Ilmestyskirjan veriset kuvat

Luin Johanneksen ilmestyksen. Luin on kyllä aika kepeä sana kuvaamaan tuota tahmeaa ja hidasta prosessia. Siihen meni monta viikkoa. Teksti oli niin tuhtia ja veristä, ettei sitä voinut lukea kuin pienen pätkän kerrallaan. Voimakkaiden kohtausten taustalla tuntui värjyvän silmittömän vihainen Jumala.

En oikein osaa sanoa, mitä ajattelin lukiessani. Teksti sisältää kyllä vahvoja kuvia, mutta minulle niiden viesti jäi epäselväksi. Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? ONKO tässä jokin merkitys sisällä? Vai onko tämä vain hullun houreita, joita sitten koko länsimainen kulttuuri on toisintanut taiteessaan ja ajattelussaan kaksi vuosituhatta?

Saako Raamattua kritisoida? Jos jokin jae, luku tai kirja ei vain aukea, onko vika tekstissä vai minussa? Muiden kirjojen kohdalla olisi helppo syyttää kirjaa, Raamatun kohdalla päätyy helpommin etsimään puutteita omasta ymmärryksestään.

Äh. Pitäisikö se lukea uudestaan? Heti? (Ei. Heti siis. Myöhemminkin ehtii.)

***

Uusi testamentti on nyt luettu ja vaihtelevalla menestyksellä yritetty ymmärtää. Siihen meni vuosi ja neljä kuukautta. Melko hidas oli tahti, tosin tuossa sivussa tuli luettua melkoinen määrä kaikkea muuta myös. En oikein tiedä, mihin tarttuisin seuraavaksi. Loogista olisi käydä Vanhan testamentin kimppuun mutta tuon ilmestysurakan jälkeen tekee mieli nurista koululaismaisesti "onko pakko?" VT sisältää monia aika kummallisia pätkiä... Jospahan psalmien kautta saisin myönteisen otteen Vanhasta testamentista? Vai palaanko evankeliumien pariin? Täytyy miettiä.

Keskusteluja Jeesuksesta

Jeesus on askarruttanut kolmevuotiasta Pellavatukkaa viime viikkoina. Keskustelunavauksia aiheeseen liittyen on tipahdellut tasaiseen tahtiin pääsiäisestä asti.

Pellavatukka: Mä voin kertoa teille yhden asian.

Äiti: No, minkä?

Pellavatukka: Mä olen kuullut, että kun me kuollaan, me mennään kaikki Taivaaseen.

Äiti: Niinkö sä olet kuullut?

Pellavatukka: Joo. Mutta äiti, me ei mennä sinne yksin. (Alentaa ääntään kuiskaukseksi.) Me mennään sinne Jeesuksen kanssa.

*****

Äiti ja isosisko ovat saunassa, Pellavatukka uittaa ankkoja pesuhuoneessa ja kurkistaa äkkiä löylyhuoneen ovesta sisään.

Pellavatukka: Tiesittekö te, että Jeesus syntyy koko ajan?

Äiti: No syntyyhän se Jeesus tavallaan... mitähän sä oikeastaan nyt tarkoitat?

Pellavatukka: Mä olen vaan kuullut sen jostakin. (Palaa takaisin leikkeihin. Keskustelu on selvästi päättynyt.)

*****

Pyhäillan messussa Pellavatukka haluaisi jutella mutta äiti komentaa olemaan hiljaa ja kuuntelemaan Hannu-papin saarnaa. Hannu-pappi puhuu koti-ikävästä Taivaaseen.

Pellavatukka: (rypistää otsaansa) Äiti, mistä se puhuu?

Äiti: (yrittää kuunnella saarnaa) No koti-ikävästä Taivaan kotiin, tiedäthän, onhan sullakin joskus ollut koti-ikävä.

Pellavatukka: Niin mutta MISTÄ se oikein puhuu?

Äiti: Ollaan nyt vaan hiljaa vähän aikaa, jooko kulta?

Pellavatukka istuu hiljaa ja miettii otsa rypyssä. Sitten: Nyt mä tiedän. Se puhuu Taivaan kodista. Koska Taivaassakin on koti. Sellainen Taivaan koti.

