Apua! Joku tykkää blogistani!

Tutkiskelin tässä hiukan blogini kävijätilastoja. Huomasin, että pari päivää sitten tänne oli tullut monta vierailijaa facebookista. Tämä yllätti, koska en itse oikeastaan koskaan linkitä kirjoituksiani sinne.

Niin epäluuloinen on ihmismieli, että ensimmäiseksi rupesin miettimään, onko joku kirjoittanut naamakirjaan blogistani jotakin ikävää. Huoli oli (ilmeisesti ) kuitenkin turha - huomasin, että kesäisestä kirkkovisiitistämme kertova merkintä oli saanut peräti neljä tykkääjää. Apua! Joku vieras ihminen tykkää kirjoituksistani!

Onneksi facebookissa tai vuodatuksessa ei ole sellaisia punaisia peukkuja kuin Kotimaa24:n blogeissa. Olisi kovin ikävää saada sellaisia perustelemattomia "en tykkää"-ilmauksia.

Toisinaan mietin, että olisi mukava tietää, keitä täällä käy. Tietysti tiedän nimeltä tai nimimerkiltä ne kävijät, jotka kommentoivat melko säännöllisesti kirjoituksiani. Arvelisin, että heitä on noin kymmenen. Luulen, että harvoin tai ei lainkaan kommentoivia kävijöitä voisi olla ainakin saman verran, ehkä enemmänkin. Itse ainakaan en tule kommentoineeksi kaikkia blogeja, joissa käyn, ainakaan usein. Satunnaisia kävijöitä on aika paljon, heistä useimmat tulevat googlen kautta etsimään Jäähyväiset-laulun sanoja.

Toimeen tarttumisen taito

Eilen näin ihmisen kuolevan enkä tehnyt mitään.

Tuo lause ei aivan tarkkaan ottaen ole totta. Ensinnäkään en tiedä, kuoliko ihminen. Toiseksi hänen kuolemisensa tai henkiinjäämisensä ei ollut minun tekojeni varassa, joten minun ei varsinaisesti tarvinnut tehdä mitään. Kuitenkin se voisi olla totta. Ohikäveleminen on nimittäin todella helppoa.

Eilen kotimatkalla odottelin polkupyöräni kanssa liikennevalojen vaihtumista. Risteyksen toisella puolella nuori mies ajoi pyörällä suojatielle ja samaan aikaan pakettiauto kääntyi oikealle. Kuului pamaus, pyörä lensi yhteen suuntaan ja pyöräilijä toiseen. Hän sätki maassa hetken ja jäi sitten makaamaan tajuttomana.

Toljotin tapahtunutta muutaman sekunnin hölmistyneenä, tajuamatta oikein mitä tapahtui. Kävikö pahasti vai ei niin pahasti? Kun rupesi vaikuttamaan siltä, että kävi pahasti eikä loukkaantuneen avuksi rientänyt kuin yksi ihminen, lähdin ylittämään katua. Nuori nainen (ehkä samaa seuruetta loukkaantuneen kanssa) oikeaoppisesti jo näppäili kännykkäänsä hätänumeroa samalla, kun tarkisti, hengittääkö mies. Pakettiauto pysähtyi kadunvarteen ja sieltä kömpi hämmentynyt mieshenkilö ihmettelemään tilannetta.

En ehtinyt kuin tien puoleenväliin, kun ambulanssi oli jo paikalla. En tiedä, miten se oli mahdollista - aikaa pamauksesta oli kulunut ehkä 20 sekuntia.

Koska ammattilaiset olivat paikalla, päättelin, ettei minun EA1-tasoisia ensiaputaitojani tarvita. Palasin takaisin odottelemaan liikennevalojen vaihtumista ja jatkoin matkaa kotiin. En voisi tehdä mitään loukkaantuneen hyväksi.

Matkan varrella minua jäi kuitenkin painamaan mielikuva nuoresta naisesta, joka seisoi maassa makaavan pyöräilijän takana ambulanssimiesten puuhatessa hänen ympärillään. Nainen, joka hetkeä aiemmin oli rauhallisesti toiminut juuri niin kuin onnettomuustilanteessa pitää, vaikutti hysteeriseltä - eikä ihme.

Jäin miettimään, olisinko sittenkin voinut tehdä jotakin. Olisinko voinut mennä uhrin sijaan naisen avuksi? Panna käden olkapäälle, halata, itkeä hänen kanssaan, varmistaa, että hän pääsee turvallisesti kotiin? Olla ihminen ihmiselle? Mutta eihän meillä Helsingissä sillä tavalla toimita - vieras ihminen ja kaikkea. Se jäi siis tekemättä.

