Vuosi täynnä blogosfäärissä

Blogini täyttää tänään vuoden. Vuosi sitten perustin sen pitkän harkinnan jälkeen hetken mielijohteesta - juuri näin. Olin pari kertaa aiemminkin yrittänyt aloittaa bloggausta, mutta aiemmat aiheet eivät tuntuneet ottavan tuulta siipien alle. Uskon etsiminen kuitenkin loksahti jotenkin kummasti kohdalleen ja lopullisen päätöksen aloittaa blogi tein tosiaan varsin spontaanisti. Nimimerkki syntyi samalla tavalla hetken tuotteena, ja nyt olen sitten margariininnimisenä vuoden verran kirjoitellut ja muiden blogeja kommentoinut.

Lueskelin tässä pari päivää sitten noita ensimmäisten viikkojen kirjoituksiani. Ensin kirjoitin vain itselleni, mutta aika nopeasti huomasin, että blogiin ilmestyi satunnaisesti kävijöitä. Ja kyllä oli jännittävää saada ensimmäinen kommentti!  Kommenttien saaminen on edelleen aina hieno hetki - kiitos kaikille teille kävijöille, jotka jätätte myös merkin itsestänne edes silloin tällöin!

Ajattelin silloin reilu vuosi sitten perustavani blogin omien etsimisteni ja epäilyjeni kirjaamiseksi. Molempia olen tehnytkin, mutta aika pian huomasin, että blogin perustaminen oli myös eräänlainen julistus ja päätös kulkea juuri kristityn polkua eteenpäin.

Toki olin aiemminkin käynyt satunnaisesti lukemassa joitakin blogeja, mutta oman blogin perustaminen toi mukanaan myös sen, että rupesin tiiviimmin seuraamaan muiden blogeja, etenkin muita, joissa käsitellään kristinuskoa. Nykyisellään seuraan varsin monta blogia - osaa tiiviimmin, osaa harvemmin, mutta kaikista niistä on iloa. Tänään mielessäni on erityisesti kaksi kirjoittajaa.

Ensimmäinen näistä on Aija, jonka blogi oli aivan ensimmäinen, johon omani perustettuani päädyin vierailemaan. Löysin sen näin: Listattuani oman blogini Vuodatuksen kategorioihin menin katsomaan, miltä se näyttää listalla ja mitä muita blogeja sieltä löytyy. Tuolloin Tätipappi polkkaa oli vielä listassa aivan oman blogini yläpuolella, joten napsautin linkkiä ja jäin saman tien koukkuun. Aijan elämänläheisiä, rehellisiä kirjoituksia olen nyt vuoden seurannut ja toivon saavani seurata vastakin!

Jos joku olisi sanonut minulle vuosi sitten, että kiinnostun seuraamaan jonkun tuikituntemattoman pitkäaikaissairaan ihmisen vaiheita hänen bloginsa kautta, en ehkä olisi uskonut. Näin kuitenkin kävi: Leenan älykkäät, rakentavat ja kaikin puolin muutenkin toivotut kommentit omassa blogissani saivat minut kiinnostumaan ihmisestä niiden takana. Leena on ollut paljon ajatuksissani viime päivinä ja toivon hänelle voimia ja parempaa vointia.

Hajahavaintoja verkkokeskusteluista

Verkossa velloo valtavat määrät keskustelua. Iso osa siitä on niin kamalaa, että siitä on viisainta pysytellä kaukana. Esimerkiksi Marja-Sisko Aaltoa koskevan mielipidekirjoittelun päätin jättää kokonaan lukematta, ja siitäkin huolimatta kaiut häijyistä (ja tietysti nimettömistä) kommentoinneista kuuluivat minulle asti. Siis miten joku VOI kutsua itseään kristityksi ja heti perään julkisesti toivoa toisen ihmisen palavan helvetissä vain siksi, että tämä on vaihtanut sukupuoltaan? Vaikka itsekin kirjoitan nimimerkin takana, toivon, etten erehtyisi loukkaamaan muita naamioni takaa vaan kirjoittaisin asiallisesti silloinkin, kun olen eri mieltä.

