Voi hyvänen aika

Sain eilen sähköpostitse pyynnön kirjoittaa artikkelin artikkelikokoelmaan. Se ei ole tavallista mutta ei nyt sentään aivan ainutkertaistakaan - olen muutaman ympäristökasvatusaiheisen artikkelin kirjoittanut eri julkaisuihin. Mutta tämä tämänkertainen aihe! En avaa aihetta tässä aivan suoraan, mutta sen pitäisi liittyä ruokaan, maailman rikkaisiin ja köyhiin, Raamattuun ja kohtuuteen.

Kiehtova aihe, eikö? Lukisin mielelläni hyvin kirjoitetun artikkelin tuosta aiheesta, mutta sen kirjoittaminen - no, minun vahvinta asiantuntemusaluettani ei ole mikään noista. Soitin ja kyselin lisätietoja ja saisin kuulemma  muokata aihetta itselleni sopivaan suuntaan. Aikaa on jouluun tai ehkä jopa vuodenvaihteeseen. Muut kirjoittajat ovat etupäässä teologeja.

Mitä tekee ihminen, jolla ei ole asiantuntemusta eikä oikeastaan aikaakaan kirjoittaa artikkelia? Hän sanoo tietysti kyllä, mikäpä siinä, eiköhän se onnistu.

Miten tässä näin pääsi käymään?

Kummallinen elämä. Mutta haasteita pitää olla!

Päivän sana

Paukahdin äsken ev.lut. kirkon pääsivulle ja silmiin osui päivän sana. Jotenkin se kolahti. Näin se kuuluu:

Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat, ensin juutalaisille, sitten myös kreikkalaisille. Room. 1:16

Häpeä on yksi tunne, jonka kanssa on saanut painia viime viikkojen kohun myötä - kuten myös kokemus siitä, että EN häpeä olla kristitty vaikka  saman nimikkeen alle mahtuukin niin monenlaista sakkia.

Jotakin puhdistavaakin tässä on ollut. Huomaan, etten pelkää enää tunnustaa väriä - olen aika hanakkakin kertomaan ääneen sen, että kirkko ja uskonto ovat minulle tärkeitä asioita.

Raamatuntulkinnasta verkossa

Muutamia tuoreita, mielestäni hyviä kirjoituksia koskien raamatuntulkintaa:

Terhi Paananen: Raamattua ei voi lukea tulkitsematta

Pentti Tepsa: Evankelis-luterilaisen kirkon seksuaalietiikan perusteista (Facebookissa)

Panu Pihkala: Hesarin kirkkotestin ruumiinavaus

Point of no return

Lueskelin vanhoja blogimerkintöjäni. Parin viime kuukauden aikana on tuntunut, etten saa tästä blogista oikein enää otetta - tuntuu ettei ole sellaisia ajatuksia, jotka kannattaisi kirjoittaa ylös. Toisaalta ihan viime päivinä olen tuntenut taas pientä kirjoituskutinaa. Ehkä blogi rupeaakin kiinnostamaan taas enemmän. Vanhoja merkintöjä lukiessa tuntui, että siellä täällä olen tosiaan tehnyt jonkun itselleni ja etsinnälleni tärkeän oivalluksen.

Etsintäretkelläni - joka toki alkoi jo paljon aiemmin kuin tämä blogi - olen kulkenut yllättävän pitkälle. Puolitoista vuotta sitten arvioin, että tämä retki on erilainen kuin aiemmat etsimisen vaiheeni. Se on totta, olen nimittäin tullut paljon, paljon pitemmälle kuin koskaan aiemmin: niin pitkälle, että paluuta aikaisempaan ei enää ole. Etsiminen ja usko muuttavat ihmistä - enkä voi enää jättää leikkiä kesken tai yrittää olla, kuin en koskaan mitään olisi etsinytkään.

