Haluaisin tietää...

... mitä tapahtui Pietarin vaimolle. Ja lapsille - varmaan hänellä oli lapsiakin, kun kerran oli vaimokin. Anoppi parani kuumeestaan, sen tiedän.

Mitä he ajattelivat, kun perheen isä lähti sen erikoisen nasaretilaisen matkaan? Hyväksyivätkö ratkaisun, uskoivatko siihen, vai jäivätkö vain jälkeen vailla vaihtoehtoja? Miten he pärjäsivät ilman kalastavaa miestä? Ymmärsivätkö he, miten suuren ratkaisun tämä oli tehnyt? Pitivätkö he yhteyttä muiden opetuslasten mahdollisiin perheisiin? Olivatko he ylpeitä, peloissaan vai vihaisia?

Hiljaisuutta arjessa

Hiljaisuuspiiristä on tulossa totta. Reilut kaksi viikkoa niin se alkaa. Viime viikon Kirkko ja kaupunki -lehdessä oli ilmoitus piiristä. Seurakunnan nettisivuille sitä ei ole päivitetty - ei, vaikka ramppaan siellä kurkkimassa harva se hetki.

Ryhmän nimeksi tuli Hiljaisuutta arjessa. Yritän parhaillani päättää ensimmäisen kerran pohdiskeltavia tekstejä. Aiheena on luomakunta. Minulla on valinnan vaikeuksia, runsauden pulaa suorastaan... mutta enköhän saa päätöksen tehtyä hyvissä ajoin.

Toivottavasti ilmoittautujia löytyy! Ja toivottavasti konseptimme toimii! Ja toivottavasti... no, ei pidä liikaa miettiä tai jännittää!

Korkojen kanssa

Olen pohdiskellut Jeesuksen leiviskävertausta - tai siis sitä, jossa palvelijoiden hoitoon uskotaan rahoja, ja osa saa ne tuottamaan mutta yksi piilottaa rahansa. Matteuksen versio siitä on painunut syvälle muistiin peruskoulun alaluokilla, Luukkaan on vähän vieraampi. Niin tiukasti istui muistissa alakoulun opettajan kertomus, että yllätyin, kun huomasin, etteivät palvelijat saaneetkaan leivisköjä hoidettavikseen, vaan talentteja tai kultarahoja.

Tarina on tosiaan askarrutti minua jo lapsena ja se tuntui vähän epäreilulta. Miksi isännälle ei riitä, että hän saa omansa takaisin? Pitääkö raha vielä antaa sille, jolla on kaikkein eniten? Riskinotto ei ollut vahvimpia puoliani vaan olin enemmän varovaista sorttia.

Nyt mietin myös, eikö isäntä alun alkaenkaan luottanut tähän yhden talentin palvelijaansa, kun kerran antoi tälle niin vähän hoidettavaksi. Ja luottamuksen puutteessako palvelija sitten tyytyi piilottamaan rahan?

Vastuu voi tuntua pelottavalta, mutta luottamus tuntuu kyllä yleensä rohkaisevalta. Ainakin silloin, kun itsekin luottaa itseensä.

Näin syksyn lähestyessä mietin myös sitä, mitä omalla talentillani tekisin. Kun olen jotakin (aika paljonkin, mielestäni) saanut, pitäisikö sen kasvaa korkoa myös? Onko minusta antamaan eteenpäin enemmän kuin haltuuni uskottiin? Ja kuinka paljon on tarpeeksi?

 

Kesäkuulumisia

Loma on kohta puolessa välissä. Ihana, tavallinen loma - ei erikoisia reissuja mutta ei myöskään lomastressiä, vaan tavallisia, hitaita, rauhallisia päiviä oman perheen kesken kotona ja mökillä.

Keskiviikkoiltana halusin pitkästä aikaa messuun. Neiti Kevät ilmoitti tulevansa mukaan - ja siitä innostuneena halusivat mukaan tietysti myös ritari Yrjänä ja Pellavatukka. Kyllä mä muuten voisin jäädä kotiinkin, mutta mä haluan olla siellä kirkossa äidin kanssa, totesi Pellavatukka.

Nelivuotias neitonen tuli kirkkoon mukaan muovikukkaseppele päässään ja järjesteli kirkon parvella virsikirjoja koko puolituntisen messun ajan. Virret tutkittiin sekä suomeksi että ruotsiksi. Välillä hän tuli kuiskaten kysäisemään, josko jo päästäisiin sinne ehtoelliselle. Päästiinhän sinnekin, edelleen kukkaseppele päässä...

Neiti Kevät kiinnitti huomionsa messun vähäiseen osanottajamäärään. Meidän lisäksemme seurakuntalaisia oli suunnilleen kymmenen. Ollaanko me ihan oikeasti ainoat lapset täällä? oli suurin hämmästyksen aihe. Joo-o, olette te.

Tänään on sadepäivä ja lapset kinusivat minut tekemään barbinvaatteita. Yleisön pyynnöstä tein barbeille ALBAN. Barbihäitä ei kuulemma voi viettää ilman pappia. (No, eipä tietenkään!) Olen kohtalaisen surkea käsityöihminen, mutta pitihän sitä yrittää:

 

Teen uuden stolan, jahka kerkiän ja keksin jostakin paremman kankaan, tuosta tuli liian lyhyt, leveä ja muutenkin kirjava. Vihreä lienee kuitenkin sopiva väri. Meidän lasten barbihäissä on muuten aina naispappi, koska ainoa poikanukke on aina sulhasena.