Uskonnosta keskusteltaessa me kukin suodatamme puheesta tai tekstistä sisällön oman siivilämme läpi. Poimimme sieltä asiat, joita itse kannatamme tai vastustamme, ja usein ohitamme muun. Tähän törmäsin, kun huomasin, että itselleni valoisan ja lämpimän mielen sunnuntaina jättänyt saarna oli toisen bloggaajan mielestä loukkaava ja suorastaan harhaoppinen. Ero on häkellyttävä - istuimme samassa kirkkosalissa mutta näimme ja kuulimme aivan eri asioita. En lainkaan tunnista tuota kuvausta - itse koin saman saarnan uskoa vahvistavana ja uskontunnustusta tukevana.

Kovin kiihkeät puheenvuorot kirjaimellisen raamatuntulkinnan puolesta ahdistavat minua. Minun on vaikea ymmärtää ns. konservatiivista leiriä kirkossa. Olen kuitenkin äskettäin löytänyt ihastuttavan poikkeuksen. Kotimaa24 -sivuilla bloggaavalla pastori Heikki Hilvolla on kyllä mielipiteitä, jotka ovat minun silmissäni konservatiivisia ja kummallisia. Miehellä on nähdäkseni kuitenkin myös jotakin muuta: suuri sydän ja pyrkimys ymmärtää kanssaihmisiään. Ne ovat eväät, joilla noustaan konservatiivi-liberaali -akselin tuolle puolen. Suosittelen!

Marianpäivän kirkkoretki

Reilu viikko sitten kolmevuotias Pellavatukka huomautti minulle, ettemme ole pitkään aikaan olleet yhdessä kirkossa. Äidit saavat moisesta tunnetusti syyllisyyden pistoksia, ja tänään halusin korjata tilanteen. Kirkkoonmenosta keskusteltiin jo eilen illalla, ja aamulla klo 9 ilmoitin perheelle olevani kohta lähdössä kirkkoon. Kaikki halukkaat saisivat tulla mukaan. Neiti Kevät oli kiinnostunut tulemaan, mutta Pellavatukalla ja ritari Yrjänällä oli leikki kesken eikä kirkko kiinnostanutkaan.

Meiltä on 20 minuutin kävelymatka punaiselle puukirkolle ja puoli kymmeneltä sanoin neiti Keväälle, että hän voisi ruveta pukemaan ulkovaatteita. Klo 9.35 vielä pyjamassa oleva ritari Yrjänä hoksaa siskonsa olevan pukemassa takkia ja ilmoittaa tulevansa myös mukaan. Salamavauhdilla kaivellaan hänelle vaatteita, pelkkiin pikkuhousuihin pukeutuneen Pellavatukan ollessa edelleen sitä mieltä, että hän jää isin kanssa kotiin. Vaan, kun isovelikin on saanut takin ylleen, alkaa pikkusiskokin vaatia mukaanpääsyä. Mekko ylle lapselle, saappaat jalkaan, takki niskaan ja koko katras autoon - sillä kerkesimme sentään perille ennen messun alkua. Aika vauhdikas oli lähtö!

Marianpäivän jumalanpalvelus toi mukanaan valoisan ja lämpimän mielen. Väkeä oli mukavasti mutta ei liikaa, lue: meidän suosikkipaikkamme kirkon parvella oli melko tyhjä. Saarna - voi millainen saarna! En edes yritä toistaa tässä sen sisältöä - en siinä kuitenkaan onnistuisi - mutta siinä oli hätkähdyttävä alku, johdonmukainen ja perusteellinen taustoitus ja seurakuntaa yhdistävä, toivoa luova loppupäätelmä. Se käsitteli etupäässä apostolista uskontunnustusta ja kylläpä yhdessä ääneen lausuttu  uskontunnustus saarnan jälkeen tuntui painokkaalta.

