Pyhän Pietarin pölynimuri

Olin eilen Liedossa pitämässä iltapäiväkoulutusta opettajille. Huonosta ajosäästä johtuen lähdin liikkeelle erittäin hyvissä ajoin ja olin sitten lopulta varsin hyvissä ajoin myös perillä. Lieto on minulle vieras paikkakunta, ja vaikka määränpää löytyikin nopeasti, ei oikeasta osoitteesta heti löytynyt parkkipaikkaa. Päädyin siis ajamaan hiukan ohi ja löysin itseni harmaakivikirkon parkkipaikalta.

Eihän tällaista tilaisuutta voi jättää käyttämättä: Ylimääräistä aikaa kesken pitkän ja aika raskaan työpäivän vieraan, vanhan kirkon vieressä - kirkkoa täytyy mennä katsomaan lähempää. Arvelin, ettei kirkko ehkä talviaikaan olisi auki, mutta niin vain kävi, että ovi oli raollaan ja pääsin pujahtamaan sisään. Kirkko oli tyhjä - elämän merkkeinä näkyi ainoastaan keskikäytävän takaosassa lattialla oleva pölynimuri. Joku täällä on ollut, ehkä ihan hetki sitten!

Istuin hetkeksi penkkiin.

Liedon seurakunnan laatimassa esitteessä kerrotaan Pyhän Pietarin kirkon olevan iältään noin 500-vuotias. Syystä tai toisesta esitteessä on korostettu kirkon olevan vaatimaton. Moneen muuhun varsinaissuomalaiseen kivikirkkoon verrattuna ehkä näin onkin, mutta minusta kirkko oli kaunis, arvokas ja tunnelmallinen.

Kameran mukanaolo tällaisella yllätysbongauksella olisi jo ollut liikaa pyydetty. Kuvia en siis saanut otettua, mutta kiinnostunut voi käydä kurkistamassa kirkon ulkonäköä täältä.

Vaalituloshuumaa

Saako hiukan hehkuttaa: Oman seurakunnan Tulkaa kaikki -lista, siis MINUN listani (minä olen listan asiamies), sai sekä seurakuntaneuvostoon että yhteiseen kirkkovaltuustoon puolet jaossa olleista paikoista. Tämä siitäkin huolimatta, että listamme lähti vaaleihin jonkinlaisena haastajana - toisella listalla oli paljon konkareita ja ylipäätään enemmän ehdokkaita. Neuvosto nuoreni kertaheitolla: läpi meni 8/14 alle 45-vuotiasta ehdokasta, näistä kuusi meidän listalta. (Vrt. tämänhetkinen neuvosto: kolme alle 60-vuotiasta!) Äänestysprosentti nousi vajaasta kymmenestä päälle 17 prosentin. Näyttäisi siis kovasti siltä, että alueen suurin aikuisryhmä, 18-39-vuotiaat, on saatu äänestämään! 16-17-vuotiaiden äänet näkyvät vaalissa myös mm. läpimenneen partiojohtajan ja toisen nuoren naisen muodossa.

Hienoa! Upeaa! Mahtavaa!

Samalla on toki hiukan haikeaa. Monta hyvää ehdokasta kummaltakin listalta jäi ilman paikkaa. Toisaalta nämä ovat  loppufanfaarin alkusointuja omalle luottamustoimelleni. Enää yksi neuvoston kokous jäljellä... ja mitä sitten? Takariviin vai jotakin enemmän? En yhtään tiedä.

Jumalan kämmenen koko ja muita arkisia huomioita

Ritari Yrjänä istui portailla ja lauloi Jumalan kämmenellä. Äkkiä hän keskeytti laulun ja huusi alakertaan:

Äiti, minkä kokoinen Jumala on?

Öö... iso, vastasin hämmästyneenä.

Ai jaa. Mä vaan kysyin, kun en tiennyt, totesi Yrjänä ja jatkoi laulua. Minä jäin miettimään, vastasinko oikein. Onko Jumalalla koko? Täytyyhän Jumalan olla iso, jos hänen kämmenelleen kerran mahtuu lintunen ja ihminen, eikö?

