perjantai 24. joulukuuta 2010

Saa joulu sisään tulla


On siivottu. Aika paljon, ei kaikkea - riittävästi. On paketoitu salaisuuksia - vähintäänkin riittävästi. On leivottu ja laitettu ruokaa, ja vielä laitetaan vähän lisää.


On koristeltu kotia ja etenkin kuusta. Kolmen nuoren henkilön toimesta siinä on tosi paljon koristeita. Jouluaattona ohjelmassa on aamusauna, puuro, joulukirkko ja ilta kotona sukulaisten seurassa. Joulupukkiakin odotellaan.


Meidän joulukirkko näytti toissapäivänä tältä:



Aika jouluinen, vai mitä!


Onnellista ja siunattua joulua sinulle!

maanantai 20. joulukuuta 2010

Onpas - eipäs


Voiko Jumalan olemassaolosta keskustella?


Kuuntelin lauantaina vähän aikaa radiosta Suoraa puhetta: Jumalaa ei ole -keskusteluohjelmaa, jossa vietettiin uskonnotonta joulua. Olen joskus aiemmin osunut kuulemaan pätkän saman sarjan keskustelua, joka oli mielenkiintoinen. Osallistujat olivat todella perehtyneet siihen, mistä puhuivat, ja keskustelijoissa oli kantoja puolesta ja vastaan.


Tällä kertaa keskustelu tuntui minusta pienen samanmielisen kuppikunnan tyhjänpäiväiseltä jutustelulta. Keskustelijat esittivät argumentteja, jotka olivat minulle kuulijana perin tuttuja ja edustivat kovin ahdasta ja virheellistäkin käsitystä kristinuskosta. Kristinuskon puolestapuhujaa en havainnut kutsutun paikalle, joten vasta-argumentti puuttui. Kaiken lisäksi keskustelijat eivät tuntuneet oikeastaan keskustelevan, ts. heidän sanomisensa eivät varsinaisesti tuottaneet uusia sanomisia, jokainen vain esitti omia näkökulmiaan. (Lisäksi porukka söi jouluruokia siellä radiossa, mikä kuului läpi ikävinä maiskutuksina...) Kyllästyin kymmenessä minuutissa. Pitäkööt ateistit uskonnottoman joulunsa, minä pidän oman kristillisen jouluni.


Jäin miettimään, olenko itse koskaan keskustellut Jumalan olemassaolosta sellaisen ihmisen kanssa, joka olisi ateisti tai lähes ateisti. Joskus ihan nuoruudessa ehkä, mutta aikuisena en.


Uskonkysymyksistä - jos niistä ylipäätään keskustelee - tulee helposti keskustelleeksi ainoastaan samantapaisen vakaumuksen omaavien ihmisten kanssa. Uskosta keskustelemisessa haastavaa on se, että kyse on nimenomaan uskosta, johon rationaaliset argumentit eivät päde. Syntyykö keskustelua, jos toinen osapuoli käyttää kaiken taitonsa todistellakseen Jumalan olemassaolon epätodennäköisyyttä ja toinen vain toteaa uskovansa todisteista huolimatta? Tarvitaanko sellaista keskustelua?

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Pellavatukka ja 3 X joulukertomus


Nelivuotias Pellavatukka oli eilen päiväkodin kanssa joulukirkossa. Punaisella puukirkolla oli päiväkodeille perinteinen joulun nukketeatteri, jonka Pellavatukka on nähnyt jo viidesti - kyllä - mutta tuon ikäiselle jokainen kerta on uusi ja ihmeellinen. Kirkossa oli ollut kivaa.


Se oli sellainen Jeesuksen syntymistarina, kertoi Pellavatukka. Mä sain vähän kokeilla yhtä nukkea. Se oli, äiti, enkeli, se nukke.


Eilen illalla oli vuorossa partiolaisten joulujuhla. Isosiskon sudenpentulauman jäsenet suoriutuivat jouluevankeliumin lukemisesta mallikkaasti ja ilman hihityksiä, ja Pellavatukka kuunteli, yllään pelkkä paita ja sukkahousut, kun muut vaatteet oli jo ehditty äidin silmän välttäessä riisua jonnekin.