Meidän "isot" ovat aika helppoja seuralaisia jumalanpalveluksessa - jaksavat istua nätisti. Kolmevuotiaalle aika kuitenkin tuppaa käymään pitkäksi. Lainasimme kirkolta parit kuvakirjat katseltaviksi ja niitä hän tutkiskeli, piirsi välillä lehtiöön ja ajoittain vaelteli pitkin parvea. Musiikki kiinnostaa Pellavatukkaa ja aina pienen kuoron esiintyessä hän asettui kaiteen viereen kuuntelemaan. Ja sitten taas mentiin. Loppuun asti jaksettiin sen voimalla, että kirkkokahveilla oli luvassa mehua ja pullaa. Loppumusiikin aikana pikkuneiti intoutui panemaan suorastaan tanssiksi, niin iloisesti kuoro lauloi.

Toivottavasti eivät pari muuta parvella olijaa pahasti häiriintyneet. Se on minulle jokakertainen huolenaihe, kun menen pienen kanssa messuun. Tuttu äiti  kertoi kirkkokahveilla, että heidän pienimpänsä lähtee yleensä kirkkosalista jaloittelemaan saarnan ajaksi. Niinkin voisi hyvin tehdä, vaan silloin jäisi saarna äidiltä kuulematta.

***

Blogini täyttää muutaman päivän päästä vuoden. Kirkkovuosina vuosi tuli kuitenkin täyteen jo tänään - ensimmäiset postaukseni kirjoitin nimittäin vuosi sitten Marian ilmestyspäivänä.

Paastonaika etenee

Pääsiäinen on ihan kohta! Havahduin juuri siihen. Paasto - siis ilman sokerisia juttuja pärjääminen - on sujunut ihan mukavasti. Järin suuria kiusauksia ei ole ollut - melkein kuin ei mistään olisi luopunutkaan. Poikkeuksena tee ilman hunajaa, johon en tässä ajassa näemmä ehdi tottua. Taidan olla sukua Pelottavalle Pontsolle: Tarkemmin ajatellen en pidäkään teestä, vaan hunajasta. 

Mietin jo sokeria haastavamman asian, josta paastota ensi vuonna: voisin paastota kiireestä. Sitä nimittäin on töissä (ja muualla) riittänyt.

Kovin suuria oivalluksia en  ole saanut. Olen lukenut heprealaiskirjeen (se oli vaikea), Jaakobin kirjeen (siitä en oikein tykännyt) ja ensimmäisen Pietarin kirjeen (se oli minusta kiva). Olen ihmetellyt sitä, miksi Raamatussa on niin paljon jonkun nimissä kirjoitettuja kirjeitä, jotka eivät kuitenkaan ole näiden kyseisten apostolien kirjoittamia. Onko niissä pohjana jotakin suullista tai aiempaa kirjallista tietoa, vai onko apostolin nimeä vain käytetty antamaan painoarvoa omille käsityksille?

Itkevä Jumala

Johdannoksi: Neiti Kevät sai joululahjaksi CD-soittimen. Hän toivoi saavansa levyn, joka ei olisi lastenlevy mutta ei ihan aikuistenkaan. Ihan kohtuullinen toive yhdeksänvuotiaalta. Jonkin tyttöpoplevyn lisäksi annoin hänelle omasta pinostani Tilkkutäkki 3 -levyn, joka mielestäni vastasi varsin hyvin määritelmää. Koska neitonen tykkäsi siitä, ostin hänelle jokin aika sitten myös Tilkkutäkki 1 ja 2 -levyt. Kiero, hemmotteleva vai huomaavainen äiti - päätä itse.

Joka tapauksessa kuuntelin tietysti itsekin nuo levyt läpi. Sieltä löytyi hyvin jännittävä kuunteluelämys, joka vei minut hetkeksi suoraan kesäkuuhun -88 ja Lohirannan leirikeskukseen riparille. Juha Tapio esittää levyllä Jouko Mäki-Lohiluoman säveltämän ja sanoittaman laulun Itketkö sinäkin Jumala. Olin laulun ihan unohtanut, eikä ihme - muistaakseni lauloimme sitä leirillä vain kerran. Kuullessani sen kuitenkin palasin hetkeksi tuohon tilanteeseen, sen tunnelmaan, väreihin, tuoksuihinkin - muistin kaiken ympärilläni liki valokuvamaisen tarkasti. Tuolloin 14-vuotiaana tykkäsin laulusta kovasti ja muistaakseni yritin sitä jälkikäteen usein muistella ja lauleskella. 22 vuodessa olin sen kuitenkin kokonaan unohtanut.