Saarna loppuu hiljaiseen hetkeen. Pellavatukka toteaa kuuluvasti kirkkaalla äänellä kirkon parvelta:

Taivaassa ollaan Jeesuksen kanssa.

*****

Mistä nämä Jeesus-keskustelut kumpuavat? En minä vain tiedä. Jokin selvästi askarruttaa pientä ihmistä. Aikuisen vain on vaikea heittäytyä ymmärtämään kolmevuotiaan ajatusmaailmaa. MITÄ hän oikeastaan ymmärtää? Mitä ovat ne asiat, joita hän yhdistelee toisiinsa? Millaisia oivalluksia hän saa?

Hauskoja keskusteluja joka tapauksessa.

Jumalan kasvojen edessä

Pellavatukka ehdotti toiveikkaana muutama päivä takaperin, että äiti ja isi menisivät häihin (=naimisiin). Tyttönen tuumasi, että olisi kivaa, jos äidillä olisi prinsessapuku. Ehkä tyttäretkin saisivat juhliin sellaiset. Ehdotus olisi varsin kannatettava, ellei sille olisi olemassa painava este - äiti ja isi ovat jo naimisissa.

Meillä on huomenna 10-vuotishääpäivä. Häät olivat aikanaan juuri sellaiset kuin häiden kuuluu olla: minulla oli kaunis mekko ja tukka, vieraita oli paljon, ruoka oli hyvää ja tunnelma sopivassa määrin juhlava ja toisaalta kuitenkin rento. Mikään ei ollut aivan viimeisen päälle mietittyä tai viimeisteltyä - ei meillä ole - mutta ehkä siksi juuri ne olivatkin juuri meidän, minun ja mieheni, näköiset juhlat.

Se varsinainen tapahtuma, jonka vuoksi juhlat järjestettiin, oli lopulta varsin yksityinen. Intiimi suorastaan. Punaisessa puukirkossa alttarille astellessa meillä oli suku ja ystävät ympärillä. Todistajia riitti. Alttarin äärellä jäljelle jäi kuitenkin vain minä, mies, pappi - ja Jumala. Enpä muista, koska olisin yhtä vahvasti kokenut olleeni Jumalan kasvojen edessä. Mitä kirkon penkissä takanamme mahtoikaan tapahtua, huusiko kummilapsi, itkikö anoppi - en tiedä. Sillä ei ollut merkitystä.

Jälkikäteen yhdessä totesimme, että häät olivat ihan kivat. Avioliittoon vihkiminen oli kuitenkin hommassa se kova juttu. Paljon suurempi ja hienompi kuin ennalta osasimme aavistaa. Se kulkee edelleen mukana joka päivä. 

Meditaatiopohdintoja lääkäriaseman aulassa

Pitkittyneen flunssan takia jouduin eilen lähtemään käymään lääkärissä. Vuoroani odotellessani jäin selailemaan lehtiä ja katse osui juttuun, jossa nuori naistoimittaja oli osallistunut zen-mietiskelyn kurssille. Kymmenen minuutin seinääntuijottamiskokemus oli tulkintani mukaan haastavuudestaan huolimatta ollut ihan OK. Paikallaan pysyminen oli vaikeaa mutta mietiskelyn jälkeen oli hyvä olo. Jutussa korostettiin, ettei meditaatio edellytä uskonnollisuutta ja että zen sopii buddhalaisten lisäksi hyvin myös luterilaisille ja ateisteille.

Juttu ei saanut myytyä zen-meditaatiota minulle. Minusta olisi vähän hassua maksaa kurssista, jossa istuisin ryhmän kanssa seinää katsellen buddhan kuvalla varustetussa huoneessa. Vieras ajatus. Lehtijuttu johdatti minut kuitenkin miettimään kristillistä meditaatiota. Mitä tiedän siitä? Aika vähän lopulta.

Kysyin hakukoneelta neuvoa, mutta jouduin miltei eksyksiin. Ensimmäiset osumat johtivat joko jonnekin ihan muualle kuin kristillisyyteen tai sitten eivät sisältäneet oikein mitään lukemisen arvoista. Lisäksi löytyi yksi pitkä kirjoitus, jonka johtopäätös tuntui olevan, ettei meditaatio tai hiljaisuuden viljely ylipäätään sovellu kristitylle! Flunssaisena ja päänsärkyisenä en jaksanut availla linkkejä enempää.