***

Pitkälti toistakymmentä tuttua on huomauttanut minulle siitä, etten ole ehdolla seurakuntavaaleissa. Joukossa on sellaisiakin, joiden en olisi arvannut noteeranneen sitä, että ylipäätään olen istunut neljä vuotta seurakunnan luottamustehtävässä. Huomautuksiin on usein sisältynyt hienoinen moite: Ketä minä nyt äänestäisin? Olen kannustanut äänestämään seurakuntamme superhienoa Tulkaa kaikki -listaa, jonka asiamies itse olen. Mutta kieltämättä on myös tuntunut ihan mukavalta, kun vaikkapa naapurin vanha herra ja satunnainen äitituttava olisivatkin halunneet äänestää minua. Ehkä vielä joskus.

Olemme muuttaneet. Uusi koti on aivan edellisen lähellä ja täynnä purkamattomia laatikoita. Selkä on pakkaamisen, purkamisen, siivoamisen ja nostelemisen jäljiltä kipeä, mutta mieli iloinen. Nyt kaikilla lapsilla on omat huoneet ja lisäksi saimme ihmeen nimeltä KODINHOITOHUONE. Pidän kotitöistä sen verran vähän, että erittäin mielelläni suljen ne omaan huoneeseensa... Niin, ja on täällä oma saunakin.

Olen ruvennut hellimään ajatusta tupaantuliaisista ja niiden yhteydessä pidettävästä kodinsiunauksesta. En ole koskaan ollut sellaisessa, mutta kuulemma sellaisia on... Mahtaisikohan armas herra puolisoni lämmentä ajatukselle? Täytyy kysyä.

Veljesten sanailua

Pikkuveli Daavid kyselee sotilailta, mitä se, joka tappaisi pelottavan filistealaisen Goljatin, oikein saisi. Isoveli Eliab huomaa tämän ja kuulee keskustelun, ja kommentoi:

Kun vanhin veli Eliab kuuli, mitä Daavid puhui miehille, hän suuttui ja sanoi: "Mitä sinä tänne tulit? Ja kenen huostaan jätit ne lammasparat siellä vuorilla? Minä kyllä tunnen sinun julkeutesi ja pahan sisusi. Sotaa katselemaan sinä vain olet tullut." Daavid sanoi: Mitä minä nyt olen tehnyt? Eikö täällä saa edes puhua?" (1. Sam. 17:28-29)

Minun korviini tämä kuulostaa hyvin elämänmakuiselta. Veljekset nokittelevat toisilleen. Ihan kuulen korvissani Neiti Kevään, joka säksättää pikkuveljelleen osittain huolissaan ja osittain tämän uusista taidoista tai uskalluksesta mustasukkaisena - ja Ritari Yrjänän, joka liioittelevan reteästi vastaa:

Siis mitä? Eikö täällä saa edes puhua?

Hengitä rukousta

Jossakin vaiheessa joku antoi minulle neuvon rukoilemiseen täällä blogissa. En muista ihan tarkkaan koska - se saattoi olla noin vuosi sitten mutta voi olla että siitä on enemmän tai vähemmän aikaa. Luulen, että se joku oli ehkä Aija, mutta saattoi se olla joku muukin. En äkkiä löytänyt sitä tuolta menneistä merkinnöistä.

Yksinkertaisuudessaan minulle vihjattu rukous kuuluu näin: Jeesus Kristus, armahda minua. Ensimmäiset sanat Jeesus Kristus huoataan sisäänhengittäessä ja jälkimmäiset Armahda minua uloshengitettäessä. Tätä voi ja kannattaakin toistaa monta kertaa.

Jos hetki on oikein paha, tämä rukous on oikein hyvä. Kiitos sille, joka vihjeen antoi!

