Pellavatukalla oli Paras Kaveri kylässä. Mehulasin ääressä tytöt kikattelivat monenmoista ja muistelivat muun muassa sitä, miten Parhaan Kaverin synttäreillä oli suorastaan tuhlattu kimalleliimaa.
Ritari Yrjänä tuli kuiskuttelemaan minulle. Äiti, mulle tulee tosta mieleen se yksi raamatuntarina.
No mikä, kysyin pojalta.
Se Tuhlaajapoika, Yrjänä kertoi salaperäisen näköisenä ja silmät säteillen. Siinäkin tuhlataan.
Ai, eikö Raamattu olekin arkea lähellä oleva kirja? 
Etsii, etsii, vaan ei soisi löytävänsä. Mikä se on?
Sehän on tietysti verkonpaikkaaja - asia, jonka opin jo peruskoulun ensimmäisellä luokalla. Toki se voisi olla kuka tahansa työstään virhettä etsivä. Noin yleensähän etsivä toivoo löytävänsä sen, mitä etsii.
Olen punninnut tätä oma etsintääni. Olen löytänyt paljon, kulkenut pitkän matkan. Toisaalta olen ruvennut epäilemään, pystynkö koskaan uskomaan kokonaan. Onko niin, että minussa aina tulee olemaan epäilyä? Haluanko, tai oikeammin, uskallanko edes heittäytyä uskomiseen täysillä?
Uskossa ei lopulta ole kysymys pelkästään siitä, mihin uskoo. Siinä on kysymys siitä, mikä ja kuka on.
Sekä verkossa että kasvotusten tapaa välillä ihmisiä, jotka sanovat uskovansa Jumalaan mutta joiden sanat ja teot hiukankin eri tavalla ajattelevia kohtaan tuntuvat jyrkiltä, suvaitsemattomilta tai suorastaan julmilta. Sellainen herättää ajatuksen, että jos usko on tuollaista, en edes halua uskoa. Onneksi toisenlaisiakin esimerkkejä löytyy - runsain määrin.
Toisaalta uskon ja järjen suhde koettelee. Luonnontieteilijä-minäni kuiskuttelee, että yrittämällä uskoa osallistun maailmanhistorian suurimpaan huijaukseen. Tästä uskova minäni hermostuu, koska se haluaa uskoa. Jos Jumalaa ei ole, ei ole paljon muutakaan - tai ainakin maailma on kovin karu ja yksinäinen paikka. Uskova selittää luonnontieteilijälle, etteivät tiede ja usko sulje toisiaan pois. Se, ettei Jumalan olemassaoloa voi todistaa tieteellisesti, ei vielä tarkoita sitä, että Jumalaa ei olisi olemassa. Tähän luonnontieteilijä vastaa, että niinkin voi olla - mutta todistapa tuo.
Voidakseen uskoa on lakattava vaatimasta todisteita ja luotettava. Oma luottamukseni ajoittain horjuu. Voin ajatella, että uskon tähän, mutta joudun myöntämään, että saatan myös olla väärässä. Uskon pimeällä puolella on aina ripaus epäilyä.
Mitä ihminen tekee luettuaan Raamatun? Tietysti ryhtyy lukemaan sitä uudestaan.
Täytyy tunnustaa, että Vanhan testamentin profeetat olivat aika uuvuttava lukukokemus. Sen sijaan, että olisin VT:n jälkeen tarttunut apokryfikirjoihin, niin kuin olin suunnitellut, tartuin Uuteen testamenttiin, ja nyt olen jo syvällä Matteuksen evankeliumissa. Nautin joka sanasta, vaikka sielläkin on seassa ns. kovia pähkinöitä. Siitä on paljon helpompi saada ote.
Yksi hienoista kohtauksista evankeliumeissa löytyy Matteuksen luvusta 4, kun Paholainen koettelee Jeesusta useaan otteeseen. Viimeinen koettelemus on, kun Paholainen vie Jeesuksen vuorelle ja lupaa hänelle maaiman kaikki valtakunnat, jos Jeesus vain kumartaisi häntä. Jeesus kuitenkin toteaa napakasti Mene pois, Saatana! ja niin Paholainen jättää Jeesuksen rauhaan.
Sivuhuomautus: Nuorena tyttönä, noin 20 vuotta sitten, näin elokuvan nimeltä Montrealin Jeesus, ja muistelen, että tämä kohta esitettiin siinä jotenkin erityisen vaikuttavasti.
Jotenkin minulle Jeesus on tässä suurempi sankari kuin ihmeitä tehdessään. Se, että käyttää hienoja kykyjään toisten hyväksi, on hieno juttu. Se, että kieltäytyy loistavasta tulevaisuudesta tehdäkseen oikein, on sankarillista. Yhdistän tämän hengen voiman siihen, että uskaltaa puolustaa oikeaa ja hyvää silloinkin, kun ryhmän paine vaatisi muuta.