Omasta muistista sen sijaan löytyi parempia murusia. Jotakin, mitä joskus luin, jotakin mitä tuttava sanoi, kommentteja blogissani - ja niin edelleen. Aion jäljittää näitä lähiaikoina.

Mielessä heräsi kaipaus päästä istumaan tyynyllä vaikkapa vanhan, hirsisen nuorisotalon lattialla ja olemaan hiljaa yhdessä muutaman muun kanssaihmisen kanssa. Ilman vieraan uskonnon rekvisiittaa ajatus ei kuulosta keinotekoiselta vaan luonnolliselta ja hyvinkin mahdolliselta.

Saapa nähdä, jääkä ajatus vain ajatukseksi vai johtaako johonkin. Ensi alkuun pitäisi kuitenkin toipua tästä ikävästä flunssasta... Olin tänään aikonut uskaltautua Leppävaaraan Sydänääniä ihmettelemään, mutta se jää nyt sitkeän pöpön vuoksi tekemättä. Harmillista!

H:n seurakunta tulee - olenko valmis?

Tämä nykyinen seurakuntani, jonka jäseneksi minut on aikanaan kasteessa liitetty ja johon olen melkein koko elämäni kuulunut, lakkaa vuodenvaihteessa olemasta. Kun 1.1.2011 koittaa - paff - punaisen puukirkon nimen jakavaa seurakuntaa ei enää ole. Sama kohtalo on H:n  pohjoisen puolen seurakunnalla. Yhteinen kirkkovaltuusto on kaikessa viisaudessaan päättänyt perustaa niiden tilalle koko kaupunginosan kattavan H:n seurakunnan.

Kun aika monta vuotta sitten ensimmäisen kerran kuulin helsinkiläisseurakuntien yhdistelysuunnitelmista, en ollut ollenkaan innostunut. Päinvastoin, vastustin ajatusta, vaikka arvasinkin, että kerran henkiin herätetty yhdistämispeikko ei rauhoitu ennen kuin on saanut ainakin muutaman "ylimääräisen" seurakunnan nitistettyä. Muutoksesta saatava hyöty jäi epäselväksi, mutta siitä koituva hankaluus näytti selvääkin selvemmältä.

Sittemmin olen oppinut näkemään tulevassa H:n seurakunnassa myös hyviä puolia. Kaikista meidän alueelle heitellyistä yhdistelyideoista H:n seurakunnan muodostaminen H:n kaupunginosaan oli ainoa järkevän kuuloinen. Onhan kaupunginosa jotenkin luonteva kokonaisuus seurakunnalle, ja täytyyhän tavoitteena olevasta turhan hallinnon karsimisesta joitakin hyviä seurauksia olla. Täytyyhän? Ehkä isommassa seurakunnassa on resursseja voidaan jakaa jotenkin järkevämmin? Ehkä saamme vaikkapa oman seurakunnan perhemessut vähintäänkin tuplattua, jopa triplattua? Jospa niillä on tuolla pohjoispuolikkaassa osaamista varhaisnuorisotyöstä? Kuka tietää.

Kuitenkin ensi vuonna tapahtuva uudistuminen aiheuttaa edelleen sekä surua että huolta. Surua, koska jostakin joudutaan väistämättä luopumaan. Huolta siitä, katoaako yhdistymisessä jotakin arvokasta.  Lisäksi yhdistymisprosessi on molempien seurakuntien työntekijöille raskas.

Miten käy tuttuuden?

Minun nähdäkseni yhteisöllisyyden edellytys on jonkinlainen tuttuus. Jotta voi kokea yhteenkuulumista, täytyy ensin tuntea toisia yhteisön jäseniä. Itselleni punainen puukirkko on yhteisöllisyyden paikka, koska tunnen ihmisiä, jotka siellä ovat ja käyvät. Tunnen seurakuntalaisia - melko paljon. Työntekijät tunnen kaikki, osan omasta lapsuudestani asti. H:n seurakunnan myötä, väki- ja työntekijämäärän tuplaantuessa arvelen tämän väistämättä muuttuvan. Tähän liittyy nykyisen seurakunnan lakkauttamisen suurin haikeus.