Sen mielen rauhoittumisen, jonka rukoilemisen seurauksena joskus voi saavuttaa, voi halutessaan aivan varmasti selittää psykologialla ja lääketieteellä: Itsesuggestiolla tai vaikka tasaisen hengittämisen aiheuttamana aivojen parempana hapensaantina. Itse tunnen kuitenkin iloista varmuutta siitä, että tieteellä ei selitetä kaikkea. Ei, rukoilemalla en armahda itse itseäni - sen tekee joku minua suurempi.

Uskollinen ja sinnikäs Ruut

Olen lukenut Ruutin kirjan varsin monta kertaa ja aina se näyttäytyy vähän erilaisena. Tykkään Ruutista. Hän on kiltti. Vaikka joskus olen tuumannut, että Ruut on liiankin kiltti, tällä lukemalla tuumasin, ettei kiltteys ole pahasta. Kilttejä ihmisiä saisi maailmassa olla enemmänkin.

On kyllä todettava, että Ruutin motiivi lähteä anoppinsa mukaan jää hiukan hämäräksi. Onko anoppi hänelle vain niin rakas, vai onko motiivina lisäksi se, että hän kokee velvollisuudekseen pitää huolta yksin jääneestä anopista. Kovin voimakkaat ovat Ruutin sanat Noomille:

Minne sinä menet, sinne minäkin menen, ja minne sinä jäät, sinne minäkin jään. Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani. Missä sinä kuolet, siellä minäkin tahdon kuolla ja sinne minut haudattakoon. Rangaiskoon minua Jumala nyt ja aina, jos muu kuin kuolema erottaa minut sinusta. (Ruut 1:16-17)

Tämähän kuulostaa aivan avioliittovalalta! Rehellisyyden nimessä on tunnustettava, että näin lämpimiä sanoja en koskaan itse osoittanut omalle anopilleni, vaikka hän ihan mukava olikin...

Jotenkin Ruutin määrätietoisuus, jolla hän pyrkii pitämään huolta Noomista ja itsestään, miellyttää minua. Naisen valinnanmahdollisuudet ovat tuolloin olleet varsin kapeat, mutta Ruut ei tyydy ajalehtimaan vaan toimii niissä raameissa, jotka hänellä on. Boas vaikuttaa ihan reilulta kaverilta, mutta ilman Ruutin aloitetta olisi Noomin pelto jäänyt lunastamatta ja avioliitto solmimatta.

Voi Jefta, miten sinä saatoit?

Tuomarien kirjan 11. luvussa kerrotaan tuomarista nimeltä Jefta, joka sotaretken alla lupaa Jumalalle uhriksi sen, joka sotaretkeltä palattaessa ensiksi tulee kotiportista läpi, jos voittaa taistelun. Jefta ei selvästikään ole perillä perinteisten tarinoitten klassisista juonenkäänteistä, kun menee lupaamaan moista. Eihän tuollaisesta avoimesta lupauksesta voi seurata mitään hyvää!

Kun Jefta palaa voittajana kotiin, vastaan tulee TIETENKIN hänen ainoa tyttärensä, vieläpä tanssien ja rumpua lyöden. Onneton isä kertoo lapselleen, mitä on luvannut, ja tytär urheasti kehottaa isäänsä pitämään lupauksensa. Jeftan tyttärellä ei ole niin hyvä tuuri kuin Iisakilla - tähän uhraamiseen Jumala ei puutu, vaan

Jefta täytti Herralle antamansa lupauksen, ja hänen tyttärensä kuoli koskemattomana neitsyenä. (Tuom. 11:39)

Voi Jefta, miten saatoit olla noin tyhmä? Lupasit tuollaista! Sitäpaitsi, Jumala tuskin himoitsi lapsesi verta - etkö tiennyt, että Hän on armollinen ja hyvä? Hän ei varmastikaan tarvitse ihmisuhreja.

Ai niin, mutta tässä Jeftan ja nykypäivän välissä ehti syntyä ja kuolla se Jeesus-niminen kaveri. Jotenkin minusta on kivempi olla nykypäivän kristitty kuin muinainen juutalainen.

***

Kiinnitin huomioni tähän: Vielä Joosualle Jumala puhui suoraan, mutta tuomareille välikäden kautta. Dramaattinen muutos.