Mietin myös, miten monta kertaa päivässä minulta jää huomaamatta jokin pieni asia, jossa kanssaihmiselle voisi olla avuksi. Eikä pelkästään niin - monta kertaa jossakin tajunnan taustalla käväisee ajatus, että tuossa tilanteessa tarvittaisiin apua. Usein se jää vain ajatukseksi eikä johda toimintaan. Pitäisi auttaa mutta kun ei tule autettua. Oikea lause kuuluukin:

Näin ihmisen kärsivän enkä tehnyt mitään.

Ensiapu on kansalaistaito, jota kaikkien pitäisi osata vähän.  Vakavien vammojen jatkohoito kuuluu ammattilaisten vastuulle. Myötäelämisen taito on mielestäni myös kansalaistaito, eikä sen toteuttamista tule sysätä ammattilaisten vastuulle.

Hei. Olen Flora. Olen ekonisti.

Minäkö riippuvainen? Ehdottomasti. Varmasti monesta muustakin, mutta ainakin luonnosta.

Sanalla ekonisti tarkoitetaan luontoriippuvaista. Kaikki ihmiset ovat luonnosta ja sen hyvinvoinnista riippuvaisia ja siinä mielessä ekonisteja.

Ekonistin käsikirja (toim. Heli Pruuki)

Ekonisti - luontoriippuvainen on myös Nuorten Keskuksen koordinoima hanke, jossa nuoria ja varhaisnuoria kannustetaan toimimaan omassa arjessaan ja lähipiirissään ympäristön hyväksi. Toiminnan laajuuden voi ratkaista itse, mutta tukea ja ideoita on tarjolla monenmoiseen ympäristötekemiseen - rakentavaan ja hyvähenkiseen, tietysti. Ympäristöaiheiset aktiviteetit ja nuorten itse ideoimat tempaukset sopivat oikein hyvin seurakunnan kasvatustyön osaksi. Olen itse saanut työni kautta toimia jonkinmoisena konsulttina Ekonistille, ja se onkin aivan mieluisimpia töitä. Hieno idea! Lisää tällaista!

Hanke alkoi jo pari vuotta sitten, mutta se ei ole oikein tosissaan saanut tuulta siipiensä alle. Käsikirja on oikeasti hyvä, erilaisia tilaisuuksia on ollut, hankkeelle on paljon nyökytelty hyväksyvästi, mutta ne innokkaat, aktiiviset ekonistiryhmät seurakunnissa - niitä ei oikein ole syntynyt. Siihen on paljon hyviä syitä - tiedän ja ymmärrän ne kaikki. Kyllä se silti vähän harmittaa!

Parhaillaan Ekonistin suuntaan puhaltaa kuitenkin raikas ja navakka tuuli. Nyt voisi albatrossi lähteä lentoon. Hankkeella on nimittäin nuori, fiksu ja energinen koordinaattori Anssi, joka pyrkii tulevan syksyn aikana mobilisoimaan ekonisteja oikein tosissaan. Anssi on myös luvannut mennä vierailemaan kiinnostuneissa seurakunnissa.

Lähetin juuri kaunopuheisen viestin oman seurakuntani nuorisotyön tiimille. Jospa tätä voisi edes kokeilla? Edes yhden nuortenillan uhrata siihen, että esittelisi hankkeen ja utelisi, onko siihen kiinnostusta? Eihän sitä koskaan tiedä.

Pakeneva Jumala

Jos yrittää kiivasti lokeroida, analysoida ja määritellä Jumalan, Hän pakenee. Jos väittää tietävänsä, millainen Jumala on, luukku menee kiinni ja yhteys katkeaa. Jos taas Jumalaa lähestyy nöyränä ja hiljaa, inttämättä, väittämättä ja olettamatta liikoja, voi saada kokea aavistuksen Hänen läsnäolostaan ja olemuksestaan. Vaikeus on siinä, miten pysyä nöyränä ja hiljaa.

Kivikirkkoja

Kesälomaan kuuluu visiitit vieraisiin kirkkoihin. Haaveenani on ollut, että joskus elämässä tulisin kiertäneeksi kaikki Suomen keskiaikaiset harmaakivikirkot... Toki muutkin kirkot ovat mielenkiintoisia nähtäviä. Tavoitteeseen on vielä runsaasti matkaa mutta tänäkin kesänä olemme parissa kivikirkossa käyneet.