Tästä voisi joku oikeasti käsistään kätevä jalostaa myyntituotteen seuraaviin seurakunnan myyjäisiin... Näitä ei saa kaupasta nimittäin!

Blogivinkki

Kirsti Ellilä on avannut uuden, uskonnollisiin kysymyksiin keskittyvän blogin Kulkeeko henki. Kannattaa käydä kurkistamassa ensimmäistä postausta! Itse ainakin ajattelin seurailla tätä.

Oikeassa olemisen vaikeus

Tällainen artikkeli osui silmiini tänään: Vietnamin oma uskonto yhdistää Jeesuksen ja Kungfutsen.

Tämä kun tapahtuu tuolla kaukana poissa, se kuulostaa mielenkiintoiselta. Jaa, vai että tuollaistakin on.

Vaan mikähän siinä on, että täällä kotimaassa sellaiset "kaikki uskonnot ovat oikeassa" -kommentit kuitenkin aina hiukan nostavat minulla karvat pystyyn?  Tuttavapiiriini kuuluu mm. kirkkoon kuuluva henkilö, joka käy säännöllisesti Intiassa mietiskelemässä ja rukoilemassa keskuksessa, jossa kaikki uskonnot toimivat sulassa sovussa. Tämä on mahdollista, koska pohjimmiltaan kaikki uskonnot ovat sama asia. (Tähän perään seuraa litania lähimmäisenrakkaudesta ja muusta hienosta, joka aiheuttaa minulle tarpeen karata välittömästi huoneesta - ja minä sentään parannan maailmaa työkseni. Ihan mukavasta ihmisestä on kuitenkin kyse, eli en minä pahalla.)

Olen kyllä altis myöntämään, että monissa uskonnoissa on paljon viisautta. Taidan kuitenkin olla sisimmässäni sitä mieltä, että tie, totuus ja elämä löytyvät vain ja ainoastaan Jeesuksen jalanjäljistä. Vaikka tiedän, että saatan erehtyä, en ole halukas edes harkitsemaan muita mahdollisia pelastusteitä, en ainakaan omalla kohdallani. Minusta ei taitaisi olla cao dain kannattajaksi.

Hyvän ajatusleikin tästä kuitenkin sain. En nimittäin osaa kuvitella, millaista olisi kuulua aidosti moniuskontoiseen yhteisöön, jossa uskonto myös olisi avoimesti läsnä. Omassa lähipiirissäni a) suhde uskontoon on suhde jonkinlaiseen kristillisyyteen (meillähän ateistitkin ovat kristittyjä ateisteja) ja b) uskonto on miltei koko ajan kaapissa piilossa. Jos edellä mainittuun yhteisöön nyt yllättäen joutuisin, joutuisin myös opettelemaan uudenlaista suhtautumista. Millaista oikeastaan on elää todeksi omaa vakaumusta ja samalla kunnioittaa toisen vakaumusta? Jos itse todella uskon näin, miten pystyn nielemään sen, että toinen uskoo eri tavalla? Minä olen itselleni oikeassa ja hän itselleen. Pystyisinkö siihen?

Suosikkipiispani Irja Askola muuten puhui aiheeseen liittyen viisaita viikolopun Hesarissa: Muslimi ei ole vihollinen.

Miksi Jeesus teki ihmeitä?

Luin Matteuksen evankeliumista kertomuksen, jossa Jeesus parantaa halvaantuneen miehen. Matteuksen versio tästä tutusta tarinasta on lyhyempi kuin Markuksen tai Luukkaan. Luukas ja Markus kertovat värikkäämmin siitä, miten kovin hankalaa miehen ystävien on saada tämä kannettua Jeesuksen luo. Ihan katon kautta pitää kulkea.

Jotenkin havahduin nyt lyhyempää Matteuksen tekstiä lukiessani tajuamaan tarinan keskeisen sisällön. Tosiaan, ensin Jeesus lupaa halvaantuneelle, että tämän synnit ovat anteeksi annettuja. Ehkä mies tulikin pyytämään vain sitä? Parantaminen on vasta toisella sijalla, kun fariseukset ensin esittävät paheksuntansa syntien anteeksiantamisesta.

Miksi Jeesus oikeastaan teki ihmeitä? Hän ei kuitenkaan pystynyt poistamaan kaikkea sairautta, köyhyyttä ja kurjuutta. Oliko ihmeiden tekeminen todiste sille, että hän oli Jumalan Poika? Kenelle sitä oikeastaan piti todistella? Vai eikö ihmis-Jeesus kestänyt katsella kärsimystä ympärillään ja ajatteli siksi parantaa edes muutaman? (Jumalahan tuntuu meille selittämättömistä syistään kyllä kestävän katsella kärsimystä.)

Myöhemmin samassa luvussa Jeesus säälii kärsivää kansaa. Täytyy myöntää, että pidän tästä parantaja-Jeesuksesta.