Viime vuonna valittelin täällä blogissa sitä, että kristilliset ainekset oli kokonaan sivuutettu päiväkodin joulujuhlassa. Tänä vuonna sekin oli toisin. Yhteislauluihin oli kelpuutettu sellaisiakin lauluja, joissa viitattiin Jeesukseen, ja viimeisenä ohjelmanumerona oli ihan oikea perinteinen joulukuvaelma minulle vieraan Joulutähden maassa -laulun soidessa. Se oli myös Pellavatukan tähtihetki - hän sai olla kuvaelmassa enkelinä.


Miltä mä äiti näytin? Näytinkö mä susta ihan enkeliltä? kysyi tytär jälkikäteen.



Ihan enkeliltä, kultaseni. Juuri sellaiselta kuin enkelin kuuluu näyttää.

tiistai 14. joulukuuta 2010

Turvaverkko


Luen Pauliina Kainulaisen kirjaa Missä sielu lepää. Siitä olisi paljon muutakin kirjoitettavaa, mutta nyt olen takertunut tähän kohtaan:


Tänä aikana ihmiseltä kaivataan epävarmuuden sietokykyä, jotta hän uskaltautuu suureen loikkaan vanhasta ja aikansa palvelleesta todellisuuskäsityksestä uuteen, kokonaisvaltaiseen. Jeesuksen seuraaja harjaantuu tällaiseen riskinottoon. Hänen on mahdollista astua uuteen, koska hänen turvaverkkonsa Jumalassa on paikallaan. Huonosti ei voi käydä. Pyhiinvaeltajalle kaikella, mitä tapahtuu, on merkitys. (s. 111)


Olen miettinyt: Minulla ei ole takeita siitä, että mitään kuolemanjälkeistä elämää on. Minulla ei myöskään ole varmuutta siitä, että Jumala aktiivisesti puuttuisi elämäni kulkuun - etttä minut kutsuttaisiin johonkin tehtävään, että saisin rukousvastauksia tms. Ehkä elämä on pitkälti ihan vain sattumaa - en tiedä. Kuitenkin, jo pelkkä usko Jumalan varauksettomaan rakkauteen kantaa pitkälle. Usko siihen, että kelpaan jollekulle - Jumalalle - kaikkine virheinenikin, on tosiaan turvaverkko ihan sellaisenaan.

maanantai 13. joulukuuta 2010

Se oli siinä sit


Nyt se sitten käytännössä loppui - luottamustehtäväni seurakunnassa nimittäin.


Tänään oli viimeinen seurakuntaneuvoston kokous, tai ei se mikään kokous ollut, vaan luottamushenkilöiden ja työntekijöiden yhteinen juhla. Oikein mukava ja lämmin tilaisuus, ruoka oli hyvää ja oli kiva jutella rauhassa muutaman nuoremmasta päästä olevan työntekijän kanssa.


Sain lahjankin, kuten myös kaikki muut läsnä olleet: nimikoidun virsikirjan. Kerkesin tässä illalla jo lahjoittaa vanhan, sievän valkoisen virsikirjani Neiti Keväälle, joka on sitä vuosikausia ihaillut.


Olo on hiukan tyhjä. Omahan oli päätökseni, etten asettunut uudelleen ehdolle (tai ainakin melkein oma, oli siinä nimittäin perheelläkin sanansa sanottavana...) Kuitenkin tuntuu haikealta, että tammikuussa päätettäväviksi tulevat asiat eivät oikeastaan enää kuulu minulle. Minulla voi olla niistä mielipide, mutta päätösvaltaa ei ole.


Nyt olisi oiva tilaisuus löytää seurakunnasta joku muu rooli. Aika näyttää, löydänkö. Mitenkään varma en asiasta nimittäin ole.