Lohjan Pyhän Laurin kirkko

Lohjan Pyhän Laurin kirkko näyttää näin rakennustaiteen historiaa tuntemattoman silmissä hyvinkin tavalliselta harmaakivikirkolta ulkoa käsin. Sisäpuolelta se on kuitenkin ainutlaatuinen. Värikkäät seinämaalaukset häkellyttävät kauneudellaan - niitä voisi katsella vaikka kuinka pitkään. Tässä esimerkkinä Jeesuksen sukupuu:

Kova kolmikko tietää kyllä, mitä alttarikaiteen äärellä tehdään.

Voi, kun pääsisi kiipeämään tuonne saarnastuoliin, on ollut Pellavatukan toistuva toive kirkossa kuin kirkossa.

Naantalin birgittalaiskirkko

Naantalin keskiaikainen kirkko on ainoa birgittalaisluostarin jäljellä oleva rakennus. Täytyy sanoa, että hämmästyin kirkon kokoa. Se on ISO!

Naantalin kirkossa vierailimme erittäin kuumana päivänä muumimaailmavisiitin jälkeen. Lapset ensin vastustelivat kirkonmäelle kiipeämistä, mutta osasivat kyllä arvostaa kirkon rauhallisuutta (ja viileyttä) hektisen huvipuistoilun jälkeen. Hetken ajan sain olla ylpeä oikein sivistyneistä lapsistani, jotka kiertelivät kirkkoa puhuen hiljaisella äänellä ja kysyen hyviä kysymyksiä koskien Jeesusta kuvissa, alttarikaappia ynnä muuta. 

Visiitti kesti kuitenkin muutaman minuutin liian kauan ja päättyi pikaisesti, kun Ritari Yrjänä ja Pellavatukka rupesivat aloittelemaan hippaleikkiä penkkien välissä... Auts. Toivon toki lasteni tuntevan olonsa kirkossa mukavaksi, mutta jonkinlainen pyhän tajukin olisi ihan kiva. Joka tapauksessa täydet pisteet ystävälliselle oppaalle, joka vastasi selkeästi ja perusteellisesti Neiti Kevään kysymyksiin. Pisteet myös Neiti Keväälle, joka jaksaa keskittyä, miettiä ja ottaa selvää.

Kesä kutsuu

Kesä on toki ollut läsnä jo pitkään mutta parin tunnin päästä armas puolisonikin on lomalla, jonka jälkeen houkutus istua tietokoneen äärellä alkaa olla mitättömän pieni, ja sitäpaitsi mahdollisuudet siihen vähenevät merkittävästi. Lähdemme - kyllä - punaiseen tupaan kirkasvetisen järven rannalle. Perunamaa vain puuttuu. Hyttysiä on onneksi sitäkin enemmän.

En lupaa olla kirjoittamatta tänne mitään heinäkuussa mutta en lupaa myöskään kirjoittaa. Katsotaan nyt, miten aika ja ajatukset antavat myöten.

Joka tapauksessa haluan toivottaa Sinulle, täällä vieraileva, onnellista, sopivan aurinkoista, myös pikkuruisen sateista sekä siunattua kesää.

 

(Näin sitä ihminen muuttuu. Pari vuotta sitten en olisi uskaltautunut toivottamaan siunattua kesää kenellekään kuin korkeintaan ajatuksissani.)

Herra kovetti faraon sydämen

Olen lukenut toista Mooseksen kirjaa. En ole ihan varma pidänkö Mooseksesta. On siinä sankari - kaveri joka aikuistuttuaan ensi töikseen tappaa ihmisen. Minulle tuli mieleen, että faraon tytär on hemmotellut kasvattipoikansa piloille. Eikö lyömistilannetta olisi voinut ratkaista millään rauhanomaisella tavalla?

Egyptiläisiä kohdanneet vitsaukset tuntuvat kohtuuttomilta, kun kerran ne johtuivat siitä, että Herra itse paadutti faraon sydämen eikä päästänyt juutalaisia lähtemään. Tästä tosin en voi moittia Moosesta, hänhän on vain välikappale.

En oikein tiedä, mitä tästä pitäisi saada irti.

***

Lapset katsoivat DVD:ltä Saariston lapset -elokuvaa. Katsoessaan kohtausta, jossa Malin ja sulhanen (nimi jo unohtui minulta) vihitään, kolmevuotias Pellavatukka istui ensin hiljaa ja kiljaisi sitten riemastuneena:

Äiti, siellä kirkossa, missä me käydään, siellä sanotaan ihan samalla tavalla!

Niinpä. Sielläkin sanotaan:

Isän, Pojan ja Pyhän hengen nimeen.