Laulussa nuori mies kertoo pettymyksestään rakkaudessa. Hän kyselee Jumalalta, onko tämäkin surullinen, kun ihminen hylkää. Painaako Jumala päänsä iltaisin, katseleeko tielle ja odottelee tuhlaajapoikaa palaavaksi?

Itketkö sinäkin, Jumala,

kun näät, ettei rakkaasi piittaa?

Tältäkö tuntuu, kun ojennat kätesi,

ja ihminen kintaalla viittaa?

Teinityttöön kolahti aikanaan surullinen rakkaustarina ja kolahti se perheenäitiinkin, varsinkin tuollaisen huikean väläysmuiston vahvistamana. Jäin kuitenkin miettimään itse kysymystä: Itkeekö Jumala? Sureeko, kärsiikö Hän samoin kuin me ihmiset? Onko ajatus itkevästä Jumalasta vain yritys inhimillistää Jumala? Voiko täydellinen kärsiä? Voiko täydellinen olla kärsimättä?

Tämä on taas polkuja, jotka johtavat kovin syviin vesiin.

Aslanin jäljillä

Ajattelin suorittaneeni C.S. Lewisin Narnia-kirjat yhdellä postauksella, mutta nyt tuntuu, että niistä pitää kirjoittaa lisää. Olen äskettäin lukenut Neiti Keväälle iltasatuina sekä Prinssi Kaspianin että Kaspianin matkan maailman ympäri. Ne huutavat huomiota.

Vaikka sarjan ensimmäisen kirjan yhtymäkohdat Raamattuun ovat selvimpiä, minusta tuntuu, että monella tapaa nämä myöhemmät kirjat ovat kuitenkin hengellisempiä. Vaikkapa Prinssi Kaspianin narnialaisten henkilöiden suhde Aslaniin muistuttaa enemmän nykyihmiselle mahdollista suhdetta Jumalaan kuin Velhossa ja leijonassa. On epäilijöitä, on niitä, jotka eivät usko lainkaan, ja on niitä, joiden usko on luja. Yhteistä kaikille on se, ettei kukaan ole nähnyt Aslania kasvoista kasvoihin.

Prinssi Kaspianissa koin näin aikuisena varsin puhuttelevana kohtauksen, jossa Lucy, sisaruksista nuorin, näkee Aslanin kutsuvan heitä oikopolulle mutta muut matkalaiset eivät usko häntä. Suunnasta äänestetään ja koko seurue lähtee "järkevältä" vaikuttavaan suuntaan. Tie osoittautuu kuitenkin vääräksi valinnaksi, he joutuvat palaamaan takaisin ja lopulta Lucy näkee uudestaan Aslanin viittovan heitä polulle. Matkan jatkuessa muutkin vihdoin näkevät Aslanin.

Kun Lucy vihdoin pääsee Aslanin luo, tämä antaa ymmärtää, että tytön olisi pitänyt lähteä seuraamaan häntä heti - vaikka sitten yksinään. Lapsena tämä kohta ei tuntunut erityisen vaativalta, mutta nyt sen viesti oli pysäyttävä. Toisaalta Aslan on heti pian taas lempeä eikä jää vatvomaan menneitä. Kirjoissa toistetaan moneen otteeseen, ettei kukaan saa tietää, mitä olisi tapahtunut "jos". Menneet ovat menneitä.

Nyt lukiessa kirjoista löytyi monenmoista symboliikkaa, johon en lapsena kiinnittänyt huomiota. Toisaalta epäilen, että välillä etsin kätkettyjä merkityksiä ja vertauksia sieltä, missä niitä ei todellisuudessa ollutkaan. Narnia-kirjat ovat epäilemättä kristillistä lastenkirjallisuutta mutta ehdottomasti myös täysiverisiä, vahvoja satuja. Jokaista hämmästyttävää käännettä ei tarvitse tulkita ihmisen uskonelämän allegoriana.