Tiedän, että olen helsinkiläiseksi poikkeus. Tällainen samaan kaupunginosaan juurtuminen (jämähtäminen?) on kaupunkioloissa lopulta aika harvinaista. Suurin osa helsinkiläisistä on edelleen muualta muuttaneita tai ainakin monella puolella kaupunkia asuneita. H:n alueella en kuitenkaan ole ainoa kaltaiseni, ja varmasti vastaavia "tapauksia" on myös muualla Helsingissä. Tulevan seurakunnan varsinainen haaste ei kuitenkaan ole säilyä mahdollisimman muuttumattomana itseni kaltaisille pitkäaikaisille "kyläläisille" vaan löytää uusia ja vanhoja tapoja päästä lähelle mahdollisimman monia H:n alueella asuvia.

Kenen tapa valitaan?

Varsin subjektiivisen tuttuuden lisäksi seurakuntaliitoksessa väistämättä muuttuu moni muukin asia. Vaikka hyviä perinteitä ja tapoja ei kukaan halua hukata, monessa kohdassa joudutaan tekemään valintoja kahden seurakunnan tapojen välillä. Uudessa organisaatiossa ei voida noudattaa molempia käytäntöjä yhtä aikaa. Tai sitten tarvitaan kokonaan uusia ratkaisuja. Nämä ovat usein herkkiä paikkoja.

Esimerkiksi sunnuntain pääjumalanpalveluksen kellonajoista on käyty keskustelua. On helppo todeta, että molemmissa  melko lähekkäin sijaitsevissa kirkoissa ei jatkossa kannata järjestää messua sunnuntaisin klo 10. Kaikki (tai melkein kaikki) ovat tästä yhtä mieltä. Kuitenkaan kysymykseen siitä, kummalla kirkolla messun kellonaikaa siirretään ja minne, ei ole yhtä helppo löytää yksimielistä vastausta. Minun tietääkseni tämä(kin) kysymys on ollut jo puolitoista vuotta auki. Pikku juttu? Ehkä, mutta pienikin kivi kengässä saa jalan kipeäksi, kun se on siellä riittävän kauan.

Rasittava epävarmuus

Epävarmuus tulevasta lienee se, mikä eniten rasittaa niin työntekijöitä, seurakuntien luottamushenkilöitä kuin muitakin asiasta kiinnostuneita seurakuntalaisia. Kun ei tiedä, alkaa arvella. Sitoutuminen vähenee. Meiltäkin on prosessin aikana lähtenyt työntekijöitä ja lisää lähtöjä saattaa olla edessä. Syyt eivät virallisesti liity organisaatiomuutokseen mutta, no, silti voi olla, että muutos lievittää lähtökitkaa.

Kirkkoherra ja konsultti sanovat, että prosessi on edennyt olosuhteisiin nähden hyvin. Itselläni ei ole juuri mahdollisuuksia vertailuun, joten tätä täytynee uskoa. Väsymystä ja harmistumistakin olen kuitenkin aistinut. Toivottavasti niitä on olosuhteisiin nähden ilmassa vain kohtuullisesti. Työntekijöiden jaksaminen on tärkeä asia.

Lopuksi: Mitä väliä?

Onko seurakunnan nimellä ja koolla väliä? Suuri osa H:n kirkkoonkuuluvista asukkaista tuskin edes tietää nykyisen seurakuntansa nimeä. Nimenmuutoksella tuskin on heille järin suurta merkitystä. Me, joille sillä ON väliä, totumme kyllä. Mitä kokoon tulee - Helsingin suurimman seurakunnan Malmin muutamakin työntekijä on minulle vakuuttanut, ettei hallinnollisen seurakunnan valtava koko estä hyvää työskentelyä ja tiivistä paikallishenkeä. Murrosvaiheen jälkeen siihen voidaan varmasti päästä myös paljon Malmia pienemmässä H:ssa.

Haikeuteen minulla on varmaan silti oikeus.

Öinen kirkkoseikkailu

Pääsiäisen pyhäpäivät ovat olleet rauhallisia, sopivasti sosiaalisia ja paineista vapaita päiviä. Englannissa asuva veljeni on parhaillaan Suomessa ja on viime päivinä piipahtanut tai viivähtänyt meillä peräti kolmesti, mistä on ollut koko perheelle paljon iloa. Veli, lanko ja eno on kaikkien suosikki.

