lauantai 27. helmikuuta 2010

Piispa, arkkipiispa, verkkopiispa


Minä pidän vaaleista! Seuraankin mielenkiinnolla tämän kevään piispanvaaleja - niin käynnissä olevaa arkkipiispanvaalia kuin loppukeväällä koittavia Helsingin hiippakunnan piispanvaalia.


Arkkipiispanvaalissa minulla oli suosikki jo ensimmäisellä kierroksella, eikä sitä ole tarvinnut vaihtaa: Sen perusteella, mitä Kari Mäkisestä tiedän, näkisin hänet erittäin mielelläni arkkipiispana. Tämän vaalin tulokseen en voi itse vaikuttaa, mutta aika näyttää, miten vaalissa käy.


Arkkipiispa on ehkä kirkon keulakuva, mutta monella tapaa Helsingin piispanvaali on minusta vielä mielenkiintoisempi. Ensinnäkin, kyse on omasta hiippakunnastani. Toiseksi, minulla on vaalissa äänioikeus. Ehdokasasettelu on vielä kesken, mutta taidanpa jo tietää, ketä äänestän... Olen pitänyt Irja Askolaa silmällä jo ainakin pari vuotta ja saanut hänestä varsin myönteisen kuvan. Hyvä käsitys ei perustu hänen sukupuoleensa - se on toissijainen seikka, mutta toki on myönnettävä, että äänestän mielelläni viisasta naista.


Piispanvaali-into on lainehtinut myös Facebookin Kirkkoon. Naamakirjaseurakunnalle on tarkoitus valita oma piispansa: jonkinlainen paimen verkkomaailman etsijöille. Koko joukko ehdokkaitten nimiä on karnevaalitunnelmissa heitelty ilmaan - ottaako joku kopin ts. suostuu ehdokkaaksi, on jäänyt minulle hiukan epäselväksi. Mitä verkkopiispa tekee, lienee myös aika auki - ehkä vaalit ovat vain leikki, tai ehkä niistä tosiaan seuraa jotakin hyvää. Mene tiedä. Jotakin riemastuttavaa kuitenkin tässä verkkopiispanvaalissa on. En osaa tarkkaan määritellä mitä.


Joka tapauksessa, äänestäminen kannattaa aina!

torstai 18. helmikuuta 2010

Kutsumus - onko sitä?


Minulla on tunne, että omassa elämässä jotakin pitäisi muuttaa. On tunne, että jonkinlainen tienhaara on lähellä ja siinä pitäisi osata tehdä valinta. Oikea valinta. Vika on siinä, ettei haaraa oikeastaan näy, enkä tiedä, onko se vasta tulossa mutkan takana vai menikö valinnan mahdollisuus jo ohi.


En lähde tarkemmin selittämään, mistä muutoksen tarve kumpuaa, mutta sen verran sanon, että asia liittyy työhön. Minulla on mielenkiintoinen, koulutusta vastaava työ arvostetun työnantajan palveluksessa ja silti jotakin pitäisi muuttaa. Jokin on pielessä. Tällaisia muutoksen tarpeita olen muutaman kuukauden jo pyöritellyt mielessäni. Samalla olen miettinyt kutsumusta noin ylipäätään - mitä se tarkoittaa ja onko sellaista?


Noin ihan spontaanisti ensimmäiseksi ajatukseksi kutsumuksesta tulee, että eikös ole aika itsekästä ajatella, että Jumala vaivautuisi kutsumaan jonkun tavallisen tallaajan johonkin tehtävään. Mikä oikeus minulla on  odottaa, että minut kutsuttaisiin? Toisaalta sitten, jos kutsumuksen riisuu juhlavaatteistaan, ehkä ei ole sen kummallisemmasta asiasta kysymys, kuin että jokaisella elämällä olisi jonkinlainen tarkoitus tai tehtävä. Ei mikään maailmoja mullistava juttu, vaan ihan vain tehtävä.


Mistä sen kutsumuksen sitten tunnistaa, on kiperämpi kysymys. Itsensä kuunteleminen ei minusta ole ratkaisu tähän. Sydän sanoi niin on nimittäin aika hyvä tekosyy tehdä tai jättää tekemättä asioita - sillä ei välttämättä ole mitään tekemistä kutsumuksen kanssa. Googlettelin kutsumusta hiukan ja löysin neuvoja kuunnella Jumalaa. Vaan mistäs tiedän, kuka minulle puhuu? Jumala vai jokin ihan muu?