Kävin eilen tärkeitä keskusteluja ritari Yrjänän kanssa liittyen päättyneeseen kouluvuoteen, kavereihin ja kiusaamiseen. Yrjänän luokalla on erästä poikaa jonkin verran kiusattu. Kahdeksanvuotias nuori herra kertoi minulle tilanteesta ja siitä, miten hän kaverinsa kanssa on yrittänyt kieltää muita puhumasta pahaa tuosta pojasta.
Ritari Yrjänä on nimensä ansainnut. Olen hänestä ylpeä. 
Kunpa, poikani, säilyttäisit saman asenteen läpi elämän.
Pellavatukka oli viikolla ollut kevätkirkossa. Siellä oli laulettu sellainen laulu kuin Suvi söpöinen. Ihan kiva laulu kuulemma.
Tänään oli seurakunnan kerhojen kevätjuhlan vuoro. Ritari Yrjänä iltapäiväkerholaisena oli esiintyjien joukossa, soittamassa rumpua ja laulamassa. IP-kerholaiset esittivät Nooan arkki -kuvaelman ja hyvin esittivätkin. (Musikaalinen lastenohjaaja on seurakunnassa aika kiva lisä - entinen muskariope saa lapsista musiikin kumpuamaan esille.)
Suvivirsi kaikui miltei täydessä tiilikirkossa komeasti. Sekä lapset että vanhemmat antoivat parastaan. Esitysten jälkeen juhlia jatkettiin jätskillä - ja asiaan kuuluvalla juoksentelulla kirkon käytävillä. Hyvät juhlat.
Meidän punaisella puukirkolla vietetään ensi sunnuntaina luomakunnan sunnuntaita. Olen luvannut avustaa messussa ja alustaa kirkkokahveilla, aiheena eettinen ruoka. (Jälkimmäinen suorastaan hirvittää hiukan - se ei ole vahvinta osaamistani. On kuitenkin luotettava, että suoriudun lyhyestä alustuksesta.)
Lupasin myös miettiä esirukousaiheita. Ajattelin, että niitä olisi helppo keksiä, mutta arki (lue: oma ja lasten sairastelu) on taas ottanut niskaotteen meikäläisestä ja luovuus tuntuu olevan hukkateillä. Esirukousaiheiden miettiminen on minulle aika uutta. Jotakin sentään keksin. Lähetin jo ehdotukseni maailmalle, ja sitten vasta keksin, että ajatuksia olisi voinut kysellä myös täällä blogissa. Mitä voisi olla luomakunnan sunnuntain esirukouksessa?
Tällaisia aiheita ehdotin jo:
Neiti Kevät pohdiskeli Raamattua:
Ne on kyllä kiinnostavia ne tarinat mutta mua harmittaa, kun kaikki aina sairastuu ja kuolee siellä.
Myönsin tämän todeksi mutta totesin Raamatun tapahtumien tapahtuneen pitkän aikaa sitten. On aika luonnollista, että tuhansia vuosia sitten eläneet ihmiset ovat jossakin välissä kuolleet. Kuolemisesta päädyimme keskustelemaan taivaasta ja neitonen antoi tulla:
Mä haluaisin tietää pääseekö kaikki taivaaseen. Sitten mä haluaisin tietää, tunteeko siellä vielä itsensä. Millainen ihminen on, jos se on kokonaan hyvä? Onko hyvänä oleminen tylsää vai kivaa?
Aika valideja kysymyksiä mielestäni. Minäkin haluaisin tietää.
Mä olen ajatellut, että taivas on sellainen kultainen kaupunki pilven päällä. Siellä on varmaan tosi kaunista, kuvaili neiti Kevät vielä toiveikkaana.
Olen ollut kevään ajan filosofian kurssilla ja ehkä tullut viisaammaksi. Ainakin olen saanut taas lisää ymmärrystä siitä, miten vähän lopulta tiedän ja ymmärrän... Blogin teemaan liittyen olen tehnyt ainakin kaksi oivallusta:
Ensinnäkin, jos joku yllättäen kysyy, mikä oikeastaan on kristinuskon ydin, siihen on yllättävän vaikea vastata. Vaikka siis luulisi tietävänsä, mikä on kristinuskon ydin. Osaatko sinä vastata?
Toiseksi, todella monet keskeiset (länsimaiset) filosofit ovat joutuneet tekemään tiliä suhteestaan kristinuskoon tavalla tai toisella. Vaikka aihe ei olisi heille keskeinen, se tulee pohdinnoissa vastaan. Sama näkyy filosofian ja teologian käsitteissä: sama sana käytössä molemmissa, vaikka merkitys olisikin eri.
Lisäksi olen tehnyt havainnon, että minulla on edelleen aivot ja ainakin keskinkertaiset edellytykset käyttää niitä. Ja vielä havainnon, että argumenttien perustelussa ja loppuun saattamisessa sen sijaan olisi kehittämisen varaa.
