimmissa suunnitelma sisälsi vain pari huitaistua lausetta tyyliin Kaikissa ryhmissä toteutetaan ympäristökasvatusta eri tilaisuuksissa. Voiko tuota kutsua suunnitelmaksi?
En kuitenkaan moiti seurakuntia siitä, että ne eivät tekisi ympäristökasvatusta. Noistakin kahden lauseen seurakunnista yhdessä olen itse vieraillut puhujana, ja tiedän tasan tarkkaan, että siellä tehdään aiheen tiimoilta vaikka mitä. Se ei vain pääse paperille asti - suunnitelma on lapsityön pastorin päässä. Paperille luonnostelun esteenä lienee kiire tai sitten siihen ei muista syistä ole motivaatiota. Se on sääli, sillä suunnitelmallisuus voisi ehkä kuitenkin antaa työhön lisää syvyyttä.
Olen itse pyöritellyt, käännellyt ja väännellyt kirkon piirissä tehtävää ympäristökasvatustyötä mielessäni jo pitkään. Olen siitä keskustellut monissa eri tilaisuuksissa ja luonut itselleni melko selkeän vision siitä. Tällainen visio minulla on:
Kirkon ympäristökasvatuksen tulee olla elämyksellistä. Siihen kuuluu niin luonnossa kuin rakennetussa ympäristössä olemista ja ympäristön kokemista eri aistein, taiteen tekemistä ja draamaa.
Kirkon ympäristökasvatuksen ei tarvitse leimallisesti olla tiedon jakamista ympäristöasioista. Sen sijaan sen tulee kannustaa kasvavaa pohtimaan omia arvojaan ja etsimään hyvää elämää, joka ei perustu kiihtyvälle kuluttamiselle.
Kirkon ympäristökasvatus nousee kristillisestä arvomaailmasta ja uskosta. Tätä en olisi koskaan uskaltanut yksin väittää, mutta minulla on takanani arvovaltaisia tahoja, kuten kirkon ilmasto-ohjelman laatijat. Kyllä, kristinusko suorastaan velvoittaa varjelemaan luomakuntaa!
Kirkon ympäristökasvatuksen kohderyhmiä ovat kaikki seurakunnan jäsenet, ikään ja asemaan katsomatta. Parhaimmillaan kaikki voivat olla kasvajina - ja kaikki kasvattajina, sillä ympäristöasioissa usein käy niin, että lapset kasvattavat aikuisia.
Kirkon ympäristökasvatuksen tulee olla tavoitteellista, kannustavaa ja myönteistä. Syyllistämisellä ei näissä asioissa päästä pitkälle mutta ratkaisukeskeisyydellä, osallistumismahdollisuuksien tarjoamisella ja (itse)kriittisellä ajattelulla ehkä sentään.
Ympäristökasvatuksen tulee olla osa seurakunnan normaalia toimintaa. Se ei saa olla ylimääräinen juttu, joka hoidetaan, jos ehditään, vaan jotakin normaaliin arkeen kuuluvaa.
Minusta tämä kuulostaa aika kunnianhimoiselta mutta hyvältä visiolta. Tottahan toki - olenhan sen itse rakentanut. Miten siihen päästään, on sitten toinen juttu. Etenkin, kun visio on olemassa lähinnä minun päässäni (ja nyt täällä blogissa), eikä minulla ole minkäänlaista virallista asemaa, josta käsin sitä edistäisin.
En minä sentään aivan yksin visioni kanssa ole. Tiedän ja tunnen kirkon piirissä montakin fiksua, mukavaa ja innostunutta henkilöä, jotka maalailevat varsin samantapaisia näkemyksiä ympäristökasvatuksesta. Aiheesta ilmestyi kirjakin äskettäin, tai oikeammin sanottuna kaksi kirjaa. Kunpahan nyt niihin tarttuisivat muutkin kuin ne, jotka valmiiksi ovat asiasta innostuneita!