Monessa valintatilanteessa oikean valinnan tekeminen on (jälkikäteen) ollut helppoa - oikea vaihtoehto oli se vaikeampi. Mutta ei tämäkään ole yleispätevä ohje - joskus sentään voi helpompi valinta olla oikeampi.  


Tehtäviä voi omassa elämässä varmaan olla useita. Vaikka teen töitä ympäristöasioiden parissa, en ole mitenkään varma siitä, että olen kutsumusammatissa. Olisin voinut valita toisinkin, ja se olisi ollut yhtä hyvä valinta. Ehkä jopa oikeampi. Sen sijaan olen aika lailla luita ja ytimiä myöten varma, että minulla on kutsumus äitiyteen, heikkouksistani huolimatta. Se on minussa ja toteutan sitä.

tiistai 16. helmikuuta 2010

Paasto!


Huomenna se alkaa. Olen jo odottanut sitä.


Sokeriset asiat saavat jäädä sivuun 40 päiväksi. Viime vuonna paastosin myös sokerista - silloin ensimmäistä kertaa. Kokemus oli hyvä. Aluksi vähän ihmettelin sitä, mitä mahdoin tavoitella moisella rajoittamisella. Ajan kanssa se tavoite tuntui kirkastuvan, vaikka sitä onkin vaikea täsmällisesti ilmaista.


Ehkä tärkein hengellinen tavoite oli tunne siitä, että pääsiäistä saattoi kasvavalla mielenkiinnolla odottaa noinkin pitkän ajan. Lisäksi paasto tekee uskonasiat jollakin tapaa fyysisiksi. Kehollisiksi, olisi ehkä parempi ilmaus. Näiden lisäksi sokerista luopumisella on toki omat, hyvät terveydelliset vaikutuksensa, ja sitä paitsi pääsiäisen herkut maistuvat paaston jälkeen paremmilta.


Mietin, luopuisinko tänä vuonna jostakin muusta kuin sokerista, mutta se tuntui luontevalta. Lisäksi se antaa hiukan potkua projektille tuottaa lukutaitoa Nepaliin... Kävin jo pari viikkoa sitten kirkolla punnituksessa ja muutama kilo pitäisi karistaa ennen toukokuun loppua!

perjantai 12. helmikuuta 2010

Virsiä pyörillä


Minä kuuntelen autossa melko usein hengellistä musiikkia. Tarkemmin sanoen, minulla on kaikki kolme Samuli Edelmannin virsilevyä, ja ne ovat muuttaneet autoon. Myös Tilkkutäkki-levy on soinut siellä toisinaan.


Edelmannin virsitulkinnat sopivat autoon. Ne ovat riittävässä määrin sellaista musiikkia, jota autossa kuunnellaan - eivät liian juhlallisia arkiseen ympäristöön. Sitäpaitsi ne pitävät iltapäiväruuhkassa auton tiellä hurjan paljon paremmin kuin radiokanavilta tuleva tusinapop ja juontajien höpötykset. Ratin takana pysyy rauhallisena vaikka kanssakuljettajat törttöilisivät, jos voi ajaessaan hyräillä Käy yrttitarhasta polku -virren mukana.


Jos et usko, kokeile itse. Muista riittävä äänenvoimakkuus!


En aja kovin paljon autolla muina viikonpäivinä, mutta keskiviikkoisin joudun pahimpaan ruuhka-aikaan tekemään melkoisen kierroksen kuskatakseni lapsia harrastuksiin. Lapset ovat jo melko lailla tottuneet kuuntelemaan virsiä tai nuorten veisuja kuvataidekoulu- ja muskarireissuilla. Olenkin miettinyt, missä määrin pakkovirret automatkoilla toimivat kristillisenä kasvatuksena.


Kasvatuksen pitäisi kai määritelmänsä mukaisesti olla tavoitteellista toimintaa. Sikäli siis vahingossa kuultuja virsiä ei voisi pitää kasvatuksena. Toisaalta, jos minulla on tietoinen tavoite soittaa heille virsiä, onko se sittenkin osa heidän kasvatustaan?