Muuttuminen ei ole välttämättä helppoa tai edes mukavaa. Toisaalta voi olla vaikea ymmärtää, että muut ihmiset eivät kaikki jaakaan mielenkiintoani aiheeseen. Toisaalta aihepiiri on niin henkilökohtainen ja arkakin, että haluaa jotenkin pysytellä sen kanssa katseilta suojassa. Polulla on ollut ja toivottavasti myös tulee olemaan monia antoisia ja riemastuttavia välietappeja - mutta myös epävarmuutta siitä, mihin valitsemani reitti johtaa.

(Tällaisesta ei voi kirjoittaa osuvasti. Lauseisiin tulee ihan liikaa kielikuvia.)

Päivän, viikon, kuukauden puheenaiheesta

En katsonut viikko sitten television homokeskustelua, koska arvelin, että siitä tulee vain paha mieli. Yhtä hyvin olisin voinut katsoa -mieli on ollut paha joka tapauksessa.

Kirkosta on virrannut väkeä pois siihen tahtiin, että suvaitsevaisina itseään pitävät kirkon jäsenet ja työntekijät voivat kohta huudella toisilleen tyhjissä kirkkosaleissa:

Tulispa tänne joku homo, että me voitaisiin suvaita sitä.

Suvaitsevaisuus on merkillinen juttu. Oikeasti suvaitsevaisia toisen suhteen ollaan vasta sitten, kun suvaitsevaisuutta ei tarvitse erikseen korostaa. Kun toisen erilaisuutta ei enää pidetä mitenkään erikoisena. Niin kauan kuin puhutaan suvaitsevaisuudesta, siinä on puutteita, luulen.

Minä elän todellisuudessa, jossa samaa sukupuolta oleva pariskunta on melko lailla normaali juttu. Ei aivan tavanomainen, mutta ei missään tapauksessa tavatonkaan. Tuttavapiiriini kuuluu useita samaa sukupuolta olevia pareja - ihmisiä, jotka elävät mielestäni hyvin tavallista elämää. Minun ei tarvitse olla erityisen suvaitsevainen homotuttujani kohtaan, koska heissä ei ole mitään suvaittavaa. Minun on myös vaikea ymmärtää kirjaimellista raamatuntulkintaa ja sitä ajatusta, että juuri homous olisi kovin suuri synti.

Viime päivinä olen saanut lukea suvaitsevaisuuttani koettelevia kommentteja tämän vellovan keskustelun eri osapuolilta. Olen oppinut uuden sanankin, fundis, ja näiden fundisten toimesta eri viestimissä on ollut kerta kaikkiaan pöyristyttävän vastenmielisiä lausuntoja ja mielipiteitä homoista - sellaisia, joita ei kristittynä itseään pitävän ihmisen luulisi kanssaihmisestään esittävän. Hoksasin jo, ettei kaikkia tuttujen facebookin kautta lähettämiä linkkejä tosiaan kannata avata.

Yhtä lailla raastavaa on kuitenkin ollut lukea samaisesta naamakirjasta omien kavereitten suorasukaisen kielteisiä kommentteja kirkosta, sen työntekijöistä ja jäsenistä. Suvaitsevaisuuttani koettelee se, kun sosiaalisen median seinälläni hurrataan joka kerta, kun kirkosta eronneitten määrä tekee uuden ennätyksen, ja minulle paljon antaneesta organisaatiosta käytetään yhdessä lauseessa seitsemää voimakkaan negatiivista adjektiivia (en viitsi niitä toistaa). Vastaan on vaikea lähteä väittämään, korkeintaan välittää eteenpäin homoihin avoimemmin suhtautuvien kirkkohenkilöiden näkemyksiä.

Olo on väsynyt ja surullinen.

Joitakin mukaviakin juttuja tämän vellonnan myötä on seuloutunut vastaan. Esimerkiksi tämä Jukka Relanderin kolumni ilahdutti. Samaten laulavat pastorit, joiden joukosta mielestäni bongasin erään blogitutun.  Joko tästä kohta päästään eteenpäin?