Vielä on kerrottava tämä: Kaspianin matka maailman ääriin -kirjan lopussa sisarukset Edmund ja Lucy saavat tietää, että he ovat liian vanhoja palaamaan Narniaan. Tämä aiheuttaa surua, mutta ei niinkään Narnian vuoksi vaan siksi, että he pelkäävät, etteivät saa enää tavata Aslania. Aslan lohduttaa lapsia kertomalla, että hän on olemassa myös heidän maailmassaan, vaikkakin häntä kutsutaan siellä toisella nimellä. Heidän on nyt aika opetella tuntemaan hänet siellä.

Kun olin lukenut tämän Neiti Keväälle, hän kysyi, onko Aslan tosiaan olemassa meidän maailmassamme. Vastasin, että kyllä, niin minä uskon. Neiti Kevät ihmetteli, minkäniminen Aslan mahtaa olla. Totesin, että sen hän saa selvittää itse - niin minäkin olin selvittänyt.

Tyttö kömpi nukkumaan pilke silmäkulmassa. Äitiään fiksumpi tytär oli selvästi hoksannut asian heti.

Sitoutumisesta

Olen tänä iltana hyvin väsynyt. Rätti-poikki-kuitti. Tekisi mieli itkeä, vaikka mitään syytä ei ole - päivä on ollut hyvä vaikkakin pitkä.

Vietin tänään lyhyehkön työpäivän päälle viisi tuntia kirkolla, ensin haastatellen lastenohjaajakandidaatteja ja sitten seurakuntaneuvoston kokouksessa. Löydettiin hyvä lastenohjaaja, toivottavasti. Ehkä. Voi olla. En kestä edes ajatella, mitä tapahtuu, jos tämä ei olekaan hyvä - tai on hyvä mutta muuttaa mielensä eikä tulekaan meille.

Meille. Meidän seurakuntaan. Meidän punaiselle kirkolle ja keltaiselle nuorisotalolle. Pitämään meidän lapsista huolta. Me nii-in tarvitsemme hyvän lastenohjaajan!

Neuvoston kokous sujui normaalia sutjakkaammin, mutta silti koko iltapäivän ja illan paketti tuntui uuvuttavalta. Puhuinkin kokouksessa aika paljon. Melkein joka kohtaa tuli kommentoitua.

Kokouksen jälkeisessä uupumuksessa ei kyllä ole mitään uutta. Luottamustehtävät imevät minusta tehokkaasti mehut. On niin paljon asioita, joista olla jotakin mieltä, on niin paljon asioita, joista ei tiedä tarpeeksi, ja on niin paljon asioita, joiden eteen pitäisi tehdä enemmän. Tai edes jotakin. Missä välissä tämä tapahtui? Koska oikein rupesin pitämään seurakunnan asioita niin tärkeinä?

Olen ainakin kymmenen vuoden ajan kuullut kerrottavan, ettei sitoutuminen ole muodissa. Että ihmiset hylkäävät vanhat, perinteiset organisaatiot, koska eivät halua sitoutua niihin. Minä en kuulu näihin sitoutumista vältteleviin, vaan pikemminkin päinvastoin.

Minun on vaikea päästää irti.

Teen jo nyt surutyötä siitä, että luovun luottamustehtävästäni tämän vuoden lopussa. En asetu syksyn vaaleissa ehdolle - kai - ehkä - enhän? Onhan nelivuotinen kausi aika pitkä ja perhe protestoi kokouksissa istumista. Kokoukset ovat usein myös varsin turhauttavia. Asiat eivät etene tai merkillisistä asioista keskustellaan turhan perusteellisesti. Kuitenkin matkan varrella olen myös oppinut ja saanut paljon.

Jotenkin minä tykkään kirkosta. Pitäisi keksiä jokin tapa, jolla voisin jatkossakin olla sitä rakentamassa. Sitten olisi helpompi irrottaa otteensa tästä neuvostohommasta. Vaan tarvitseeko kirkko jäsentään?