En koe olevani kovin kummoinen kristillinen kasvattaja. Virsistä ei tule lapsilleni niitä "lapsuudesta tuttuja" sillä, että he käyvät kirkossa muutaman kerran vuodessa. Siksi autovirret antavat mahdollisuuksia. Arvelen, että levyltä soittaminen tekee  noista reilusta kolmestakymmenestä virrestä siinä määrin tuttuja, että joskus isompina sitten saavat niistä paremmin otteen. Onhan totta, että tutuista virsistä tykätään.


(Vielä täytyy lisätä, etten varsinaisesti väkipakolla niitä virsiä tahi veisuja heille kuitenkaan soita. Kyllä he niitä ihan sovussa kanssani kuuntelevat, vaikka välillä äänestävätkin jonkin toisen musiikin puolesta. Siihen heillä lienee oikeus.)

perjantai 5. helmikuuta 2010

Kirkko ympäristökasvattajana


Seurakuntien tekemä ympäristökasvatus ei ehkä ole blogini kaikkein lukijaystävällisin aihe. Se on aika erikoistunut aihe - vaikkapa rukoilemisen voi olettaa kiinnostavan useimpia uskonnollisista aiheista kiinnostuneita, mutta tämä vaatii mielenkiintoa sekä seurakunnan toimiintaan että ympäristökasvatukseen. Hyppää siis ihmeessä yli, jos ei kiinnosta! Lukijakatoa uhmatenkin kirjoitan tästä, jossa yhdistyvät kaksi omaa, tärkeää mielenkiinnon kohdettani.


Olen töissä lukenut erään ison kaupungin seurakuntien ympäristökasvatussuunnitelmia. Olen myös huokaillut raskaasti lukiessani - ne eivät olleet iloista luettavaa. Useimmissa suunnitelma sisälsi vain pari huitaistua lausetta tyyliin Kaikissa ryhmissä toteutetaan ympäristökasvatusta eri tilaisuuksissa. Voiko tuota kutsua suunnitelmaksi?


En kuitenkaan moiti seurakuntia siitä, että ne eivät tekisi ympäristökasvatusta. Noistakin kahden lauseen seurakunnista yhdessä olen itse vieraillut puhujana, ja tiedän tasan tarkkaan, että siellä tehdään aiheen tiimoilta vaikka mitä. Se ei vain pääse paperille asti - suunnitelma on lapsityön pastorin päässä. Paperille luonnostelun esteenä lienee kiire tai sitten siihen ei muista syistä ole motivaatiota. Se on sääli, sillä suunnitelmallisuus voisi ehkä kuitenkin antaa työhön lisää syvyyttä.


Olen itse pyöritellyt, käännellyt ja väännellyt kirkon piirissä tehtävää ympäristökasvatustyötä mielessäni jo pitkään. Olen siitä keskustellut monissa eri tilaisuuksissa ja luonut itselleni melko selkeän vision siitä. Tällainen visio minulla on:


Kirkon ympäristökasvatuksen tulee olla elämyksellistä. Siihen kuuluu niin luonnossa kuin rakennetussa ympäristössä olemista ja ympäristön kokemista eri aistein, taiteen tekemistä ja draamaa.


Kirkon ympäristökasvatuksen ei tarvitse leimallisesti olla tiedon jakamista ympäristöasioista. Sen sijaan sen tulee kannustaa kasvavaa pohtimaan omia arvojaan ja etsimään hyvää elämää, joka ei perustu kiihtyvälle kuluttamiselle.


Kirkon ympäristökasvatus nousee kristillisestä arvomaailmasta ja uskosta. Tätä en olisi koskaan uskaltanut yksin väittää, mutta minulla on takanani arvovaltaisia tahoja, kuten kirkon ilmasto-ohjelman laatijat. Kyllä, kristinusko suorastaan velvoittaa varjelemaan luomakuntaa!


Kirkon ympäristökasvatuksen kohderyhmiä ovat kaikki seurakunnan jäsenet, ikään ja asemaan katsomatta. Parhaimmillaan kaikki voivat olla kasvajina - ja kaikki kasvattajina, sillä ympäristöasioissa usein käy niin, että lapset kasvattavat aikuisia.


Kirkon ympäristökasvatuksen tulee olla tavoitteellista, kannustavaa ja myönteistä. Syyllistämisellä ei näissä asioissa päästä pitkälle mutta ratkaisukeskeisyydellä, osallistumismahdollisuuksien tarjoamisella ja (itse)kriittisellä ajattelulla ehkä sentään.