Epäilystä

Olen huomannut, että uskosta on lopulta kuitenkin helpompi kirjoittaa kuin epäuskosta. Usko on myönteistä, rakentavaa ja sen tavoittelu esimerkiksi tämän blogin lukijoiden (tai ainakin niiden lukijoiden, jotka jättävät itsestään jälkiä!) mielestä jotakin myönteistä. Epäily ja epäusko ovat kuin toukkien koloja tukipuissa - ne murentavat rakenteita, aiheuttavat horjuvan olon.

Joskus on kuitenkin päiviä, jolloin on vaikea uskoa mihinkään korkeampaan voimaan, suureen suunnitelmaan tai ylipäätään järkeen tai hyvään maailmassa. Tai jos jokin jumala olisikin olemassa, on vaikea uskoa, että häntä juuri kiinnostaisi ihmiskunnan puuhastelu - tai minun puuhasteluni ainakaan. Ehkä ilkeimpiä epäilys-ajatuksia ovat ne, jotka kuiskuttelevat, että uskon tavoittelu on vain itsepetosta - haluaisin, että olisi olemassa joku Suuri Armo, ja siksi leikin uskovani, vaikka oikeasti tiedän, ettei sellaista ole.

Toisinaan suurimmat epäilykset eivät kohdistu niinkään Jumalan olemassaoloon tai hyvyyteen vaan lähinnä ihmiseen. Välillä tuntuu, että ihminen on inhottava, itsekäs ja tyhmä otus, joka sietääkin ajaa itsensä sukupuuttoon lämmittämällä planeetan itselleen elinkelvottomaksi... Huonoja tai muuten vain ihmisuskoa koettelevia uutisia tulee vastaan tasaiseen tahtiin, tässä vain yksi esimerkki. Vanhaa testamenttia lukiessa olen myös miettinyt, voiko ihminen oikeastaan ymmärtää Jumalasta yhtään mitään. Ainakin muinaisten juutalaisten ajattelumallit tuntuvat ajoittain perin oudoilta.

Tänään on suorastaan sydäntäsärkevän kaunis lokakuun päivä. Lapset ovat syyslomalla ja minä myös - olkoonkin, että kaikkien hoidettavien asioiden viidakossa lomailu on oikeastaan stressaavampaa kuin työnteko olisi... Syksyn loistoa katsellessa yritän keskittyä nauttimaan siitä ja olla murehtimatta, ja ehkä ottaa oppia lapsiltani yksinkertaisessa uskossa.

Houkuttava hiljaisuus

Minulla on ajatus.

Se on epämääräinen ja jäsentymätön, mutta ei anna minulle rauhaa. Haluaisin toteuttaa jotakin hiljaisuuteen liittyvää, mutta en oikein vielä tiedä mitä.

Olen katsellut hiljaisuuden retriittejä. Olen aikeissa osallistua sellaiseen, mutta en tiedä vielä koska. Ennemmin tai myöhemmin, epäilemättä. Arvelen, että retriitti voisi sopia minulle - että löytäisin sieltä jotakin etsimääni. Kuitenkin vielä houkuttavampi ajatus olisi löytää tapa olla sosiaalisesti hiljaa jotenkin - arkisemmin. Jokapäiväisesti, tai, no, vaikkapa jokaviikkoisesti.

Viime keväänä jo pyörittelin ajatusta siitä, miten voisi olla olemassa jonkinlainen ryhmä, joka kokoontuisi säännöllisesti olemaan yhdessä hiljaa. En tietenkään tiedä varmasti, olisiko ryhmään tulijoita, mutta jotenkin uskon, että sitä voisi kokeilla.

Kuka kokeilisi? Missä kokeilisi? Ketkä osallistuisivat? Ja onko varma, etten pyörittele turhaan - jospa noita onkin jo joka toisessa seurakunnassa Helsingissä? - En osaa vastata näihin, mutta - jatkan asian hautomista.

Jonakin päivänä siitä ehkä tulee jotakin.