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

Todelliset ja keksityt tarpeet


Ensi viikonloppu on se viikonloppu, jolloin en ole menossa hiljaisuuden retriittiin, vaikka haluaisin. Itse asiassa, seuraavakin viikonloppu on sellainen viikonloppu. Molempina viikonloppuina olisi nimittäin ollut retriittejä tarjolla, mutta olen valinnut toisin. Olen priorisoinut muita asioita, kuten esimerkiksi perhettäni ja jouluvalmisteluita (ja siinä sivussa työpaikan pikkujouluja, jouluostoksia, ystäviäni, kauneimpia joululauluja ja siivoamista. Luetellut asiat eivät kuitenkaan ole tässä tärkeysjärjestyksessä).


Työssäkäyvänä perheenäitinä joutuu usein asettamaan asioita tärkeysjärjestykseen. Periaatteessa se on helppoa - perhe on tärkein ja kaikki muu tulee perheen jälkeen - mutta käytännön tilanteissa se on usein hankalaa. Esimerkiksi juuri päätökset ajankäytöstä ovat vaikeita. Mikä on sellainen asia, johon oikeasti tarvitsee käyttää aikaa? Miten paljon aikaa siihen tarvitaan? Entä kun tunnit tuntuvat loppuvan vuorokaudesta - mikä on sellainen asia, jonka voi jättää tekemättä?


Syömisestä ja nukkumisesta tinkiminen kostautuu nopeasti. Töistä ei voi kovin paljon tinkiä ja lasten ja miehenhän piti olla se prioriteetti. Kotitöistä  voi tinkiä ajoittain, mutta lapsiperheessä ei loputtomiin. Perheenäidin vakiotinkiminen onkin usein omat menot: yhteydenpito ystäviin, oma liikunta, aika omalle ajattelulle.


(Ei se tietenkään ihan näin mene. Monta kertaa voisi helposti tinkiä kaikenlaisesta oikeasti turhasta - turhan monesta ruokakauppareissusta viikon aikana, jumittumisesta sosiaaliseen mediaan liian myöhään arki-iltana, työasioiden märehtimisestä kotisohvalla, kun niille ei siellä kuitenkaan mitään voi, turhien tavaroiden pyörittelemiseen kuluvasta ajasta. Samaan aikaan oikeasti tärkeä jää tekemättä: lapsen kuulumiset tulee kuunneltua vain puolella korvalla ja puolison kanssa keskusteleminen jää tunnelmaltaan Oy Perhe Ab:n johtoryhmän kokouksen tasolle.)


On vaikea muistaa, että osa tarpeista on oikeasti toissijaisia - keksittyjä tarpeita. Ja toisaalta, myös itselläni, sillä ihmisyksilöllä, joka minä olen, on oikeita omia tarpeita.


Tästä tuli pitkä johdanto, vaikka varsinainen pointtini oli varsin lyhyt: Olen oivaltanut, että myös hengelliset tarpeet ovat oikeita tarpeita. Ne eivät ole keksitty tai ylimääräinen juttu, vaan jotakin, jota oikeasti tarvitsen. Mikä tarkoittaa, että ehkä niitäkin pitäisi joskus priorisoida?


Aika hurjaa, itse asiassa.

maanantai 6. joulukuuta 2010

Asetelma komerossa


Joitakin päiviä sitten  lasten kanssa tuli puhe seimiasetelmista. Ehdotin, että lapsethan voisivat rakentaa meille leluistaan seimiasetelman - sitten jouluksi, näin aikuisen tylsän hitaasta näkökulmasta. Puolen tunnin kuluttua sain kutsun tulla katsomaan Jeesus ja Maria -näyttelyä meidän vaatehuoneeseen. Sieltä löytyi asetelmaa moneen lähtöön, tässä Marian ilmestys:



Enkeli tässä ilmestyy Marialle, ei epäilystäkään. Marialla on kivan pirtsakka päivänvarjo.



Paimen, Maria ja Jeesus-vauva. Huomaa myös vaaleanpunainen aasi.



Enkeli, Maria ja Jeesus-vauva. Enkeli on varmaan tullut Marian luo kahville...



Itämaan tietäjä tuo lahjoja Jeesukselle. (Maria on valinnut tähän kuvaan kauniin pitsikoristeisen iltapuvun.)


Joosefia ei asetelmissa näkynyt. Meillä ei kuulemma ole tarpeeksi poikanukkeja.