Ympäristökasvatuksen tulee olla osa seurakunnan normaalia toimintaa. Se ei saa olla ylimääräinen juttu, joka hoidetaan, jos ehditään, vaan jotakin normaaliin arkeen kuuluvaa. 


Minusta tämä kuulostaa aika kunnianhimoiselta mutta hyvältä visiolta. Tottahan toki - olenhan sen itse rakentanut. Miten siihen päästään, on sitten toinen juttu. Etenkin, kun visio on olemassa lähinnä minun päässäni (ja nyt täällä blogissa), eikä minulla ole minkäänlaista virallista asemaa, josta käsin sitä edistäisin.


En minä sentään aivan yksin visioni kanssa ole. Tiedän ja tunnen kirkon piirissä montakin fiksua, mukavaa ja innostunutta henkilöä, jotka maalailevat varsin samantapaisia näkemyksiä ympäristökasvatuksesta. Aiheesta ilmestyi kirjakin äskettäin, tai oikeammin sanottuna kaksi kirjaa. Kunpahan nyt niihin tarttuisivat muutkin kuin ne, jotka valmiiksi ovat asiasta innostuneita!

torstai 4. helmikuuta 2010

Rukousruletti


Arvatkaapa, mitä löysin tuttavan vinkin avulla äsken verkosta? Rukousruletin.


Jollakulla kirkossa on (juuri oikeanlaista) huumorintajua. Tykkäsin tästä kovasti! Kokeilin sekä Agricolaa että veli Rogeria ja molemmista tuli erinomaisen puhutteleva rukous.

Saippuan kaltaiset ajatukset


Blogi on ottanut viime viikkoina minuun etäisyyttä - tai sitten minä siihen. Olen ajatellut monenlaista uskoon, uskontoon ja erityisesti kirkkoon liittyvää, mutta ajatukset karkailevat. Ne eivät suostu jäsentymään blogipostauksiksi. Ne ovat liukkaita,en saa niistä kiinni riittävän pitkäksi aikaa.


Mitä sitten olen ajatellut? Muun muassa näitä:



  • maallikkovastuuta, mitä se tarkoittaa ja mitä mahdollisuuksia siinä on

  • maallikoiden roolia kirkon päätöksenteossa

  • piispoja, piispan merkitystä ja tulevaa piispanvaalia Helsingissä

  • sitä, mitä merkitystä on tulevan piispan sukupuolella - onko sillä? Ja mitä sitten?

  • sitä, miten kirkkoa mielestäni pitäisi kehittää

  • seurakunnan nuorisotyötä ja sen tarpeita

  • sitä, miten vaikeaa on löytää seurakuntaan hyvä lastenohjaaja (onko vika seurakunnassa vai huonossa tuurissa?)

  • kristittynä elämistä - miten se näkyy elämän ja arjen valinnoissa? Pitäisikö sen näkyä?

  • Jumalaa ja Joulupukkia

  • pyhää ja pyhän kokemista, erityisesti luonnossa

  • kirkon piirissä tapahtuvaa ympäristökasvatusta

  • sitä, miten mahdotonta on seurakuntien ympäristökasvatuksen kehittäminen

  • sitä, miten seurakuntien ympäristökasvatuksen kehittäminen on hyvinkin mahdollista (ja sitäpaitsi hauskaa)

  • rukoilemista

  • kutsumusta

  • elämän käännekohtia

  • sitä, onko hengellisen musiikin soittaminen autossa lapsille kristillistä kasvatusta vai ei

  • uusien lastenkirjojen olematonta hengellisyyttä

  • symboliikkaa ja kielen kiemuroita

  • virsiä

  • Raamatun lukemista ja mitä se merkitsee eri ihmisille

  • ensi syksyn seurakuntavaaleja ja äänioikeutettuja 16-vuotiaita

  • omaa luottamustehtävääni ja sitä, asetunko uudestaan ehdolle (luultavasti en) 

  • sitä, miksi ihmeessä vaivaan päätäni kirkon asioilla, kun eiväthän ne oikeastaan minulle kuulu

  • sitä, että kylläpäs kuuluvat, kun kerran olen kirkon jäsen

  • sitä, että noita kahta edellistä voin pyöritellä loputtomiin pääsemättä ikinä mihinkään tulokseen...


Yksinkertaisesti, olen ajatellut liikaa. Eihän tällaisesta rimpsusta voi kirjoittaa!