Lauantai-iltana veljeni ja sisareni istuivat meillä iltaa. Ritari Yrjänän ja Pellavatukan mentyä nukkumaan Neiti Kevät sai jäädä valvomaan ja odottamaan yömessuun lähtöä. Tyttöä haukotutti aika tavalla jo etukäteen mutta odotettavissa oleva öinen kirkkoseikkailu sai sinnittelemään hereillä. Eno tuli mukaan ja olimme kirkolla hyvissä ajoin.

Rehellisyyden nimessä on sanottava, että kokemus yhteisestä pääsiäisyön messusta ei ollut aivan yhtä lämmin ja valoisa kuin vuosi sitten. Ensinnäkään lapsen ensimmäistä kertaa jossakin ei voi toistaa... Toiseksi viime vuonna messun toimitti hyväntuulinen ja leppoisa kirkkoherra, kun tänä vuonna asialla oli nuori, kokematon ja minulle vielä varsin vieras seurakuntapastori. Tämä (oletan) näkyi myös osallistujamäärässä - tai ainakin väkeä oli paikalla paljon viime vuotta vähemmän. Sekin muutti tietysti tilannetta, että eno oli mukana - lisäsi siihen jotakin hyvää mutta toki myös poisti jotakin.

Yhteinen kokemus öisestä messusta oli kuitenkin hyvä. Neitonen jaksoi melko hyvin koko messun. Tuohus on edelleen kova juttu tytölle ja ehtoolliselle hän tulee aina mielellään mukaan. Virsivalinnoissa täydet pisteet virrestä nro 88 Lensi maahan enkeli - sen tokaluokkalainen osaa laulaa vaikka ulkoa.

Neiti Kevät - toisin kuin sisaruksensa - ei yleensä halua puhua asioita puhki. Tästäkään kokemuksesta emme jälkikäteen kamalasti jutelleet, kunhan totesin hänelle, että oli mukava olla siellä hänen kanssaan yhdessä.

Itse totesin, että jotakin merkillistä jumalanpalvelus ja etenkin ehtoollinen tekee ihmiselle. Kirkolta kotiin palattua yöllä ja seuraavana aamuna mieli oli hyvä ja lämmin. Harmaakin pääsiäisaamu on erikoisella tavalla valoisa.

Pitkä pitkäperjantai

Äiti, musta tuntuu, ettei tää pitkäperjantai lopu koskaan, valitti Neiti Kevät iltapäivällä. Tapahtumaköyhyys ei ollut aivan suunniteltua, mutta toki päivän henkeen sopivaa. Kolmevuotias Pellavatukka valvotti tapojensa vastaisesti meitä vanhempiaan viime yönä oikein urakalla - mitä lie painajaisia - eivätkä lopen väsyneet vanhemmat jaksaneet järjestää lapsilleen muuta ohjelmaa kuin pienen pyrähdyksen pihalla. Toisaalta, hiljakseen kotosalla olo on lapsellekin välillä tarpeen. Kyllähän nuo itsekin ohjelmoivat itsensä: leikkivät, pelasivat, piirsivät - ja sotkivat.

Pienten päiväunien jälkeen alkuillasta heräsin siihen, että kolme pientä ihmistä tuijottaa minua. Sain itsestäni sentään hiukan energiaa irti ja leivoimme banaanikakun pääsiäistä odottamaan. Sitten seikkailimme hetken Lasten kirkossa.

Neiti Kevät huomasi uutisista Helsingin Via Crusis -näytelmän ja sanoi, että olisi halunnut mennä katsomaan sitä. Ei tänä vuonna - niin kiehtovalta kuin japanilainen Yuko Takeda Kristuksena kuvien perusteella vaikuttaakin - mutta tässä jälleen yksi asia listaan tehtävä tulevina pääsiäisinä. Veljeni jo eilen houkutteli meitä tulemaan jonakin vuonna hänen ja ortodoksisen vaimonsa kanssa ortodoksien pääsiäisyön messuun ja Neiti Kevät innostui siitäkin kovasti. Valvominen on yhdeksänvuotiaasta kivaa... Huomenna neiti saakin valvoa puoleen yöhön, kun lähdemme kaksistaan ihan kotoisaan luterilaiseen pääsiäisyön messuun punaiselle puukirkolle.

Sitä iloa odotellessa mieli on edelleen hiljainen.